Part 39

[77] Walpolen kirje Madame du Deffandille, siteerattu m.m. Scottin teoksessa Lives of the Novelists, s. 192.

[78] Udolphon mysteriot, ss. 229 ja 243.

[79] Radcliffe sai kirjoistaan hyvät palkkiot, esim. Udolphon mysterioista 500 ja Italialaisesta 800 puntaa. Hänen romaaninsa olivat tavattoman suosittuja. Scott kertoo Udolphon mysterioista (Lives of the Novelists, s. 216): "Jo paljas nimikin oli jännittävä; yleisö, joka oli syöksynyt lukemaan sitä uteliaisuutensa koko kiihkolla, heitti sen kyllästymättömänä kädestään. Perheessä, jossa oli lukuisasti jäseniä, sen niteet lensivät, jopa ryöstettiin kädestä käteen". Huolimatta Radcliffen kieltämättömästä hienoudesta kirjailijana, jolle esim. ranskalaiset ovat antaneet suurta tunnustusta juuri tältä kannalta, hän sai mantereella joukon jäljittelijöitä, jotka milloin omassa milloin hänen nimessään julkaisivat suuren joukon alhaisinta kaupusteluromantiikkaa. _Breyn_ mainittu kirja sisältää näistä luettelon, mutta on niitä todennäköisesti vielä enempi kuin mitä hän mainitsee. Walpolen, Reeven ja Radcliffen teosten vaiheista ja merkityksestä sekä jäljittelyistä Ranskassa tekee laajasti selkoa _Alice M. Killen_ tutkimuksessaan Le roman "terrifiant" ou roman "noir" de Walpole à Anne Radcliffe et son influence sur la littérature française jusqu'en 1840 (1915), jossa on tarkka kirjallisuusluettelo.

[80] _Mrs. Oliphant_, III, ss. 221-236; _Raleigh_, ss. 260-266; _Garnett ja Gosse_, IV, s. 92; _Léonie Villard_: Jane Austen. Sa vie et son oeuvre. 1914. Satiirikoilla oli oma aikakauskirjansakin, _William Giffordin_ perustama _Anti-Jacobin or the Weekly Examiner_, jossa _Georg Canning_ julkaisi 1797-98 Ryöväreistä kirjoittamansa parodian The Rovers, or the Double Entertainment. Myös Goethen Stellasta julkaistiin siinä parodia. Itse Pitt kuului lehden ystäviin. V. 1811 esitettiin Haymarket-teatterissa saksalaisuutta ja muotiin tulleita hevosnäytelmiä, erittäinkin _Lewisin_ Timur tataarilaista (josta myöhemmin) pilkkaava burleski: The Quadrupeds of Quedlinburgh; or, the Rovers of Weimar. Tragico-Comico-Anglo-Germanico-Hippo-Ono-Dramatico Romance. (_Walter Sellier_: Kotzebue in England, 1901, s. 77.) Byron-painoksessaan (katso huomautusta 108), Letters and Journals, II, s. 157, _Prothero_ kertoo Colman nuoremman kirjoittaneen siihen prologin, jossa m.m. sanoi:

Your taste, recover'd half from foreign quacks, Takes airings, now, on English horses' backs; While every modern bard may raise his name, If not on lasting praise, on stable fame.

Näytäntökautena 1811-12 esitettiin Lyceum-teatterissa burleski Quadrupeds or the Manager's Last Kick, jossa esiintyi räätäleitä ratsastaen aaseilla ja muuleilla. Käyttämäni Austenin ja Edgeworthin painokset kuuluvat Everyman's Libraryhin. Barrettin teoksesta on ilmestynyt uusi painos 1909, joka on ollut käytettävissäni.

