Part 5

Mitä sitten vuoristokauneuteen tulee, oli se huomattu Englannissa jo sangen aikaisin. Thomson kuvaa vuoria, jotka ovat hänelle _horrid, vast, sublime_ (Syksy, säe 711), vuorivirtoja ja tulvia. Thomas Grayn mieli oli alppikauneudelle romanttisesti avoin, kuten näkyy hänen Ranskan-päiväkirjastaan (1739): "Tie kulkee vuoren yli, josta saat ensi tunnelman alpeista, niiden suurenmoisesta jylhyydestä ja äkkijyrkänteistä... Tapaat täältä kaikki ne villit ja kauhistuttavat kauneudet (beauties so savage and horrid), mitä millään seudulla on tarjottavana. Vaihtelevan ja oudon muotoiset kalliot, suunnattoman korkealta, rinteillä kasvavien mäntyryhmien keskeltä syöksyvät putoukset, alhaalla kuohuvan virran juhlallinen kohina — kaikki yhtyy muodostamaan runollisinta näyttämöä mitä kuvitella voi". Tämä sama vuoristokauneuden ymmärtäminen ilmenee myös hänen Järvi-päiväkirjassaan (1769). Ranskassa on subliimin ihailua jo aikaisin esiintynyt. _Miledi B:n muistelmat_ (Mémoires de Miledi B**, 1760, ennen Rousseaun Uutta Heloisea) esim. kertovat, kuinka hänen isänsä melankolian vallassa pakeni "unelmoimaan yksinäisyydessä, jossa luonnon hillittömät voimat olivat loistossaan hänen katseltavinaan — korkeat vuoret, joiden huiput näyttivät katoavan pilviin, synkät metsät, joihin auringon säde ei voinut milloinkaan tunkea, petolintujen hurjat huudot ja villien petojen kiljunta niiden paetessa luoliinsa". Rousseaun _Uudessa Heloisessa_, Saint-Preuxin kirjeissä Julielle ja varsinkin niissä kuuluisissa luvuissa, joissa puhutaan La Meilleriestä, esiintyy alppikauneutta: hän kertoo halunneensa vaipua unelmiinsa, mutta estivät hänet siitä ympäröivän luonnon jylhät piirteet — suunnattomat, hänen päänsä päällä kuin raunioina riippuvat kalliot, korkealta syöksyvät, pauhaavat putoukset, ja syvissä rotkoissa kohisevat virrat. Näihin kuviin liittyy usein rinnalle Rousseaun mielimaisema, rauhallinen viljelys-idylli, aivan kuten Radcliffelläkin. Ei ole mahdotonta, että Radcliffe oli saanut herätteitä, paitsi oman maansa vanhemmasta runoudesta, myös Rousseaun alppikauneudesta ja idyllitunnelmasta, sillä Uusi Heloise oli juuri hänen nuoruutensa aikana Englannissa tunnettu ja paljon luettu kirja.[33]

Esimerkit, joita en tahdo enempää luetella, osoittavat, että näitä seuraamiani linjoja myöten on jo ylipäätään päästy niihin tunnelmiin, jotka Radcliffelle olivat luonteenomaisia. Askeleen yhä eteenpäin varsinaisesti juuri romanttisen ja jylhän, jopa hurjan yksinäisyys- ja autiustunnelman luomisessa tekee sitten _James Beattie_ aikoinaan huomiota herättäneellä runoelmallaan _Runolaulaja_, eli neron edistys (The Minstrel, or the Progress of Genius, 1771-1774).[34] Runon sankari, nuorukainen Edwin, kuljeskelee mielellään "vapaudessaan yksinäisen vuoren huipulla", jossa "jyrkänteen reunalla kasvaa petäjä" ja "jossa vaahtoava virta heittäytyy kalliolta kalliolle". Hän nauttii "rauhoittavista tahi peloittavista näköaloista", ihailee "pimeyttä ja myrskyä", "rauhoittavaa hämyä", "myrskyn surullista ulvontaa", "yksinäistä tuulen hengähdystä", "pöllön peloittavaa huutoa", j.n.e. Hän on "yksinäisyyden entusiasti", joka mielellään vaeltaa kauas kuohuvan meren rannalle, katselemaan ja kuuntelemaan "nautintorikkaalla pelolla vyöryvien aaltojen syvää pauhua". Hän vaeltelee seuduissa, joissa on kallioita kallioiden päällä, siellä täällä yksinäisiä puita, sammaleisia kiviä, ja jossa kuuluu yksinäisen kotkan huuto; metsän ja virran äänet tuudittavat hänen sielunsa lepoon, avaten hänelle romanttisia näkyjä. Tämä kaikki on sangen tuttua Radcliffen lukijalle.

