Part 41
Eräs "kirjailija" _G.H. Heinse_ julkaisi Gerassa vv. 1786-1793 kaikkiaan 23 romaania, yhteensä 46 nidosta; eräs _Bornschein_ niminen kirjoittaja julkaisi samassa kaupungissa 39 romaania; _Karl Gottlob Cramer_ (1758-1817) kirjoitti 68 romaania, yhteensä yli 100 nidosta, ollen aikanaan Saksan luetuimpia kirjailijoita, joka suhtautui ivansekaisella säälillä sellaisiin "kirjailijoihin" kuin Goetheen, Schilleriin y.m.; erinomaisen tuottelias — m.m. itsemurhaajain elämäkertoja — oli myös _Chr. H. Spiess_ (1755-1799); _D. Th. Wangenheim_ julkaisi yli 30 "historiallista" romaania; Goethen lanko _Chr. A. Vulpius_, Rinaldo Rinaldinin kirjoittaja, julkaisi 61 romaania, 35 näytelmää, ja 5 muuta teosta, rakastaen erikoisesti sointuvia italialaisia nimiä kuten Fernando Fernandini, Lionardo Montebello, Orlando Orlandini ja Armidoro; ja pappi _A.H.J. Lafontaine_ voitti tuotannollaan kaikki kilpailijansa julkaisten yli 150 romaania. Näihin samoihin kuuluvat myös jo mainitut _Naubert_ ja _Veit Weber_ (_Georg Leonhard Wächter_, 1762-1837), _Ludvig Franz Josef von Baczko_ (1756-1823), ja _Kajetan Tschink_ (1763-1813). Näiden kirjojen sisällöstä antavat niiden nimet melko hyvän käsityksen: keski- ja ritariaikaa kuvaavia ovat Menneisyyden tarinoita; Ernst v. Wartburg, perhetarina ritarihengen ja paavillisuuden ajoilta; Reinek von Waldburg, Kettu Repolaisen mukaan tehty kertomus nyrkkivallan ajoilta; Musta ritari; Vanhurskas Vehm-oikeus; Kohtauksia ritariajalta; Friedrich von Haustein, eli munkkien viekkaus ja paavien petos; Barthold von Urach, tosi saksalainen ritaritarina keski-ajalta, j.n.e.; ryöväri- ja murharomantiikkaa ovat: Lorenzo, metsän hurja mies, eli rosvoneito; Coronato Hirmuinen, eli Abällino kalabrialaisten joukossa; Vendeen sankaritar, eli nais-Aballino; Lutardo, eli rosvopäällikkö; Karl Strahlheim, eli kiitollinen rosvo; Angelica, suurrosvo Odoardon, Pechian prinssin tytär; Kertomus Martin-murhaajasta, talonpojasta, j.n.e.; haamujuttuja ovat: Kokoelma kauhistuttavia tapahtumia ja hirvittäviä kertomuksia; Vitold, Liettuan suuriruhtinas; Haamukertomus; Geisterburgin rauniot, eli keski-yön varoittava ääni; Henkiennäkijätär kreivitär von Hohenacker; Erään henkiennäkijän historia; Bilinin yhdeksän kaksoista, haamu- ja ritarikertomus; Matilda von Villanegas, eli nais-Faust (mukaelma Munkista); Erich von Sickingenin haamu ja hänen vapahduksensa, j.n.e.; meri- ja eksoottiseen romantiikkaan viittaavat seuraavat: Äylo ja Dshadina, eli pyramiidit; Antonia della Roccini, merirosvokuningatar; Merirosvokuningatar Hariad, eli Afrikan kauhu; William Lancelot, Englannin merirosvo; j.n.e.
