Part 45

[265] Selitys-yritykset eivät onnistu; Coleridge todennäköisesti halusi välttää kaikkea tarkoittelua, "albatrossin ampumisen moittimista", ja ryhtyi kirjoittamaan satua, jättäen sen kesken. Hänen "vihreä käärmeensä" on kotoisin Shakespearelta, näytelmästä Kuten haluatte, jossa "vihreä, kullattu käärme" on unessa kietoutunut kaulan ympärille. Albanyn herttua Kuningas Learissa sanoo puolisoaan "kullatuksi käärmeeksi". Tumman ladyn ballaadista (The Ballad of the Dark Ladie, 1799), ja siihen kuuluvasta johdanto- ja välirunosta (Introduction ja Love) näkyy lisäksi, että Coleridgen mielikuvitus askarteli näinä aikoina laajemminkin aiheessa, jossa päätekijänä on lempi. Rakkaus (Love) osoittaa, että hänen mielessään on ollut kuva naisesta, joka lemmenlumolla valtaa ihailijansa täydellisesti orjakseen, kohdellen häntä ynseästi siihen saakka, kunnes on myöhäistä häntä pelastaa. Säkeistö

There came and looked him in the face An angel beautiful and bright; And that he knew it was a Fiend, This miserable Knight! —

osoittaa mielestäni demoonisen naisen kuvan olleen lähellä. Kuitenkin näiden katkelmien päämotiivi: onnettoman ja tuhoisan lemmen orjaksi joutuminen, ja sen käsittelytapa vie ne lähemmäksi rouva Holden lemmenpiiriä kuin raakaa, keksittyä demoonia. Tähän piiriin ilmeisesti kuuluu _Keatsin_ ballaadi La belle dame sans merci, joka ei ole muuta kuin Tannhäuserin kertomus olostaan rouva Holden luona:

She took me to her elfin grot, And there she wepr and sighed full sore, And there I shut her wild, wild eyes With kisses four.

And there she lulled me asleep, And there I dreamed — ah! woe betide! The latest dream I ever dreamed On the cold hill's side.

[266] Tapahtui Genevessä 1816, heinäkuun 10 p:n iltana. "_Byron recited the lines in Christabel about the lady's breast, when Shelley suddenly started up, shrieked, and fled from the room. He had seen a vision of a woman with eyes instead of nipples_". (_Symonds_: Shelley, ss. 90-91.)

[267] _Milton_: Paradise Lost (säkeet 647-653 ja 666-670):

Before the gates there sat On either side a formidable Shape. The one seemed woman to the waist, and fair, But ended foul in many a scaly fold, Voluminous and vast — a serpent armed With mortal sting. —

The other shape — If shape it might be called that shape had none Distinguishable in member, joint, or limb; Or substance might be called that _shadow_ seemed; For each seemed either — _black it stood as Night_.

Nämä jälkimmäiset varjo-olennon kuvaukset uudistuvat Poen ja Lytton-Bulvverin mainituissa teoksissa.

[268] Christabel julkaistiin painosta vasta 1816, mutta oli sitä ennen tullut tunnetuksi kirjallisissa piireissä käsikirjoituksesta. _Walter Scott_ oli lukenut sen ja saanut siitä huomattavia vaikutelmia Viimeisen runojan lauluun, m.m. sen yleispiirteen, että henkilöiden kohtaloista määräävät yliluonnolliset voimat. Linnan rouva ja hänen noituuskammionsa on kaikua Matildasta, Geraldinesta ja haamulinnasta.

[269] _Dante Gabriel Rossetti_, jonka mielilukemista m.m. Englannin varhaisromantiikka oli, sai Branksomen rouvasta ja hänen noituuskammiostaan aiheen runoonsa Rose Mary (1871), jossa esikuvan mukaan berylli-kiven pahat henget määräävät henkilöiden kohtalosta. Ilman Scottin välitystä hän peri suoraan Coleridgeltä Geraldinen, demoonisen naisen, luoden hänestä Lilithin, joka juutalaistarinan mukaan oli Aatamin ensimmäinen puoliso. Runossa Eden Bower Lilith pyytää käärmeeltä tämän muotoa itselleen voidakseen kostaa Aatamille ja Evalle:

O my love, come nearer to Lilith! In thy sweet folds bind me and bend me, And let me feel the shape thou shalt lend me.

