Part 37

Nämä sivuvärit ovat olleet kauhuaineiston rinnalla kaikessa ennen sanotussa huomion esineenä. Niistä on ensimmäisenä mainittava se, jota erikoisesti ja nimenomaan tahtoisin sanoa "romanttiseksi" tunnelmaksi, s.o. kaikki se menneisyyden asioiden ja esineiden kuvaus, joka on omiaan herättämään kaipausta. Kaipauksen esine on aina jollakin tavalla kaipaajalleen arvokas, ja sen ajatteleminen ja muisteleminen panee liikkeelle sarjan helliä tunteita herättäviä mielikuvia, jolloin pisimmälle johdettuna syntyy sentimentaalinen tunnetila. Näitä mielikuvia voivat ulkonaiset samansointuiset sivuvaikuttimet erikoisesti selventää ja vahvistaa, kuten esim. harmooninen ja hiljainen, hämäryys- ja valosuhteillaan mieltä herkistävä yöluonto. Kaipauksen esine voi myös panna liikkeelle sarjan toisellaisiakin mielikuvia, riippuen sen laadusta ja kaipaajan yksilöllisestä sielunrakenteesta, mutta kaikkia näitä tunnetiloja sanoisin erikoisen mielelläni "romanttisiksi".

Rauhallisen ja tyynnyttävän yöluonnon vastineena romantikolle on harmooninen ja valoisa päiväluonto, tavallisimmin tuo aikaisemmin kuvattu, tyypillisesti englantilainen, vehmas puromaisema, kauempana näkyvine, onnesta todistavine inhimillisen kulttuurin merkkeineen. Tämän luonnon katseleminen herättää hienosti ja rauhoittavasti romanttisen idyllitunnelman, jossa romantikko levähtää yöluonnon sentimentaalisuudesta. Ja rauhallisen yöromantiikan vastakohtana on myrskyinen yötunnelma, vinkuva tuuli ja repaleiset pilvet, joiden välistä kuu joskus pilkistää, valaisten murheellisella valollaan allansa taistelevaa, vaahtoavaa merta tahi alakuloista maata. Tämän päiväluontovastineena taas on jylhä ja villi vuoristomaisema syvine rotkoineen, kohisevine putouksineen ja korkeudessa kaartelevine kotkineen. Näillä aineksillaan romantikko pyrkii herättämään ylevää, subliimia tunnetilaa. Kaikkien näiden tunnetilojen syntymiselle on yleisenä, joskaan ei aivan välttämättömänä ehtona yksinäisyys — se "metsänyksinäisyys", jonka romanttisen kirjallisuuden lukija niin usein tapaa.

Ennen sanotusta on käynyt selville, että romantikko tämän lisäksi käyttelee monenlaista pienoisaineistoa soinnutellakseen vireille erilaisia tunneväreilyjä. Puuttumatta enää niihin siirryn subliimista siihen tunnetilaan, joka syntyy kauhua valmistelevan kärsimyksen, rikoksien ja valtavien intohimojen ohella. Kärsimyksessä saattaa olla jotakin subliimia, ja yhtyneenä rikoksiin, valtaviin intohimoihin ja tuhoon se johtaa siihen, mikä on tahi ainakin lähentelee traagillisuutta. Kauhumotiivin läheisyydessä hiipii usein, kuten esim. byronilaisen sankarin kohtalo osoittaa, traagillisuus, joka aiheuttaa lopuksi, vaikka se ei esiinnykään aivan läheisesti ja "laillisesti", jonkinmoisen tunteiden puhdistumis- ja kirkastumisilmiön. Ambrosion loppu on siitä esimerkkinä: lukija tuntee olleensa syvästi inhimillisen, mutta samalla ikuisia asioita ratkaisevasti koskevan näytelmän katsojana, ja huolimatta Ambrosion rikoksista suopi hänelle lopuksi, oman salaisen syyllisyydentunteena pakoittamana, säälivän myötätuntonsa.[308]

Näiden eri tunnevärien saattelemana romantikko siis pyrki eteenpäin kauhun tiellä, ja näin syntyy lopuksi se, jota voi sanoa "kauhua herättäväksi kauneudeksi".