[81] V. 1839 ilmestyi Lontoossa kaksiosainen teos nimeltä The Life and Correspondence of M.G. Lewis, Author of The Monk, Castle Spectre etc, with many pieces in prose and verse, never before published. Mottona ovat Byronin sanat _Hail, wonder-working Lewis_, ja on teos varustettu Lewisin muotokuvalla. Tekijää ei mainita, mutta on hän Br. M:n luettelon mukaan _Mrs. Margaret Baron-Wilson_. Teoksen sisällyksenä ovat suurimmaksi osaksi Lewisin kirjeet hänen äidilleen, eräät muut häntä koskevat asiakirjat, hänen julkaisemattomien teostensa katkelmat, runot j.n.e., jotavastoin tekijän omalta osaltaan antama elämäkerrallinen selvitys on sangen vähäinen, m.m. Lewisin kirjallisiin lähteisiin nähden aivan puutteellinen. Teoksen päämerkitys onkin juuri noiden kirjeiden ja ennen ilmestymättömien katkelmien tunnetuksi saattajana. Tekijättären oma suhtautuminen kuvattavaansa on yksinomaan ihaileva, joten hänen teoksensa ei ole arvosteleva eikä objektiivinen; sen — kylläkin kaunis ja kiitettävä — tarkoitus on ollut, kuten tekijätär nimenomaan sanoo, _point public attention to the strong good sense, good feeling, and honourable principle which marked the whole course of his general conduct in life, his exemplary duty and affection as a son and his unblemished integrity as a man and a gentleman_. — Tähän teokseen perustuvat ne Lewisin elämäkerrat, joita sen jälkeen on julkaistu, mitä hänen elämänkaarensa yleiseen kulkuun tulee; lisäykset ja oikaisut, kirjalliset lähteet ja Lewisin yleinen asema ja merkitys kirjailijana on perustettava muihin lähteisiin. Näissä mainitsen _Max Rentschin_ väitöskirjan Matthew Gregory Lewis. Mit besonderer Berücksichtigung seines Romans "Ambrosio or the Monk" (Leipzig, 1902), joka elämäkerralliselta puoleltaan kokonaan seuraa Baron-Wilsonin teosta. Mitä sen kirjallishistorialliseen puoleen tulee, on tekijän muutamissa kohdissa osoittama epäasiallisuus omiaan herättämään epäluottamusta. Niinpä hän (s. 12) kertoo Lewisin Haagissa ollessaan kääntäneen Schillerin Ryövärit ja (s. 58) Southeyn ottaneen osaa Lewisin ballaadikokoelmaan runoilla Madoc ja Roderick runosta Mary, the Maid of the Inn, sekä Donica, Rudiger, The Old Woman of Berkeley ja Lord Willam. Lewis ei kuitenkaan ole kääntänyt Ryöväreitä eikä Southey ottanut osaa Lewisin kokoelmaan muuta kuin yhdellä runolla, jota ei ole ylläolevassa Rentschin luettelossa; Madoc ja Roderick nimisiä Southeyn ballaadeja en tunne, mutta kyllä sennimiset suuret kertovat runoelmat.

[82] Lewisin arvostelu isästään tämän kuoleman jälkeen (Journal of the Residence among the Negroes in the West Indies, John Murray 1861, s. 60): "Isäni oli inhimillisin ja jaloin henkilö, mitä saattoi ajatella; hän ei milloinkaan kieltänyt neekereiltään mitään, ja hänen kirjeensä ovat täynnä mitä selvimpiä ohjeita heidän hyvästä kohtelustaan".

[83] Saducismus Triumphatus or Full and Plain Evidence concerning Witches and Apparitions; näkemäni painos on julkaistu Lontoossa 1681 (Glanville eli 1636-1680). Hänen kirjoituksillaan näyttää olleen merkitystä — häntä pidetään m.m. aikaansa nähden etevänä tyylitaiturina — koskapa esim. vielä _Poe_ on lainannut häneltä mottolauseen Ligeia-nimiseen kertomukseensa; hänen teokseensa The Vanity of Dogmatizing (1661) sisältyvä kertomus The Scholar Gipsy on aiheena _Matthew Arnoldin_ samannimisessä runossa.