Tällä naisella, jonka jäsenten ympäri käärme kietoutuu, Rossetti on tahtonut kuvata naisen demoonista ja vaarallista viehätysvoimaa. Tästä sai saksalainen maalari Stuck aiheensa tunnettuun Synti-nimiseen tauluunsa. (_William M. Rossetti_: The Collected Works of Dante Gabriel Rossetti, I-II, 1897, esipuhe, s. 28: "_Any writing about devils, spectres, or the supernatural generally, whether in poetry or in prose, had always a fascination for him; at one time, say 1844, his supreme detight was the bloodcurling romance of Maturin, Melmoth the Wanderer_". — _Kurt Horn_: Zur Entstehungsgeschichte Dante Gabriel Rossettis Dichtungen, 1909, s. 79, 83.) Rossettin suhdetta kauhuromantiikkaan selvittää osaltaan sekin, että _Byronin_ matkaseuralainen ja lääkäri 1816, englantilais-italialainen _Polidori_, oli hänen enonsa; R. varmaankin lapsena kuuli hänestä kotonansa kerrottavan ja tunsi hänen kirjansa. Katso seuraavaa huomautusta. — _Villiers de L'Isle-Adam_, katso huomautuksessa 181 mainittua _A. von Kraemerin_ tutkimusta.

[270] Sellaiset aiheet kuin Vertavuotava nunna, joka öisin saapuu kiduttamaan uhriaan, Matilda, joka viettelee uhrinsa kadotukseen, ja Geraldine, ovat jo eräiltä puoliltaan vampyyri-ajatusta lähellä. Vampyyri on ihminen, joka lähtee haudastaan imemään verta elävistä ihmisistä, ja kuuluu alkuaan, kuten nimikin osoittaa, slaavilaiseen tarinapiiriin. Byron tutustui tähän uskomukseen Kreikassa, ja vilahdutti sen näkyviin Giaourissa. Hän mietiskeli tätä aihetta, koskapa ryhtyi kirjoittamaan siitä kertomusta samaan aikaan kuin Mary Shelley Frankensteiniä. Se jäi kuitenkin kesken, mutta täydensi sen hänen lääkärinsä Polidori, julkaisten sen 1819. Siinä on kertomuksen päähenkilö, lordi Ruthwen, kansanuskomuksen mukainen verenimijä. Byronilaisen sankarin kalpeus ja hänen erikoinen katseensa saattaa olla hienolta osaltaan kaikua vampyyrin vainaja-ominaisuudesta. Aihe lopuksi kehittyy siihen, että salaperäiset miehet ja naiset, jotka ovat turmioksi vastakkaiselle sukupuolelleen, saavat jonkinmoista vampyyrien leimaa. (_Spencen_ ennen mainittu teos; _Scarborough_, ss. 158-166, luettelee joukon englanninkielisiä, myöhempiä teoksia, joissa on käytetty vampyyri-aihetta.) Tämän aiheen kaikua kuvastuu _Stevensonin_ kertomuksessa _The Body-Snatcher_ ja hänen romaaninsa _The Master of Ballantrae_ lopussa, jossa demooninen Ballantrae kuolee ja haudataan, mutta haudasta kaivettuna vielä avaa silmänsä; hänelle oli annettu tainnuttavaa lääkettä. _Hugon_ Han d'Islande on myöskin vampyyriperheen jäseniä.

[271] _Otto Rank_: Das Inzest-Motiv in Dichtung und Sage. Grundzüge einer Psychologie des dichterischen Schaffens. (Leipzig ja Wien, 1912). Rank lähtee psykoanalyyttisen metoodin mukaan siitä Sigismund Freudin väitteestä, että lapsuudessa pojan kiintyminen äitiin ja tyttären isään merkitsee tiedottoman sukupuolivalinnan esiintymistä, ja että täysikasvuisena ilmenevä kauhu tällaista suhdetta vastaan on tuon aikaisemman tunteen torjumista. Tämän perusteella Rank sitten erittelee m.m. Hamletin ja Don Carloksen; Schillerin draamatuotannossa olisi hänen mukaansa pohjamotiivina pojan viha isää vastaan. Esityksestäni ilmenevä torjuva asenne tätä ajatussuuntaa kohtaan tarkoittaa Rankin teosta.

