Part 44

[246] Pienenä osoituksena siitä, kuinka byronilaisen sankarin kintereillä aina hiipi vanhempi romantiikka tuttuine piirteineen, on sekin, että Manfredin kuvan syntymiseen on ilmeisesti antanut osansa myös Vaeltavan juutalaisen tarina. Se näkyy Manfredin sanoista: "Olen uhmannut kuolemaa, mutta alkuaineiden sodassa vedet väistyivät minusta, ja kohtalokkaat esineet sivuuttivat minut vahinkoa tekemättä", jotka ovat kaikua Schubartin runosta lähtöisin olevasta Ahasveruksen valituksesta. Samaan vaikutukseen viittaavat myös seuraavat säkeet: Nor to slumber, nor to die, Shall be in thy destiny; Though thy death shall still seem near To thy wish, but as a fear; Lo! the spell now works around thee, And the clankless chain hath bound thee.

Nämä mielikuvat ovat kaikua Ahasveruksen tarinasta, samoin kuin seuraavatkin:

There is a power upon me which withholds, And makes it my fatality to live, — — — — — I tell thee, man! I have lived many years, Many long years, but they are nothing now To those which I must number: ages, ages, Space and eternity — and consciousness, With the fierce thirst of death — and still unslaked.

Katso huomautusta 172.

[247] _Heinrich Kraeger_: Der byronsche Heldentypus. München, 1898. Tämän teoksen päämääränä on osoittaa, että byronilaisen sankarin sukujohto lähinnä alkaa Karl Moorista eli siis saksalaisen romantiikan ihmisvihaajasta. Kuten esityksestäni näkyy, olen siinä eri mieltä, pitäen byronilaista sankaria englantilaisena, kotimaisena tuotteena. Mielipiteeni tueksi esitän vielä sen, että Saksan kirjallisuus oli Byronin nuoruuden aikana Englannissa yleensä aivan tuntematon; huomio siihen alkoi kohdistua vasta sen jälkeen, kun Taylor, Scott ja Coleridge rupesivat kääntämään sitä, mutta silloinkin hyvin rajoitetussa piirissä. Byron luki Harriet Leen Kruitznerin v. 1802, kuten jo on mainittu, ja tunnusti Wernerin esipuheessa sen vaikutuksen, mutta Kruitzner saattoi kuitenkin korkeintaan elvyttää sitä tyyppiä, joka Byronilla jo oli mielessään, ja auttaa häntä Radcliffeltä saadun de la Motte-kuvan lopullisessa haahmoittelussa. Byron luki Ryövärit vasta 1814. On ilmeistä ja luonnollista, että Byronin kirjalliset mielikuvat olivat ylipäätään englantilaisia, koska hän luki varsinaisesti vain englanninkielistä kirjallisuutta, pannen saksalaiseen huomiota ainoastahan sivumennen. _Caroline F.E. Spurgeon_ sanoo Otranton linnaan (v:n 1807 painokseen) kirjoittamassaan esipuheessa: "_Professor Raleigh says that the man that Lord Byron tried to be was the invention of Mrs. Radcliffe, but surely we must go back a little further, and give Walpole credit for the first sketch of the dark, handsome, melancholy, passionate, mysterious hero of the Byronic poems_". Tämä on mielestäni oikein sillä lisäyksellä, että Walpolesta on mentävä taaksepäin aina Shakespeareen saakka. Mitään englanninkielistä tutkimusta, joka olisi omistettu byronilaiselle sankarille, en tunne; sellainen kuitenkin olisi vaivansa arvoinen, sillä käsittelisihän se Englannin romantiikan mielenkiintoisinta henkilökuvaa, jota saksalaiset perusteettomasti väittävät omakseen. _Chateaubriandin_ René, joka ilmestyi 1802, _Senancourin_ Obermann ja Constantin Adpolhe ovat, kuten jo on mainittu, tämän sankarityypin ranskalaisia vastineita, osoittaen kuinka sielläkin, samojen pyrkimysten johdosta kuin Englannissa ja Saksassa, jouduttiin unelmoimaan yli-ihmisestä. Muistelmissaan Chateaubriand pitää Childe Haroldia omana tyyppinään, jonka Byron oli saanut häneltä; seuraamani linjan perusteella tämä käsitys oli aiheeton. Lopuksi huomautan, että _Scott_ vuorostaan lainasi tyypin Byronilta, sillä romaanissa The Heart of Midlothian on George Staunton ilmeisesti muovailtu byronilaisen sankarin tahi ehkä mieluumminkin itsensä Byronin ja hänen (huonon) maineensa mukaan.