[84] Huomautuksessa n:o 82 mainitusta kirjasta käy selville, että Lewisit ja Sewellit olivat molemmat vanhoja Jamaikan siirtolaissukuja. Lewisin Cornwall-nimisellä maatilalla siellä oli olemassa perhehauta, mausoleumi, jonka ulkonäöstä Lewis antaa tarkan kuvauksen (s. 53). Hän kertoo isoisänsä määränneen, että kuoli hän missä hyvänsä, hänen ruumiinsa oli lähetettävä Jamaikaan, perhehautaan. Suvun kiintymys sinne oli siis ollut huomattava. Jamaikan pääkaupungin, "Spanish Townin" kirkossa, jota Lewis ylistää hyvin hienoksi (s. 82), oli haudattuna hänen sukuansa molemmilta puolilta, m.m. hänen äidinisänsä. Hänen eräs sukulaisensa isän puolelta toimi kaupungissa tuomarina. Lewis-suvun vaakunan värit olivat "_checquy azure and argent, with three quarterings_". (Notes and Queries 1860, toinen sarja, kymmenes osa, s. 349.) Beckfordin suku omisti myös maatiloja Jamaikassa, joten tämä kaukainen saari oli erikoisesti läheinen Englannin eriskummallisimmille romantikoille. Beckfordin niinä aikoina suunnaton rikkaus oli koottu Jamaikassa orjatyöllä; William Beckfordin isoisä Peter Beckford jätti kuollessansa 1735 300,000 punnan omaisuuden. Peter Beckfordin isä oli Jamaikan maaherra, ja omisti 24 maatilaa, joilla työskenteli yhteensä 1200 orjaa. Päinvastoin kuin Lewis vanhempi ja nuorempi ei William Beckford välittänyt orjiensa asemasta ja heidän oloistaan vähääkään. Lewisien ja Beckfordien suhteesta en ole tavannut mitään tietoja, en edes siitäkään, olivatko he tuttavia, mikä tuntuu luonnolliselta. Se seikka, että Matthew Gregory Lewis tuli parlamentin jäseneksi Beckfordin jälkeen tämän vaalipiiristä, viittaa tuttavuuteen ja sopimukseen, ehdottomasti kuitenkaan edellyttämättä sitä.

[85] Kun hän ei ollut _king's scholar_, vaan _town-boy_, ei hän saanut esiintyä suuressa vuosijuhlanäytännössä. Hänen mainitaan esittäneen Falconbridgen osaa Kuningas Juhanassa (jolloin on varmaankin ollut kysymyksessä koomillinen mukailu) ja "Herra herttuamme" osaa kappaleessa High Life below Stairs (kirjoittanut 1759 _James Townley_).

[86] Life I, s. 29. Samanlainen kokemus sattui Edward Bulwerille hänen lapsuudessaan vanhassa Knebworthin "haamulinnassa", johon kuului kaksi korkeata nelikulmaista tornia ja kaksi siipirakennusta, joissa molemmissa oli tradition mukaiset "kummitushuoneet". Tästä linnasta saadut lapsuudenkokemukset vaikuttivat huomattavasti Bulweriin, joka kirjailijana mielellään käsitteli yliluonnollisia aiheita. (The Life, Letters and Literary Remains of Edward Bulwer, Lord Lytton. By his Son. 1883, I, ss. 32, 34.) Huomattakoon muuten, että aution huoneiston herättämä kammo on hyvin yleinen lapsuudenmuisto, eikä sille ole pantava varsin suurta merkitystä.

[87] Life I, s. 58. Ilmoitettu kirjoitetuksi Oxfordista, päivätty 8:na, kuukautta mainitsematta. Kun siinä kuitenkin puhutaan menosta kuukauden lopulla Chattamiin pääsiäiseksi, ja tämä oli 1792 huhtikuussa, kirje lienee kirjoitettu huhtik. 8 p. Monet Lewisin kirjeet ovat päiväykseltään puutteellisia, vaikka hän itse moittii äitiänsä juuri samasta asiasta.

[88] Otteet on julkaistu Baron-Wilsonin elämäkerran ensimmäisessä osassa.