[272] _John Tillotson_ (1630-1694), Canterburyn arkkipiispa, uskonnollinen kirjailija. Walpole kertoo tästä Salaperäisen äidin jälkikirjoituksessa. Hän kieltää itse muistaneensa Heptameronin kertomusta. _Montague Summersin_ mainitussa esipuheessa käsitellään laajasti sukurutsausaiheen esiintymistä Englannin kirjallisuudessa.

[273] _Goethe_ kuitenkin kosketti incestum-aihettakin, tehden sen, hienolla ja lukijan tunteita ymmärtävällä tavalla: hän sijoittaa sen vanhan harpunsoittajan kohtaloon, poistaen siten aiheen räikeyden suurentamalla välimatkaa, ja saavuttaa sillä tarkoituksensa, nim. vanhan soittajan elämäntarinan traagillisen ja surumielisen värityksen. _Chateaubriand_ käsittelee Renéssä veljen ja sisaren välistä eroottista tunnetta.

[274] Aiheen varsinaisena käyttämisenä ei voi pitää sitä, että kirjailija, kuten Scott The Antiquaryssa, antaa jonkun henkilön uskotella toiselle, että tämä on tietämättömyydessään joutunut incestum-suhteeseen.

[275] _Ralf Milbanke, Earl of Lovelace_: Astarte. A Fragment of Truth concerning George Gordon Byron, Sixth Lord Byron. New Edition with many additional Letters by Mary, Countess of Lovelace, 1921. S. 58: "_So Lady Byron wrote on her own responsibility, in conformity with the urgent advice of Wilmot and Mrs. Villiers, and announced what she knew. Augusta did not attempt to deny it, and in fact admitted everything in her letters of June, July, and August 1816_".

Nämä kirjeet on julkaistu ss. 213-215 (kesäk. 6 p.), 219-220 (kesäk. 22 p.), 223-225 (heinäk. 3 p.), 232-235 (heinäk. 15 ja 16 p.), 241-244 (heinäk. 20 ja 23 p.), ja 249-251 (elok. 5 ja 9 p.) Mutta se, joka ei edeltäpäin ole vakuutettu Byronin ja rouva Leighin syyllisyydestä, ei voi huomata, että näissä kirjeissä myönnettäisiin juuri mitään. Päinvastoin niitä lukiessa herää ajatus, että Mrs. Leigh kauhulla välttää moista asiaa, jonka esittämistä hän on voinut pitää kälynsä sairaalloisuuden ilmauksena. Mitään vakuuttavaa todistusvoimaa ei liioin ole Byronin kirjeellä Mrs. Leighille Venetsiasta (ss. 81-83, maalisk. 17 p. 1819), sillä sen kiihkeän sävyn ei tarvitse merkitä muuta kuin kotimaataan ja ainoata rakastamaansa henkilöä kaipaavan ihmisen orpoudentunnetta. Lukuunottamatta saksalaisia psykoanalyytikolta ovat kirjallisuuden historioitsijat yleensä kieltäytyneet tulemasta vakuutetuiksi Byronin syyllisyydestä, s.o. he eivät ainakaan lausu siitä positiivista mielipidettä, vaan korkeintaan siteeraavat arkaluontoisimmat kohdat yllämainituista kirjeistä; niin tekee esim. _Emmanuel Rodocanachi_ Byron-teoksessaan (1924); verrattakoon myös _J.V. Lehtosen_ kirjoitusta Valvoja-Ajan heinäkuun numerossa 1924 nimeltä _Lordi Byronin jälkimaine_, jossa hän osoittaa syytöksen edelleen olevan riittäviä näytteitä vailla. Jotkut, kuten esim. _Per Hallström_, (Levande dikt, 1814, Byron-figuren, ss. 95-123), pitävät taas asiaa täysin selvitettynä. Juridisesti pätevää todistusta ei löydy, ja kannanotto asiassa on aina subjektiivista: toiset haluavat uskoa Byronin rikokselliseksi, toiset eivät. Lordi Lovelacen kirja on muuten sävyltään Byronille vihamielinen; hän on ryhtynyt tehtäväänsä puhdistaakseen iso-äitinsä mainetta, johon liittyy se omituinen, kaikista selityksistä huolimatta selittämätön tosiasia, että hän, vaikka syytti kälyänsä tällaisesta luonnottomuudesta, kuitenkin eli. hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Sitä pulmaa ei Astarte-kirja selvitä. Katso myös _G. Åman-Nilsson_: Lord Byron och det sekelgamla förtalet. 1915. "_Inom svensk litteratur och press hava på senare tider röster hörts, avkunnande den domen, att 'Byron-mysteriet' nu vore definitivt uppklarat... De studier, jag sedan ganska länge bedrivit i den kring lord Byrons namn uppvuxna litteraturen, ha emellertid bibringat mig en alldeles motsatt uppfattning_". Tämä tarkoittanee m.m. yllämainittua Hallströmin kirjoitusta, joka ylimielisen varmuutensa ja farisealaisen tuomioleimansa vuoksi vaikuttaa vastenmielisesti.