[248] Byronilainen sankari on englantilaisen kirjallisuuden osuus yli-ihmisen kehitykseen. Ajatus yli-ihmisestä, olennosta, joka suuruutensa kautta on kaiken yläpuolella, saaden itselleen oikeutuksen perusteista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle käsittämättömiä, jopa ristiriidassa hänen siveellisen ajatustapansa kanssa, on romantiikan keksintö, johdannainen sen pyrkimyksestä päästä luomaan suuria ja demoonisesti viehättäviä valtias-luonteita. Renesanssin ajan yli-ihminen on Prospero, intohimoton, jalosti resigneerattu, yli-inhimillisessä viisaudessaan yli muiden ja varsinkin yli tavallisen eläin-ihmisen, Calibanin, kohoava haahmo. Yli-ihminen on myös Saatana, jossa Milton kuvaa protestanttista, yli-inhimillistä kapinan ja uhman henkeä iankaikkisuuden järkkymätöntä lainalaisuutta vastaan. Kun klassillisuuden aika muoto-ihanteineen tukahduttaa renesanssin, katoaa yli-ihmisen etsintä, kunnes romantiikka sen jälleen panee alkuun. Syntyy sarja yli-ihmistyyppejä, joilla kaikilla on tuntomerkkinä asettuminen kaiken yläpuolelle, kapina ja uhma. Englantilainen maailma ottaa vastaan Shakespearelta menneisyyden perinnön, valaa siihen vallankumousvuosisadan uhman ja katkeruuden, ja kehittää byronilaisen sankarin, joka lopuksi Shelleyn Prometheuksena kohoaa Zeusta vastaan kamppailevaksi titaaniksi. Saksa luo Götzin, sankarillisen yksinäisluonteen, joka on täysivoimainen yli-ihminen, saavuttaen korkeimman muotonsa Wallensteinissä. Keskiajan Faust-Merlin muuttuu Goethen Faustiksi, valtiaaksi ja kulttuurin suureksi luojaksi, joka johtaa suoraan Zarathustraan. (_Leo Berg_: Der Übermensch in der modernen Litteratur, 1897. Ei mainitse byronilaista sankaria.)

[249] Kirjallisuutta haamuista: _Wilh. Ad. Paternan_ ennen mainittu teos; käsittelee Walpolen, Reeven, Radcliffen, Lewisin, Godwinin, Beckfordin, Sophia ja Harriet Leen, Shelleyn, Mary Shelleyn, Maturinin ja Scottin. Pitää Vertavuotavaa nunnaa ja Alonzon haamua Lewisin heikoimpana keksintönä. — _Scarboroughin_ ennen mainittu teos, ss. 81-129; enimmäkseen nykyaikaisen haamukirjallisuuden luetteloa. Molemmista näistä teoksista puuttuu täydelleen kaikki haamujen ryhmittely tärkeimmän kauhuominaisuutensa ympärille. _C. Thürnau_: Geister in der englischen Litteratur, 1906, sisältää tarkan luettelon Englannin vanhemmasta haamukirjallisuudesta.

[250] _Burnsin_ Tam O'Shanteria (kirjoitettu 1790) esim. en tahtoisi pitää varsinaisena kauhuballaadina sen vuoksi, että se on paremminkin leikillinen kuvaus juopuneen näystä kuin vakavasti tarkoitettu kertomus "todellisesta" haamukohtauksesta. Tekijän oma asenne on "epäromanttinen".

[251] Valikoima Percyn ballaadeista, yhteensä tosin vain 11, joukossa Margaret's Ghost, ilmestyi saksaksi jo 1767 Göttingenissä (_Roesel_, ennen mainittu teos, s. 33. _H.F. Wagener_: Das Eindringen von Percys Reliques in Deutschland, 1897.) Varsinaisesti Bürger tutustui Percyn ballaadeihin syksyllä 1771, jolloin Hölty lainasi ne Göttingenin yliopiston kirjastosta. (_Wagener_, s. 27. _H. Lohre_: Von Percy zum Wunderhorn, Palaestra XXII, 1902, ss. 6-7.) Williamin haamun _Herder_ julkaisi 1773.

