Part 42

[180] Ensimmäinen Englannin yhteiskunnallisen romaanin kirjoittajista, jonka tuotanto herätti yleisempää huomiota, oli _Thomas Holcroft_ (1745-1809), jonka näytelmä _Tie rappiolle_ (The Road to Ruin, 1792) mainitaan Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena melodraamana. Hän oli Rousseaun aatteiden kannattaja ja vallankumouksellinen, koettaen tulkita näitä aatteitaan romaaneissaan _Anna St. Ives_ (1792, kirjeromaani) ja _Hugh Trevor_ (1794-1797). Hän kuului Godwinin piiriin; tämän filosoofinen teos _Tutkimus yhteiskunnallisesta oikeudesta_ (Enquiry concerning Political Justice, 1793-1794) on heijastusta Englannissa Rousseaun aatteista, ja ovat Godwinin mainitut romaanit näiden samojen aatteiden selvittelyä kaunokirjallisessa muodossa. Mutta kun goottilainen romaani oli päivän mielimuoto suorasanaisessa kertomuksessa, ei Godwin voinut eikä tahtonutkaan välttyä — paremman menestyksen saavuttamiseksi — käyttämästä goottilaisia keinoja. Caleb Williamsissa se on kuitenkin hyvin vähäistä ja onkin tämä teos realismiltaan ja kertomatavaltaan lähempänä Fieldingin tyyliä kuin goottilaisuutta, joka taas on paremmin esillä Leonissa, kuten myöhemmin nähdään. Kolmas tämän ajan yhteiskunnallisista kirjailijoista oli _Robert Page_ (romaanit _Man as he is, 1792, ja Hermsprong or Man as he is not, 1796). Kuten tunnettua sai Shelley yhteiskunnallisen ajatustapansa ratkaisevassa määrässä juuri Godwinilta, ja on tällä filosofis-kaunokirjallisella suunnalla romantiikalle tärkeä merkityksensä. (_G. Adolph Frisch_: Der revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau_, 1914, ss. 9, 13, 16, 22, 25, 32-34. — _Johannes Meyer_: William Godwins Romane, 1906. — _Richterin_ teoksessa on laaja selonteko Godwinista.) — Vertaa huomautusta 298.

[181] Tarkoitan sitä vainosuhdetta, joka oli olemassa Falklandin ja Caleb Williamsin, sekä Javertin ja Jean Valjeanin välillä, ja joka antaa molemmissa romaaneissa tilaisuuden järkyttävään kurjuuden ja orpouden maalaukseen. Hugo tunsi esim. Munkin (_Alice M. Killenin_ ennen mainittu teos, s. 184) ja Alonzo-ballaadin, kuten näkyy rouva Thénardierin laulusta:

Il le faut, disait un guerrier A la belle et tendre Imogine, Il Ie faut, je suis chevalier, Et je pars pour Palestine.