Tämän Lewisiä lähellä olevan kirjallisuuden englantilaisista vastineista ovat esimerkkinä _Rosa Matildan_ (oikea nimi Charlotta Dacre) romaanit, esim. kolmiosainen teos _Pyhän Omerin nunnan tunnustukset_ (The Confessions of the Nun of St. Omer) ja _Zofloya_, eli maurilainen (— or the Mor, 1812); _T. J. Horsley-Curtiesin_ romaanit, esim. viisiosainen teos _Pyhän Botolfin luostari_, eli musta naamio (St. Botolfs Priory or the Sable Mask), neliosainen _Udolphon munkki_ (The Monk of the Udolpho), ja _St. Oswythin luostarin vanhat aikakirjat_ (The Ancient Records of the Abbey of St. O.); Miss _M. Hamiltonin_ neliosainen _St. Bernardon metsä_ (The Forest of St. Bernardo); _Miss Daviesin_ kolmiosainen _Munkki ja hänen tyttärensä_ (The Monk and his Daughter); ja _Miss Grantin_ neliosainen _Adelaide_. Nämä ja aivan lukemattomat samanlaatuiset, kuten esim. _Charlotte Smithin_ (1749-1806) _Vanha aatelistalo_ (The Old Manor House, 1793); _Mrs. Bonhoten Bungay Castle_; _Charles Lucasin Jaakko Smithin historia eli Pyhän Donatin linna_ (The History of Jack Smith, or the Castle of Saint Donat); _F.H.P:n The Castle of Caithness; Kreivi Roderickin linna eli goottilaisia aikoja_ (Count Roderick's Castle or Gothic Times); _W.C. Probyn Linnan henki_ (The Spirit of the Castle); _Maria Regina Rochen Clermont ja Luostarin lapset_ (The Children of the Abbey, 1798 jo kymmenes painos); _Mrs. Pearsonsin Salaperäiset varoitukset_ (Mysterious Warnings); _Francis Lathamin Keskiyön kello_ (The Midnight Bell); Markiisi _Grossen Kamalia mysterioita_ (Horrid mysteries); Miss _Wilkinsonin Harmaiden katujain luostari_ (The Convent of Grey Penitents); Miss _Henrietta Mossen Katsahdus esi-isiimme_ (A Peep at our Ancestors, 1807); _Lady Morganin (Miss Sydney Owensonin) Ida of Athens ja Villi irlantilaistyttö_ (The Wild Irish Girl, 1806); ja _A.M. Bennettin Anna_ (— or, The Memoirs of a Welch Heiress, interspersed with Anecdotes of a Nabob, 1785) sekä saman _Vaikeuksia, eli isäni haamu_ (Vicissitudes abroad, or, The Ghost of my Father, 1806, kuusi osaa). Tähän luetteloon, jonka olen tehnyt _Scarboroughin, Saintsburyn ja Raleighin_ ennen mainittujen teosten sekä Lewisin Adelgithan ja Itä-indialaisen loppusivuilla olevien kustantaja _J. Bellin_ ilmoitusten mukaan, ja joka ei luonnollisesti ole lähimainkaan täydellinen, sisältyy, kuten lukija huomaa, useita _Jane Austenin_ mainitsemista _horrid_-kirjoista. Tämän ajan kirjallisuus-ilmoituksissa, joita kustantajat painoivat tuotteidensa takakansille, vilahtelee lisäksi runsaasti sellaisia nimiä kuin Rodolphus of Werdenberg, Friedwaldin metsä, Salaperäiset sisarukset, Espanjalainen rosvo y.m., jotka otaksuttavasti ovat käännöksiä saksasta. Mitään tutkimusta, jossa edes Müller-Fraureuthin tapaan olisi luetteloitu ja aiheen mukaan järjestetty nämä romaanit, en tunne; Scarboroughin kirja on siinä suhteessa puutteellinen, eikä tämä olekaan sen teoksen päätehtävä. Lähdekirjana tässä suhteessa on mainittava myös _Einar Nylénin_ teos Skräckromantik. Studier i tysk och engelsk förromantik (Göteborg 1924), ja, mitä Ranskan vastaavaan kirjallisuuteen tulee, ennen mainittu _Killenin_ teos.