Mutta Radcliffen autiustunnelman yhteydessä on lopuksi tärkeimpänä jylhyystekijänä mainittava _James Macphersonin Ossian_, joka ilmestyen osittain oli kokonaisuudessaan julkaistuna 1763, ja jonka synkkä ja traagillinen surumielisyys heittää varjon niin kauas ja laajalle seuraavan aikakauden runouteen. Autiuden, yön, myrskyn ja surun tunnelma on Ossianissa syvä ja vaikuttava. Aurinko paistaa harvoin ja silloinkin "sateen kyynelten läpi". Linnojen portit ovat auki, ne näyttävät pimeiltä ja tuuli tuivertelee autioilla pihoilla; puut siroittelevat niiden kynnykselle kuivia lehtiään, ja "yön kuiske on läsnä". Tuulella on omat mainesanansa: se on "laakson henkäys" ja "erämaan puuska", se ulvoo autioilla pihoilla ja vinkuu vanhan kilven vaiheilla. Se puhaltaa "äkillisinä vihureina", ryntää "kylmänä ja hallaisena" vaahtoavien merien yli; se huokaa haudalle kasvaneessa ruohossa, "jossa usein istun surullisessa varjossa". "Sammaltuneet kivet", ja "tuulessa suhiseva kuloruoho" ovat yleisiä runokuvia Ossianissa. Erikoinen, karu, surumielisen runollinen osa on ohdakkeella, josta ammoin on tullut Ossianin kansan vertauskuvallinen kukka. "Sinä Loran ohdakkeen notkistaja!" puhuttelee runo tuulta, joka "tuivertaa ohdakkeen partaa". Yksin kukkii ohdake autiolla nummella, pudistaen yksinäistä päätänsä, sammalen suhistessa tuulessa. "_The thistle shook there its lonely head, the moss whistled to the wind_", kertoo runoilija autiuden alakulon valtaamana, aavistamatta luoneensa lauseen, joka tunnelmansa täyteläisyyden voimalla painuu jälkimaailman mieleen niin, että esim. Radcliffe, kuten olemme nähneet, saman mielialan vallassa tulee käyttäneeksi sitä omanaan ja sananmukaisesti. Ossianin kuu nousee "leveänä" (broad); sen säteet kimaltelevat kallioilla, kun se katsoo pilvien välitse surulliselle lakeudelle tahi kun se "kylmänä ja kalpeana" laskee lännen aaltoihin. Ossianin runoilija rakastaa kohisevaa koskea ja maisemaa mutkittelevine jokineen, jonka "kaukaisen pauhun" tahi "synkän pauhun" saatamme kuulla. Pilvet ovat "synkän-vyöryviä" (dark-rolling) ja ukkonen jyrähtelee vuorilla. "Nouskaa, syksyn tuulet, nouskaa, puhaltakaa pitkin nummea; vuorten virrat, pauhatkaa, humise, myrsky, tammieni lehvissä, vaella repaleisten pilvien lomitse, oi kuu!" Ossianin uruissa ovat matalan asteikon mollisäveleet hyvin edustetut ja ovat selvästi kaikuneet Radcliffen korvissa.[35]

Mutta jos edellisen johdosta päättelisimme, että Radcliffe muodosti mielikuvansa ja kuvauksensa vain vanhojen ainesten varassa, tekisimme hänelle suurta vääryyttä ja johtuisimme aivan harhaan. Tosiasiallisesti Radcliffe oli harvinaisen itsenäinen kirjailija, jota ei voi ilman muuta asettaa mihinkään anto- ja ottosuhteeseen edellisten lähteiden kanssa. Raleigh sanoo: "Hänen kirjoissaan ei ole mitään, jota hän itse ei olisi luonut".[36] Kaikella edellä esitetyllä olenkin tahtonut kuvata — enemmän kuin Radcliffen lähteitä — sitä itsenäistä, monipuolista ja Euroopan muusta kirjallisuudesta riippumatonta kehityskulkua, joka Englannin romantiikalla tässäkin suhteessa jo varhaisesta alustaan saakka on ollut.

