Part 38

Englannissa alkoi itämaisuus kirjallisuudessa silloin, kun _Tuhat ja yksi yötä_ käännettiin (1704-1712). 1708 seurasivat _Turkkilaistarinat_, 1714 _Persialaistarinat_. 1722 julkaistiin _Serendipin kolmen prinssin matkat ja seikkailut_ (The Travels and Adventures of the Three Princes of Serendip) — sama teos, joka on voinut vaikuttaa Zadigiin. _Thomas Simon Gueullette_ (1683-1766) julkaisi _Kiinalaistarinat_ (1725), _Mogulitarinat_ (1736), _Tataarilaistarinat_ (1759) ja _Perulaistarinat_ (1764). Vathekin palavat sydämet esim. ovat kotoisin Mogulitarinoista; siihen on sitten huomattavasti vaikuttanut 1729 ilmestynyt teos _Abdallan, Hanifin pojan seikkailut_ (The Adventures of Abdalla, Son of Hanif), esim. kohtaukseen Vathekin tulosta Eblisin eteen ja Eblisin kuvaan. (_Martha Pike Conant_: The Oriental Tale in England in the Eighteenth Century, 1908, ss. 4, 27, 30, 36-49.) Sir _William Jones_ (1746-1794), Englannin ensimmäisiä tieteellisiä orientalisteja, käänsi itämaista kirjallisuutta, ja nämä käännökset olivat lähteinä m.m. Southeyllä, Moorella, Byronilla ja Shelleyllä. (_Marie E. de Meester_: Oriental Influences in the English Literature of the Early Nineteenth Century, 1915, ss. 6-11.) _William Raleigh Price_: The Symbolism of Voltaire's Novels with special reference to Zadig, 1911; on selontekoa Vathekin itämaisista lähteistä.

Itämaisaiheista romantiikkaa pyritään usein pitämään erillään "varsinaisesta" romantiikasta. Se on kuitenkin epäasiallista, varsinkin mitä kauhuromantiikkaan tulee. Itämaisuus on oleellisesti kauhuromanttista, sillä sen pohjana olevan tarinamaailman keskeisenä näyttämönä on jonkinmoinen lumottu "Siniparran linna" satoine salaperäisine huoneineen, joista vankina oleva neito saa nähdä kaikki muut, mutta ei yhtä ainoata; tässä kielletyssä huoneessa ei tosin ole haamua, mutta siellä on veriamme tahi jokin muu kauheus. (_W.A. Clouston_: Popular Tales and Fictions, I-II, 1887, I, ss. 199-204.)

Mitä nyt Beckfordiin tulee, on juuri hänen elämänsä ja pieni teoksensa hyvä näyte siitä, kuinka itämainen ja Englannin kotimainen romantiikka saattoivat omituisella tavalla sulaa yhteen, kuten sukulais-ilmiöt ainakin. Poikasena luetut Tuhannen ja yhden yön tarinat valtasivat hänen mielikuvituksensa niin kokonaan, että hänen taipumuksensa loisteliaisuuteen ja suurenmoisuuteen saattaa sanoa periytyvän siitä alkaen. Mutta tämän itämaisen loisto- ja suuruustunnelmoimisen rinnalle astuu pian Ossianin ylevä ja mahtava mielikuvamaailma. Beckfordin nuoruuden ajan kirjeistä, joista monet on kirjoitettu tyypillisesti Ossianin luonnonjylhyystyyliin, näkyy selvästi, kuinka helposti tämä Raamatun sanontaa noudattava proosarytmi olisi muutettavissa varsin itämaiseksi väreiltään ja aiheiltaan. Beckford oli täydelleen aikansa romanttinen lapsi.