Sekä Saksassa että varsinkin Ranskassa ja Englannissa, todennäköisesti Mrs. Radcliffen ansiosta, tämä kirjallisuus näyttää suurelta osalta olleen naisten tuottamaa. Kirjallisuudessa niin epäilyttävältä tuntuva _miss_ ja _madame_ uudistuu pöyristyttävän usein tekijäin nimen edessä. Mutta heidän joukossaan löytyy kuitenkin kaksi "missiä", joiden tuotanto ei ole päässyt niin unohtumaan kuin useimpien sisariensa, nimittäin sisarukset _Sophia_ (1750-1824) ja _Harriet_ (1757-1851) _Lee_. Heidän runsaasta tuotannostaan (_Richter_, I, ss. 271-277) mainitsen heidän yhteisen teoksensa _Canterburyn tarinoita_ (Canterbury Tales, 1797-1805) ja siitä kertomuksen _Kruitzner_, jonka mukaan Byron on tehnyt näytelmänsä _Werner_. Richterin selostus kertomuksen sisällöstä osoittaa tämän aivan epäämättömäksi tosiasiaksi; tämä heikon ja rikollisen isän tyyppi oli kuitenkin, kuten aikaisemmin olen viitannut, pääpiirteissään valmiina Radcliffen Metsän tarinassa. Kruitzner on mielenkiintoinen vielä senkin vuoksi, että se on rakennettu Schillerin Ryövärien mukaan. Byron lausui siitä: "_This tale made a deep impression upon me, and may indeed be said to contain the germ of much that I have since written_"; hän oli lukenut sen ensi kerran 1802. (_Heinrich Kraeger_: Der byronsche Heldentypus, München 1898.)
[149] Tästä huolimatta hän kuitenkin ilmoittaa esipuheensa lopussa lähteitään. Sen mukaan olisivat _Epäluulo_ eli Blanche ja Osbright (Mistrust or —) pitkähkö, keskiaikais-aiheinen kertomus sukuvihasta ja lasten traagillisesta rakkaudesta, _Enoni ullakkoikkuna_ (My Uncle's Garret Window), pitkähkö, mutta luonnollinen ja miellyttävä nykyaikaisaiheinen kertomus, Anaconda ja Amorassan lainauksia ja muodostelmia saksasta; Amorassan onkin, huomauttaa Conant ennen mainitussa teoksessaan, osaksi käännös F.M. Klingerin tarinasta _Der Faust der Morgenländer_; Amiraali Quarino ja Kuningas Rodrigon kukistuminen olisivat ballaadikäännöksiä espanjasta; ja Bertrand ja Mary-Belle, Falkensteinin lordi, sekä Kuoleva morsian samoja saksasta (kaksi viimemainittua Herderin kokoelmasta); hänen omiansa olisivat: ballaadi _Sir Guy etsijä_ (— The Seeker), aiheena kansantaru linnaan iäksi suljetusta neidosta, jonka rohkea ja päättäväinen ritari voi vapauttaa; _Neljä Facardineä_ (The Four Facardins), toinen osa, jonka Lewis sanoo kirjoittaneensa jatkoksi kreivi _A. v. Hamiltonin_ kesken jääneelle, samannimiselle itämaiselle kertomukselle; Bill Jones, ihmetarina, Walter Scottilta saadun aiheen mukainen, Coleridgen Vanhasta merimiehestä muistuttava murha- ja haamuballaadi; ja 800-säkeinen kertovainen runo _Oberonin seuralainen, eli legenda kolmesta sisaresta_ (Oberon's Henchman, or the Legend of the Three Sisters), jonka Lewis aloitti jo syyskesällä 1800 oleskellessaan Bothwell-Castlessa. Tuntien hyvin taipumuksensa käyttää hyväkseen toisten työtä hän alamuistutuksissa tällä kertaa rehellisesti ilmoittaa, mistä mikin ajatus ja säe on lainattu. Runo käsittelee Oberonin ja Titanian riitaa Indian kuninkaan pojasta, mutta nämä Shakespearen hennot luonnon lyyrillisyyden runohenget muuttuvat Lewisillä epärunollisiksi voima- ja mahtiolennoiksi, jotka sopivat paremmin syöjätär-satujen ympäristöön kuin ihanain keijukaisten valtijoiksi.