Ennenkuin jätän nämä seikat, on lopuksi sanottava muutama sana Radcliffen maisemien ulkoisista sommittelupiirteistä, joiden puitteissa hän edellä kuvattuja tunnelmiaan soinnutteli. Hänen romaaniensa tapahtumapaikkoina ovat enimmäkseen Ranska ja Italia, joissa tehdyillä matkoilla näköaloja kuvataan. Tekijä ei kuitenkaan milloinkaan käynyt näissä maissa ja teki matkansa Reinillekin vasta julkaistuaan kaikki romaaninsa. Näin ollen hän ei voinut kuvata niitä oman kokemuksen perusteella, vaan muiden kertomuksista ja kuvista saamiensa mielikuvien mukaan. Udolphon mysterioissa hän suoraan sanookin erään maiseman johdosta, että se oli juuri sellainen, jonka Rosa (Salvator) olisi valinnut kangastansa varten, jos hän olisi silloin elänyt. Yleisesti näkeekin otaksuttavan, että näiden hänen konstruoitujen maisemiensa mallina olisivat olleet Salvator Rosan taulut, mikä kyllä pitäneekin paikkansa joissakin kohdin, mutta ei kuitenkaan kaikissa.

Radcliffen maisemien jylhä puoli on saanut edellisestä jo sen verran valaistusta, että täytyy uskoa hänen imeneen sieluunsa luonnon romanttista jylhyyttä muualta kuin paljaastaan joistakin tauluista. Beattien maisemat, lisänä Ossianin tunnelmat, ovat jo yksistään siinä suhteessa riittävänä lähteenä. Mitä hänen idyllisiin maisemiinsa tulee, täytyy epäillä, olisivatko ne voineet syntyä, ellei edeltäjinä olisi ollut sitä maisemarunoilijain koulua, joka kohdisti Miltonilta saamansa esimerkin mukaan ihailunsa luonnolliseen, rauhalliseen, kesän idyllimäistä suloa täynnä olevaan englantilaiseen maisemaan, "ruohokenttiin, joilla laumat laiduntavat, kukkaniittyihin, mataliin purosiin ja leveihin jokiin, tuuheiden puiden joukkoon kätkeytyviin torneihin ja muureihin", kuten Milton L'Allegrossa kuvaa. Tämä englantilainen maisema, jolle Milton antaa kuvarikkaan, runollista suloa täynnä olevan alkumallin, on Englannin luonnonrunouden milloinkaan ehtymätön keskus, joka James Thomsonin varsinaisesti uudelleen eloon herättämänä esiintyy yhä uutena ja soinnutettuna kaikkiin sävellajeihin. Vaikka Radcliffe luetteleekin joskus "mulperipuumetsikköjä" ja muita Englannin luontoon kuulumattomia asioita, antaakseen maisemilleen ranskalaista tahi italialaista leimaa, on takana kuitenkin tuo runouden luoma englantilainen idyllinäky, joka varmaankin oli painunut syvälle kirjailijattaren luonnonherkkään sieluun.[37]

Kaiken sen johdosta, mitä olen esittänyt haamulinnan lähteistä, voitaisiin nyt ehkä sanoa, että olen tullut kieltäneeksi Walpolen — Reeven — Radcliffen itsenäisen osuuden sen luomisessa. Tämän väärinkäsityksen torjumiseksi on siis syytä vielä huomauttaa, että mainitsemani aikaisemmassa kirjallisuudessa esiintyvät ja haamulinnaan johtavat piirteet ovat olleet siinä vain sivuseikkoja, pääasian ohella esiin välähteleviä kuvia, joista ei ole huomattu eikä tahdottukaan tehdä säestystä tärkeämpää ainesta. Mutta Walpolella, Reevellä ja Radcliffellä tämä säestys muuttuukin pääasiaksi, haamulinna kaikkine inventarioineen ja ympäristöineen kohoaa heillä jollakin tavoin itsenäiseksi, melkeinpä toimivaksi keskeis-ilmiöksi, jonka avulla ja kautta he kehittelevät romanttisia tunnelmiaan. Tämä on heidän itsenäinen ja omintakeinen keksintönsä ja sen kautta he myös esiintyvät omana erikoisena uutuusryhmänään.