Niinpä on Fonthill Abbey aivan samoin kuin Strawberry Hill rakennuttajansa romanttisten unelmain tuote. Palattuaan Englantiin 1796 hän antoi arkkitehti James Wyattin tehtäväksi laatia piirustukset rakennusta varten, joka oli oleva näöltänsä luostarimainen, ja osaksi raunioina. Tästä suunnitelmasta syntyi tuo kuuluisa rakennus, jonka keskustorni oli 300 jalkaa korkea. Kun se kaatui, valitti B. vain kylmästi sitä, ettei saanut olla näkemässä moista rymähdystä. Uusi torni, joka oli 276 jalkaa korkea, kaatui myöskin, mutta silloin ei B. enää omistanut Fonthill Abbeytä; sen uusi omistaja, suunnattoman rikas mies hänkin, mutta vaatimattomampi, arveli vain tyynesti, että nythän ei rakennus ollut liian suuri hänen asuttavakseen. Torni oli Beckfordin rakennusmielikuvassa ehdottomasti välttämätön, ja pystytti hän sen Bathiin rakentamaansa vanhuudenkotiinkin.

Sekä Fonthill Abbey että Strawberry Hill, aivan samoin kuin Walter Scottin Abbotsford ja Landorin rakennuspuuhat hänen walesilaisella maatilallaan todistavat, kuinka "haamulinna" oli tämän ajan romantiikan keskeinen pääidea, johon kaikki harrastus kohdistui ja josta kaikki lähti, kuten päämajasta ainakin.

(_Lewis Melville_: The Life and Letters of William Beckford of Fonthill, 1910, ss. 20-21, 29-58, 60-66, 93, 220. Teoksessa on Fonthill Abbeyn kuva.)

_Allan Cunningham_, ennen mainittu teos, ss. 326-348 (The effect of the cultivation of oriental literature on the general literature of Great Britain). Verrattava huomautusta 298.

_Stéphane Mallarmé_: Divagations, (1897 ss. 61-63 Morceau pour résumer Vathek, ja, ss. 95-109 _Beckford)_; kuvastaa Vathekia kohtaan herännyttä uutta ihailua ja vaatii Ranskalle sen alkuperä- ja omistusoikeutta.

[39] Otranton linna, s. 2.

[40] Otranton linna, ss. 27 ja 67.

[41] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726-727; Tarina Sisiliasta, s. 23; Udolphon mysteriot, s. 233: "Montoni oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen; ulkomuodoltaan hän oli tavattoman kaunis; hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja ilmehikkäät, mutta osoittivat enemmän ylpeätä käskeväisyyttä ja pikavihaisuutta kuin muita luonteenominaisuuksia".

[42] Käsitystäni tukee _Raleigh_, s. 222: "Walpolen esipuheeseensa sijoittama Shakespearen puolustus on erittäin huomattava. _Romanttisen tarinan_ (romance) herättämisen eloon Englannissa on täytynyt merkitä Shakespearen elvyttämistä, ja tässä hänet asetetaan lopullisesti ja läheisesti uuden suunnan ensi ilmiön yhteyteen". _Saintsbury_ on epäilevämpi (The English Novel, s. 157): "Tekonsa jälkeen (après coup) tekijä puhui Shakespearesta, (jonka innokas ja perinpohjainen ihailija, sivumennen sanoen, hän ei suinkaan ollut), ja muusta sellaisesta". _Yvon_ kuitenkin osoittaa, että Shakespeare oli Walpolen _idole_, jonka hän asetti korkeimmalle kaikista kirjailijoista; hänen jälkeensä seurasi Milton. Before all the others "he preferred Shakespeare to every man"; he "set him first and alone". (Walpole as a Poet, s. 153; siteeratut kohdat ovat otteita Walpolen kirjeistä.) Otranton historiallista Manfredia koskevan teorian on esittänyt _Alice M. Killen_ myöhemmin usein mainitussa teoksessaan, ss. 10, 14-15.