[150] Lewisin oma ilmoitus painetun kappaleen alussa.
[151] Tätä Monvelin kappaletta ei voi olla asettamatta myös Radcliffen Italialaisen yhteyteen; juonessa on siksi paljon yhtäläistä, nimenomaan se, että pahan papin avulla tahdotaan estää kaksi nuorta saamasta toisiansa eli siis koko pääasiallinen pohja, että täytyy otaksua Radcliffen käyttäneen ranskalaista teosta hyväkseen rakennellessaan omaansa. Katso _Edmond Estève_: Études de littérature préromantique, 1923. Luvussa Le théâtre "Monacal" sous la revolution tekijä selostaa (ss. 107-109) Luostarin uhrien juonen. Aatelisnainen Madame de Saint-Alban tahtoo estää tyttärensä Eugenien joutumasta puolisoksi köyhälle, mutta kunnolliselle Dorvalille, ja lannistaakseen hänet uskoo hänet rippi-isänsä Laurentin haltuun luostariin. Huhu kertoo hänen kuolleen, jolloin Dorval epätoivoissaan menee toiseen, Laurentin luostarin vieressä olevaan luostariin. Kappale on nelinäytöksinen ja esitettiin ensi kerran maalisk. 29 p. 1791.
[152] _Cumberland's_ Br. Th., 29:s osa, s. 9.
[153] _Genest_, VIII, ss. 235-237. Katso huomautusta 80.
[154] _Baron-Wilsonin_ tekemän Lewisin elämäkerran lopussa olevassa Lewisin teosten luettelossa mainitaan eräs Village Virtues niminen teos, josta ei itse tekstissä puhuta mitään. Tällaista kirjaa ei kuitenkaan löytynyt British Museumin kirjastosta, ja ovat tiedusteluni muualtakin olleet turhat. Lewis ei ole sellaista kirjoittanut.
[155] Lewis oli alituisena vieraana Holland Housessa, jonka valtijatar, Lady Holland, oli hyvin älykäs ja sattuvasanainen. Kun Lewis kerran valitti, että hänet oli pantu kirjoittamaan burleskia komiikkaa, mikä ei häneltä luonnistu ollenkaan, huomautti lady Holland: "Ette tunne omia lahjojanne". (The Holland House Circle, kirj. _Lloyd Sanders_, 1908.)
[156] _Boswell_: Life of Dr Johnson, II, s. 148 (Everyman's L.). Se, mitä seuraavassa tekstin kappaleessa on sanottu orjakysymyksen vaikutuksesta Johnsonin kantaan Amerikan asiassa, perustuu _Yrjö Hirnin_ teokseen Dr Johnson och James Boswell (1922), ss. 192-193.
[157] William Wilberforce, his friends and his times, kirj. _John Campbell Colguhamn_, 1867. Ss. 172-174. — The Life of William Wilberforce, by his sons. IV, s. 292.
[158] _S.T. Coleridge_: Table Taik, 1835 (maalisk. 20 p.).
[159] _Baron-Wilsonm_ elämäkerrassa.