(Runo on kokonaisuudessaan julkaistu _Killenin_ teoksen liitteissä.) Kun Jean Valjean menee nunnaluostariin puutarhuriksi, hän käyttää samaa keinoa kuin Raymond Munkissa; ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt Wieland Oberonissa. (_Otto Hoffmann_: Studien zum englischen Schauerroman, 1915, s. 38.) Hugon _Kurjat_ ja _Meren työmiehet_ ovat muuten hyviä esimerkkejä siitä, kuinka voimakkaaseen kantavuuteen Lewisin osaltaan aloittama romanttinen realismi myöhemmin kohosi. Sen mukainen verinen kauhuromantiikka esiintyy hyvin kuvaavana Hugon romaanissa _Han d'Islande_ (1823), jonka niminen romaanin päähenkilö johdattaa etsimättä mieleen Mrs. Shelleyn Frankensteinissä esiintyvän demoonin. Molemmat on kuvattu samalla tavalla, ollen yliluonnollisia hirviöitä, ja molemmista tekijät käyttävät etupäässä nimiä "demooni" ja "monster"; rajaton ihmisviha on heille ominaista, samoin kuin julmuus ja hirmuteot. Frankensteinin demooni on lähempänä Hania kuin esim. Melmoth, jota mielestäni on häneen vaikeahko verrata. Ellei Han d'Islande olisi kirjoitettu jo 1821, olisivat sen leikilliset pyövelityypit helposti johdettavissa _Quentin Durwardista_; molemmat ilmestyivät samana vuonna, 1823. Tähän samaan kauhuromanttiseen ryhmään Hugon tuotannossa kuuluvat vielä _Bug Jargal_ ja _Parisin Notre Dame_. Hugon suhde Englannin romantiikkaan, katso esim. _Gottlieb Wüscher_: Der Einfluss der englischen Balladenpoesie auf die französische Litteratur von Percy's Reliques of Ancient English Poetry bis zu De la Villemarque's Barzaz-Breiz, 1765-1840. (1891). — _Killen_, ss. 184-186, 204, 209, 213, 215. — _Gunnar Castrén_: Norden i den franska litteraturen, 1910, ss. 217-226. — Ranskalaisista kauhukirjailijoista on vielä mainittava _Charles Nodier_, jonka teokset Tribly, nouvelle écossaise, La Fée aux miettes, Smarra ou les démons de la nuit, ja Histoire du roi de Bôheme et de ses sept châteaux ovat syntyneet engi. vaikutuksen alaisina, _Gerard de Nerval_, ja _Villiers de L'Isle-Adam_. (_Alexis von Kraemer_: Villiers de L'Isle-Adam, 1900.) Paitsi _Killenin_ teosta katso _J.-H. Retinger_: Le conte fantastique dans le romantique françois. 1909.

[182] _Robert Southey_: Poetical Works, 1847. Esipuhe.

[183] Jo kouluaikanaan Southey "_would glean among the fallen leaves and twigs, inhaling the penetrating fragrance which ever after called up a vision of the brook, the hillside, and its trees_". — "_The streams were his special delight: he never tired of their deep retirement, their shy loveliness and their melody_". (_Edward Dowden_: Southey, ss. 9 ja 86, v:n 1909 painos.)

[184] Southey 1793: "_We returned by Bowdley; there is an old mansion — now mouldering axvay, in so romantic a situation that I soon lost myself in dreams of days of yore — the tapestried room — the listed fight — the vassal-filled hall — the hospitable fire — the old baron and his young daughter — these formed a most delightful day dream_". (Dowden, s. 30.)

Southeyn itämaisista lähteistä on aikaisemmin (huomautus 38) mainittu Jonesin tuotanto; lisättäköön, että New Arabian Nights -niminen kokoelma, joka ilmestyi englanniksi 1792, sisälsi sadun The History of Maugraby the Magiaan, josta Southey sai Thalaban idean ja kuuluisat Domdanielin luolat. (_Conant_, ennen mainittu teos, s. 42. _Albert Wächter_: Über Robert Southey's orientalische Epen, 1890.) Thalaba voisi olla muunnos portugalilaisesta nimestä Batalha; sen nimisellä paikalla Southey kävi. — Yllämainitusta Maugraby-nimestä voi olla kotoisin Quentin Durwardin mustalaisen nimi _Hayraddin Maygrabin_.

[185] "_I sought for a subject, that should give equal room and freedom for description, incident and impassioned reflections on men, nature and society, yet supply in itself a natural connection to the parts, and unity to the whole_". — — — "_With my pencil and memorandum-book I was making studies, as the artists call them, and often moulding my thoughts into verse, with the objects and imagery immediately before my senses. Many circumstances, evil and good, intervened to prevent the completion of the poem, which was to have been entitled The Brook_". (Biographia Literaria_, ss. 100-101, Everym. L.). Se runoilija, joka erikoisesti vaikutti Coleridgeen hänen nuoruudessaan ja herätti hänen luonnontunteensa, oli _Bowles. ("Er fing an für Leslie Bowles zu schwärmen". _Brandl_: Coleridge, s. 33.) _Georg Bersch_: S.T. Coleridges Naturschilderungen in seinen Gedichten. 1909.