HUOMAUTUKSIA JA LÄHTEITÄ

[1] Walpolen kuva on julkaistuna esim. 1907 ilmestyneessä painoksessa (Lontoo, Chatto & Windus), jota olen käyttänyt. Walpole oli naisellisesti hienostunut mies. "Huoneeseen astuessaan hän otti teeskennellysti hienon asenteen, pitäen hattua käsiensä välissä, polviansa koukussa, ja kulkien varpaillaan. Hän oli tavallisesti puettu lavenderin väriseen silkkiin, silkkisukkiin, kultasolkiin ja pitsiröyhelöihin". (_R. Garnett ja E. Gosse_: English Literature. 1903. III, s. 367.) Upean korupainoksen, johon esipuheen on kirjoittanut _Montague Summers_, on viime vuonna (1924) julkaissut Constablen kustannusliike Lontoossa. (_Edmund Gossen_ kirjoitus sen johdosta sanomalehdessä _The Sunday Times_, marrask. 2 p.) Samassa painoksessa on julkaistu myös Salaperäinen äiti, jota olen teoksessani käyttänyt. Yllämainittu kuvaus Walpolesta on alkuaan kotoisin _Letitia Matilda Hawkinsin_ teoksesta _Anecdotes, Biographical Sketches, and Memoirs_, jossa Walpolelle on omistettu ss. 87-117 ja 307-312. Tekijättären isä, Sir John Hawkins, oli Walpolen naapuri ja tuttava, sama henkilö, joka kirjoitti tri Johnsonin elämäkerran, ja josta Boswell tässä ominaisuudessa lausuu ankaria moitteita. Tekijätär kertoo Walpolen ulkomuodosta vielä lisäksi: "His figure was ... not merely tall, but more properly long, and slender to excess; his complexion, and particularly his hands, of a most unhealthy paleness". (Sitaatti _de Quinceyn_ kirjoituksen _Anecdotage_ mukaan.)

[2] Riitautumisen syynä oli se, ettei Walpole voinut olla pöyhkeilemättä ylimysarvollaan ja asemallaan kaikkivaltiaan pääministerin poikana. Muutenkaan he eivät oikein sopineet matkaseuraksi: Walpole tanssi ja huvitteli, Gray tutki taidetta ja musiikkia. Myöhemmin he jälleen sopivat ja Walpole tunnusti vian olleen hänessä. (_E. Gosse_: Gray, ss. 43-44.)

[3] "Goottilainen, moittiva määritelmä, sama kuin barbaarinen, säännötön ja alhainen". (_W.L. Phelps_: The Beginnings of the English Romantic Movement, 1893, s. 15.)

[4] Scott teki tällaista hyväntahtoista pilaa romaanissaan _The Antiquary_. Mr. Oldbuckin löytämä muinaismuisto, kivi, jossa oli hänen mielestään tärkeä muinainen kirjoitus, esiintyy sellaisenaan, "Bill Stumpin merkkinä", Pickwick-kerhon papereissa.

[5] _A Description of the Villa of Mr. Horace Walpole at Strawberry Hill_, 1768. Tätä teosta en ole ollut tilaisuudessa lukemaan. Kuvauksia Walpolen huvilasta sisältyy kaikkiin häntä koskeviin teoksiin, joista mainitsen tässä: _Austin Dobson_: Eighteenth Century Vignettes, toinen painos (ilman vuosilukua), XIV, A Day at Strawberry Hill, ss. 206-217. _Garnett ja Gossen_ teoksessa on julkaistuna Strawberry Hillin kuva. Laajin ja perusteellisin lähde on seuraavassa nootissa mainittu _Paul Yvonin_ teos La Vie d'un Dilettante, IV kirja, ss. 487-646, Walpole "gothicisant"; s. 551: "Strawberry Hill et le Chateau d'Otranto, le roman de Walpole, sont donc, selon la volonté de leur créateur, indissolublement liés".