Byronia koskeva incestum-syytös on käsitettävä myös hänen aikansa englantilaisen maailman tavattoman ahdasmielisyyden valossa: Byron ei ollut ainoa, jota tällaisesta syytettiin: Beckfordista juoruttiin samanlaista. Incestum-epäilykset olivat ilmassa yhtä hyvin kuin kirjallisuudessa. René sisältää suurin piirtein saman mysterion kuin Manfred. Hautaan hoippuva klassillisuus, eli kuluneen vuosisadan pimeä vanhoillisuus, ei voinut ymmärtää, kuinka kirjallisuudessa saatettiin käsitellä moisia aiheita, ellei katkera katumus ajanut kirjailijoita omakohtaisiin tunnustuksiin. Romantiikan kolkoin mysterio projisioitiin kirjailijain yksityiselämään.

[276] On varottava, ettei Shelleyn ja hänen isänsä suhdetta käsitetä väärin runoilijaan kohdistuvan yksipuolisen ihailun vuoksi. Shelleyn elämäkerta osoittaa, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää isäänsä, vaan pitäen jo nuoruudesta saakka eriskummallisella sitkeydellä kiinni teorioistaan ja niiden johdonmukaisesta toteuttamisesta — siitähän tosirunoiljat usein tunnetaan — osoitti olevansa kokonaan vailla tavallista elämäntaitoa ja vierautui siksi isästään, joka aikansa ja ympäristönsä kannalta arvosteltuna olisi ollut aivan yliluonnollinen ihminen, jos hän olisi voinut poikansa edesottamisia täydellä hyväksymisellään siunata.

[277] "_Liebesglühendes Suchen nach einem vollkommenen Seelischen, das seiner Einbildungskraft als Weib erscheint, ist, dunkler oder klarer bewusst, der Grundantrieb seines Dichtens_". (_Otto Maurer_: Shelley und die Frauen, 1904, s. 35.) Tekstissä siteerattua Alastorin kohtausta lukiessa muistuu mieleen _Gustaf Frödingin_ runo En morgondröm.

[278] Teos painettiinkin tällä nimellä, mutta kustantaja Ollier rupesi pelkäämään juuri tämän sisaruussuhteen tekemää vaikutusta eikä levittänyt teosta tässä muodossa. Muutamia kappaleita — kuinka paljon, ei tiedetä — ehdittiin kuitenkin myydä. (_Symonds_: Shelley, s. 97.)