[43] Ennen mainitussa teoksessaan _Dibelius_ esittää sen mielipiteen, että Walpolen, Reeven ja Radcliffen romaanit olisivat oleellisimmissa kohdissaan saaneet leimansa Fieldingiltä ja Richardsonilta (I, s. 289) ja että niiden perussuunnitelma yleensä olisi kotoisin Fieldingiltä. Kuten esityksestäni näkyy, olen juuri perussuunnitelmaan nähden tullut toiseen tulokseen, joka on romantiikan kannalta luontevampi. Richardsonin ja Fieldingin tuotanto (Smollett sittenkin enemmän) ei sisältänyt niitä romanttisia aineksia, jotka olisivat kyenneet herättämään ratkaisevassa määrässä romantikkojen mielenkiintoa, ja nekin, kuten esim. Tom Jonesin heitteeltä löytyminen ja matkustusmotiivi, joita romantikot kyllä käyttivät, ovat jo tavattavissa Shakespearessa. Aineiston tarkastelu koko laajuudessaan osoittaa epäilemättömästi, että tyranni- ja valta-aihe, suoritettuna haamulinnan piirissä, muodostaa näiden romaanien pohjapiirustuksen ja on kotoisin Shakespearelta. Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin osuuteen tulen myöhemmin.

[44] _Zeluco_ on laajasti selostettu _Helene Richterin_ ennen mainitussa kirjassa; valitettavasti en ole itse ollut tilaisuudessa sitä lukemaan, sillä se on nykyisin kirjallinen harvinaisuus. _Raleigh_ sanoo siitä (s. 193): "Mrs. Barbouldin ylistyksen vuoksi on Zelucoa pidetty liian yleisesti eräänä kahdeksannentoista vuosisadan parhaimmista kertomuksista. Zeluco, byronilainen rosvo, ja Laura, hänen rakastettava ja kärsivä puolisonsa, ovat ylen sovinnaisia pahan ja hyvän tyyppejä". _Saintsbury_ sanoo (The English Novel, s. 172): "Mutta ei ole aivan varmaa, etteikö sen rosvosankarilla (Zelucolla) ole jotakin, ehkä melkoista osaa Mrs. Radcliffen sankareissa, jotka pian seurasivat, ja näiden kautta Byronissa". Nämä lausunnot tukevat käsitystä Zelucon merkityksestä romanttisen tyrannityypin kehittymiselle.

[45] Otranton linna, ss. 40, 62, 65, 66, 94 ja 159. Kuvasiko Walpole nuoren sankarin ulkomuodossa jonkinmoista omaa, ihannoitua nuoruuskuvaansa? _Austin Dobson_ esittää Walpolen ulkomuodon seuraavasti (Eighteenth Century Vignettes, s. 208): _High, pallid forehead, dark brilliant eyes under drooping lids, and a friendly, but forced and rather unprepossessing smile_.

[46] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 763. Nuoressa sankarissa ja jonkin verran nuoressa sankarittaressa olisin taipuvainen näkemään sitä, jota _Dibelius_ sanoo (kuitenkin liiaksi yleistäen väitteensä) vanhan "sankarillis-galantin" romaanin vaikutukseksi. Nuoren sankarin ja sankarittaren seikkailut, molemmilla leimana hienous ja arvokkuus, ovat oleellisina osina sellaisissa teoksissa kuin esim. _Philip Sidneyn_ Arcadiassa, jossa jo esiintyy jakautuminen kahteen kaunotartyyppiin (mistä myöhemmin) ja m.m. nimi Pamela, ja _Madeleine de Scudéryn_ romaaneissa. Mikään ei estä otaksumasta sitä, että Radcliffe tunsi esim. viimemainitun teoksia, joissa esiintyy paljon hänen hienoa henkeänsä. Verrattuna Fieldingin nuoriin miehiin Valancourt on aivan toista; Smollett joskus lähentelee hänen tyyppiään, esim. Rinaldossaan (Ferdinand Count Fathom); Richardsonia en voi yhdistää nuoreen sankariin. (Galantista romaanista antaa tarkan selostuksen esim. _John Dunlop_ teoksessaan The History of Fiction, 1845.)