[6] "Gray ja Horace Walpole voittivat kaikki aikansa englantilaiset viehättävien ja pittoreskien perhekirjeiden kirjoittajina". (_Garnett_ ja Gosse_ Engl. L._, III, s. 363.) Tietoja Walpolesta: edellämainittu teos, III, ss. 363-368; edellisessä huomautuksessa mainittu _Dobsonin_ teos; Walter Scott: The Lives of the Novelists, 1821 (julkaistu alkuaan esipuheena Ballantynen painokseen Otranton linnasta 1811, sekä liitetty sen mukana saman kustantajan romaanisarjaan _Ballantyne's Novelist's Library_, V osa; käyttämäni painos kuuluu tunnettuun sarjaan _Everyman's Library_, Dent & Sons, Lontoo, ss. 188-203); _Henry A. Beers_: A History of English Romanticism in the Eighteenth Century, 1906, ss. 229-243 ja 249-255; _Oliver Elton: A Survey of English Literature 1780-1830, I, s. 203; _Wilbur L. Cross_: Development of the English Novel, 1911, ss. 101-103; _Fr. Hovey Stoddard_: The Evolution of the English Novel, 1913, s. 95; _Helene Richter_: Geschichte der Englischen Romantik, 1911, I, ss. 172-191; _Austin Dobson_: Eighteenth Century Studies (ilman vuosilukua, Lontoo, J. M. Dent & Son), ss. 166-177; Dictionary of English Biography; Lord Macaulay: Critical and Historical Essays_, II, ss. 174-220. (_Tauchnitz_. Aivan murhaava arvostelu Walpolesta poliitikkona ja kirjailijana.) Chambers's Cyclopaedia of English Literature, 1901. _Henrik Schück_: Allmän litteraturhistoria, V, ss. 372-376.

Huomattavampina ja laajimpina lähteinä Walpolen tuntemiseen on kuitenkin mainittava _Paul Yvonin_ viime vuonna (1924) Parisissa julkaisemat tutkimukset La Vie d'un Dilettante. Horace Walpole (1717-1797). Essai de Biographie psychologique et littéraire. (XV + 872 sivua, suurta oktaavia), ja Horace Walpole as a Poet (XV + 217 sivua), jotka molemmat ovat olleet käytettävissäni. _Hurdia_ koskeva kohta on kirjoitettu jo mainittujen käsikirjojen ja _Montague Summersin_ mainitun esipuheen mukaan. _Schück_ sanoo, ettei Walpole tuntenut keskiaikaa.

[7] Reeven ja Radcliffen elämäkerrat sisältyvät edellämainittuun Scottin teokseen; heistä on yleensä tietoja samoissa käsikirjoissa kuin Walpolestakin; _Richterin_ historiassa on heille suotu runsaasti sijaa (ss. 191-197 ja 219-239). Käytettävänäni on ollut edellämainittuun Ballantynen romaanisarjaan kuuluva painos heidän teoksistaan. (Gaston de Blondeville ei sisälly siihen.) _Radcliffeä_ koskevista arvosteluista tahtoisin erikoisen huomattavina mainita ne, jotka sisältyvät _George Sainisburyn_ teoksiin The English Novel (1913, s. 161 ja 172) ja A History of Nineteenth Century Literature (1780-1900), 1910, sekä _Walter Raleighin_ teokseen _The English Novel_ (viides painos, 1907, ss. 227-234). Muita lähteitä: _Mrs. Oliphant_: The Literary History of England in the end of the eighteenth and beginning of the nineteenth century, I-III, 1882 (II, ss. 277-285). _Allan Cunningham_: Biographicai and Critical History of the British Literature of the last fifty years, 1834, ss. 122-125. _William Hazlitt_: Lectures on the English Comic Writers, ss. 125-127 (Everym. L.)

[8] Maalisk. 9 p. 1765 William Colelle. Siteerannut m.m. Beers, s. 236.

