Part 46

[298] Verrattava huomautusta 180. Siinä selostettuun kirjalliseen suuntaan kuuluvat vielä _Charlotte Smith_, _Turnee_ (1749-1806) ja hänen romaaninsa Desmond (1792, kirjeromaani), The Old Manor House (1793) ja The Banished Man (1794), jotka kaikki esittävät vallankumouksellisia aatteita; _Elizabeth Inchbald_ (Simpson, 1753-1821), vallankumoukselliset kertomukset A Simple Story (1791) ja Nature and Art (1796); ja _Amelie Opie_ (Alderson, 1769-1853), romaani Adeline Mowbray (1804). Tämän jälkeen luonnollisista syistä vallankumoushenkinen kertomus tyrehtyy, ollen sammuksissa aina vuoteen 1830 saakka, jolloin _Bulwer-Lytton_ julkaisi yhteiskunnallisen romaaninsa _Paul Clifford_, todistukseksi vielä elossa olevalle Godwinille siitä, etteivät tämän humanitääriset aatteet olleet herenneet vaikuttamasta. Yhteiskunnallis-humanitäärinen romaani kohoaa pian tämän jälkeen suureen merkitykseen _Charles Dickensin_ tuotannon kautta.

[299] Southeyn yhteiskunnallinen "ohjelma" oli _Dowdenin_ mukaan (s. 155) hänen vanhemmalla iällään m.m. seuraava: valtion koulut; halvan ja hyvän kirjallisuuden levittäminen, hyvin järjestetty siirtolaisuus; suurkaupunkien köyhälistölasten erikoinen huoltaminen; protestanttisten sairaanhoitajattarien kasvatus ja sairaaloiden perustaminen; säästöpankkien perustaminen; raipparangaistuksen poistaminen armeijasta ja laivastosta, paitsi äärimmäistapauksissa; köyhäinhoitolakien uudistaminen; metsästyslakien muuttaminen; rikoslain muuttaminen vähentämällä kuolemanrangaistuksia; tehdaslakien muuttaminen edullisemmaksi työväelle ja lasten työn estämiseksi; yleisten töiden toimeenpano hätäaikoina; maan hankkiminen työväelle. Tästä päättäen ei Southeyn huudettu "vanhoillisuus" ole ollut muuta kuin vallankumouksellisista nuoruudenhaaveista vapautunutta tervettä järkeä, joka kohdisti parannusvaatimuksensa olevissa oloissa esiintyviin kipeisiin epäkohtiin; hänen ei voi sanoa syvemmässä mielessä rikkoneen niitä nuoruutensa ihanteita vastaan, joissa oli ollut asiallista pohjaa. Tietämättömäksi jää, miksi Byronin ja Shelleyn radikalismi olisi muuttunut, jos he olisivat saaneet elää Southeyn ikään.

[300] Talvella 1811-1812. Southey lausui hänestä: "_Here is a man at Keswick who acts upon me as my own ghost would do. He is just what I was in 1794_". (_Dowden_, ss. 121-124.) Kolme vuotta myöhemmin Shelley lähetti Alastorin Southeylle. Landor ja Southey tutustuivat vasta 1808, tullen elinaikaisiksi ystäviksi. Byroniin Southey tutustui 1813: "_Southey finding in Byron very much more to like than he had expected, and Byron being greatly struck by Southey's 'epic appearance'_". (_Dowden_, s. 172.)

[301] _Sidney Colwin_: Landor, 1909, s. 223. Landor ihaili Shelleyn runoutta, mutta ei välittänyt paljoa Wordsworthista.

[302] Verrattava huomautusta 38. Itämainen romantiikka jatkui voimakkaana; Vathekin jälkeen siihen kuuluvat joko kokonaan tahi osaksi _Coleridgen_ Kubla Khan ja Lewti; _Southeyn_ Thalaba, The Curse of Kehama ja Roderick; _Landorin_ Gebir ja Count Julian; _Scottin_ The Vision of Don Roderick, The Bethroted, The Talisman, Ivanhoe, Count Robert of Paris ja The Surgeon's Daughter; _Byronin_ itämaiset runoelmat; _Shelleyn_ The Revolt of Islam; _Bulwer-Lyttonin_ nuoruudenrunoelma Ismael; _Washington Irvingin_ Alhambra; _Disraelin_ Alroy, y.m.

[303] Etevässä pikkukaupunkikuvauksessaan Cranford (1853) _Elisabeth Gaskell_ asettaa huvittavalla tavalla Johnsonin Dickensin rinnalle osoittaen, kuinka täydellisesti edellisen tyyli oli vanhentunut — niin kokonaan, että tekijätär saavuttaa voimakkaan humoristisen vaikutelman vain siteeraamalla Johnsonia. Tämän pyhyyden häväistyksen oli aloittanut jo ennen mainittu _Barrett_, joka Sankarittaren X:ssä kirjeessä pilkkaa Johnsonin tyyliä, esim. seuraavasti:

"_Debarred by my secluded life from copying the polished converse of high society, I have at least endeavoured to avoid the vulgar phraseology of low; and to discuss the very weather with a sententious association of polysyllabic ratiocination_".