[47] Otranton linna, ss. 19-21, 96-97. Nuori sankari vastaa tehtyyn kysymykseen seuraavin sanoin: "Vaikka teidän muotonne onkin kaunis ja kaikin puolin täydellinen, ja vaikka toivomukseni eivät olekaan halusta viattomia, niin tietäkää, että sieluni on omistettu toiselle".

[48] Otranton linna, ss. 1, 5, 50, 63, 89, ja 91.

[49] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 740, 745; Tarina Sisiliasta, ss. 4, 5, 61; Metsän tarina, ss. 79, 88; Udolphon mysteriot, ss. 225, 270.

[50] Sitaatti _E. Gossen_ mukaan (A History of Eighteenth Century Literature, 1660-1780. 1906. S. 248.) Fieldingin osuutta nuoreen sankarittareen ei voi ehdottomasti myöntää; Smollettin Monimia (Ferdinand Count Fathom) on lähempänä. Radcliffen kirjoista kuvastuu siksi suuri omintakeisuus, ettei hänen lähteitään yleensä tee mieli hakea. Italialaisen juonirakenne oli saatu Ranskasta, kuten tulemme näkemään. Metsän tarinassa esiintyvä pastori La Lucin ja hänen lastensa kohtalo tuo mieleen Goldsmithin Wakefieldin maapapin. (_Hans Möbius_: The Gothic Romance, 1902, s. 91.) _Dunlop_ huomauttaa, että Metsän tarinan rikosjuoni voi olla kotoisin _Gayot de Paavalin_ teoksesta Causes célèbres et intéressantes, 1734.

[51] Otranton linna, ss. 89-94.

[52] Athlinin ja Dunbaynen linnat, 732, 739, 841; Tarina Sisiliasta, ss. 18, 21; Udolphon mysteriot, ss. 271-272.

[53] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 737; Udolphon mysteriot, s. 225; Tarina Sisiliasta, s. 18. Siteeratussa runossa on runokuva _sadly pleasing tear_ kotoisin Graylta, runosta Ode on Adversity: _And Pity, dropping soft the sadly pleasing tear. Evening's dying gale_ esiintyy Collinsin runossa Ode to Evening: _Thy springs and dying gales_.