[160] Heinäk. 10 p. 1817 Byron kirjoittaa Moorelle Venetsiasta, La Mirasta, ilmoittaen Lewisin olevan siellä ja lausuen tämän johdosta tyytyväisyytensä: "_How pleasant! He is a very good fellom_. Hän kertoo lainanneensa Lewisille _extracts from Lalla Rookh and Manuel, and, out of contradiction, it may be, he likes the last, and is not much taken with the first of these performances_". Venetsiassa Lewis viipyi elokuun alkupuolelle, matkustaen Englantiin 7 ja 12 päivän välillä. (_Moore_: The Works of Lord Byron. Kirjeet Mr. Murraylle heinäk. 15 p. ja elok. 12 p. 1817. IV, s. 47 ja s. 53.)
[161] Eräs Miss F., joka oli Lewisin matkatoverina sekä meno- että paluumatkalla, on kirjoittanut tarkan kuvauksen hänen viime hetkistään; se on julkaistuna Baron-Wilsonin elämäkerrassa.
[162] _Russell_: Moore, II, ss. 183-185, 301.
[163] Munkki (1924 painos), II osa, ss. 36-37.
[164] Munkki, III osa, X luku.
[165] Tarkoitan tällä, että se oli uutta nyt; se oli kyllä esiintynyt Englannin aikaisemmassa romantiikassa, esim. Elisabethin ajan melodraamoissa, joiden realismi kuvastuu melkoisessa määrässä Shakespearen näytelmissä. Henrik VI:n toisessa osassa kuvataan esim. Gloucesterin herttuan ruumista: "Hänen kasvonsa ovat mustat ja kuolleella verellä, hänen silmänsä pullistuneemmat kuin eläessä, tuijottaen aavemaisesti kuin kuristetulla; hänen hiuksensa ovat pystyssä ja sieraimensa kuin taistelussa auenneina; hänen kätensä ovat levällään kuin olisi hän tarrautunut elämästä kiinni ja olisi väkivalloin masennettu". Kardinaali Beaufortin kuolema, murhakohtaus meren rannalla ja kuningatar Margaret suremassa Suffolkin pään ääressä ovat esimerkkejä samasta kauhutyylistä; Gloucesterin silmäin puhkaiseminen Kuningas Learissa samoin. Titus Andronicuksen kauhukuvaukset ovat realismissaan järkyttäviä. Tamora lausuu: "Täällä ei paista aurinko milloinkaan, mitään ei täällä kasva paitsi yön pöllöä ja kohtalon korppia, sydänyön hetkellä täällä tuhat paholaista, tuhat sihisevää käärmettä, kymmenentuhatta lihavaa rupikonnaa ja yhtä monta menninkäistä pitäisi niin peloittavaa ja kamalaa ääntä, että jokainen kuolevainen sen kuullessaan joko heti menettäisi järkensä tahi heittäisi äkkiä henkensä" — mikä on jokseenkin samanlainen mielikuva kuin Bunyanin Kuoleman varjon laakso tahi Epätoivon linna. Kuningas Juhanassa Constance kutsuu kuolemaa seuraavin sanoin: "Oi ystävällinen, rakastettava kuolema! Sinä tuoksuva löyhkä, terveellinen mätä, sinä jälkeentulevien viha ja kauhu, nouse vuoteeltasi, ja minä tahdon suudella inhoittavia luitasi, pistää silmäni onttojen kulmiesi alle, kiertää kotoiset matosi näiden sormieni ympäri, tukahduttaa hengitykseni tunkkaisella pölylläsi, ja olla raatohirviö kuten sinäkin!" Romeossa ja Juliassa esiintyy koko hautausmaa- ja kalmaromantiikka. Romanttiset ruumismadot, joita Lewis niin usein (ja Southey) käytti, esiintyvät siis jo Shakespearella. — Burgverliess-sanan on selvittänyt _Müller-Fraureuth_.
[166] Munkin loppusivuilla oleva kuvaus Ambrosion kuolinpaikasta.
[167] The Poetical Works of Scott, Oxford Complete Edition, julkaissut _J. Logie Robertson_ 1910.
