Part 34

Kaikesta edellä sanotusta käynee selville, että nuori sankari ja sankaritar sittenkin, eräänlaisesta taustaansa häipymisestä huolimatta, edustavat tärkeätä puolta romanttisen kirjailijamielikuvituksen maailmasta. Mitä sitten tulee muihin, jo käsitellyistä yhä taampana esiintyviin henkilöihin, tyydyn siinä suhteessa vain lyhyeen huomautukseen. Radcliffen linnojen vanha hovimestari ja yleensä suvun vanha, uskottu palvelija, oli onnistunut keksintö, jolla osoittautui olevan sangen sitkeä elinvoima. Tämä suvun vanhoja traditioita rakastava ja niitä voimainsa mukaan ylläpitävä vanhus tulee tärkeäksi useille kirjailijoille ei vain käyttökelpoisena välikappaleena juonen mutkien selvityksessä, vaan myös hyvänä kanavana, jota myöten valuttaa kirjan sivuille huumorin välkettä. Esimerkiksi tästä sopii varsin hyvällä syyllä Walter Scott, joka purkaa suuren osan huumoriaan tällaisten henkilökuvien kautta; onhan Ravenswoodin rappeutuneen linnan vanha hovimestari ainoa, joka samalla kertaa sääliä ja hymyä herättävällä esiintymisellään valaisee surumielisen humoristisesti kirjan muuten niin synkkiä sivuja. Ja olisihan Ivanhoe muuatta onnistunutta henkilökuvaa köyhempi, ellei sikopaimen Gurth, jossa tuntuu häivähdystä aina Odysseiasta saakka, tanakalla ja takkuisella olemuksellaan, uskollisuudellaan nuorta herraansa kohtaan ja lisäksi vielä uskollisella koirallaan sitä rikastuttaisi. Ehkäpä juuri romantiikan idea suvun ja sukulinnan vanhasta palvelijasta osaltaan johdatti Scottin ymmärtämään näiden jo mainittujen kansanomaisten tyyppien käyttökelpoisuuden. Vanhan palvelijan sitkeästä elinvoimaisuudesta on todistuksena esim. ukko Saveljitsh Pushkinin Kapteenin tyttäressä. Esimerkki on todistusvoimainen siksi, että Venäjän sen ajan kirjallisuus oli haarautunut Euroopan romantiikasta, vaikkakin uskollisen palvelijan aihe saattoi olla venäläisissä oloissa muutenkin tuttu.

Muistaen Walpolen vilkkaan Biancan huomautan, että vaikka lörpöttelevä kamarineito ei ollutkaan mikään alkuperäinen keksintö, hän kuitenkin tuli romantikoille varsin tärkeäksi ja käyttökelpoiseksi henkilöksi, joka oli sopiva edustamaan naivia ja iloista naisellisuutta, ja jota saattoi kehitellä olosuhteiden vaatimusten mukaisesti pikkuviattomaan tyyliin ja sangen moneen vivahdussuuntaan. Sankarittaren korkeasti romanttisen olemuksen ja aatelennon rinnalla Bianca-tyyppi esiintyy terveellisenä vastapainona, miellyttävän välittömänä ja luonnollisena tytönheilakkana, joka korvaa puuttuvan aatesuuruutensa inhimillisellä ja luonnollisella kelpoisuudella viattomiin lemmenseikkailuihin, mikä harvoin vaikuttaa lukijoihin vastenmielisesti. Eräältä puoleltaan hän saattaa olla luonnoksena siihen maalaistyttöön, joka avomielisellä ja ujostelemattomalla luonnollisuudellaan saattaa sievistelevät kuulijansa hämille.

Romantiikan henkilögalleria sisältää luonnollisesti vielä paljon muitakin henkilökuvia, mutta koska ne siirtyvät enimmäkseen kirjailijain yksityiseksi omaisuudeksi, suostumatta yleistymään huomattavammin läpikäyviksi piirteiksi, sivuutan ne tässä. Kaikesta siitä, mitä romantiikan henkilöistä edellä on sanottu, käynee toivottavasti riittävän selväksi, että romantiikka loi itselleen omat henkilönsä, joiden sielunelämän, tekojen ja kohtaloiden kuvauksilla se koetti tulkita hämärästi tuntemiaan kauneuskuvia, fantastisia unelmiaan ja elämänymmärrystään.