[9] Walpole perusti kirjapainonsa, "Officina arbuteanan", joksi hän sen nimitti, Strawberry Hilliin kesällä 1757; sen ensimmäinen tuote oli Grayn Oodit. Hän oli saanut aikaisemmasta kirjallisesta tuotannostaan niin ankaraa arvostelua, että oli tullut araksi. Otranton linnaa luultiin aluksi yleisesti Grayn kirjoittamaksi, minkä johdosta Walpole huomautti: "Ihmisten täytyy todellakin olla typeriä voidakseen luulla moista vähäpätöisyyttä Grayn kaltaisen neron kirjoittamaksi". (_Gosse_: Gray, s. 169.) Johnson myönsi, että "Horry Walpole oli saanut kootuksi sangen paljon pieniä huvittavia asioita ja kertonut ne hienolla tavalla"; tällä ei tohtori kuitenkaan tarkoittanut Otranton linnaa, jota tuskin oli lukenut, koskapa hänen historioitsijansa Boswell ei siitä mitään mainitse. Walpole ei kuulunut "suuren karhun" ihailijoihin eikä tuttavapiiriinkään, sillä tämä oli jo Gentleman's Magazineen sommittelemillaan parlamenttireferaateilla, joissa aina antoi Robert Walpolen esiintyä huonommalla puolella, tehnyt suhteiden syntymisen vaikeaksi. Walpolehan oli sitäpaitsi whig, eli tohtorin mielestä siis "dog" ja "rascal". (_Boswell_: Life of Doctor Johnson, II, s. 536. Everyman's L.) Ainoa seikka, jossa Walpole myöhemmin ja Johnson olivat samaa mieltä, koski Ossiania. (_Phelps_, s. 110.)

[10] Sekä _Beers_ (s. 253) että _Dibelius_ (Englische Romankunst, toinen painos, 1922, I, ss. 290-293) ja muutkin kauhuromantiikan tutkijat ottavat kyllä huomioon haamulinnan keskeisen aseman, mutta eivät kuitenkaan johdu siihen aineiston synteesiin, tämän mielikuvan määräävään merkitykseen, johon tutkimukseni on vienyt. _Yvon_, s. 490: "Comment cet Anglais du milieu du XVIIIe siècle (Walpole), grand seigneur, homme en place et homme à la mode, s'était-il ainsi épris du charme du passé? Pour le comprendre, il suffit de garder sans cesse, présente à l'esprit, l'image du petit château gothique de Strawberry Hill à travers toutes ses transformations, et de rappeler que ce château est moins une tentative de reconstitution archéologique, que l'expression d'un état d'âme".

[11] Tämän kappaleen esitystä voi tarkastaa vertaamalla sitä Otranton linnan sivuihin 18, 19, 21, 62 ja 72.

[12] Vanha englantilainen parooni, ss. 618, 622 ja 651. Väitettäni vastaan voisi esittää sen, että jo Otranton linnassa esiintyy haamu ja jättimäinen näky: suunnattoman suuri panssaroitu käsi ja jalka. Tämän mukaisesti sanookin _Dorothy Scarborough_ (The Supernatural in Modern English Fiction, 1917, ss. 17 ja 19): "Goottilaisen kertomuksen todellinen sankari tahi sankaritar on haamu" ja "Goottilaisen haamuperheen suvun perustaja on Otranton linnan jättiläismäinen ilmestys". Tämä ei kuitenkaan ole tarkoin asiallista. Otranton linnan ainoa todellinen haamu on sivuepisoodissa esiintyvä erakko; muu yliluonnollinen on ymmärrettävä jonkinmoiseksi näyksi, joka on pidettävä erillään haamutraditiosta; kumpaakaan ei ole sijoitettu mihinkään sellaiseen linnan osaan, joka vanhastaan olisi tunnettu haamujen olinpaikaksi. Tämän sijoituksen teki vasta Reeve, siten liittäen kansanomaisen haamutradition tähän uuteen kirjallisuuden lajiin ja siinä uudessa merkityksessä keksien linnan aution kummitushuoneiston.

[13] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 721, 725. Udolphon mysteriot, ss. 233, 325.

[14] Tarina Sisiliasta, ss. 36 ja 43. Udolphon mysteriot, s. 325.

[15] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 759; Tarina Sisiliasta, ss. 45 ja 60. Ohdaketta koskeva lause esiintyy Metsän tarinassa, s. 82. Ossianissa on ohdake yleinen, esim. ss. 3, 4, 44, 53 ja 57; sivulla 61 (_Carthon_) on Radcliffen käyttämä lause, erona vain eri aikamuoto, (Poems of Ossian, Walter Scott Publishing Co, Lontoo.)

[16] Udolphon mysteriot, s. 326; Tarina Sisiliasta, ss. 19 ja 44; Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 738-740. Holy calm esiintyy jo _James Thomsonin_ Vuodenajoissa (Summer, säe 550).