[168] Linnan haamun maanalainen vankila on tietenkin saksalainen Burgverliess, joka Reginaldin kohtalosta päättäen on lähinnä kotoisin Schillerin Ryöväreistä. Piirityskohtaus juontanee alkunsa Götz von Berlichingenistä. Se, etten yhdistä Ivanhoeta näihin Scottinkin hyvin tuntemiin teoksiin, johtuu siitä, että Linnan haamussa esiintyvät munkki ja narri tuovat juuri tämän teoksen aivan Ivanhoen rinnalle, jossa ne kuten tunnettua esiintyvät hyvin huomattavissa osissa; ne todistavat, että Linnan haamu, joka löytyi Abbotsfordin kirjastossa, oli Scottin päälähde, mitä Torquilstonen linnaan tulee.
[169] Historiallisen romaanin sukupuussa ovat aikaisempina ilmiöinä (katso esim. _Dora Binkert_: Historische Romane vor Walter Scott, Berlin 1915) kuin goottilainen romaani huomattavat sellaiset teokset kuin _Defoen Memoirs of a Cavalier_ (1724) ja _Lelandin Longsword_ (1762), jota jälkimmäistä tekijä itse sanoi "historialliseksi romaaniksi" (Historical Romance). Näistä on edellinen historiallinen sikäli, että nuo soturin muistelmat koskevat kolmikymmenvuotista ja Englannin kansalaissotaa, joista hän antaa eloisan ja realistisen kuvauksen; yleistyyli on kuitenkin pikareskikirjan tapaan jatkuvaa, tapahtumien ja sattumien jonottavaa kuvausta, ilman rajoitettua ja keskitettyä rakennepiiriä. Romanttinen väritys puuttuu. Longsword taas esittää menneisyyden loistavaa tarinaa Shakespearen historiallisten näytelmäin tyyliin, sisältäen (_Cross_: The Development of the English Novel, s. 101) "_nearly ali the elements of Scott's histortcal romances_", mutta ollen vailla romantiikan väritystä. Ennenkuin historiallinen romaani siinä merkityksessä kuin miksi se nyt käsitetään, saattoi syntyä, tarvittiin kahden linjan: historiallisen asiallisuuden ja goottilaisen romantiikan yhtyminen. Tämän yhdistämisen suoritti Walter Scott. Hänen omasta kertomuksestaan (Waverleyn esipuhe, 1829) muuten näkyy, että goottilaisuus pani hänet sille uralle, jota kulkien hän muutti historiallisen tietonsa ja tajunsa romantiikaksi; hän lausuu nimittäin: "_I had nourished the ambitious desire of composing a tale of chivalry, which was to be in the style of the Castle of Otranto, with plenty of Border characters, and supernatural incident_". Sen alku viittaa (julkaistu myöhemmin Waverleyn liitteenä, esim. Everyman's L.) selvästi siihen, kuinka historiallinen puoli oli Scottille jo hänen nuoruudessaan tärkeällä siialla.