* * * * *

Siitä laajasta aineistosta, jota edelliset luvut esittävät, käy nyt riittävillä perusteilla selväksi, että n.s. kauhuromantiikan keskeiset aiheet ja tärkeimmät mielikuvat ikäänkuin huomaamatta, aikaansa ja ilmapiiriin kuuluvina, siirtyivät niille kirjailijoille, jotka luovat Englannin suuren romantiikan. Se mikä alkuaan on ollut raakaa ja alkeellista, esiintyy nyt alkuperäisistä rajoituksistaan vapautuneena, suuremman runollisen kyvyn jalostamana ja aatteellisesti kehittyneemmän hengen kannattamana kuva- ja ajatuspiirinä, joka vapautumisensa tunnossa kasvattaa itsestänsä uutta rikkautta.

X

MUITA AIHEITA

1

Aikaisemmin on jo huomautettu, kuinka Walpolesta alkaen kauhuromanttisissa teoksissa ahdistuksen ja viattomuutta uhkaavan vaaran tunne, vainotilanteiden kehitteleminen ja alituinen pakeneminen muodostaa yleisen ja tärkeän piirteen. Juonen perustuksena on tavallisesti vallan anastus muodossa tahi toisessa, vanha rikos j.n.e., mutta varsinainen toiminta niissä saa liikkeellepanonsa juuri tästä vaaran ja ahdistuksen ajatuksesta; se antaa niille sen jännityksen, joka on välttämätön mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Jännityksen tunne ei kyllä sellaisenaan ole romantikkojen keksintöä, sillä sehän oli tärkeänä puolena, kuten aikaisemmin (I, 15, ja huomautus 75) on osoitettu, ei ainoastaan Shakespearella, vaan myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Fielding ja Smollett. Kuitenkin täytyy myöntää, että esim. sellaiset romantikot kuin Radcliffe viljelivät sitä aivan erikoisesti, omana itsenäisenä päämääränään, luoden sadoille sivuille tilanteita, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin saattaa lukijan suosimat henkilöt vaaraan, herättää täten mahdollisimman voimakasta, pelonsekaista jännitystä heidän puolestaan, ja laukaista se vasta viimeisessä silmänräpäyksessä.

Toiselta puolen on kauhuromanttiselle kirjallisuudelle yleisenä piirteenä kuvaavaa se, että se aina, tavalla tahi toisella, joko tapahtuneena tahi parhaillaan tapahtuvana, käsittelee rikosta ja rikoksentekijöitä, jotka ylläsanottuun tapaan ahdistavat viattomuutta. Tällaisten ainesten ja tällaisen vainosuhteen kehityttyä yleiseksi ja tavalliseksi romanttisessa kirjallisuudessa oli luonnollisena, seuraavana asteena se, mikä oli koko ajan ollutkin pohjimmaisena ajatuksena, että rikoksellinen itse joutuu tekonsa vuoksi kostavan vainon alaiseksi. Tämähän oli tavallisesti esimerkiksi Radcliffen romaanien loppunäytös; puuttui vain, että tästä rikollisen ahdistamisesta tehtiin kirjan pääsisältö, jolla tarpeellinen jännitys luotiin. Kun osat täten vaihdettiin, olivat pääainekset nykyaikaiseen rikos- ja salapoliisiromaaniin jotakuinkin valmiina. Suuren askeleen otti tässä suhteessa _Godwin_ jo usein mainitussa romaanissaan _Caleb Williams_.