Haamulinnan yhteydessä on lopuksi mainittava _William Beckford_, Walpolen rinnalle astuva, suunnattoman rikas dilettantti, romantikko, joka samalla tavalla kuin hänkin koetti rakentamalla saada näkyvään muotoon romanttisia mielikuviaan. Wiltshireen hän rakensi ihmeellisen "Babelin tornin", nimeltä Fonthill Abbey, jonka suunnittelussa ja salaperäisissä suojissa hän koetti tulkita romanttisia, suurenmoisia mielikuviaan. Ja aivan samoin kuin Walpole hänkin siirsi mielikuvansa kirjallisuuteen, julkaisten 1787 (ranskankielisen) kertomuksen nimeltä _Vathek, arabialainen tarina_ (Vathek, an Arabian Tak). Jo edellisenä vuonna oli siitä kuitenkin, ilman tekijän lupaa, ilmestynyt englanninkielinen, käsikirjoituksesta tehty käännös. Vaikka tämä kirjanen olikin yleensä sen mielenkiinnon ilmaus, jota vuosisadan alussa (1704-1717) ranskaksi ilmestyneet, Antoine Gallandin kääntämät Tuhannen ja yhden yön tarinat olivat herättäneet, ja joiden avaamaa itämaiden maailmaa m.m. Voltaire käytti hyväkseen, pukemalla monet satiirinsa ja filosofiset pikkuromaaninsa näennäisesti itämaiseen pukuun, on Beckfordin kirjanen kuitenkin luettava englantilaiseen romantiikkaan kuuluvaksi, koska se sisältää sen romanttisia aineksia, vaikkakin itämaisessa ympäristössä. Se on muistettava ensimmäisenä ilmiönä siitä rakkaudesta itämaiseen pukuun, joka oli niin huomattava Englannin romantiikassa. Sen yhtenä silmämääränä on kauhun herättäminen, vaikkakin toisin keinoin kuin mitä Walpole käyttää. Eblisin, eräänlaisen itämaisen Luciferin linnassa saattaa tuntea pyrkimistä aito goottilaiseen jylhyystunnelmaan: "Kaliifi ja Nouronihar katsoivat ihmetellen toisiinsa huomatessaan olevansa paikassa, joka, vaikka olikin varustettu holvikatolla, kuitenkin oli niin tilava ja korkea, että he aluksi luulivat olevansa rajattomalla tasangolla. Mutta vähitellen heidän katseensa tottui lähellä olevien esineiden suurenmoisuuteen, kunnes he ulottivat sen kauemmaksi, jolloin he eroittivat pilari- ja holvikaaririvejä; ne pienenivät vähitellen, kunnes ne kauempana yhtyivät yhteen pisteeseen, joka oli yhtä loistava kuin aurinko, kun se lähettää viimeiset säteensä valtamerelle".[38] Eblisin palatsin valtavat mitat osoittavat, kuinka mahtaviksi tällaisen salaperäisen rakennuksen piirteet saattoivat romantikolla kasvaa.

7

Otranton linnan päähenkilö on sen valtias Manfred, josta lukija saa synkän ja uhkamielisen kuvan. Hän ei ole Otranton oikea perillinen, vaan anastajasuvun jälkeläinen, ja hänen mieltään painaa alituisesti Pyhän Nikolain ennustus, että "linna ja valta joutuvat pois häneltä silloin, kun oikea omistaja on tullut liian suureksi mahtuakseen siihen asumaan".[39] Kertomus alkaa siitä, jolloin on tullut tämän ennustuksen täyttymisen hetki, ja jolloin siis Pyhän Nikolain tahdon mukaan Otranton valtius on siirtyvä entisen hallitsijan, Alfonson, jonka Manfredin isoisä Ricardo on murhannut, lailliselle perilliselle. Näin esiintyy Manfred heti henkilönä, joka on joutunut taistelemaan määrättyä kohtaloa vastaan. Kun hänen ainoa poikansa ihmeellisen, yliluonnollisen tapahtuman johdosta kuolee, hän tahtoo erota vaimostaan, koska tämä ei voi enää lahjoittaa hänelle lasta, ja itse naida poikansa morsiamen. Mutta sekä jumalalliset että inhimilliset voimat asettuvat häntä vastaan, ja nyt ilmestyy näyttämölle vallan laillinen perijä, toistaiseksi Theodore-nimisen nuoren talonpojan haahmossa. Hän rakastuu Manfredin tyttäreen Matildaan, mutta kun Alfonson veri ei saa sekaantua murhaajan suvun vereen, on avioliitto heidän välillään mahdoton. Kohtalon johtoa vastaan ei voi taistella ja avioliitto estyy siten, että Manfred joutuu itse oman tyttärensä murhaajaksi; ennustus toteutuu Theodoren syntyperän tullessa ilmi. Manfred luopuu vallasta ja menee puolisonsa kanssa luostariin. Tämä on kertomuksen juoni.