[186] Coleridgen nuoruudenlemmitty _Mary Evans_.

[187] _Paul Sanftleben_: Wordsworth's "Borderers" und die Entwicklung der nationalen Tragödie in England im 18. Jahrhundert, 1907. The Borderers kirjoitettiin 1795-1796 ja julkaistiin 1842. Tekijä vertaa Oswaldia Robespierreen ja johtaa hänet Jagosta ja Franz Moorista, mikä on väärin, sillä hän on lähinnä Radcliffen tyrannin jälkeläinen; Radcliffe on tekijälle tuntematon. Marmaduke olisi hänen mukaansa Karl Moor, Herbert — vanha Moor, Idonea — Amelia. Kuningas Lear on kuitenkin Herbertin ja Idonean kohdalla lähempänä.

[188] A Poet's Epitaph. Kuuluisassa runossaan Tintern Abbey (Lines, composed a few miles above Tintern Abbey, 1798), joka usein, vaikka väärin, mainitaan romantiikan yhteydessä, Wordsworth kuvaa luonnontunteensa kehittymistä. Hän kertoo, kuinka vielä vähän aikaisemmin "pauhaava putous, korkea kallio, vuori, syvä ja synkkä metsä" olivat hänen intohimonansa, _haunted me like a passion_, mutta kuinka hän nyt on oppinut kuulemaan luonnosta "inhimillisyyden hiljaista, surumielistä musiikkia". Hän tuntee luonnossa jonkin sellaisen läsnäoloa, joka herättäen yleviä ajatuksia tekee hänet niiden tuottamalla ilolla rauhattomaksi.

[189] The Idle Shepherd-boys.

[190] Kuten tunnettua Wordsworth tahtoi hyljätä erikoisen "runokielenkin" ja käyttää vain tavallista jokapäiväisen elämän kieltä. Siitä huolimatta hänen runojensa kieli kuitenkin on korkeampaa ja valikoidumpaa kuin arkikieli, kuten helposti voi huomata muuttamalla hänen runosäkeensä proosaksi, mikä suurin piirtein tapahtuu siten, että säkeet kirjoitetaan peräkkäin eikä allekkain. (_F.W.H. Myers_: Wordsworth, 1919, ss. 106-107.)

[191] _John Russell_: The Poetical Works of Thomas Moore, 1850. _Oscar Thiergen_: Byron's und Moore's orientalische Gedichte. 1880. Tekijän väite, että "_beide haben ihre orientalische Werke vollständig unabhängig von einander verfasst_", ei pidä paikkaansa.

[192] Zanoniin olen tutustunut _Nino Runebergin_ ruotsinnoksesta (Helsinki, 1920); _Hawthornen_ teokset sisältyvät sarjaan Everyman's Library.

[193] Esimerkkinä siitä, kuinka Hawthorne oli tämän perinnäisen goottilaisen mielikuvan vallassa, voi hyvällä syyllä vielä mainita hänen romaaninsa Seitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables, 1851). Vaikka hän käsittelee siinä 18:nnen vuosisadan loppupuolta, on tyypillisesti kauhuromanttiseen tapaan keskeisenä näyttämönä, jopa päätekijänä, Pyncheonien vanha, kaamean rikollisuuden ja itsekkyyden kirouksen synkentämä talo. Tämä romaani on kokonaisuudessaan valaiseva todistus siitä merkityksestä, mikä kauhuromantiikan keskeisimmällä ja kokoavalla tekijällä, haamulinnalla, oli.