[54] Voitaneen kenties pitää virheenä sitä, etten tekstissä mainitse Wertheriä ja wertherismiä tämän kyynelöivän tunteellisuuden päälähteenä. Werther ilmestyi Englanniksi 1779 käännöksenä ranskasta nimellä The Sorrows of Werter; a German Story, founded on Fact. Arvostellessaan sitä 1785 _Monthly Review_ huomautti sen turmiollisesta tendenssistä ja kielsi siltä kaiken taiteellisen arvon; kirjoittaja pitää Wielandia sen tekijänä. (_Ernst Margraf_: Einfluss der deutschen Litteratur auf die englische am Ende des achtzehnten und in ersten Drittel des neunzehnten Jahrhunderts, 1901, s. 74). Kun nyt muistamme, mielessä Grayn "murheellisesti miellyttävä kyynel", kuinka luonnon- ja ja muu tunteellisuus oli alkanut Englannissa jo hyvin aikaisin, kehittyen Vuodenaikojen, hauta- ja yörunouden, oodien, Pamelan ja Clarissa Harlowen, Ossianin y.m. sellaisten tuotteiden kautta, paljoa ennen Wertheriä, voimakkaaseen ja herkkään asteeseen, ja kuinka Werther itse ravitsee sieluansa Ossianin toivottomuudella, sekä vielä, kuinka erillään ja itsenäisenä Englannin kirjallisuus tähänkin aikaan pysytteli, ollen yleensä antajan, mutta hyvin vähässä määrässä ottajan asemassa, käy ilmeiseksi, että Werther on suurin piirtein ymmärrettävä Englannin ja Rousseaun sentimentaalisuuden haarautumaksi, joka ei ole tälle ja sen kehitykselle mitenkään välttämätön, vaikka se on kylläkin voinut siihen vaikuttaa vieraalta rannalta heijastuneen palausaallon tavoin. Tämän vuoksi en ole voinut yhdistää Wertheriä likeisemmin Radcliffeen, koska tämän tunteellisuus on muuten selitettävissä, ja koska hänen nuorilta sankareiltaan puuttuu Wertherin epätoivoinen johtopäätelmävoima. Teoksessaan Episoder. Några kapitel om liv och litteratur under sjuttonhundratalet (1918) on _Yrjö Hirn_ osoittanut, kuinka wertherismiä kuitenkin esiintyi Englannissakin, ilmeten m.m. Miss Reayn, Mrs. Frances Lewisin ystävättären murhassa; hänet ampui nimittäin eräs häneen onnettomasti rakastunut Hackman niminen pappi jonkinmoisen wertherimäisen epätoivon vallassa. Tämä koskee kuitenkin wertherismin esiintymistä tosielämässä — Englannin kirjallisuudessa se ei ole päässyt huomattavaksi piirteeksi, sillä byronilainen sankari ei luovuttanut sille sijaa. Linja _Saint-Preux, Werther, René, Obermann ja Adolphe_ on mannermaan omaisuutta. Lähteitä: _Joachim Merlant_: Le roman personnel de Rousseau à Fromentin, 1905. _René Canat_: Du sentiment de la solitude morale chez les romantiques et les parnassiens, 1904. Wertherin käänsi ranskaksi _George Deyverdun_ 1776. (_Louis Morel_: Les principales traductions de Werther et les jugements de la critique, 1776-1872; Archiv für das Studium der neueren Sprachen und Litteraturen, 119, ss. 139-159.)

[55] Näihin ryöväreihin en voi yhdistää Schillerin Ryöväreitä (1781). En ole tavannut mistään tietoa siitä, että Mrs. Radcliffe olisi osannut saksaa; matkansa Reinille hän teki myöhemmin, kirjoitettuaan teoksensa. Englanniksi käänsi Ryövärit Scottin tuttava _Alexander Fraser Tytler_ (lordi Woodhouselee) 1792. Radcliffen päärosvot, tyrannit, olisivat lähin merkki Schillerin vaikutuksesta, mutta kuten on nähty, on tämän tyypin sukujohto itsenäisesti englantilainen. Radcliffen näyttämön täydennysrosvot ovat kotoisin pikareskikirjoista, joissa tällaiset kohtaukset ovat yleisiä.

[56] Metsän tarina, ss. 138, 140, 179; Udolphon mysteriot, s. 226; Tarina Sisiliasta, ss. 9, 24. Aeoluksen harppua, joka oli iltahelkähdelmärunoilijain mielisoitin, en muista huomanneeni Radcliffen teoksissa. Katso _Beers_, s. 165, alahuomautus.

[57] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 750; Tarina Sisiliasta, s. 60; Metsän tarina, ss. 200, 213; Udolphon mysteriot, ss. 227, 235.