Scottin suhteesta goottilaisuuteen on _Walter Freye_ kirjoittanut tutkimuksen nimeltä The Influence of "Gothic" Literature on Sir Walter Scott (Rostock, 1902, 63 sivua). Goottilaisesta kirjallisuudesta hän mainitsee Otranton linnan, Vanhan englantilaisen paroonin, Udolphon mysteriot, Metsän tarinan ja Christabelin sekä Zastrozzin ja St. Irvynen, asettaen rinnakkain niistä ja Scottin runoelmista, etupäässä Viimeisen runojan laulusta, löytämiään sanallisesti toisistaan muistuttavia kohtia. Lewisin muuta tuotantoa kuin Munkin, ja Scottin osuutta esim. Ihmetarinoihin hän ei mainitsekaan; Scottin romaanien käsittely on jäänyt kokonaan suorittamatta. Tekijällä ei ole käsitystä goottilaisuuden johtomotiiveista ja on hänen teoksensa vain sarja hajanaisia rinnastuksia, joiden asiallisuudesta usein voi olla eri mieltä. Tavattoman lukuisat painovirheet rumentavat kirjaa; Clara Reeve esiintyy "Anna" Reevenä ja E.T.A. Hoffmann "Theodore William" Hoffmannina; St. Irvyne on muuttunut "St. Iroyne'ksi". — Ivanhoe-romaanin lähteitä käsittelee _Roland Abramczyk_ teoksessaan (Über die Quellen zu Walter Scotts Roman "Ivanhoe", Halle a. S., 1903). Lähteiden joukossa (jotka Scott muuten itse luettelee suureksi osaksi 1830 kirjoittamassaan Ivanhoen johdannossa) hän mainitsee m.m. Linnan haamun (joka oli Abbotsfordin kirjastossa, kuten sen 1838 julkaistu luettelo osoittaa), asettamatta sitä kuitenkaan niin ratkaisevasti Torquilstonen linnan yhteyteen kuin pitäisi. S. 141 hän sanoo päinvastoin: "_So ist das Castle of Otranto sicher das Urbild des Torquilstone-Castle_", mikä on totta, mutta vain Conwayn linnan välityksellä. Hän väittää, että Manfred, Ambrosio j.n.e. olisi johdettava Lovelace-tyypistä (s. 138), mitä en voi myöntää oikeaksi. — _Georg Hofmannin_ teos: Entstehungsgeschichte von Sir Walter Scotts "Marmion" (Königsberg 1913) kärsii samasta yleisen ja kokoavan näkemyksen puutteesta, mitä tulee goottilaisuuden vallitseviin perusmotiiveihin, kuin edellämainitutkin, kykenemättä siis käsittelemään Marmionia nivelenä silloin jo kauan käymässä olleen kehityssuunnan ketjussa. Huomattavana tutkimuksena mainitsen lopuksi _Louis Maigronin_ teoksen Le roman historique a l'époque romantique. Essai sur l'influence de Walter Scott (1898), jossa tekijä lausuu (ss. 77-78) m.m.:
"_Depuis plus d'un demi-siècle, un irrésistible courant poussait la littérature anglaise vers les choses du moyen Age. Horace Walpole, Clara Reeve, Anne Radcliffe, bien d'autres encore avaient mis le gothique en honneur. Tous ces prédécesseurs de l'auteur d'Ivanhoe, il n'est pas de notre sujet de les étudier. Ce qu'il faut dire cependant, c'est que tout ce grand mouvement vient aboutir à Walter Scott ... qu'il a eu le mérite ... de tirer parti mieux que les autres des matériaux qu'ils avaient préparés_".
[170] The Poetical Works of Samuel Taylor Coleridge including his Dramatic Writings. Introduction by _William Michael Rossetti_, 1912. Christabel oli kirjoitettu paljoa aikaisemmin ja tunnettu laajalti käsikirjoituksena, ennen painosta ilmestymistä.
[171] The Poetical Works of Lord Byron. Introduction by _W.M. Rossetti_. Ilman vuosilukua.
[172] Elegy on Newstead Abbey: And sable Horror guards the massy door; Lewis (The House upon the Heath): And brooding Horror on its site reposed. Tutkimuksessansa Lewis' Monk und Ossian in ihrem Verhältnisse zu Lord Byron (1905) on _Joseph Weigang_ osoittanut, että Byron oli saanut vaikutelmia Munkista. Sitä on hänen mielestään huomattavissa m.m. sellaisissa kohdissa kuin Giaourin säkeissä (945-950):
It is as the dead could feel The icy form around them steal, And shudder, as the reptiles creep, To revel o'er their rotting sleep Without the power to scare away The cold consumers of their clay —
ja Laran (canto II, 660-662) säkeissä:
But creeping things shall revel in their spoil, And fit thy clay to fertilize the soil —,
jotka siis osoittaisivat Munkin kauhurealististen ruumismatojen läsnäoloa. Edelleen olisi Munkin Vaeltavan juutalaisen ja paholaisen kuva saapuvilla Manfredissa ja Cainissa, väite, johon saan myöhemmin palata. Lopuksi Weigang osoittaa sangen hyvillä perusteilla, että Munkkiin sisältyvä Lewisin runo The Exile on ollut osallisena Byronin Childe Haroldin kuuluisan jäähyväislaulun _Adieu, adieu, my native shore_... syntyyn.