[89] Life I, s. 52. Ainoa Lewisin Parisissa-olon ajalta säilynyt kirje, päivätty syysk. 7 p. 1791. (Life ilmoittaa vuoden 1792, minkä täytyy olla erehdys.) _Marsolliem_ näytelmä Camille ou le Souterrain on nuorempi kuin Tarina Sisiliasta (ilmestyi 1791. Katso _Alice M. Killen_: Le roman "terrifiant", s. 78), ja on saanut vaikutelmia viimemainitusta. Les Victimes Cloitrées on _Boutet de Monvelin_ kirjoittama, sisällöltään ja merkitykseltään hyvin tärkeä näytelmä, johon myöhemmin saamme aihetta palata. Näissä nimissä esiintyvä ranskalainen "antiklerikaalinen vallankumousromantiikka" sai alkunsa m.m. sellaisista teoksista kuin Intrigues monastiques ou Vamour encapuchonné, ilmestynyt 1739 Haagissa, ja Diderotin teoksista La Religieuse (1760) ja Les deux amis de Bourbonne (1773). Nämä sekä vallankumouksen kauhudraama valmistivat maaperää Radcliffen ja Lewisin tyyliselle kauhuromaanille, joka oli Ranskassa tavattomasti muodissa 1790-luvulla, aina 1802:n seuduille saakka, jolloin tapahtui seisaus. Melmothin ilmestyminen 1820 aloitti kauhumuodin uudelleen. Englantilaisia ja saksalaisia vastaava rahvaanomainen romaanitehtailija oli _Nicolas-Edme Restif de la Bretonne_ (1734-1800), joka tuli isäksi jo yhdentoista ikäisenä ja kirjoitti 42 moniosaista teosta. Saksan kirjallisuus oli muodissa Parisissa noin 1760-70; sen oli aikaansaanut _Grimm_. _Baour-Lormian_ kuvasi 1825 Ranskan romantiikan parnassoa seuraavin säkein (Le Classique et le Romantique):

L'amas incohérent de spectres et de charmes, D'amantes et de croix, de baisers et de larmes, De vierges, de bourreaux, de vampires hurlants, De tombes, de bandits, de cadavres sanglants, De morgues, de charniers, de gibets, de tortures, Et toutes ces horreurs, ces hideuses peintures, Que, sous le cauchemar dont il est oppressé, Un malade entrevoit, d'épouvante glacé...

(_Killen_ s. 192.)

(_L. Reynaud_: L'influence allemande en France au XVIIIe et au XIXe siècle, 1922, s. 196. _Yrjö Hirn_: Diderot, 1917. _Rudolf Fürst_, ennen mainittu teos, s. 164. _Edmond Estève_: Etudes de littérature préromantique, 1924.)

Lewisin kirjeestä ei käy selville, oliko hän ja minkä verran tekemisissä Parisissa olevien muiden englantilaisten kanssa. Beckford oleskeli siellä näinä vuosina, mutta pysytteli jo tällöin seuraelämästä erillään. Englantilainen kirjailijatar _Helen Maria Williams_ asui vuodesta 1789 alkaen melkein keskeytymättä Parisissa, pitäen siellä radikaalia salonkia; hänen luonaan tapasivat toisensa Euroopan vallankumousmiehet ja liberaalit, englantilaisista esim. Fox ja lordi Holland, jotka molemmat kuuluivat Lewisin tuttavapiiriin. Marraskuussa 1792 perustettiin Parisissa Belgian valloituksen johdosta pidetyillä juhlapäivällisillä Brittiläinen vallankumouskerho. (_Lilly Baschd_: Englische Schriftstellerinnen in ihren Beziehungen zur französischen Revolution, 1917, ss. 21-24.)

[90] Diderotin teoksessa Les deux amis de Bourbonne on toisen päähenkilön nimi Felix.

[91] Weimar näyttää olleen näihin aikoihin englantilaisten muotipaikkoja, jonne ainakin Saksan kirjallisuuden (harvat) ystävät tekivät pyhiinvaellusretkiä. Aikaisimpia kävijöitä oli Saksan kirjallisuuden ystävä ja kääntäjä _William Taylor_, joka matkusti sinne 1782 ja sai puhutella Goetheä. Weimarissa oli Englannin lähettiläänä Lewisin aikoina sir _Brooke Boothby_, joka mieltyi Saksan kirjallisuuteen ja suosi sitä myöhemminkin. (_Paul Girardin_: Robert Pearse Gillies and the Propagation of German Literature in England at the End of the XVIIIth and the Beginning of the XIXth Century, 1916.)