[194] Poe-tutkimuksen pääteoksia on _Emile Lauvrièren_ Edgar Poe. Sa vie et son oeuvre, 1904, jossa hänen elämänvaiheensa, kirjailijalaatunsa ja -toimintansa sekä alkoholisminsa laajasti (732 tiheästi painettua sivua) selostetaan ja selitetään. Muista mainitsen _Palmer Cobbin_ teoksen The Influence of E.T.A. Hoffmann on the Tales of Edgar Allan Poe (1908), _Louis Betzin_ Edgar Poe in der französischen Litteratur (Studien zur vergleichenden Litteraturgeschichte der neueren Zeit, 1902, ss. 16-82), _Paul Wächtlerin_ Edgar Allan Poe und die deutsche Romantik, 1911, ja _Gunnar Bjurmanin_ teoksen Edgar Allan Poe. En literaturhistorisk studie (Lund 1916, väitöskirja), jonka pohjasuunnitelma ja käsitystapa on sama kuin Lauvrièren teoksessa. Se valaisee tarkoin Poen mielikuvamaailmaa, mutta on heikompi Poen kirjallisten aiheiden historiassa. Tämä historiallisen puolen heikkous kuvastuu mielestäni erikoisesti viidennessä luvussa, joka käsittelee kauhuromantiikkaa. Sellaiset lauseet kuin (s. 65): "_Mrs. Radcliffes Italian, vilken utkom samma är som The Monk_ (1797)"; "_redan sex år tidigare_ (1791) _hade emellertid Mrs. Radcliffe skapat den konstnärligt bästa av sina karaktärer... den urspårade köpmannen Pierre de la Motte i The Romance of the Forest_"; ja (s. 66, tarkoittaen Falklandia): "_Han har av motiv som måste tillerkännas en viss moralisk giltighet, begått ett mord och förvandlas sedan... till en djävul i menniskohamn, vilken hopar brott på brott för att dölja det ursprungliga brottet_" — osoittavat, ettei tekijä ole perehtynyt Englannin kauhuromantiikkaan niin tarkoin kuin Poen läheinen suhde siihen olisi vaatinut. Bjurmanin kirja on omiaan osoittamaan, ettei myöhempää romantiikkaa voida täysin asiallisesti arvioida, ellei tunneta sen esihistoriaa ja sieltä juoksevia loimia.

[195] Ilmestyi 1839 _The Gift_ nimisessä aikakauslehdessä. _Cobb_ osoittaa (ss. 31-48), että Poe on saanut tämän kertomuksen aiheen _E.T.A. Hoffmannin_ romaanista Die Elixiere des Teufels, joka käännettiin englanniksi 1824. Poe muuten ymmärsi saksaa. Mainittuun romaaniin ja Poen kertomukseen palaan myöhemmin toisen aiheen yhteydessä.

[196] Ilmestyi _American Museum_ nimisessä aikakauslehdessä 1838. Ligeian eriskummallinen tornihuone johtuu mieleen lukiessa Scottin johdantoa hänen Quentin Durward-romaaniinsa. Siinä esiintyy (ss. 32-33, Ev. L.) kahdeksankulmainen huone, joka kyllä voi suggeroida mielikuvan jonkinmoisesta Ligeian huoneesta.

[197] Ilmestyi aikakauslehdessä _The Southern Literary Messenger_ 1835. _Cobb_ osoittaa sen perusajatuksen johtuvan _Hoffmannin_ kertomuksesta Doge und Dogaressa.

[198] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841. _Cobb_ osoittaa (ss. 71-80), että se perustuu _Hoffmannin_ kertomukseen Die Jesuitenkirche in G. Tämän käänsi englanniksi _John Oxenford_ vasta 1844.

[199] _Cobb_ osoittaa (ss. 93-94) tyylillisillä esimerkeillä, että Poen on täytynyt tuntea Radcliffen tuotanto. Tässä kertomuksessa Poe itse, kuten näkyy, ilmoittaa sen, joten parempaa todistusta ei voi pyytää.

[200] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841.