Kuutamossa ratsastavan kuoleman aihetta on tutkinut _Eliel Aspelin_, joka Valvojassa 1882 ja 1883 julkaisemissaan kirjoituksissa Murheen voima mainitsee ne säkeet, jotka Bürger oli kuullut palvelustytön laulavan (katso myös _W. v. Wurzbach_: Gottfried August Bürger, 1900, ss. 88-96):

Der Mond scheint hell, Der Tod reift schnell, Feins Liebchen, grauet's dir? "Und warum sollt' mir's grauen? Ist doch Feinslieb mit mir".

Sitten kirjoittaja toteaa, että tätä laulua on laulettu Espanjassa, Italiassa, Kreikassa, Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa, ja osoittaa, kuinka sen pohja-aihe, käsitys siitä, että eläväin suru häiritsee vainajaa hänen asunnossaan, esiintyy jo muinaisten kreikkalaisten tarinoissa ja Eddassa, Helge Hundingbanen runossa. Tiedusteltuaan runoa Suomesta Aspelin toteaa sen tunnetuksi täällä sekä kansantarinana että kolmisäkeisenä runona:

Kuuhut loistaa heleästi, Kuollut ajaa keveästi, Etkös kultani pelkää?

Sen jälkeen, kun hän tämän tutkielman kirjoitti, on Suom. Kirj. Seuran arkistoon kertynyt runsaasti näitä toisintoja, joten nyt voidaan todeta, että mielikuva kuutamossa ajavasta kuolemasta on ollut Suomessa hyvin tunnettu.

Aspelinin tutkimuksen on täydentänyt professori _J. Sieber_ Valvojassa 1900 julkaisemassaan kirjoituksessa, myös nimeltään Murheen voima. Sen mukaan esiintyy tässä runossa se arjalaisten kansojen yhteinen ajatus, joka on mainittu jo indialaisessa Raghuvansa-runoelmassa: "Sillä alituinen sukulaisten itkeminen polttaa vainajaa, sen tiedämme kaikki". Lenoren aiheesta hän sanoo, että se on suorasanaisessa muodossa yleisesti tunnettu sekä Saksassa että germanilaisen rodun itäpuolella, Inari-joelta asti Mustalle- ja Välimerelle saakka; "sen tuntevat suomalaiset ja slaavilaisen rodun kansakunnat, venäläiset, rutenit ja Määrin asukkaat, samoin kroatilaiset ja slovenilaisetkin. Erinomaista huomiota ansaitsevat epäilemättä puolalaiset muinaistarut". Kirjoittaja osoittaa, että Puolassa oli Lenoren tapainen runo tunnettu ennen Lenoren ilmestymistä.

Viimeksi sen on maininnut _Akseli Gallen-Kallela_ 1924 julkaisemassaan "Kallela-kirjassa".

[252] Percyn ballaadeissa ovat tavallisia seuraavantapaiset alkusäkeet: _As it fell out on a Pentecost day —; As it fell out on a highe holye day —; And as it befelle on a high holiday_ —. "Brave Alonzo" on sankarina espanjalaisaiheisessa ballaadissa "Gentle Rover".

[253] Jo aikaisemmin on huomautettu, että ruumismadot ovat käytännössä jo Shakespearella, ja esiintyvät sitten runsaasti kauhuromanttisen realismin mädäntymiskuvauksissa.

[254] Haamuballaadi on tullut Ruotsiin kahta tietä. Suloisen Williamin haamun käänsi tanskaksi _Baggesen_ nimellä Ludvigs Gjenfaerd ottaen siinä samalla huomioon piirteitä Lenoresta; tämän tanskalaisen ballaadin mukaili ruotsiksi _Kellgren_ nimellä Fredrics Wålnad (1793), aloittaen sillä ruotsalaisen esiromantiikan haamuballaadit. Toisen voimakkaan sysäyksen sai haamuballaadi silloin, kun mainittu _Kullbergin_ käännös Alonzo Urhoollisesta ilmestyi.

Kullbergin käännös, joka julkaistiin ensi kerran _Läsning i blandade ämnen_ nimisessä lehdessä 1799 (n:o 25, s. 116), ja on sittemmin painettu m.m. _Arvid Ahnfeltin_ teoksessa Verldslitteraturens Historia (1886, II, ss. 125-126), alkoi seuraavasti:

En krigsman så båld och en fröken så grann de sutto tillhop i det gröna. De sågo med ömma begär på hvarann', Alonzo den tappre — så kallades han, och hon Imogene den sköna.