[58] Kirjan perustuminen johonkin salaperäiseen käsikirjoitukseen on hyvin vanha temppu, jolla kirjailijat ovat leikitelleet vuosisatoja. Cervantes teeskenteli, että Don Quixoten oli alkuaan kirjoittanut arabialainen historioitsija Cid Hamed ben Engeli. Kaikki 17-18 vuosisadan "Tataarilais"- ja "Kiinalaistarinat" oli muka jäljennetty jostakin salaperäisestä käsikirjoituksesta, ja sama muoti omaksuttiin, kun ruvettiin itse, kuten ennen mainitusta Crebillonin esimerkistä näkyy, käyttämään niiden aineksia omintakeisissa teoksissa. Gulliverin matkat perustuivat muka löydettyihin muistiinpanoihin. Samuel Johnson julkaisi 1749 kirjoituksen nimeltä _Theodoren näky_ (The Vision of Theodore), joka oli muka tämän erakon itsensä kirjoittama ja löydetty hänen kammiostansa. Romantikot omistivat tempun ihastuneina, sillä tarjosihan se oivan keinon saattaa heidän aikansa lukija ja joku heidän ihannoimansa menneisyyden ihminen suoranaiseen, ikäänkuin välittömään ja elävään kosketukseen. Mutta tällä "löydetyllä käsikirjoituksella" saattoi olla vakavammatkin seurauksensa. Käyttäessään tätä temppua romantikot yleensä menettelivät niin, että lukija helposti huomasi kysymyksen olevan vain kirjallisesta keinosta, joten koko asiaa opittiin pitämään pilana. Kun sitten joku kirjailija, kuten esim. Macpherson, kaikessa pääasiassa totuuden mukaisesti ilmoitti, että hänen tuotteensa todellakin perustui joko vanhaan käsikirjoitukseen tahi muuten säilyneeseen tietoon, ei tätä uskottu, m.m. siksi, että oli totuttu pitämään tällaista väitettä vain kirjailijain tavallisena temppuna. Tässä tapauksessa tultiin siis tehneeksi kirjailijalle, kuten esim. juuri Macphersonille, suurta vääryyttä. Mieltyneenä vanhaan käsikirjoituskeinoon saattoi taas toinen kirjailija, kuten Thomas Chatterton, viedä tämän ajatuksen niin pitkälle, että tosissaan koetti uskotella yleisölle vakavan toden ja asiallisen, tehdyn löydön olevan kysymyksessä. Tätäkään ei uskottu, ja niin johti vanhan käsikirjoituksen idea Englannin romantiikan murhenäytelmään. En voi olla ajattelematta, että epäusko Ossiania kohtaan oli osaltaan seurausta käsikirjoitustempun liiasta käyttämisestä, ja että Chattertonin yritys oli osaltaan johtunut sairaalloisesta halusta todellakin "löytää" kerran tuollainen vanha käsikirjoitus, joka sisältäisi ihmeellisiä ja arvokkaita asioita ja tuottaisi löytäjälleen kunniaa.

[59] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 730, 757; Tarina Sisiliasta, s. 17; Metsän tarina, s. 97; Udolphon mysteriot, s. 330.

[60] Otranton linna, ss. 4, 15-16, 24, 31, 69, 78-79, 80, 106, 130, 141, 145, 155.

[61] Vanha englantilainen parooni, ss. 608, 616, 622, 623, 631, 632, 650. — Walpole ei ilmeisesti pitänyt tästä kilpailevasta yrityksestä, koskapa sanoi Reeven kirjasta: "On luultavaa, että mikä Old Baileyn murhajuttu tahansa muodostaisi mielenkiintoisemman kertomuksen" (kuin Vanha englantilainen parooni). _Raleigh_, s. 227.

[62] Lives of the Novelists, s. 215.

[63] Tarina Sisiliasta, ss. 5, 6, 15, 16, 19, 22, 25, 30, 38, 39.

[64] Metsän tarina, ss. 84, 104, 129.

[65] Tätä nimitystä on ensiksi käyttänyt _Theodore Watts-Dunton_. Katso Chambers's Cyclopaedia of Engl. L., III, alkukirjoitus.

[66] Onpa Shakespeare tuntenut sellaisenkin mahtihenkilön kuin Lapin noidan, joka vilahtaa näkyviin Hairauksissa.

[67] Sukkeluus on Beersin.

[68] Pamela, s. 92 (_Hogg's New Novelist's Magazine_ 1792).

[69] Tom Jones (Tauchnitz), ss. 19, 308, 335, 382, 398, 430. The Man of the Hill on jo täyttä romantiikkaa.