[304] Tältä kannalta romanttinen jännitys- ja kauhukirjallisuus on sopivaa valaisua n.s. esteettiselle täydennysteorialle. _Dubosin_ mukaan (_K.S. Laurila_: Estetiikan peruskysymyksiä, 1918, s. 398) taide on "elämän täydennyksenä ja puuttuvan todellisuuden korvauksena siten, että se yleensä tyydyttää henkisen toiminnan tarvetta, jota todellisuus ei aina riittävästi eikä kyllin monipuolisesti tyydytä, ja poistaa siten toimettomuuden aiheuttaman tyhjyyden ja ikävän tunnetta. Tätä henkisen toiminnan tarvetta tyydyttää taide tarjoomalla tilaisuutta mieltäkiinnittäviin, mutta samalla pohjaltaan vaarattomiin tunne-elämyksiin. Taiteen tarjoamat tunne-elämykset ovat vaarattomia, koska me tiedämme, että ne jännittävät ja semmoisina luonnostaan voimakkaita mielenliikutuksia herättävät tapahtumat ja elämänkuvat, joita taide esittää, eivät ole todellisia, vaan ainoastaan todellisten tapahtumain ja ilmiöiden jäljennöksiä". Jos nyt ajattelemme, mikä on se mielentila, jota ensimmäisenä ja kaikille yleistajuisena kaivataan yksitoikkoisuuden ja ikävän tunnelman haihduttamiseksi, niin tulkitsee sen parhaiten sana "jännitys". Alkeellisimmassa muodossaan, esim. taistelun ja kilpailun aiheuttamana, se on kaikkien tunnettavissa, sellaisenkin, joka on aivan kykenemätön tajuamaan esim. taiteessa esiintyvää hienon ja jalostuneen "jännityksen" viehätystä. Näinpä siis kirjallisuus, joka päätehtävänään viljelee tuollaista alkeellista vaaran, taistelun, takaa-ajon, yliluonnollisuuden, peloittavien tapahtumain ja näkyjen sekä rakkauden jännitystä, vetoaa tällä kaikista laajimpaan piiriin, antaen sille todellisuuden korvaukseksi juuri sitä jännitystä, jota se kaipaa. Tästä saa selityksensä myös se, miksi tällainen alkeellinen jännityskirjallisuus on aina ollut laajalle levinnyttä ja suuren yleisön erikoisesti suosimaa. Se, ettei esim. varsinainen korkeampi taidekirjallisuus, sellainen, joka rakentuu sielunelämän hienostuneemmille jännityspuolille, nauti tällaista suosiota, johtuu nimenomaan siitä, ettei se enää korvaa alkeellisen jännityksen kaipuuta.

[305] The Silence, ilmestyi 1839 _The Gentleman's Magazinessa_.

[306] _Helene Richter_ (ennenmainittu teos, ss. 160-172) luokittelee kauhuromantiikan seuraavasti: I yliluonnolliset tapahtumat; II jännittävät tapahtumat ja salaperäiset, arvoitukselliset luonteet, ilman yliluonnollista. Suggestion ehtoa kauhun syntymiselle ei mainita.

[307] Tältä pohjalta koko kauhuromantiikka muodostaa ikäänkuin kokeilua _Edmund Burken_ teorialla. Burken mukaan (_K.S. Laurila_, ennen mainittu teos, s. 145) "kaikki mikä on omansa herättämään tuskan ja vaaran mielikuvia, t.s. kaikki, mikä on jollakin tavoin peloittavaa, peloittaviin asioihin liittyvää tai pelon tavoin vaikuttavaa, on ylevän vaikutelman lähteenä". Kun peloittava uhkaa meitä suoranaisesti, on se pelkästään tuskaista, mutta muuttuu ilahduttavaksi, "kun se vain herättää meissä tuskan ja vaaran mielikuvia meidän olematta todellisessa vaarassa". Jos nyt ajattelemme kauhuromantiikkaa, kuinka se joka kohdassa pyrkii suggeroimaan lukijassa jännitystä, pelkoa ja kauhua, ja kuinka se täysin tajusi esim. vuoristomaiseman jylhän kauneuden, viljellen kaikkia "subliimin" tunnustettuja aiheuttajia, kuten myrskyä, ukkosta, vuoriputouksia, ilmojen kotkaa, kuutamoa, suuria, ristiriidoissa kamppailevia luonteita j.n.e., täytyy sanoa, että tässä on kysymys Burken pelko- ja subliimiteoriasta käytännössä, alkupohjana Dubosin korvausteoria. Burken teos (A Philosophical Inquiry into the Origin of our Ideas on the Sublime and Beautiful, katso _John Morley_: Burke, 1923, s. 12) ilmestyi jo 1756, ja on epäilemättä teoreettinen tutkielma niistä kahdesta päätunnelmasta, joihin kauhuromantikot pyrkivät, nimittäin pelosta ja subliimista, eli "kauhua herättävästä kauneudesta". Hänen kirjansa oli varmaankin tunnettu kirjallisissa piireissä, tulkiten sitä heräävää romantiikan ajatustapaa, joka jo silloin oli ilmassa, eikä todennäköisesti ole aivan syytön niihin pelon ja subliimin kokeiluihin, joihin Walpole ja muut kauhuromantikot pian ryhtyivät.

[308] Pidän tarpeellisena huomauttaa, että käyttäessäni sanaa "traagillinen" olen tarkoittanut yleensä järkyttävää kohtaloa ja syvää murhetta, tahtomatta esittää täsmällistä kantaa traagillisuuden käsitteestä.