[92] Kirje Weimarista jouluk. 24 p. Life, I, s. 78.

[93] _Thomas Moore_: Life of Byron, 111, s. 375 (kirje Mr. Rogereille huhtik. 4 p. 1817). Byron ei osannut saksaa ollenkaan. Lapsena Skotlannissa ollessaan hän oli opettajan johdolla "lukenut" sveitsiläisen runoilijan Gessnerin "Abelin kuoleman", mutta oli lopettanut opintonsa tähän ja julisti myöhemmin, ettei osannut saksaa sen enempää kuin muutamia kiroussanoja, jotka oli oppinut kyytimiehiltä matkustaessaan Saksan läpi. (_Siegfried Sinzheimer_: Goethe und Byron. Eine Darstellung des persönlichen und litterarischen Verhältnisses mit besonderer Berücksichtigung des "Faust" und "Manfred", 1894, s. 15.) "Abelin kuolemasta" päättäen on Byronin opettajana ollut eräs tri Willich, sillä tämän tiedetään ihailleen Gessneriä ja käyttäneen hänen idylliään sinä porttina, jonka kautta hän johdatti nuoria skotlantilaisia saksan kielen salaisuuksiin. Hän oli m.m. Walter Scottin opettajana tässä kielessä. Saksalaisystävällisen Henry Mackenzien kehoituksesta nimittäin Scott ja seitsemän muuta edinburghilaista rupesivat 1792 harrastamaan saksaa. (_Paul Girardin_, ennen mainittu teos, s. 13.)

[94] Se seikka, että Lewis itse ilmoitti Haagissa ollessaan kirjoitelleensa Otranton linnan tyylistä romaania, on saanut hänen elämäkertansa kirjoittajat otaksumaan, että hän tarkoitti Munkkia; se on kuitenkin erehdys. Hän todennäköisesti käytti Munkissa tätenkin kokoamiaan aineksia, mutta pääasiassa tuo usein mainittu Otranton tyylinen romaani lienee tullut käytetyksi, kuten sanottu, Linnan haamussa.

[95] Englantilaiset kirjailijat työskentelevät nopeasti: Gosse mainitsee, että Richardson kirjoitti Pamelan kolmessa kuukaudessa, mikä teoksen laajuuteen katsoen on uskomatonta; helpommin uskottava on tieto, että Johnson kirjoitti Rasselas-kertomuksensa viikossa. Southeyn mainitaan kirjoittaneen ensimmäisen kertovan runoelmansa, Joan of Arcin kuudessa viikossa, mikä teoksen pituuteen nähden on hämmästyttävä saavutus. Kuten sanottu, ei näitä tietoja pidä ottaa vakavalta kannalta; kysymyksessä on kirjailijoille mieluinen kerskailun laji; esim. aina kun kirjailijoita syytetään siitä, että he ovat saaneet vaikutelmia jonkun toisen kirjailijan teoksista, he usein aivan yhtä epäasiallisesti kiiruhtavat ilmoittamaan, etteivät he muka ole milloinkaan näitä teoksia lukeneet.

[96] V. 1797 näyttelijä Bannisterin lahjanäytäntönä.