Sen herättämä mielenkiinto kohdistuu etupäässä Manfrediin, m.m. sen vuoksi, että hänessä on jotakin tuttua. Hänellä on yksi ainoa ajatus, jonka toteuttaminen on hänelle elämän asia, nimittäin sukunsa vallan säilyttäminen. Mutta tuo ennustus ja tieto isoisän kamalasta rikoksesta tekee hänet epävarmaksi ja epäjohdonmukaiseksi, tuottaen vaikeita sielullisia ristiriitoja. Hän muuttuu epäinhimilliseksi, raivokkaaksi ja intohimoiseksi, ollen toisella kertaa hiukan tunteellinen, harvasanainen ja synkän umpimielinen. Nähdessään ensi kertaa Theodoren hän raivostuu siksi, että tämä on Alfonson kuvan näköinen. Nimenomaan sanotaan, ettei Manfred ollut mikään sellainen tyranni, joka harjoittaa julmuuksia huvikseen, vaan että hänen elämänkohtalonsa olivat muodostaneet hänen luonteensa, joka yleensä oli humaani, tuimaksi ja jyrkäksi, ja että hänen hyveensä olivat aina hereillä silloin, kun hänen intohimonsa eivät olleet hänen järkeänsä sumentaneet. Hänen sydämensä oli altis vaikutuksille, mutta hänen ylpeytensä estää hänet sitä tunnustamasta. Ne, jotka eivät tiedä hänen salaisen tuskansa syytä, eivät ymmärrä hänen mielentilaansa; heidän mielestään hän on jotenkin sekaisin, kohtelee huonosti tytärtään, tekee yleensä synkän ja yksinäisen miehen vaikutuksen, jota painaa tietoisuus tulevasta, onnettomasta kohtalosta. Hän on kohtalotragedian onneton sankari, joka herättää myötämieltä.[40]

Reeven tyranni, sir Walter Lovel, on häneen verraten paljoa alemmalla asteella, oikeastaan vain tavallinen rikollinen. Hänen pyrkimystensä päämääränä on rikkauden ja kunnian saaminen, ja sen vuoksi hän antautuu rikoksiin. Ainoa, jossa hän osoittaa jonkinmoista luonteenlujuutta, on se itsepäisyys, jolla hän viimeiseen saakka kieltää rikoksensa.

Radcliffen tyrannit palautuvat yleensä Manfredin tyyppiin, mutta heidän toimintansa syinä ovat usein vähempiarvoiset seikat kuin tällä. Hallitsevana intohimona on yleensä vallan ja rikkauden halu. Hurja- ja synkkäluontoisina miehinä he ovat kokonaan intohimojensa vallassa, ollen vihan, koston ja ylpeyden orjia, joilta ei voi odottaa mitään hyvää. Sanotaanpa, että vihan ja koston hetkinä heidän mielikuvituksensa ei voinut keksiä niin tehokkaita kidutuskeinoja kuin halu olisi ollut. Mikään lempeämpi tunne tahi ajatustapa ei ole lieventämässä tyrannimaista vallantuntoa ja johtamassa heitä hyviin töihin, vaan muodostuu kaikki heidän toimintansa hillittömäksi sorroksi ja häikäilemättömyydeksi. Vain kostonhimo saattaa tukahduttaa heidän ahneutensa. Tyrannin kovuuden syynä on usein, kuten Manfredillakin, jokin hänen tahi hänen sukunsa tekemä rikos, joka ei siedä päivänvaloa. Se paaduttaa sydämen, aiheuttaa uusia rikoksia, ja tunnustetaan vasta kuolinvuoteella, jonka äärestä tietenkin kaikki kunnialliset ihmiset väistyvät kauhistuneina pois. Toiset kuitenkin kuolevat ylpeinä ja katumattomina. Rakkaus on tyrannille vain intohimoa; hänen tarvitsee ainoastaan vilahdukselta nähdä kertomuksen sankaritar ja kohta hän on ilmiliekissä, jota hänen luonteensa hillittömyys ei salli minkään esteen sammuttaa. Ulkoasultaan ja näöltään hän on useimmiten kaunis ja uljas. Niinpä ymmärrämme, että esim. Montoni, Udolphon synkkäilmeinen herra, on tavattoman kaunis mies, jonka kasvonpiirteet ovat jalot ja miehekkäät. Ne ilmaisevat käskeväisyyttä ja pikavihaisuutta, mutta pääleimana niillä tuntuu olevan synkkä umpimielisyys ja melankoliaan vivahtava mietiskely.[41]