[279] _Laonin ja Cythnan_ alkuperäisen esipuheen lopussa oli seuraava kappale, joka sitten poistettiin (julkaistu täydellisenä Forman-painoksessa, I, ss. 85-98):

"_In the personal conduct of my Hero and Heroine, there is one circumstance which was intended to startle the reader from the trance of ordinary life. It was my ohjeet to break through the crust of those outworn opinions on which established institutions depend. I have appealed therefore to the most universal of all feelings, and have endeavoured to strengthen the moral sense, by forbidding it to waste its energies in seeking to avoid actions which are only crimes of convention. It is because there is so great a multitude of artificial vices, that there are so few real virtues. Those feelings alone which are benevolent or malevolent, are essentially good or bad. The circumstance of which I speak, was introduced, however, merely to accustom men to that charity and toleration which the exhibition of a practice widely differing from their own, has a tendency to promote_. [Tähän paikkaan Shelley on lisännyt seuraavan alahuomautuksen: 'The sentiments connected with and characteristic of this circumstance have no personal reference to the writer'.] _Nothing indeed can be more mischievous, than many actions innocent in themselves, which might bring down upon individuals the bigotted contempt and rage of the multitude_".

[280] _Ernest Sutherland Bates_: A Study of Shelley's Drama The Cenci, 1908. "_The Cenci is a work of art; it is not coloured by my feelings nor obscured by my metaphysics_". (S. 19.) Batesin kirja ei syvenny incestum-aiheeseen. — _Wilhelm Wagner_: Shelleys "The Cenci". Analyse, Quellen und innerer Zusammenhang mit des Dichters Ideen, 1903. Tekijä sanoo s. 10: "_Hier begegnete Shelley seinem Lieblingsthema, einem von ihm oft bekämpften Gegner, der Tyrannei. Er fand hier die Tyrannei in ihren verschiedensten Gestaltungen, die politische, die kirchliche und die häusliche Tyrannei_". Tästä en ole tullut vakuutetuksi.

[281] Southey tutustui Gebiriin ensi kerran matkallaan Portugaliin keväällä 1800. Sen tekijästä hän ei silloin tietänyt mitään. Hän oli jo tällöin julkaissut Wat Tylerin ja Joan of Arcin sekä kirjoittanut Madocin, joten hänen mieltymyksensä tavatessaan tuntemattomalla taholla samanlaista sankarillista myytti-epiikkaa on helposti ymmärrettävissä. (_Edward Dowden_: Southey, s. 67.)

[282] Esimerkiksi _Arthur Symonds_: The Romantic Movement in English Poetry, 1909, ss. 148-160. Esittämääni näkökantaa Southeyn osuudesta romantiikan valoisaan sankari-ihanteeseen en ole huomannut Southey-kirjallisuudessa ja jää se kokonaan omalle vastuulleni.

[283] Southeyn nuhteettomuus oli hänen onnettomuutensa, sillä se vaikutti tavallaan yhtä ärsyttävästi kuin Byronin "paheellisuus"; se näyttää ärsyttävän vieläkin, päättäen _Symondsin_ lauseesta (edellämainittu teos, s. 152): "_What renders Southey so irritating as a man, for ali his virtues, is his conscious rectitude_". Southeyn harrastus kohdistui niin kokonaan kirjallisuuteen (käytännöllisenä pakkona tarve ansaita oman ja Coleridgen perheen elatus), ettei hänelle jäänyt aikaa sellaiseen, mikä olisi inhimillisten heikkouksien esiintymisellä tehnyt hänet jälkimaailmalle "sympaattisemmaksi". Hän oli jyrkkä ja suoraviivainen mies, joka esim. väitteissään halveksi sellaisia lievennyksiä kuin "luullakseni", "mielestäni" j.n.e. Hän otti kyllä vastaan hovirunoilijan, mutta ei aatelisarvoa; Scott teki päinvastoin. Edellinen tuotti tuloja, jälkimmäinen menoja.

[284] Shelley on ilmeisesti saanut vaikutelmia Southeyltä ja asettuu hän Islamin kapinallaan Southeyn rinnalle fantastisen itämaisen eepoksen viljelijänä. Hän luki ihaillen Thalabaa, joka monessa suhteessa tuntuu Islamin kapinan alta. Runoelmansa esipuheessa hän sanookin: "_I have avoided, as I have said before, the imitation of any contemporary style. But there must be a resemblance, which does not depend upon their own will, between all the writers of any particular age. They cannot escape from subjection to a common influence which arises out of an infinite combination of circumstances belonging to the times in which they live... And this is an influence which neither the meanest scribbler nor the sublimest genius of any era can escape; and which I have not attempted to escape_". Shelley ilmeisesti on itse tietoinen runoelmansa kuulumisesta siihen lajiin, jota Southey edusti.