[201] Prinssi Prosperon linnaa en voi olla yhdistämättä _Scottin_ Seitsemän ylpeän kilven linnaan (Harold the Dauntless, VI laulu). Sekin on koristettu erikoisen ylellisesti ja siellä on myös seitsemän huonetta, kuten Prosperonkin linnassa. Kuva on pohjaltaan sama, Poe vain loi sen uudelleen oman mielikuvituksensa valaistuksessa. Tätä en ole huomannut Poe-kirjallisuudessa mainittavan. Ajatuksen naamiaisista on Poe ilmeisesti saanut _de Quinceyn_ romaanista Klosterheim or the Masque (1832), joka monilta piirteiltään muistuttaa Munkin eräistä episoodeista ja Abällinosta, ollen viimeisiä, tyypillisen vanhanaikaisesti kauhuromanttisia romaaneja Englannissa, ja jossa esiintyvät myös haamulinnassa pidetyt juhlanaamiaiset.

[202] Usherin huoneen häviö ilmestyi _The Gentleman's Magazinessa_ 1839. _Cobb_ ja muutkin tutkijat pitävät sen lähteenä Hoffmannin kertomusta Das Majotat (_Wächtler_ sen rinnalla hyvällä syyllä myös Achim v. Arnimin kertomusta Die Majoratsbenen), jonka, englanniksi käänsi _Robert Pearce Gillies_ jo 1826. Tunnelma onkin molemmissa aivan sama, sillä eroituksella vain, että Das Majorat on tavallisen laaja kirja, vailla sitä tunnelman tiivistyneisyyttä, joka on Poen sangen lyhyen kertomuksen leimana. Usherin yliluonnollinen aistien, m.m. kuulon herkkyys, on ilmeisesti kotoisin Arnimin kertomuksesta. Otan vapauden esittää lukijalle Lewisin mainitun runon, joka mielestäni sekin on lähellä Poen kertomusta.

Lewisin runossa kerrotaan, kuinka tuntematon ratsastaja väkisin kuljettaa lapsivuoteelle auttajan ja kuinka paikka, johon saavutaan, tekee aution ja masentavan vaikutuksen:

Fast by the moor a lonely mansion stood; Cheerless it stood! A melancholy shade Its mouldering front, and rifted walls arrayed; Barred were the gates, the scattered casements closed And brooding horror on its site reposed; No tree o'erhung the uncultivated ground, No trace of labour, nor of life around.

Kun Poen kertoja saapuu ratsain "_to the melancholy House of Usher_", hänet valtaa sama tunnelma sen nähdessään: "_I looked upon the scene before me — upon the mere house, and the simple landscape features of the domain — upon the bleak walls — upon the vacant, eye-like windows — upon a few rank sedges — and upon a few white trunks of decayed trees — with an utter depression of soul_..."

Kun Lewisin henkilö kiipeää pimeässä ahtaita portaita:

No lamp its hospitable guidance lent; Speechless he leads through chambers dark and drear — When a deep dying groan appals the ear! Now with increasing haste he hurries on, Where, through a rent, the sickly moonbeams shone. The light directs — his trembling hands explore, Sunk in the panelled wall, a secret door. "Within this sad retreat", he faltering said, "A hapless female asks thy instant aid".

Usherin talossakin on halkeama, "_a barely perceptible fissure_", katosta maahan saakka; sen omistaja odottaa vierastaan kuin lääkäriä ja sielläkin on sairas nuori nainen, joka kuolee. Usherin talossa myös kuuluu tuo huokailu, "_the noise of the dry and hollow-sounding wood_", joka esiintyy Lewisin runossa. Siellä on samalla tavalla lujan oven takana kammottava holvi, jossa valekuolleen naisen ruumis on. Lewisin runo kertoo:

Now breathless silence reigns the mansion o'er, Save where a faint step treads the distant floor — Anon it pauses — ceased the short delay It slowly stalks with measured pace away...

Poen kertoja ja Usher ovat juuri tämän saman tunnelman vallassa kuunnellessaan kellariholvissa henkiin heränneen valekuolleen ponnisteluja. "_Have I not heard her footsteps on the stair? Do I not distinguish that heavy and horrible beating of her heart_?"