Caleb Williams rupeaa epäilemään, että hänen isäntänsä ja hyväntekijänsä, jalo ja ylhäinen Mr. Falkland, on tehnyt murhan, ja vaikka asia ei häneen kuulukaan, valtaa hänet kuitenkin niin voimakas, jopa sairaalloinen uteliaisuus, että hän päättää ruveta vakoilemaan isäntäänsä päästäkseen perille hänen salaisuudestaan. "Heti kun olin päättänyt ryhtyä tähän, tunsin siitä eräänlaista outoa nautintoa. Kielletyn tekemisellä on aina viehätyksensä, koska me vaistomaisesti pelkäämme, että kieltoon sisältyy jotakin mielivaltaista ja tyrannimaista. Päätökselleni antoi viekoittelevaa jännitystä se, että tehtävää ei voinut suorittaa vaaratta. Muistin saamani ankarat moitteet, hänen peloittavan katseensa, ja se herätti eräänlaisen kutkuttavan tunteen, joka ei ollut aivan vieras nautinnolle. Kuta pitemmälle pääsin, sitä vastustamattomampi oli tuo tunne! Minusta näytti, kuin olisin alituisesti ollut vastamiinan partaalla, ja kuin olisin aina ollut valmiina varjelemaan tarkoituksieni menestystä. Kuta tutkimattomampi Mr. Falkland oli päättänyt olla, sitä hillittömämpi oli uteliaisuuteni". Uupumattomasti Williams täten vakoilee Falklandia, pannen merkille kaikki hänen pienimmätkin tekonsa, ilmeensä ja sanansa, ja pääseekin lopuksi selville hänen salaisuudestaan. Rikoksellisen hermostunut esiintyminen, häntä painava salainen taakka ja hänen hätänsä saada se salatuksi maailmalta sekä toiselta puolen se herpautumaton, kavala ja laskeva uteliaisuus, jolla Williams häntä ahdistaa, muodostavat jo tavallaan jonkinmoisen salapoliisiromaanin rakennelman.[286]

Tällä rikollisuuden linjalla, jossa ei enää ole kysymys tradition goottilaisuudesta sellaisenaan, vaan psykologisesta erittelystä, taustana kritiikki yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta kohtaan, on Godwinin jälkeen mainittava amerikkalaisen kertomakirjallisuuden aloittaja _Charles Brockden Brown_ (1771-1810), joka oli yhteiskuntafilosofisilta mielipiteiltään Godwinin oppilaita, saaden hänen teoksistaan ajatuksen ryhtyä kirjailijaksi.[287] Paitsi Godwinia on Brownin yhteydessä mainittava Mrs. Radcliffe, jonka kauhuromanttisia keinoja, jopa hänen synkkää sankariaankin hän käyttää; Saksan kauhuromantiikka ei myöskään ollut hänelle tuntematon.[288] Euroopan salaseurat — ruusuristiläiset ja illuminaatit — näyttävät herättäneen hänen mielenkiintoaan. Yleisvaikutelma hänen kirjailija-ominaisuuksistaan on, että hän oli taipumuksiltaan ja tyyliltään realistinen tosielämän kuvaaja, mutta huomaamatta tätä voimaansa joutui aikansa kirjallisen kauhumuodin orjaksi, alalle, jossa hän ei voinut täysin onnistua. Godwinilta perittynä perusrakenteena Brownin romaaneissa esiintyy melkein kauttaaltaan Caleb Williamsin tapainen vainosuhde, jossa toisella puolella on isäntä ja toisella alistetussa asemassa oleva suojatti, tavallisesti maaseudulta kotoisin oleva, nuori ja lahjakas henkilö. Suojelija, patronus, (joskus myös nainen), on kaikua Falklandista, mutta on laajentunut ja synkentynyt Mrs. Radcliffen pimeän tyrannin tyyliin, muodostaen huomattavimman ja keskeisimmän kuvan Englannin gotiikan vaikutuksesta Amerikassa. Kauhuvaikutelmia pyritään aikaansaamaan m.m. sellaisilla keinoilla kuin vatsastapuhumisella, jota salaperäinen, muutenkin pelkoa herättävä henkilö harjoittaa, rikoksilla, realistisilla kuvauksilla keltakuumeen raivoamisesta ja erämaiden tuottamista kärsimyksistä sekä indiaanien julmuuksista, unissakävelijän tekemillä rikoksilla j.n.e. Brownin tuotanto siis esittää vanhan gotiikan, rikollisen, mutta silti pelokasta kunnioitusta herättävän tyrannin, kammottavan näyttämöromantiikan y.m. lisäksi uusia kauhu-aiheita, kuten esim. juuri mainitun vatsastapuhumisen ja somnambulismin, avaten täten alan, jota sittemmin Poe kehitti yhä pitemmälle.[289]