Kaikista Radcliffen henkilöistä on nyt Montoni se, joka on omiaan enimmän herättämään mielenkiintoa ja johon kirjailijatarkin kauhun-ilmeestään huolimatta nähtävästi on eniten kiintynyt. Montonin esikuva on Manfred, mutta kun tämä on pyrkimyksiltään ja aikeiltaan sangen selvästi eriteltävissä oleva, jokseenkin suoraviivainen luonne, liittyy Montonin vaiteliaaseen ja synkkään olemukseen jotakin arvoituksellista ja salamyhkäistä. Sekä Manfredin suvun että hänen omatkin rikoksensa ovat tunnettuja, mutta oliko Montonilla tahi hänen suvullaan mitään sellaista tunnollaan, jää hämäräksi. Syntyy omituinen, epäilevä ja luulevainen tunne, joka saa uskomaan Montonista mitä tahansa, vaikka todistuksia tahi edes tietoja ei olekaan. Kun hän vaiteliaana ja synkän uhmaavana, hautoen sielussaan jotakin salaista asiaa, ja samalla ulkomuodoltaan uljaana ja kauniina vaeltaa raunioituvan linnansa käytävissä, tahi kylmänä ja ivallisena istuu rikostoveriensa kanssa peli- ja juomapöydän ääressä, saa hän olemukseensa eräänlaisia jylhiä romanttisia mittoja, mikä vaikuttaa uutuudellaan puoleensavetävästi. Uteliaana tulee kysyneeksi, kuka ja mikä hän oikeastaan on, mitä hän hautoo, mitä varten hän on palannut tänne autioon Udolphon linnaan, ja mitä hän suunnittelee, mutta näihin kysymyksiin ei tule vastausta. Montoni on sama arvoitus kertomuksen lopussa kuin alussakin, ja lukijalle jää loppuvaikutelmaksi se epäilys, että kirjailijatar oli kyllä kyennyt suunnittelemaan romanttisen probleemityypin, mutta ei ollut pystynyt ulottamaan aatemaailmaansa niin avaralle, että olisi voinut antaa tälle tyypilleen todellisen elämäntehtävän tuottamaa traagillista kohtaloa. Hän on muuten nainut ranskalaisen ylimysnaisen, rouva Cheronin, ja vie hänet sekä hänen sisarensa tyttären Emilyn Italiaan, Udolphon linnaan. Täällä hän koettaa saada haltuunsa kaikki vaimonsa rikkaudet, ja kun se ei onnistu, pahoinpitelee häntä niin, että hän kuolee. Lopuksi Venetsian hallitus vangitsee hänet poliittisista syistä ja hän kuolee vankilassa salaperäisellä tavalla, katumatta, yhtä salamyhkäisenä kuin eläessäänkin.

Muut Radcliffen tyrannit ovat heikommin ja yleisemmin kuvatut. Malcolm, Dunbaynen herra, on "mahtava vääryydentekijä ja julma vallan käyttelijä". Hän on anastanut veljensä maat, murhannut hänet ja heittänyt hänen poikansa maailmalle; hän on murhannut Athlinin lordin, tahtoo tehdä saman tämän pojalle Osbertille, vieläpä pakoittaa hänen sisarensa Maryn rakastajattarekseen. Nämä aikeet eivät kuitenkaan menesty, vaan menettää hän itse henkensä. Kuolinhetkellään hän tekee katumusta: "Olen ymmärtänyt hyveen, mutta olen rakastanut pahetta. En valita sitä, että olen saanut rangaistukseni, vaan sitä, että olen sen ansainnut". Tällaisen tyrannin kuolemakin on tavallaan erikoista: hän heittää henkensä "syvästi huokaisten" — _with a strong sigh_. Mazzinin markiisi on salvannut vaimonsa elinkautiseen vankeuteen linnansa holveihin ja tahtoo naittaa tyttärensä Julian vastoin tämän tahtoa, mutta sortuukin toisen vaimonsa Marie de Vellornon uhriksi. Kuolevana hänkin tekee katumusta: "Taivaan rangaistus on tullut osakseni. Se on rikosteni välitön seuraus". Tämä on Sisilialaisen tarinan pääjuoni.