Lewisin runo loppuu:

Lo! angry lightnings fire the troubled skies; The sun, obscured, draws back his rising ray, And volleyed thunders usher in the day. — — — — — Struck by the bolt of Heaven, in heaps around, A prostrate ruin strews the blasted ground! — — — — — — — — The yawning earth pours forth a stream of blood, And groans re-echo, where the mansion stood. Pale at the sound, with oft reverted eyes, Far, far aloof, the starting traveller flies.

Poen kertomus loppuu samoin: "... _from that mansion I fled aghast. The storm was still abroad... Suddenly there shot along the path a wild light... blood-red moon, which now shone vividly through that once barely discernible fissure_ (kuten Lewisin runon alussa)... _the fissure rapidly widened... I saw the mighty walls rushing asunder_".

Yhtäläisyydet ovat niin suuret ja koko kehys niin samanlainen, että voisi otaksua Poen saaneen tästä aiheen kuuluun kertomukseensa. Otaksumaa tukisi vielä se, että Usherin huoneen häviö on muissa tunnelmasuhteissaan, nimenomaan itse talon sisäkuvauksessa, tehty Radcliffen hengessä. Tästä selviäisi, että Poe on kertomuksessaan, käyttäen Lewisin ulkokehystä, saattanut Radcliffen ontot, selittämättömät huokaukset korkeimpaan kauhujohtopäätökseensä, täydentäen siis lopullisesti kaameiden romanttisten huokausten tarinan. Mutta mainittujen saksalaisten kertomusten myönnettävä aiheläheisyys varoittaa ulottamasta tätä väitettä ehdottomaksi.

[203] Müller-Fraureuthin ja Nylénin ennen mainittujen teosten mukaan.

[204] "_He was a man of noble port and commanding presence. His stature was lofty, and his features uncommonly handsome. His nose was aquiline, his eyes large, black and sparkling, and his dark brows almost joined together. His complexion was of deep but clear brown; study and watching had entirely deprived his cheek of colour. Tranquillity reigned upon his smooth unwrinkled forehead_". (Munkki, s. 14).

Ennen mainitussa teoksessaan sanoo _Edmond Estève_ ss. 109-110 Monvelin näytelmästä m.m. seuraavaa: "_Mais Vintérét vérltable de la plece et son originalité ne sont pas là. Ils sont dans la création de ce personnage dont je ne crois pas qu'il, y eút encore de spécimen aussi achevé dans la littérature française, le moine avide, sensuel, hypocrite, dominateur et féroce, qui, du fond d'un ténébreux couvent, porte la désolation dans les familles et le trouble dans la société, pour satisfaire des ambitions inavouables et de honteux instincts_". Tämän johdosta on sanottava, että Monvelin tyypillä kyllä on ollut herättävä vaikutuksensa, mutta ilmeisesti etupäässä Lewisiin ja Radcliffeen, jotka molemmat suuremmalla kuuluisuudellaan, kauhuromantiikan kuohahtaessa Ranskassa juuri heidän teostensa johdosta huippukohtaansa, anastavat todellisuudessa Monvelille kuuluvan sijan rikollisen munkin keksijänä. Tunsiko Monvel Salaperäisen äidin, vai johtuiko hän tyyppiinsä Diderotin La Religieuse-teoksen (kirjoitettu jo 1760, mutta painettu vasta 1796) ja muun samanlaatuisen antiklerikaalisen vallankumouskirjallisuuden mukaan, jonka halu pyrkiä paljastamaan tekopyhyyttä on kotoisin jo Tartuffestä, on minulle tuntematonta.