[70] The Adventures of Roderick Random, s. 29; Peregrine Pickle, s. 14 (Routledgen painokset); Ferdinand Count Fathom (Gibbings & Co, 1906), I, ss. 115-116, II, ss. 202-203.

[71] Daniel Defoe oli täydelleen vakuutettu haamujen ja ilmestysten tosiperäisyydestä. "Minun täytyy sanoa teille, hyvät ihmiset", hän lausuu, "että se, joka ei kykene näkemään paholaista, suvaitsipa tämä ilmestyä missä haahmossa hyvänsä, ei ole sopiva elämään tässä maailmassa sen tavallisena asukkaana". Hänen asenteensa haamuihin nähden on sama kuin aikalaisensa Joseph Glanvillen, josta enemmän toisessa yhteydessä. (Defoe-sitaatti _Raleighilta_, s. 135.) Defoe julkaisi yliluonnollista koskevia teoksiakin nimittäin: _Tosikertomus erään Mrs. Vealin haamusta_ (True Relation of the Apparition of one Mrs. Veal, 1705); _Paholaisen poliittinen historia_ (The Political History of the Devil, 1726), ja _Tutkielma haamujen historiasta ja tosiperäisyydestä_ (Essay on the History and Reality of Apparitions, 1727.) James Thomsonin _Vuodenajoissa_, varsinkin Talvessa, esiintyy niin paljon haamu-uskoa, että koko runo on "maalaistalon lieden ympärille kokoontuneille kalpeakasvoisille kuulijoille kerrottu kummitustarina". (_Gosse_: A History of Eighteenth Century Literature, ss. 220-223.) Thomson itse pelkäsi vielä yliopistossa ollessaan haamuja niin, että jos hänet jätettiin yksin pimeään huoneeseen, hän syöksi sieltä ulos kauhun vallassa. Hänen isänsä kuoli, kuten otaksuttiin, paholaisen ilkeydestä, koska hän oli uhmaillut liian ylimielisesti kuuluisaa "Woolien" haamua. (_Garnett & Gosse_, III, s. 273.) Blairin ja Youngin hauta- ja yö-runous on täynnä haamutunnelmaa, ollen omiaan virittämään mieltä vastaanottavaiseksi tälle aineistolle. David Mallet omistaa kirjoittamakseen (vaikka ilman mitään oikeutta, kuten Phelps on todistanut) ballaadin William ja Margaret (1724), joka sittemmin julkaistiin Percyn kokoelmassa ja sai suuren merkityksen haamuballaadin historiassa. Tunnettu on Richard Gloverin runo _Amiraali Hosierin haamu_ (Admiral Hosier's Ghost). Beattien ennen mainittu runoelma The Minstrel sisältää runsaasti haamutunnelmaa hautarunouden tyyliin:

And ghosts, that to the charnel-dungeon throng, And drag a length of clanking chain and wail, Till silenced by the owl's terrific song, Or blast that shrieks by fits the shuddering isles along.

Ylipäätään täytyy sanoa, ettei Otranton haamu, josta haamuromantiikka katsotaan alkaneeksi, suinkaan ollut mikään uutuus Englannin kirjallisuudessa; sitä vain ei oltu esitetty sillä tavalla ja siinä tarkoituksessa kuin Walpole ja hänen seuraajansa sen tekivät. Lähteitä haamu- ja yliluonnollisen romantiikan tutkimiseen: ennen mainittu _Dorothy Scarboroughin_ teos (ei käsittele goottilaista romantiikkaa vanhempaa aikaa); _C. Thürnau_: Geister in der englischen Litteratur des 18. Jahrhunderts, 1906; _Wilhelm Ad. Paterna_: Das übersinnliche im englischen Roman von Horace Walpole bis Walter Scott, 1915. Esitys Addisonin ja Steelen mielipiteistä perustuu pääasiassa Thürnaun teokseen.