Kullberg ei ilmoittanut runoaan käännökseksi, vaan jätti sen omana alkuperäisenä tuotteenaan Ruotsin akatemialle, kilpaillen palkinnosta. Ja akatemia antoi hänelle tammikuussa 1800 Lundbladin palkinnon "på grund av denna ballad, som förklarades vara 'af en överträffande godhet', ja, bland dem, som förordade denna spökballad, var själfva Leopold, gast- och skrockdiktens förklarade fiende". _Gustaf Ljungren_, joka tästä kertoo (Svenska vitterhetens häfder, III, ss. 292-305), ei ole itsekään selvillä, että Alonzo on käännös. Heräsipä sellainenkin käsitys, että Kullberg, samalla kuin hän rouva Ulrika Carolina Widströmin avulla ranskasta käänsi Munkin, sijoitti siihen tämän oman ballaadinsa. Ljungren muuten mainitsee, että Alonzo "spreds i afskrifter öfver landet och var länge sjelfskrifven i alla visböcker". Tutkimuksessaan Den förromantiska balladen i Sverige (Göteborgs högskolas årsskrift, 1912) _J. Viktor Johansson_ osoittaa, kuinka Suloisen Williamin haamu on pohjana Ruotsin ensimmäisessä haamuballaadissa. Kauhuballaadista sisältää esityksen _Martin Lammin_ teos Upplysningstidens romantik, I-II, 1918-1920 (II, ss. 596-597). Osoituksena siitä, kuinka laajalti Alonzon ruotsinnos oli aikoinaan tunnettu, voin mainita, että sen osasi alusta loppuun saakka ulkoa merikapteeni _Alfred Ekholm_ (k. 1912) Oulussa; oli oppinut sen nuoruudessaan Torniossa. Olen itse kuullut hänen lausuvan sen esimerkkinä kamalasta kummitus- ja rakkauslaulusta. Kapteeni Ekholm oli tunnettu harvinaisen hyvästä muististaan. Käännös oli Kullbergin ja alkoi:

En riddare så båld och en jungfru så skön De sutto tillhopa i det gröna. Alonzo den tappre så kallades han Och hon Imogene den sköna...

Mitä tämän kauhuballaadin leviämiseen suomen kielellä tulee, en ole arkkiveisuista löytänyt siitä merkkiä ennenkuin vuodelta 1878, jolloin Chr. Ew. Barckin kirjapainosta (Oulussa) ilmestyi _J. Rangisen_, erään arkkiveisujen tekijänä paljon esiintyneen "runoilijan" laulu Selma, sotilaan morsian. Selma ikävöipi sotaan lähtenyttä Wilhelmiään, joka kuitenkin palaa terveenä ja kaikki päättyy hyvin. V. 1880 ilmestyi Tampereella, Emil Hagelbergin kirjapainosta, "Neljä uutta ja suloista rakkauden laulua", joiden joukossa Hjalmari ja Hulda, alla nimikirjaimet O.W. G—n. Hjalmari menee sotaan ja tapaa palatessaan Huldansa toisen omana. Hän menee Huldan häihin:

Rohkeana Hjalmari nyt astui, Kävi sisään sotur'puvussa, Morsiamen ruunuun kiini tarttui, Sieppais pois, ol' Hulda vaalena.

Sulhasen ja Hjalmarin välillä syntyy taistelu ja molemmat kuolevat. Huldakin kuolee tunnonvaivoista. Alonzon ballaadin läheisyys on siis jo huomattavampi. Sama laulu ilmestyi 1881 Barckin kirjapainosta, mutta eri toisintona, ja 1885 J. Simeliuksen Perillisten kirjapainosta Helsingissä, tekijänä joku Johan Kauranen.

V. 1884 sitten Alonzon ballaadi ilmestyy alkuperäisenä käännöksenä. Silloin nimittäin painettiin Jyväskylän kirjapainossa D. Nirosen kustannuksella "Kolme kaunista rakkauden laulua", kirjoittaja joku O.A. H...nen. Niiden joukossa on ballaadi Aalonksi ja Emueli. Lainaan siitä kolme säkeistöä näytteeksi:

Oli sotilas ja sorja Sekä neito ihana. He istuivat illan tultua Lähteen nurmi-reunalla. — — —

Nyt täytyy sotaan lähteä Mun päivän parin peräst'; Sinust' ehk' ijäks' eritä, Siis rakkaani, jää hyväst'!