Brownille annetaan tavallisesti jonkinmoinen merkitys salapoliisiromaanin kehityksessä, ja tulee siinä suhteessa hänen kertomuksensa _Edgar Huntly eli unissakävelijän muistelmat_ (— or the Memoir of a Sleep Walker, 1799) kysymykseen. Kertomuksen päähenkilö on tavanmukainen lahjakas maalaisnuorukainen, irlantilainen Clithero, jonka suojelija on tässä tapauksessa nainen. Clithero tulee mielisairaaksi ja murhaa sairauspuuskassaan hyväntekijättärensä, paeten sitten Amerikkaan. Siellä hän joutuu muutamalle farmille palvelijaksi, mutta sairastuu samalla somnambulismiin. Hänen isäntänsä Edgar Huntly rupeaa pitämään silmällä hänen outoa esiintymistään ja epäilemään, että hän on Waldegraven, Huntlyn ystävän, murhaaja; Waldegrave on löydetty puun juurelta surmattuna, ja kun hänellä ei tiedetä olleen ketään vihamiehiä, ei teosta aluksi, jälkien ja merkkien puutteessa, voida ketään epäillä. Huntly nyt rupeaa seuraamaan Clitheron puuhia ja saakin salapoliisimaisella silmälläpidolla todetuksi, että tämä on murhannut Waldegraven unissakäydessään. Clitheroa takaa-ajaessaan Huntly sitten joutuu erämaa- ja indiaaniseikkailuihin, joista aina pelastuu vasta viime silmänräpäyksessä. Lopuksi hänestäkin tulee unissakävijä, hän pelastaa vangitun farmarin tyttären, ja oleskelee vanhan indiaanivaimon, Queen Mabin, majassa. Clithero surmaa itsensä.

Tässä romaanissa viittaisi siis Clitheron rikoksen toteaminen salapoliisikertomukseen. Kuitenkin on huomautettava, että sen syntyminen on tästä vielä kaukana. Sekä tämä teos että Caleb Williams, ja samoin koko goottilainen romantiikka, muodostavat salapoliisikertomuksen perustan vain sinä yleisenä kauhunäyttämönä ja vainosuhteen esittäjänä, jota rikoskertomus tarvitsee ja jota vailla Poe ehkä ei olisi tullut tehneeksi sitä keksintöänsä, josta vasta nykyaikainen salapoliisikertomus varsinaisesti saa alkunsa. Poe oli omituinen ja eriskummallisilla luonteen ominaisuuksilla varustettu henkilö, joka m.m. huvikseen harrasteli salakirjoitusten, pulmallisten merkkien, kuva-arvoitusten ja muun sellaisen ratkaisemista, aivan kuten hän esittää kertomuksessaan _Kultainen kovakuoriainen_ (The Gold Bug).[290] Täten hän jo aikaisin kehitti huomio- ja kombinatsiokykyään, luoden jonkinmoisen deduktiivisen menettelytavan, jonka ja terävän huomiokykynsä avulla hän saattoi usein, harjoittaen tätä jonkinmoisena leikkinä, päästä pienistä, vähäpätöisiltä tuntuvista seikoista johtopäätöksiin, jotka näyttivät sisältävän pääpiirteissään koko totuuden. Ei siis tarvittu muuta kuin että Poe, jonka mielikuvituksessa kauhuromantiikka yleensäkin monessa suhteessa syntyi uudelleen, ja joka kiinteällä, hellittämättömällä, eriskummallisuuteen yhtyneellä asiallisuudella ja suggestiivisella sanataituruudella vangitsee lukijan huomion ja mielikuvituksen, sovitti tämän deduktiivisen metoodinsa rikoksellisen ja tämän ahdistajan vainosuhteeseen, ja salapoliisikertomus oli valmis. Hänen kertomuksensa _Rue Morguen murhat_ (The Murders in the Rue Morgue, 1841), jossa tämä vihdoin tapahtuu, on tässä suhteessa ratkaisevaa laatua. Luettelen siitä seuraavat kaikille nykyaikaisten salapoliisijuttujen, eritoten Sherlock Holmes-kertomusten lukijoille tutut piirteet: kertojan ystävä ja asuintoveri Auguste Dupin on omituinen, yksinäinen mies, jolla on aivan erikoinen, veitsenterävä loogillisen ajattelun ja erittelyn lahja, minkä käyttäminen tuottaa hänelle suurta huvia, ei turhamaisuudesta, vaan todistuksena siitä, kuinka pitkälle ajatuksen kärki voi tunkeutua. "Hiljaa nauraen hän väitti minulle, että useimmilla ihmisillä on rinnassaan ikkuna, josta hän saattoi nähdä syvälle heidän sisimpäänsä, ja tämän väitteensä tueksi hän samalla esitti mitä yllättävimpiä todistuksia siitä, kuinka tarkoin hän tunsi minut". Hän hämmästyttää ystävänsä sanomalla yhtäkkiä, pitkän vaitiolon jälkeen, juuri sen johtopäätöksen, johon tämä mietteissään oli parhaillaan tulemassa, ja sitten mitä luonnollisimmalla ja mitä järkevämmällä tavalla selittämällä, miten hän oli voinut "lukea" toisen ajatukset. Dupin on perinpohjin tutkinut metoodinsa, joka perustuu terävään tosiasioiden huomaamiseen ja niiden perusteella tehtyihin loogillisiin johtopäätöksiin. Kun nyt Rue Morguen varrella tapahtuu kamala kaksoismurha, (jonka Poe esittää aivan samaan todistus- ja muistiinpanotyyliin kuin Conan Doyle Holmes-kertomuksensa), herättää asia Dupinin mielenkiintoa. Pitäen poliisin menettelytapoja epätarkoituksenmukaisina, koska niistä puuttuu loogillinen metoodillisuus, hän syventyy tapahtumaan sen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, ratkaisten sen jo ennakolta jonkinlaisella loogillis-filosofisella ajatusmenettelyllä, jossa asiallinen johtopäätös lahjomattomasti seuraa toistansa ja vie lopuksi ainoaan oikeaan lopputulokseen. Näin on syntynyt salapoliisikertomus nykyaikaisessa merkityksessä, niin kauttaaltaan samanlaisena kuin Conan Doylen Holmes-jutut, etten epäile sanoa häntä suorastaan Poen jäljittelijäksi.[231] Kaikki, mikä antaa Doylen kertomuksille niiden erikoisleiman, s.o. molemmat päähenkilöt, Holmes ja Watson, näiden ystävyys, luonteet ja eristetty vanhanpojan asunto, rikos ja sen selvittäminen puolittain tieteellisen metoodin avulla, jopa vielä kertomistavan yleinen rakenne ja tyyli, oli valmiina Rue Morgue-kertomuksessa ja on siirtynyt sieltä sellaisenaan, vain nimet muutettuina, Doylen tuotantoon.