[17] Udolphon mysteriot, ss. 368, 415, 434; Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 730; Tarina Sisiliasta, s. 24. Udolphon mysterioissa on s. 368 mottona seuraava runoilija _Masonin_ värssy, joka hyvin kuvaa kellon edustamaa kohtaloromantiikkaa:

The midnight clock has toll'd; and hark the bell Of death beats slow, heard ye the note profound? It pauses now, and now with rising knell Flings to the hollow gale its sullen sound.

_Edward Young_ runoilee Yö-ajatuksissaan (ensimm. yö):

The bell strikes one. As if an angel spoke, I feel the solemn sound... It is the knell of my departed hours.

[18] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 728, 730, 739, 747; Tarina Sisiliasta, ss. 27, 31, 61, 63; Metsän tarina, ss. 86, 98, 121.

[19] Otranton linna, ss. 15, 22, 148 ja 154.

[20]. Otranton linna, ss. 42, 93, 154-155.

[21] Otranton linna, ss. 93-95; Vanha englantilainen parooni, ss. 618, 650.

[22] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 722, 727, 735; Tarina Sisiliasta, ss. 33, 36, 38; Udolphon mysteriot, ss. 226, 242; Metsän tarina, ss. 85-86. Viimemainitulla sivulla esiintyy m.m. lause: The environs were sweetly romantic.

[23] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 742, 749, 759; Tarina Sisiliasta, ss. 24, 33, 35, 57; Metsän tarina, s. 141.

[24] _Scott_: Lives of the Novelists, s. 197.

[25] Faerie Queene, IV laulu, 4:s värssy; VI laulu, 30-32 värssy; VIII laulu, värssyt 29-40. (Painos: Everyman's L.)

[26] _Phelps_, s. 47: "Spenser oli romantiikan samoin kuin Pope klassillisuuden suuri runoilija"; s. 48: "Hyvin harvat ottivat hänet vakavalta kannalta; häntä luettiin ja hänen runomittaansa käytettiin huvitteluntarkoituksessa". IV luku: The Spenserian Revival. Beers, ss. 62-101.

[27] Northamin linna — Kuningas Juhana; Towerin ja Pomfretin linnat — Kuningas Rikhard II; Elsinoren linna — Hamlet.

[28] Tarkoitan tällä Hamletin lukemisesta ja esityksestä syntyvää mielikuvaa, joka lienee yleinen, joskin tietysti yksilöllisiltä vivahduksilta erilainen. Shakespearen omat viitteet Elsinoren linnasta ovat tosiasiassa hyvin hämärät. Horation sanoista voisi päättää, että se oli korkealla kukkulalla, jonka jokin rinne syöksyi äkkijyrkästi mereen,, (_Brinus Köhler_: Die Schilderung des Milieus in Shakespeares Hamlet, Macbeth und King Lear, 1911.)

[29] For now hat time made me his numbering clock: My thoughts are minutes, and with sighs they yar Their watches on unto mine eyes...

[30] Faerie Queene, I laulu, 34:s värssy.

[31] _Beersin_ teoksen luvut The Spenserians, The Landscape Poets ja The Miltonians, joihin m.m. käyttämäni sitaatit sisältyvät. Beers ei kuitenkaan kohota lahovaa tornia esiin minään erikoispiirteenä; käsitystäni tämän aiheen merkityksestä tukee _A. Brandl_ Coleridgen elämäkerrassa, jossa hän sanoo: "Der hohe einsame Thurm des Penseroso zerbröckelt bei Dyer und Collins zu einer melancholischen Ruine, wird bei Mallet zu einem Grabdenkmal, bei Gray vollends zu einem Gottesacker". (Samuel Taylor Coleridge und die englische Romantik, 1886, s. 34.) _Phelpsin_ teoksen viides luku: The Influence of Milton in the Romantic Movement. Mathilde Müller: William Shenstone, 1911. _Otto Bundt_: Akensides Leben und Werke, 1897. _Alfred Biese_: Die Entwickelung des Naturgefühls im Mittelalter und in der Neuzeit; toinen painos 1892. _Palgrave_: The Golden Treasury of Songs and Lyrics (Everyman's L.) Thomsonin romanttinen luonnontunne ansaitsisi laajemman esityksen; katso esim. Talvi, säkeet 5-6, 109, 143-144, 192-194; Syksy, säkeet 711, 970-973, 1030-32; The lonely tower, Kesä, säkeet 1670-81. (_D.C. Tovey_: The Poetical Works of James Thomson. I-II. 1897.) _Edmund Gosse_: The Works of Thomas Gray in Prose and Verse. I-IV. 1902. The Pageant of English Poetry. Oxford University Press, 1916.