Ilta oli jo kulunut Kello kaksitoista löi, Kun näyn näki kutsutut, Jotka paraillansa söi...

Seuraavana vuonna ilmestyi Tampereella, Kirjapaino Suomesta, J. Erikssonin kustannuksella, jonkun E.K. Saarisen kirjoittamina, "Neljä laulua", joista ensimmäisen nimi on "Petetyn sotilaan koste pettäjä-morsiamellensa (Aalonksi ja Emueli)". Se on parempi kuin edellinen, kuten näkyy esim. seuraavista säkeistöistä:

Oli sotapoika soria ja neito ihana, He istuit illan tultua lähtehen reunalla. Huokaus siinä sotilaan rinnasta kohosi, Hän morsiantaan kaulasi ja sanoi kuiskasi:

"Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas kultani, Ja sinusta pois eritä ken tiesi ijäksi, Jää hyvästi siis rakkaani nyt tällä kerralla, Mä tulen taasen luoksesi, jos palaan sodasta..." — — — Häät tuli sitten Emulin ja rikkaan paronin, Miss' yltäisesti iloittiin, syötiin ja juotihin, Lamput ja ruunut valaisi häähuoneen kauniiksi, Musiikin pillit puhalsi ja vieraat tanssasi. — — — Mutta Aalonksin haamu saapuu:

Hän tarttui heti Emuliin ja vei sen mukanaan, Kun hetken aikaa muistutti hänt' ensi valastaan. Matoja juoksi kallostaan ulos ja sisälle, Mi kauhistuksen kauhean tuotti hääväelle.

Kasvonsa oli hirviät, kuoleman kalmaiset, Ja kätensäkin hirvitti verestä tahmaiset. Häähuone melkein pimeni kaikkien silmissä, Kun näköä näin kamalaa nähtihin ilmissä. — — — Sitten jäi suuri linnansa tyhjäksi seisomaan, Miss' Emuli joi henkien kans petoksen maljojaan. Hän neljä kertaa vuodessa nähtihin linnassa, Pahojen kanssa "skoolaavan" pääkallot maljoina.

Tässä muodossa Alonzon ballaadi tuli Suomessa hyvin suosituksi ja laajalti tunnetuksi. Lapsuuteni aikana se esim. tunnettiin Pohjoispohjanmaalla "Nuoren sotilaan laulun" nimellä ja alkoi:

Nuori kaunis sotilas ja neito ihana, He istuit illan tullen lähtehen reunalla... Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas Hildani, Ja sinusta pois erota kentiesi ijäksi.

Neito pettää lupauksensa ja nuoren sotilaan haamu saapuu noutamaan häntä häätilaisuudesta, juuri kun

Musiikin pillit pelasi, hääväki tanssasi...

Ruumismadotkin oli muistettu, sillä haamusta sanottiin nimenomaan:

Matoja hänen kallostaan ulos ja sisälle...

Laulettuna valittavalla valssin sävelellä runo oli omiaan kaameasti värähdyttämään sitä hoilaavien piikojen ja renkien sydäntä. Varmaan en muista, näinkö sen painettuna arkkiveisuna vai kiertävänä käsikirjoituksena. Tämä pieni lisä Alonzon vaiheisiin osoittaa hyvin, kuinka laajalle Lewisin ballaadi oli levinnyt; eri maiden kansanlaulu- ja arkkiveisukokoelmat varmaankin antaisivat aineksia esitykseen tämän runon leviämisestä, joka kenties on ollut kansanomaisempi ja suositumpi kuin itse Lenore.

Kömpelö suomenkielinen käännös on julkaistu kirjakauppias _Joh. K. Lindstedtin_ toimittamassa arkkiveisu- ja kansanlaulukokoelmassa Laululipas; se on merkitty siinä "vanhaksi lauluksi Agricolan ajoilta"(!).

Alonzo-ballaadissa samoin kuin Lenoressakin saattaisi muuten sanoa esiintyvän jonkinmoista misogynistä henkeä, sillä onhan sekä Imogenen että Lenoren rangaistus lukijan mielestä liian kova heidän rikokseensa verraten. Sen kautta, että Imogene niin pian suostuu uuteen sulhoon, tämä ballaadi liittyy ikivanhaan tarinaan Efeson matronasta, — aihe, jota Lewis käsitteli runossaan The Soldier's Gravt (julkaistu Baron-Wilsonin elämäkerrassa, I, s. 251). Katso _Yrjö Hirnin_ kirjoitusta Hjalmar Crohns: Den trolösa hustrun i två medeltida sagosamlingar (Argus 1912, n:o 24, Korta anmälningar).