[285] Esimerkiksi The Antiquaryssa esiintyvä, suurta kunnioitusta nauttiva kerjäläinen Edie Ochiltree, jonka saattaa sanoa juontavan sukujuurensa Odysseiasta saakka; hän istuu sukupuussa samalla oksalla kuin Runebergin "den aktade tiggaren Aron". Tällainen tärkeä sivuhenkilö, milloin kerjäläinen, milloin palvelija — joskus mustalainen, kuten Quentin Durwardissa — esiintyy Scottin joka romaanissa.

[286] Caleb Williams, ennen mainittu painos, s. 107. Salapoliisiromaaniin nykyaikaisessa merkityksessä on tästä kuitenkin vielä pitkä matka sikäli, että Williamsin halu saada selville isäntänsä rikos on sairaalloista uteliaisuutta, ilman muuta tarkoitusta. Kirjailija esittää sekä Falklandissa että Wiiliamsissa sielullisesti sairasta ihmistyyppiä, henkilöitä, joilla sellaiset henkiset ominaisuudet kuin arkuus hyvästä maineestaan ja uteliaisuus, ovat kehittyneet heidän koko elämäänsä määrääviksi, ohi siveellisten velvoitustenkin.

[287] _Lillie Deming Loshe_: The Early American Novel, 1907. S. 30: "_It is from Godwin that Brown received the impulse to write the first American novels that possess any real meritmerit_". S. 32: "_They sought a pian to improve and secure human happines and looked to William Godwin as the inspired highpriest of political wisdom_". Godwin sai puolestaan vaikutuksia Brownin Wielandista, kuten _Mandevillen_ esipuhe osoittaa.

[288] Amerikallakin oli Lewisinsä, eräs _William Dunlap_, joka näihin aikoihin teki Saksan kirjallisuutta tunnetuksi Amerikassa, m.m. kääntämällä Kotzebuen näytelmiä. (_Loshe_, s. 32.)

[289] _Brownin_ teokset, joita en ole saanut luettavakseni, ovat _Loshen_ mukaan seuraavat (mainitussa _Bjurmanin_ Poe-tutkimuksessa oleva esitys on puutteellinen): Wieland, or the Transformation (1798); Arthur Mervyn (1799); Edgar Huntly or Memoir of a Sleep Walker (1799); Ormond, or the Secret Witness (1799); Jane Talbot (1801); Clara Howard, or the Enthusiasm of Love (1801). Wieland on tehty Caleb Williamsin mukaan; vainottu on nainen, Clara, ja vainooja eräs salamyhkäinen muukalainen Carwin, joka vatsastapuhujana matkaansaattaa pöyristyttäviä tunnelmia ja tekoja. Arthur Mervynin tyranni Welbeck on tavallinen rikollinen, jonka esiintyminen ja toiminta kuitenkin herättää pelkäävää kunnioitusta; kirjan kauhu rakentuu keltakuumeen kuvauksille. Ormond on tyranni, joka luottaen oman persoonallisuutensa voimaan halveksii "lakeja ja asetuksia", ja kääriytyen mysterion vaippaan herättää teoillaan ja luonteensa ristiriidoilla pelkäävää kauhua; hänen elämänaatteensa on uuden ihanneyhteiskunnan perustaminen jonnekin meren taakse. Jane Talbot ja Clara Howard eivät ole kauhuromaaneja; ne on kirjoitettu kirjeromaanin muotoon; _Loshe_ sanoo niistä (s. 49): "_The author's intention was to make them women of a newer type, to let them speak and act and love for themselves, relying on their own judgement_", mikä on Godwinin oppia. Edgar Huntlyn esipuheessa (_Loshe_, s. 69) Brown lausuu: "_It is the purpose of this work... to exhibit a series of adventures growing out of the conditions of our country, and connected with one of the most common and wonderful diseases of the human frame. One merit the writer may at least claim: that of calling forth the passions and engaging the sympathies of the reader by means hitherto unemployed by preceding authors. Puerile superstitions and exploded manners, Gothic castles and chimeras, are the materials usually employed for this end. The incidents of Indian hostility and the perils of the western wilderness are far more suitable... These, therefore, are, in part, the ingredients of this tale_". Brown onkin indiaaniromaanin perustaja.