Tällainen on siis salapoliisikertomuksen syntyhistoria tärkeimmiltä pääpiirteiltään. Sen alkuvaiheita etsittäessä joudutaan mielestäni ylimalkaisuuteen ja epätäsmällisyyteen, jos poistutaan yllä esittämästäni uomasta ja erikoisesti juuri Poen osuudesta.

2

Aikaisemmin on jo huomautettu kauhuromantiikan vaikutuksesta historiallisen romaanin syntyyn ja viitattu siihen osuuteen, mikä esim. Southeyn runoelmilla näyttää olevan sellaisiin uusromantiikan tuotteisiin kuin Haggardin eksoottiset seikkailuromaanit. Tämä viimemainittu seikka ansaitsee hiukan laajempaa huomiota.

Olemme nähneet, kuinka ahtaamman haamulinna-gotiikan rinnalla jo alusta saakka esiintyi eksoottinen, vapautuneempi itämaispukuinen gotiikka, ja kuinka traditioksi käynyt romaanimuoto rupeaa särkymään, vaihtuen huomattavalta osalta runomuodoksi, fantastisiksi sankarieepoksiksi, joissa koti- ja itämainen gotiikka yhtyvät. Tällöin sulautuu mukaan aineksia, joita pitäisin erikoisen tyypillisinä juuri englantilaisille heidän ominaisuudessaan merenkulkijakansana ja eksoottisten maiden asuttajina. Defoe ja Swift eivät ole turhan vuoksi brittiläisiä, sillä juuri se on tehnyt Robinson Crusoen kokonaan ja Gulliverin matkat osaksi mahdollisiksi; nämä kirjat saattoivat syntyä vain sellaisen kansan keskuudessa, joka oli vuosisadan toisensa jälkeen uteliain silmin katsonut saareltansa salaisuuksia kätkevän valtameren yli. Robinson Crusoessa ja Kapteeni Singletonin seikkailuissa englantilaisilla oli jo kauan ennen romantiikan aikaa varastoituna suoranainen aarre eksoottisia seikkailuja, vieläpä niin todellisuustajuisessa, realistisessa muodossa, että se tuntui heistä kauan myöhemminkin tutulta, todelta ja läheiseltä. Huomattavasti rikastutti tätä puolta myös Smollett romaaneillaan, joihin sisältyy paljon arvokasta merielämän kuvausta.[292]