Myös Suloisen Williamin haamu on tunnettu Suomessa arkkiveisuna, josta muistan seuraavan säkeistön:

Ja haamu se seisoi ovella, Huokaillen kolkutti. Marianna se ovensa avasi Tulla sisälle Wilhelmin.

Alkuperäistä en kuitenkaan tavannut vielä "Aalonksinkaan" vuosilta, joten se luultavasti on myöhäisempi.

Salokkaan ennen mainittu teos ei ulotu ajassa kyllin kauas nykyisyyteen voidakseen antaa selvityksen kauhuromanttisen ballaadin leviämisestä Suomeen arkkiveisuina tahi muuten.

Varhaisempi kuin haamuballaadi näyttää suomen kielellä olleen viettelijäballaadi, jonka alkujuurena on _Bürgerin_ Des Pfarrers Tochter von Taubenhain. Tämän runon vaikutuksen alaisena syntyi m.m. 1809 _Franzénin_ Förföraren, jotapaitsi hänen 1793 ilmestynyt runonsa Den gamle knekten on saanut siitä kaukaisia vaikutelmia. Bürgerin runon käänsi _Kullberg_ 1795. Kaikua tällaisesta runoudesta ovat esim. 1835 Frenckell & Pojan Helsingissä painama Risti Iidan haudalla eli Ida ja Frans Alfred, jota sitten Barck Oulussa ja Londicer Vaasassa paljon levittivät. Se on suomennos _Charlotte Bergerin_, synt. Cronhjelm, sentimentaalisesta ballaadista Korset på Idas graf. (Julkaistu m.m. laulukirjassa Svenska sångstycken, toimittaja Axel Ivar Ståhl, uusi painos, toimittaja Birger Schöldström, 1892.) Värssy siitä on eksynyt Seitsemään veljekseen. Sen alkupohjana on Den gamle knekten.

Ylipäätään on romanttinen arkkiveisurunous suomen kielellä paljoa myöhäsyntyisempää kuin muualla Euroopassa ja lukumäärältään ja aiheiltaan köyhää. Jos edellisen lisäksi mainitsemme arkkiveisut Wilhelmi ja Emma, Pista ja Ilona, Albert ja Maria, ja Merimiehen eli Stralsburgin laulu, ovat tärkeimmät jo tulleet luetelluiksi. Murha- ja onnettomuuslaulut sekä lukemattomat asevelvollisuus- ja uskollisuuslaulut keisarille ovat tukahduttaneet sen syntymisen ja leviämisen.

[255] Tässä en ota huomioon Gaston de Blondevilleä, jossa haamu esiintyy niin ilmissä ja erikoisuudetta, että hän on yhtä tavallinen kuin kuka muu toimiva henkilö tahansa; surmaapa hän turnajaisissa vastustajansakin kuin rautaan puettu ritari ainakin.

[256] Scott käyttää haamuja lisäksi seuraavissa teoksissaan: The Antiquary, Anne of Geierstein, The Fortunes of Nigel, Wavertey, The Bride of Lammermoor. Avenelin valkoinen lady kuvastuu _Topeliuksen_ Ljungarsin sadussa.

[257] _Brandl_, joka Coleridgen elämäkerrassa (ss. 209-217) laajasti selvittää Vanhan merimiehen synnyn, huomauttaa tästä, joka kuvaavasti yhdistää tämän kuuluisan runon aikansa kauhuromantiikkaan.

[258] Coleridge ja de Quincey käyttivät opiumia, Poe paloviinaa ja Hoffmann viiniä. Kaikkien neljän tuotannossa on huomattavissa keinotekoista mielikuvituksen kiihoitusta.

[259] Ilmestyi _Southern Literary Messengerissä_ 1835; _Lauvrière_ pitää sitä Poen huomattavimpiin tuotteisiin kuuluvana — un chef-d'oeuvre. (Ennen mainittu teos, s. 80.)