[97] Munkin lähdetutkimuksen vaiheet ovat lyhyesti seuraavat: 1903 julkaisi _Georg Herzfeld_ (Archiv für das Studium der neueren Sprachen und Litteraturen, 104:s osa, ss. 310-312) kirjoituksen Eine neue Quelle für Lewis' "Monk", osoittaen siinä, että Musaeuksen tarina Die Entführung (ilmestynyt kokoelmassa Volksmärchen der Deutschen, viides osa, ss. 247-276, Gotha 1787) oli ilmeisesti se, josta Lewis oli saanut Vertavuotavaa nunnaa, Lindenbergin linnaa ja Agneksen aiottua poisryöstämistä sekä Raymondia koskevan episoodin. Sikäli hän olikin aivan oikeassa. Tämän oikean suunnan vei loppuun _Otto Ritter_ kirjoituksessaan Studien zu M.G. Lewis' Roman "Ambrosio or the Monk" (Archiv, 111, ss. 106-121), osoittaen, että yksityiskohdilla oli huomattavissa Walpolen ja Radcliffen teosten vaikutusta, Ambrosion kuolinkohtaus oli melkein sanasta sanaan otettu Veit Weberin kertomuksesta Teufelsbeschwörung (Sägen der Vorzeit, IV, 1791, s. 135); metsäkohtaus Strassburgin luona oli mukailtu Smollettin teoksesta Adventures of Ferdinand Count Fathom, 20:s luku; Matildan tehtävä oli sama kuin Biancan Cazotten Lemmekkäässä paholaisessa; Vaeltava juutalainen on kaikua Schillerin Henkiennäkijästä; ballaadi Alonzo the Brave perustuu Bürgerin ballaadeihin; ja että paholaisen manaus ja sielun myyminen oli Faust-aihe. Tällä välin oli kuitenkin Herzfeld tutustunut L. Wyplelin kirjoitukseen _Euphorion-lehdessä_ (VII, 725) nimeltä Ein Schauerroman als Quelle der Ahnfrau, jossa kirjoittaja vertaa Grillparzerin Esiäitiä erääseen pragilaiseen kauhuromaaniin nimeltä Die blutende Gestalt mit Dolch und Lampe oder die Beschwörung im Schlosse Stern bei Prag ("Wien und Prag bey Franz Haas", 262 sivua), osoittaen Grillparzerin saaneen näytelmänsä aiheen tästä. Verrattuaan tätä kirjaa Munkkiin ja huomattuaan, että se ja Munkin muutamat luvut olivat jotakuinkin sananmukaisesti yhtäläisiä, hän, epäillen Lewisiä jäljentäjäksi, julkaisi kirjoituksen Die eigentliche Quelle von Lewis' "Monk" (Archiv, 111, ss. 316-323) kertoen tämän huomionsa ja pitäen Lewisin päälähdettä lopullisesti löydettynä sekä huomauttaen de Monvelin näytelmästä ja sen vaikutuksesta. Mutta Otto Ritter ei myöntänyt tätä, vaan koetti kirjoituksessaan Die angebliche Quelle von M.G. Lewis' "Monk" (Archiv, 113, ss. 56-65) osoittaa, että pragilaisen romaanin, joka oli julkaistu ilman vuosilukua, täytyi olla nuorempi kuin Munkki. Tähän vastasi Herzfeld kirjoituksella Noch einmal die Quelle des "Monk" (Archiv, 115, ss. 70-73), pysyen kannallansa, mutta toivoen, että joku uusi löytö ratkaisisi kysymyksen. Nyt ei kumpainenkaan näistä tutkijoista ollut tullut verranneeksi pragilaista romaania Munkin saksankielisiin käännöksiin. Riidan ratkaisikin täten _August Sauer_, vertaamalla F. von Oertelin Munkkikäännöstä pragilaiseen teokseen: selville kävi, että jälkimmäinen oli suurelta osalta sananmukaista lainaa edellisestä. Grillparzer-painoksensa ensimmäisen osan johdannossa (Grillparzers Werke, 1909) hän tämän perusteella lausuu: "_Der deutsche Roman ist nichts weiter als die Bearbeitung einiger Kapitel aus dem englischen Schauerroman Ambrosio ... und diese Übersetzung (_Oertel_) liegt auch der Blutenden Gestalt zu grunde_". Tämän Sauer sitten tarkemmin osoittaa nooteissaan rinnastamalla pragilaisen romaanin ja Oertelin tekstejä. Sauerin johdanto on muuten valaiseva sekä Lewisin lähteiden etsijälle että myös sille, joka haluaa tutustua siihen, kuinka alkuaan alhaisessa ympäristössä esiintyneet aiheet voivat suuren kirjailijan mielikuvituksessa jalostua. Herzfeldin harhapäätelmä on kuitenkin kerennyt tehdä vahinkoakin. Niinpä on _Helene Richter_ sen hyväksynyt ja tullut siten esittäneeksi hiukan harhaan johtavan kuvan Lewisistä. Useihin muihinkin teoksiin on tämä väärä tieto, ymmärrettävää kylläkin, pujahtanut. Englantilaisten tutkijain en kuitenkaan ole huomannut sitä maininneen.