Niin pian kuin siis gotiikka rupesi irtautumaan haamulinnasta ahtaammassa merkityksessä, tarvittiin vain tämän jo vanhan, kansallisen meriseikkailuromantiikan huomaaminen, ja kirjallisuudelle avautui uusi ja omalla alallaan hedelmällinen ura. Tuon huomion teki, kuten jo tiedämme, Coleridge Vanhassa merimiehessään. Sen johdannossa häivähtää, kuten jo on selitetty, omituisella, avuttomalla tavalla ilmi riippuvaisuus gotiikan keskeisimmästä näyttämöstä, haamulinnasta, ja hääjuhlaan saapuvasta kaameasta vieraasta, kunnes tämän vieraan kertomus vie kuulijan kokonaan uudelle näyttämölle, tuodakseen hänet lopuksi taas takaisin gotiikkaan, kappelin ja erakon piiriin. Vanha merimies on nyt kaikkien eksoottisten merikärsimysten ja -seikkailujen _sesam_ kauhuromanttisessa merkityksessä. Wordsworth lankeaa Rajasisseissään tähän seikkailuun, Scott käsittelee sitä Rokebyssä, Byron Don Juanissa, kuvaten sukutradition mukaan merimiesten nälänhätää ja ihmissyöntiä, ja ojennettuun käteen tarttuu suoranaisesti Coleridgea hyvin kunnioittava _Poe_, joka rakentaa Vanhasta merimiehestä eriskummallisen merikärsimysseikkailun nimeltä _Arthur Gordon Pymin kertomus_ (The Narrative of Arthur Gordon Pym, 1838). Tämä täten auennut ura on muodostunut englanninkielisessä kirjallisuudessa aivan harvinaisen tuottoisaksi, ja siihen yhtyy useita eksoottisen romantiikan eri mieliaiheita. Sellainen on merirosvoromantiikka, joka esiintyy jo Scottilla ja Byronilla, ja jolle Poe antaa voimakkaan sysäyksen mestarillisella kertomuksellaan _Kultainen kovakuoriainen_ (The Gold Bug). _R.L. Stevensonin Aarresaari_ (The Treasure Island, 1883), joka on edellisen suoranainen jälkeläinen, saattaa tämän linjan lopulliseen täydellisyyteensä. Syventymättä esimerkkien luettelemiseen tämän enempää[293] tyydyn vain huomauttamaan tosiasiana, että meriseikkailut, koskivatpa ne sitten kärsimyksiä haaksirikkojen vuoksi, merirosvoutta, aarresaaria, korallisaaria ja etelän villejä — mitä tahansa eksoottisilla merillä ja siirtomaissa esiintyvää —, ovat vielä tänäkin päivänä Englannissa haluttua (varsinkin nuorison) lukemista, ja että tämän Defoen aloittaman kirjallisuuden haaran elvyttämisessä on kauhuromantiikalla tärkeä osansa.

3

Palauttakaamme muistiin romanttinen muotokuva. Se ilmestyy jo Hamletissa, esittää tärkeätä osaa Otrantossa, esiintyy helliä muistoja elvyttävänä miniatyyrinä Radcliffen romaaneissa, on joka haamulinnan sukusalissa kertomassa esi-isien ulkomuodosta ja luonteesta, ja antaa kaamealla vaikuttavaisuudella kolkon käsityksen elämän salamyhkäisestä vaeltajasta Melmothista. Jo kauhuromantiikan alkuajoilta saakka on muotokuva erikoisella tavalla herättänyt kirjailijain mielenkiintoa; se ei ole heille vain aineellinen esine, vaan jollakin salaperäisellä tavalla elävä, _animated picture_, kuten Otranton linnan kuva.

Alkuaikoina tämä käsitys romanttisesta muotokuvasta on epäselvä: Walpole antaa naivien ihmeidensä tapaan sen tulla eläväksi ja astua ulos kehyksistään, ja Radcliffellä on kysymys vain tunteellisista muistoista miniatyyrin ääressä. Mutta jo Lewis tulee tietäen tahi tietämättään käyttäneeksi muotokuvaa tavalla, joka sisältää syvemmän ajatuksen. Matildan muotokuvassa, jota Ambrosio ihailee ja palvoo, on selittämätöntä kauneuden voimaa, tenhoa, joka vastustamattomasti valmistaa munkin sydäntä alttiiksi tulossa olevalle kiusaukselle. Melmothin muotokuvassa tämä tenho muuttuu demoonisuudeksi: kuvalla on siihen liittyvän tradition ja sen silmien ilmeen johdosta suvun jäseniin ja muihinkin peloittava vaikutus, joka herättää epämääräisen aavistuksen jostakin suvun salaisesta, kaameasta synnistä.