[32] _Richard Lange_: Edward Youngs Natursinn, 1911. "Pöllö-vertauksen" olen velkaa Langelle. — _Carl Müller_: Robert Blair's "Grave" und die Grabes- und Nachtdichtung, 1909; huomattava ja selvä tutkimus, joka m.m. osoittaa, ettei, päinvastoin kuin on luultu, Blair ole mitään velkaa Youngille, vaikka runoelmat olivatkin samanaikaisia; huomauttaa Jobin kirjasta, Miltonista ja Shakespearesta. The Poetical Works of Edward Young. (Ilman vuosilukua, Lontoo, Ward, Lock, & Co.) Tekstissä oleva sitaatti on runoelman alussa, siv. 2. _Mikko Erichin_ tutkimus Ugo Foscolo come uomo e come poeta lirico, 1912, sisältää esityksen hautarunoudesta (neljäs luku).

[33] _Joseph Brey_: Die Naturschilderungen in den Romanen und Gedichten der Mrs. Ann Radcliffe, nebst einem Rückblick auf die Entwicklung der Naturschilderung im englischen Romane des 18. Jahrhunderts, 1911. Osoittaa muutamia yhtäläisyyksiä Uuden Heloisen ja Metsän tarinan luonnonkuvausten välillä. Uusi Heloise ilmestyi englanniksi 1761, helmikuussa; saman vuoden toukokuussa oli siitä olemassa jo kaksi painosta. Emile ilmestyi 1762, ja julkaistiin siitäkin useampia eri laitoksia. 1767 ilmestyi Lontoossa viisiosainen valikoima Rousseaun teoksista, paitsi Uutta Heloisea ja Emileä. (_G. Adolph Frisch_: Der revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau, 1914, s. 9.) _Gray_: Journal in France, 1739, Gosse painos, I. ss. 244; Journal in the Lakes, 1769, sama, esim. sivu 281. — _Rousseau_: La Nouvelle Heloise, Manz-ed., esim. I. ss. 90, 92, 93, 94, 99. Myös _Tunnustuksissaan_ Rousseau kuvaa alppikauneutta. _Daniel Mornet_: Le Romantisme en France au XVIIIe siècle, 1912, ss. 94-95. Teoksen luku Le lyrisme romantique on tässä suhteessa valaiseva. Erittäin selventävä subliimin maisematunteen syntymiselle Englannissa ja Ranskassa on _Yrjö Hirnin_ teos Erakoita ja vaeltajia (1924), luku Maisemaromantiikka ja La Grande Chartreuse, ss. 91-110.

[34] Käyttämäni painos: Edinburgh, 1797. _Boswelin_ Johnson-elämäkerrasta (I, s. 409) näkyy, että Beattie oli hyvin suosittu Johnsonin piirissä ja hänen runoelmansa tunnettu. _Gosse_ huomauttaa (Gray, s. 176), että The Minstrel sai kiittää erikoisuudestaan erästä aikaisemmin, 1754, ilmestynyttä runoelmaa, _Gloucester Ridleyn_ Psykeä. Radcliffe käytti mielellään Beattieta mottorunoilijanaan. (_Kurt Puschel_: James Beattie's "Minstrel", 1904.)