[173] _Harry Buxton Forman_: The Works of Percy Bysshe Shelley, 1880.
[174] _Forman_ Shelleyn nuoruudenteoksiin liittämissään huomautuksissa.
[175] _Lachin y Gair_.
[176] Maturinin teoksista olen lukenut vain hänen pääromaaninsa Kohtalokas kosto ja Melmoth Vaeltaja. Muussa suhteessa perustuvat tietoni hänestä, paitsi käsikirjoihin, kuten esim. Beersin ja Richterin sekä Eltonin teoksiin, _Niilo Idmanin_ tutkimukseen _Charles Robert Maturin. His Life and Works (Helsinki, 1923), jossa Idman on erittäin laajasti tehnyt selkoa Maturinin teosten sisällyksestä, siten saattaen ne tutkijain ulottuville; Maturinin teokset ovat nimittäin hyvin harvinaisia ja tavattavissa vain Englannin suurista kirjastoista. Käytettävänäni ovat olleet myös _Oscar F.W. Fernsemerin_ teos Die dramatischen Werke Charles Robert Maturin's, mit einer kurzen Lebensbeschreibung (1913) ja _Willy Mailerin_ teos Charles Robert Maturin's Romane "The Fatal Revenge" und "Melmoth the Wanderer"_ (1908).
[177] Tätä eivät yllämainitut tutkijat ole ottaneet huomioon. Mielestäni olisi kuitenkin ollut syytä mainita Adelgitha, sillä koska Maturin esikoisteoksellaan osoitti ammentavansa vaikutteita aivan läheisestä goottilaisuudesta, tuntuu luonnolliselta, että se näytelmänkin alalla oli hänellä esikuvana; hänen lähteitään on etsittävä hänen omasta ympäristöstään. Bertram olisi Michael Ducas, Imogine—Adelgitha, Aldobrand—Guiscard; Anselmon apotti—St. Hildan luostarin abbedissa. Imogine on samanlainen "_wretched, but a spotless wife_" kuin Adelgithakin. Idman lausuu (s. 122) verrattuaan näytelmää erääseen Hannah Moren kappaleeseen ja tultuaan kielteiseen tulokseen: "_A heroine of Hannah More was the least likely of any to suggest the character of the lady Imogine_" — mutta sen juuri on Adelgitha omiaan tekemään.
[178] Maturinin Manuelia olisi verrattava _Coleridgen_ näytelmään Remorse, sillä mielestäni se on kaikissa tärkeimmissä kohdissaan tämän suggeroima. Yllämainitut tutkijat eivät ole sitä tehneet, vaikka Coleridgen kappale on yleiseltä tilanteeltaan, tapahtumapaikan väriltä ja ajalta sekä juonirakenteeltaanko hyvin samanlainen kuin Manuel. Jo viimemainitun nimetkin viittaavat siihen: Manuel, Count of Valdi — Marquis Valdez; Zimena — Zulimez. Don Alonzo olisi Don Alvar; De Zelos — Ordonis; Zimena — Teresa. Markiisi Valdez on samanlainen onneton vanha isä kuin Manuelkin, joten molempain päämotiivi, rikoksista ja onnettomuuksista aiheutuva isän kärsimys, on pohjaltaan sama.
[179] _William Godwin_: The Adventures of Caleb Williams, 1838; sama: St. Leon. A Tale of Sixteenth Century, in four volumes, 1816. (Edellisen romaanin alkuperäinen nimi on C.W. or Things as they are, ja ilmestyi se 1793-1794.)