[205] _Sydney Colvin_; Landor, 1909 (1881). Landor oli helleenisesti älykäs, kirkas voimaluonne, joka ei hyväksynyt mitään sameata goottilaisuutta. _Gebir_ on kuitenkin lähtöisin goottilaisuudesta sikäli, että se perustuu erääseen _Clara Reeven_ itämaiseen tarinaan The History of Charoba, Queen of Egypt, jonka hän oli julkaissut teoksensa _Romaanin kehittyminen_ (The Progress of Romance, 1785) toisen osan liitteenä (_Colvin_, s. 24). (Charoba oli kotoisin _M. Vattierin_ käännöksestä The History of Ancient Egypt, 1666, jonka joku arabialainen _Murtadi_ on kirjoittanut noin 1250. Southey arvosteli Gebiriä _Critical Reviewissä_ syysk. 1799 hyvin kiittävästi. Tuo arabialainen tarina näyttää kuuluvan — jättiläinen sortuu naisen viekkauden uhrina — Simson-sikermään.) Ja goottilaisuudessa oli jotakin, joka sopi Landorin kirjailijaluonteelle, leppymättömälle tyrannien vihaajalle, nimittäin juuri sen voimahenkilöt, varsinkin tyrannit ja niiden vastineet hengellisessä säädyssä; niinpä Kreivi Julian, samannimisen näytelmän päähenkilö, kuuluu sukujohdoltaan kostonhimoisiin goottilaisiin parooneihin. Mitään poikkeuksellista ei siis ole siinä, että Landor palasi vanhuudessaan mielikuvaan, joka hänen nuoruutensa aikana oli ollut kirjallisuudessa voimakkaasti esillä. (_Gustav F. Beckh_: Walter Savage Landor und die englische Litteratur von 1798-1836, 1911. Ei myönnä Landoria romantikoksi. — _Robert Schlaak_: Entstehungs- und Textgeschichte von Landors Gebir, 1909.)

[206] Ilmestyi 1815-16. (_Georg Ellinger_: E.T.A. Hoffmann. Sein Leben und seine Werke, 1894.)

[207] Ellinger, joka Hoffmann-elämäkerrassaan selostaa Munkin ja Paholaisen ihmejuoman yhtäläisyyksiä, on jättänyt tämän sanallisen samanlaisuuden mainitsematta. Kuva on kotoisin Cazottelta. (S. 300.)

[208] _Giuseppe Bortone_: Fra il voto e l'amore. Note critiche sul Monaco del Lewis, sul Templaro dello Scott, sull' Arcidiacono dell' Hugo, sull' Abate dello Zola, sullo Scorpione del Prévost ece. Napoli 1908. Esitykseni ja Bortonen kirjan lisäksi on vielä mainittava _Hawthornen Tulipunaisen kirjaimen_ (The Scarlet Letter) pappi, joka ilmeisesti kuuluu tähän samaan perheeseen, vaikkakin puhdistuneena rikoksellisuudesta inhimillisyyteen. Tämä teos lienee kirjallisuuden alakuloisimpia. _Estève_ on löytänyt rikollisen munkin kirjallisia jälkeläisiä m.m. _George Sandin_ romaaneissa, Léliassa (irlantilainen pappi Magnus) ja Mademoiselle de la Quintiniessä (Apotti Fervet). _Eugène Suen_ suurromaanissa _Vaeltava juutalainen_ esiintyvä pappi Rodin kuuluu tähän sarjaan.

[209] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841.

[210] Tarkoitan tällä, että Hoffmann on saanut Medarduksen Roomanmatkan Tannhäuser-tarinasta, joka muuten sisältää pohjaltaan saman lemmenlankeemuksen kuin Munkkikin. Tanhäuser-tarinan ja sen toisinnot on esittänyt m.m. _J.G. Th. Gräsze_ teoksessaan Der Tannhäuser und Ewige Jude, Dresden, 1861 (toinen painos). Sen vaikutuksesta taidekirjallisuuteen siinä ei puhuta.

[211] Käsittelen Vaeltavan juutalaisen tarinaa etupäässä kirjallisena traditiona; mikä sen todellinen kansanuskomusten kuvaannollinen alkupohja on ja onko sillä sellaista, jää tässä selvittämättä. Mikäli tunnen, ei folklore olekaan voinut antaa siihen vielä toistaiseksi tyydyttävää ja pätevää ratkaisua.