_Rudolf Fürstin_ ennen mainitusta teoksesta huomaan, että _Christiane Benedicte Naubertin_ (1756-1819) vv. 1789-1792 julkaisemaan kokoelmaan Die neuen Volksmärchen der Deutschen sisältyy tarina Die weisse Frau, jonka näyttämönä on Neuhausin linna Böhmissä ja jossa kerrotaan kummittelevasta Rosenbergin linnanrouvasta. (_Fürst_, s. 88-99.) _Kajetan Tschink_ nimisen kirjailijan (1763-1813) teos Wundergeschichten samt dem Schlüssel zu ihrer Erklärung (1792) sisältää Fürstin mukaan (s. 188) myös Vertavuotavan nunnan tapaisen tarinan. Kaikkien näiden pohjalähteenä on Sauerin mukaan erään _Erasmus Franciscuksen_ teos Der höllische Proteus (Nürnberg, 1695), "_mit weitläufigen Abhandlungen über die weisse Frau_".

Pragilaisen romaanin kirjoittaja julkaisi sille myöhemmin jatkonkin nimeltä Der Geist Lurian im Silbergewand oder das Gericht über Ambrosio (238 s., ilman vuosilukua.)

[98] XIX osa, 1796, ss. 194-200.

[99] XXIV osa, 1796, s. 403.

[100] XXIII osa, 1797, s. 451.

[10]. XXXI osa, 1797, ss. 111-114.

[102] V osa, 1798, ss. 157-158.

[103] LIV osa, 1802, s. 548.

[104] _Thomas James Mathias_ (1754-1835) oli huomiota ansaitseva satiirinen kirjailija ja kääntäjä, joka tarkkana italian kielen taitajana harjoitti kääntäjän työtä italiasta englantiin ja päinvastoin. Grayn runoista hän on julkaissut hienon ja huolitellun painoksen. Hänen tekstissä mainittu teoksensa ilmestyi alkuaan 1794, ja oli niin tavattoman suosittu, että siitä julkaistiin 16 eri painosta; näihin Mathias laati lisäyksiä ja muistutuksia, sikäli kuin huomiota ansaitsevia kirjailijoita oli esiintynyt. Hänen teoksensa on Byronin satiirisen kirjailijarunoelman English Bards and Scotch Reviewers lähin edelläkävijä.

[105] Munkin epäsiveellinen sisällys tuli laajalti tunnetuksi, sillä kirjan leimaaminen sellaiseksi oli hyvä keino intressantin uteliaisuuden herättämiseksi ja sikäli myös levikin lisäämiseksi. Kun Munkki-Lewisin sensatsioniromaania muutamia kymmeniä vuosia sitten yleisesti kysyttiin, varusti eräs Mrs. Lord, joka piti lainakirjastoa Dublinissa, tätä kirjaa riittävän määrän nuoria ja vanhoja lukijoitansa varten... Kun eräs korkeasti siveellinen perheenisä moitti häntä siitä, että hän pitämällä tarjolla tällaista teosta saattoi vaaraan kaupungin siveyden, hän naivisti vastasi: "Kirja on todellakin tyrmistyttävän paha, mutta minäpä olenkin huolellisesti tarkastanut joka kappaleen ja alleviivannut kaikki ilkeät kohdat, sekä huomauttanut aina nuorille neidoille, mitkä paikat heidän on jätettävä lukematta'". (Anekdootti Irlannista: Notes and Queries, IV sarja, IV osa, s. 271.)