[290] Ilmestyi _The Dollar Newspaperissa_ 1843.

[291] _Friedrich Depken_: Charakter und Technik der Detektivnovelle, 1914. Toteaa sivulla 29 Doylen riippuvaisuuden Poesta. Katso myöskin _Olaf Homénin_ teosta I marginalen (1917), kirjoituksia Detektivlitteraturen (s. 142), Fader Brown (s. 154), ja Rymmare och fasttagare (s. 165).

[292] _Arno Schneider_: Die Entwickelung des Seeromans in England im 17. und 18. Jahrhundert, 1901. Käsittelee pääasiassa vain Defoeta ja Smollettia. Robinson Crusoe jäänyt mainitsematta. Meriromaanin velkaa kauhuromanttiselle runoudelle ei selvitetä.

[293]. Jo ennen Poen tuotantoa nostaa meriromaanin maineeseen amerikkalainen _James Fenimore Cooper_ (1789-1851) teoksillaan The Pilot (1823), The Red Rover (1828), The Water Witch (1830), The Two Admirals (1842) ja Wing and Wing (1842). Hänen rinnallaan on mainittava _Frederick Marryat_ (1792-1848), jonka kaikki romaanit, luvultaan yli 30, käsittelevät merielämää ja meriromantiikkaa. Teoksellaan The Phantom Ship (1839) hän toi kirjallisuuteen Vaeltavan juutalaisen merellisen vastineen, Lentävän hollantilaisen. Heidän aikanaan esiintyi useita muitakin tämän alan viljelijöitä. Myöhemmistä on mainittava _W.H.G. Kingston_ (1814-1880), _Charles Kingsley_ (1819-1875), _Charles Reade_ (1814-1884) ja _R.L. Stevenson_ (1850-1894) y.m. (_Karl Richter_: Die Entwicklung des Seeromans in England im 19. Jahrhundert, 1906. Mainitsee Defoen ja Smollettin, mutta siirtyy heistä suoraan Cooperiin, puuttumatta välillä olevaan meriromantiikkaan.) _Ch. N. Robinsonin_ teos The British Tar in Fact and Fiction (1909) kuvaa tarkoin, miten englantilaista merimiestä on esitetty Englannin sekä taide- että muussa kirjallisuudessa. Tuoreena esimerkkinä merirosvoromantiikan jatkuvasta elinvoimasta saattanee mainita _James Matthew Barrien_ nuorisokirjan Peter and Wendy (1911), suomennettu nimellä Pekka poikanen.

[294] Esim. _M.R. James_: The Mezzotint; _Mrs. Nesbit_: Grim Tales; _E.F. Benson_: The Judge's House; _Le Fanu_: An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street.

[295] Verrattava huomautusta 270.

[296] Verrattava huomautusta 289.

[297] _Mrs. Shelley_: Frankenstein or the Modern Prometheus, 1817. (Käyttämäni painos ilman vuosilukua, kustantaja George Routledge & Sons, Limited, Lontoo.) Johdannossaan tekijä kuvaa sitä saksalaista haamukirjallisuutta, jota he Sveitsissä ollessaan lukivat, ja joka aiheutti Frankensteininkin kirjoittamisen: "_There was the History of the Inconstant Lover, who, when he thought to clasp the bride to whom he had pledged his vows, found himself in the arms of the pale ghost of her whom he had deserted_", mikä viittaa vertavuotavan nunnan tapaiseen tarinaan. (Katso huomautusta 143.) Frankensteinin luoma hirviö kärsii luonnottomuutensa aiheuttamasta yksinäisyydestä, inhosta ja vainosta (s. 190): "_There was none among the myriads of men that existed who would pity and assist me; and should I feel kindness towards my enemies? No: from that moment I declared everlasting war against the species_..."