[35] Ruvetessaan muodostelemaan Ossianin runoja gaelilaisten katkelmien mukaan Macpherson käytti sanonnan mallina m.m. Vanhan Testamentin profeetallista runoutta. Ei ole mahdotonta, etteikö hän sitä tehdessään tullut lisänneeksi gaelilaiseen lohduttomuuteen sitä murheen ja autiuden tunnelmaa, joka esiintyy esim. Jeremiaan valitusvirsissä ja profeetta Jesajassa. Jeremiaalla "tiet murehtivat", "portit ovat autioina", "vallit ovat jaoitetut", "muurit ovat kukistetut", "pyhät kivet ovat hajoitetut"; Jesajan autiuskuvaan kuuluvat metsänpedot, jotka ovat vallanneet kaupungin: "Yökköjen pitää siellä asuman, liekkiöiden hyppelemän ja tarhapöllöjen laulaman". _Bailey Saunders_: The Life and Letters of James Macpherson, 1895, s. 82: "Macphersonin rytmillisen proosan ja Vanhan Testamentin psalmien ja profeettain kirjojen tyylin yhtäläisyys on riittävän ilmeinen".

[36] _The English Novel_, s. 228.

[37] Salvator Rosa on herättänyt romantikkojen huomiota; hän on esim. päähenkilönä _E.T.A. Hoffmannin_ kertomuksessa Signor Formica; Radcliffe mainitsee hänet Udolphon mysterioissa, s. 236. Yleensä näkee otaksuttavan, että hänen vaikutuksensa Radcliffen romanttisen maisemamielikuvan syntymiseen olisi huomattava. Mikäli kuitenkin on tarpeellista käsittää Radcliffen maisemat ikäänkuin romanttisten taulujen selityksiksi, väite, jonka mielellään eräiltä puolilta hyväksyisi, on olemassa toinen taiteilija, joka oli varmaankin Radcliffelle tutumpi kuin Salvator Rosa, nimittäin _Richard Wilson_ (1714-1782). Wilson opiskeli Italiassa, josta palasi 1755. Hänen tauluissaan ovat luonteenomaisina piirteinä vuoristomaisemat, vuoriputoukset, idylliset järvet ja rauniot. (_Myra Reynolds_: The Treatment of Nature in English Poetry between Pope and Wordsworth, 1909. Wilson, ss. 296-304.) Tekijä lausuu Radcliffestä (s. 221): "Mutta ajateltuna oman aikansa kannalta Mrs. Radcliffeä täytyy pitää löytäjänä, sillä niin uusi ja tuore oli se aines, jonka hän toi romaaniin".

[38] Vathek, 1905 (Greening & Co, Lontoo), s. 222.

Itämainen kertomus alkaa Ranskassa erään Petis de la Croixin _Turkkilaistarinoita_ (Contes Turcs) nimisellä kokoelmalla, joka on käännös ja kertoo Persian sulttaanittaresta ja neljästäkymmenestä visiiristä; Croix eli 1620-1675. Pyhän Barsisan tarina, johon saamme aiheen palata, sisältyy tähän kokoelmaan, joka ilmestyi englanniksi 1708. Paitsi Gallandia on itämaisten kertomusten kääntäjänä vielä mainittava _Claude Comte de Caylus_ (1692-1765). Seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla tulevat sitten erikoisesti muotiin tällaiset tarinakokoelmat, kuten _Tataarilaistarinat_ (Contes Tartares) ja _Kiinalaistarinat_ (Contes Chinoises), jotka pian rupeavat antamaan silloiselle kaunokirjallisuudelle hyviä aseita ja naamiaispukuja sen omien tarkoituksien, kaksimielisyyksien ja liikakeveyksien esittämiseen. _Crebillon_ nuoremman (1707-1777) romaani Tanzai et Neadarné on muka alkuaan käännetty kiinankielestä kymmenen vuosisataa ennen Konfutsea; kiinalainen on taas käännös japanilaisesta j.n.e., kunnes teoksen vihdoin käänsi latinaksi kuuluisa saksalainen oppinut Crocovius Putridus, joka oli saavuttanut maailmanmaineen tutkimalla, pitikö Diana ainoastaan koiras- vai myös naaraskoiria. Tämä itämainen linja vie sekä _Voltaireen_ että myös sellaisiin kirjailijoihin kuin _Jacques Cazotteen_ (1720-1792), jonka teos Lemmekäs paholainen (Le Diable Amoureux) on ymmärrettävä itämaisen vaikutuksen alaisena syntyneeksi satukertomukseksi, missä hengillä, lumouksella ja lemmellä on pääosuus. (_Rudolf Fürst_: Die Vorläufer der Modemen Novelle im achtzehnten Jahrhundert, 1897.)