Metsän tarinan juoni on seuraava: markiisi Phillipe de Montalt on murhannut veljensä ja luulee murhanneensa tämän tyttären Adelinenkin. Tämä on kuitenkin jäänyt eloon ja joutuu kohtalon ohjauksesta setänsä näkyville, jolloin tämä koettaa vietellä häntä. Mutta tähän loppuvat hänen rikoksensa, hänet vangitaan, hän myrkyttää itsensä ja kuolee rikoksiensa muiston kiduttamana. Häntä paljoa mielenkiintoisempi on kuitenkin tarinan sivutyranni, aatelismies de la Motte, jonka metsän yksinäisyydessä olevaan linnaan Adeline joutuu asumaan. Tämä de la Motte on heikko luonne, joka parantaakseen asemaansa ei häikäile yrittämästä tavallista maantierosvon ammattia, joutuen sen kautta vaaralliseen riippuvaisuuteen markiisi de Montaltista. Hän on köyhyytensä vuoksi katkera ja kateellinen, vailla siveellistä ryhtiä, jopa pelkurikin, herättäen raukkamaisuudellaan säälin sekaista halveksumista. Kuitenkin hän on tässä ympäristössä uusi luonne-ilmiö, jolla tulevaisuudessa oli seuraajansa. Lopuksi mainittakoon suurromaani Italialaisen vaikuttava jesuiittahaahmo, munkki Schedoni, jonka korkea vartalo ja fanaattinen katse, yhtyneenä inkvisitsionin kauhuihin, muodostaa tämän teoksen oleellisimman sisällön.

Tällaisia ovat näiden romaanien tyrannit. Niiden yhteensä monisataisilla sivuilla esitetyistä haamulinnojen valtiaista jää lopuksi mieleen vaikuttavimpana tyyppi Manfred — Montoni, tuo jo kuvattu, yksinäinen, uljas, kasvonpiirteiltään kaunis, tummaverinen ja synkkäkulmainen mies, jonka sielunelämä on jonkin salaperäisen vaikuttimen vallassa ja joka älyllään ja tahdonvoimallaan sekä intohimojensa purkauksellisella laadulla eroittautuu ympäristöstään itsenäiseksi ja erikoiseksi yksilöksi. Nimenomaan Radcliffelle on tässä häämöittänyt jotakin ylimittaista, yli-ihmistä, jonka ominaisuudet olivat epätavallisia ja jonka sielua ja pyrkimyksiä hallitsivat tavalliselle ihmiselle tuntemattomat, jopa melkein demooniseen vivahtavat intohimot. Syytä on etsiä, mistä tämä Manfredin — Montonin linja on lähtöisin.

Otranton linnan nimestä johtuisi luonnollisesti otaksumaan, että Walpolen kirjan aihe olisi jossain yhteydessä todellisen Otranton kanssa, jonka niminen kaupunki ja linna on Etelä-Italiassa, ja jota kolmannellatoista vuosisadalla hallitsi Manfred, Fredrik II:n luonnollinen poika. Sekä hän että Walpolen Manfred ovat vallananastajia; hänen sisarenpoikansa nimi on Conrad. Historian Manfred on anastanut alueensa Fredrik II:lta. Walpolen Manfred luulee Frederic of Vicenzaa Otranton oikeaksi perilliseksi. Sekä Fedrik II:n että Frederic of Vicenzan luullaan kuolleen Palestinassa. Todellisen Otranton linnan rakentaja oli Alfonso Aragonialainen. Vaikka Walpole itse, saatuaan jälkeenpäin todellisen Otranton linnan kuvan, lausuikin, ettei hän teostaan kirjoittaessaan tiennyt Otranton linnaa olevankaan, ja että hän hakiessaan jotakin eteläitalialaista nimeä kartalta huomasi Otranton ja valitsi sen, tuntuu kuitenkin siltä kuin olisi Otranton todellinen historia silti jonkin verran ohjannut hänen kynäänsä. Tämän lähdeotaksuman lisäksi ja täydennykseksi voidaan vielä esittää toinenkin teoria.