[260] Lucifer on tullut kirjallisuuteen Raamatun ja kristillisen taikauskon mukana, saaden varsinkin suuren merkityksen juutalaisuudesta periytyneessä kabbalismissa ja sen yhteydessä kukoistaneissa salatietojen, magian, alkemian ja astrologian eri haaroissa. Miltonin mielikuva Saatanan valtakunnasta ja eri arvoisista perkeleistä, joita on niin paljon, että ne kykenevät muodostamaan suuren armeijan, perustuu keskiajan demonologiaan, joka oli laaja ja yksityiskohtainen, vanhoihin platolais-gnostillisiin perintätaikuuksiin pohjautuva "tiede". Lucifer on siis ikivanha, itämaisesta taikauskosta Vanhaan Testamenttiin ja siitä kristinuskoon periytynyt pahan henki. Kun sitten 18:nnellä vuosisadalla itämaiset tarinakokoelmat tulivat Euroopassa tunnetuiksi, kuten jo on mainittu, toivat ne tullessaan kuningas Salomon ympärille ryhmittyneen satuhenkien, hyvien ja huonojen "genioiden", "djinnien", joukon, siten uudelta puolelta rikastuttaen romantiikan mahdollisuuksia tässä suhteessa. Kolmantena lähteenä romantiikalla oli kansantietous ja sen lukemattomat eri henget ja hengettäret. Paholaisen historia, katso _Arturo Graf_: Naturgeschicte des Teufels (ilman vuosilukua, italialainen alkuteos ilmestynyt 1889). Monipuolinen kuvaus paholaisen historiasta. _Spencen_ usein mainittu teos.

[261] Varhaisromantikot käsittivät yleensä paholaisen kovin "aineellisesti", pysyen keskiaikaisissa legendain mielikuvissa. Vielä Southey on tällä asteella. Hänelläkin esim. on rikki helvetin ja sen ruhtinaan tunnusmerkillisimpänä tuoksuna.

[262] Tämä on _Spencen_ mukaan Luciferin alkuperäinen, hänen enkelikaudeltaan periytynyt ulkomuoto. _Milton_ kuvaa häntä seuraavasti:

And now a stripling Cherub he appears, Not of the prime, yet such as in his face Youth smiled celestial, and to every limb Suitable grace diffused; so well he feigned. Under a coronet his flowing hair In curls on either cheek played; wings he wore Of many a coloured plume sprinkled with gold, His habit fit for speed succinct, and held Before his decent steps a silver wand.

(Paradise Lost, säkeet 636-643.) Lewisin Lucifer oli siis tässä muodossa kotoisin Miltonilta.

[263] Viittaan _Scarboroughin_ teokseen, jossa m.m. Hoggin ja Rosa Matildan mainitut kirjat on selostettu. Kootuissa teoksissaan, runoon liittyvässä nootissa, Southey väittää paholaisen ajomatka-aihetta omaksi keksinnökseen.

[264] _Brandl_ vertaa (ss. 222-228) Geraldinea Spenserin Duessaan ja Christabelia Unaan; Spenserin ritari olisi Christabelin isä, josta taisteltaisiin. Yhtäläisyys onkin huomattava ja tukee sitä se yleinen sadunomainen ilmapiiri, joka on Christabelin leimana. Toiselta puolen on, kuten sanottu, kauhuromanttinen linnapiirre niin voimakas ja tutunomainen — Brandl ei pane siihen kylliksi huomiota —, että Geraldine voidaan myös yhdistää Coleridgen oman ajan demoonisiin naisolentoihin. Puhuessaan Christabelin linnasta Brandl sanoo: "Der Schauplatz der zweiten Scene, das Schloss, stammt aus der Radcliffe'schen 'Romance des Waldes'", mikä osoittaa, ettei kauhuromantiikan päänäyttämön yleisyys ja vallitseva asema ole ollut kirjoittajalle selvillä. _Heinrich von Kleistin_ näytelmässä Kätchen von Heilbronn oleva Kunigundan kylpykohtaus, jota Kätchen joutuu näkemään, voimatta kertoa, mitä oli nähnyt, muistuttaa Geraldinen riisuutumiskohtauksesta. Kleistin näytelmä ilmestyi 1810, Christabel oli kirjoitettu aikaisemmin, mutta julkaistiin myöhemmin. Muutenkin on Kunigundan tulolla linnaan ja hänen vaikutuksellaan linnan herraan yhtäläisyyksiä Christabelin juonen kanssa.