Melmothin kuva oli salamyhkäisyydessään, liekehtivine silmineen, joissa romantikot näkivät yleensä persoonallisen, magneettisen kauhun lähteen, omiaan herättämään kysymyksen, mistä kuva saattoi saada merkillisen voimansa. Eriskummalliseen ajatteluun taipuvaiset romantikot saavat siitä uuden yliluonnollisen aiheen, ja tuollaisen kuvan synnyn ottaa selittääkseen _Poe_. Hänelle ominaisella perinpohjaisuudella hän syventyy miettimään kuvan suhdetta tekijäänsä, esittäen mystillisen teoriansa kertomuksessa _Soikea muotokuva_ (The Oval Portrait). Taiteilija maalaa rakastamansa mallin muotokuvaa ja antautuen kokonaan tehtäväänsä ikäänkuin joka siveltimen vedolla siirtää lemmittynsä sielun ja elämän muru murulta kuvaansa. Kuta elävämmäksi tämä tulee, sitä enemmän malli kuihtuu, kunnes hän kuvan lopullisesti valmistuessa kuolee, jääden eloon kuvana. Taide on siis täydelleen itsekäs: se ei salli palvojansa rakastaa ketään eikä mitään muuta, vaan imee mustasukkaisesti kilpailijansa hengen itseensä. Täten syntyy siis todella "elävä kuva", tulos, joksi jo Melmothinkin kuvaa voisi sanoa. Poen kertomuksen romanttisena voimana on se, että vaikka siinä ei kylmästi arvostellen oikeastaan esitetä mitään uskomatonta eikä yliluonnollista, koskapa se, että taiteilija unohtaa rakkautensa taiteen vuoksi, jättäen sen kuihtumaan ja kuolemaan, ei ole mitään luonnotonta, lukija kuitenkin tästä huolimatta, kertomuksen suggestiivisen tenhon valtaamana, välttämättä tahtoo uskoa jonkin salaperäisen voiman olemassaoloon, joka yliluonnollisella, peloittavalla ja selittämättömällä tavalla on imenyt mallin hengen kuvaan. Eriskummallinen muotokuva oli saattanut siis syntyä tälläkin tavalla, s.o. se voi sisältää kuvaamansa henkilön koko persoonallisuuden, joka oli salaperäisten voimien, rakkauden ja murheen kautta siihen ikäänkuin siirretty ja sillä nyt "ladattu".

Sama perusajatus on _Rossettin_ kertomuksessa _Käsi ja sielu_ (Hand and Soul), joka kuvaa, kuinka uskonsa menettäneelle taiteilijalle hänen epätoivonsa hetkenä ilmestyy hänen oma taidesielunsa ihanana naisnäkynä, jonka hän sillä hetkellä taiteensa hurmiossa kuvaa kankaalle. Tuloksena ei ole tavallinen maalaus, vaan salaperäisesti vaikuttava kuva, ei ihmisen maalaama ihminen, vaan ilmestyksen ohjaaman käden kuvaama sielu, _manus animam pinxit_, kuten vuosisatoja myöhemmin taulun tenhovoiman valtaan joutunut ihailija sen eräästä kulmasta lukee. Ja kertomuksessa _Saint Agnes of Intercession_ Rossetti on aivan lähellä Poen tarinaa. Taiteilija maalaa rakastamansa mallin muotokuvaa ja ikäänkuin siirtää siihen tämän koko henkisen olemuksen; malli kuolee. Kertomukseen liittyy ajatus sielunvaelluksesta, sillä sittemmin taiteilija löytää sekä mallinsa että oman muotokuvansa, jotka on maalattu vuosisatoja sitten ja joiden esittämien henkilöiden lemmentarina oli sama kuin hänen. Kuten Rossettin runo _Muotokuva_ (The Portrait) osoittaa, hänen mielikuvituksensa näki rakastetun henkilön muotokuvassa, kun se oli rakastajan maalaama, jotakin mystillistä eloa, jotakin enemmän kuin muut.