[72] Boswellin kuvauksesta saa sen käsityksen, että Johnson uskoi haamujen olemassaoloon, mikä hyvin sopii hänen harvinaisen voimakkaaseen kuolemanpelkoonsa. Johnson uskoi muuten, että pääskyset viettävät talvensa tainnoksissa veden alla, ja että kultaa voidaan tehdä.

[73] _Georges Gendarme de Bevotte_: La Légende de Don Juan, 1906, ss. 18-19. Elävöityvä patsas (kuva) on ollut tarujen aiheena antiikista, Pygmalionista alkaen. _Charles Godfrey Lelandin_ teos Legends of Florens (1895) sisältää Florensiin keskittyneen tämänaiheisen tarinapiirin. Don Juan-tarinoista on laaja esitys. _J. Scheiblen_ kokoomateoksessa Das Kloster (12 osaa, 1845-1849), kolmannessa osassa.

[74] Arthurin miekka, joka kulkee myös nimellä "excalibore", on kotoisin skandinavialaisesta Volsung-tarinasta, josta se on tullut m.m. Beowulfiin (_Clouston_, I, 43-44). Walpole ei kuitenkaan tuntenut keskiaikaista kirjallisuutta, joten Spenser lienee pidettävä sinä lähimpänä lähteenä, jonka kautta hänen ajatuksensa johtuivat suureen miekkaan. — Veripisaroiden tipahtaminen Alfonson kuvapatsaan nenästä ei ole Walpolen oma keksintö. _Phelps_ mainitsee (s. 108), että jo Dryden viittaa siihen kansanomaisena taikauskoisena enteenä jostakin uhkaavasta tuhosta. Nuo veritipat esiintyvät jo restauratsionidramaatikon _John Banksin_ eräässä näytelmässä:

Last night no sooner was I laid to rest Than just three drops of blood fell from my nose.

(_Scarborough_, s. 42, alahuomautus.)

[75] Tarpeellista on huomauttaa tämän täydennykseksi, että jännitystä kyllä esiintyy runsaasti Fieldingin ja varsinkin Smollettin teoksissa; esimerkkinä siitä, kuinka se realistisuutensa vuoksi voi muodostua aivan kauhuksi, voidaan mainita kuuluisa kreivi Fathomin öinen metsä- ja murhakohtaus. Se on näissä kuitenkin harvoin, jos milloinkaan, Radcliffen tapaan romanttista, eikä ole niin keskitettyä ja tiivistettyä kuin esim. mainitsemassani Macbethin kohtauksessa, joka on romantikkojen menettelytapaa paljoa lähempänä. Tällä kohtauksella on ollut aina järkyttävä vaikutus. _Thomas de Quincey_ kirjoitti siitä 1823 _London Magazineen_ kirjoituksen On the Knocking at the Gate in Macbeth. "_The effect was that it reflected back upon the murderer a peculiar awfulness and a depth of solemnity_". (_David Masson_: The Collected Writings of Thomas de Quincey. 14 osaa, 1897. X osa, ss. 389-394.)

[76] Tässä kohden tapaa kirjallisuudessa usein liioittelua; aina Italialaiseen saakka ja se mukaan luettuna Radcliffe käyttää haamuja hyvin varovaisesti; hän ei ole sopiva mainittavaksi, kuten usein tehdään, minään tyypillisenä haamukauhujen esittäjänä. Vasta kuoleman jälkeen julkaistussa Gaston de Blondeville -nimisessä teoksessaan Radcliffe käyttää haamuja runsaasti ja vielä aivan Walpolen tapaan, s.o. antaen heidän esiintyä ja ottaa osaa toimintaan, vieläpä turnajaisiinkin, aivan kuten tavallisten ihmisten. Mutta Radcliffen erikoislaadusta tämä romaani onkin poikkeus. (_Möbius_, s. 132.)