Part 33

Esimerkiksi näistä kahdesta nuoresta tyypistä kelvannevat Waverley ja Fergus Mac-Ivor, Scottin ensimmäisen romaanin nuoret päähenkilöt. Edward Waverley tekee vaalean, jokseenkin lempeän vaikutuksen, vaipuu mielellään romanttisiin unelmiin ja on jossain määrin Radcliffen tyyliin tehty; kuitenkin hän on samalla miehekäs ja rohkea, pelkäämättä antautuen mitä uskalletuimpiin seikkailuihin, jos niin vaaditaan. Se romantiikka, joka hänen ympärilleen punoutuu, on lievähköä, antaen lukijan jo aivan alusta saakka ruveta odottelemaan onnellista loppua häiden merkeissä. Fergus Mac-Ivor on sensijaan kaikinpuolin romanttisen, tumman kohtalopilven ympäröimä: hän on keskikokoista isompi, sopusuhtaisesti kehittynyt, puettu yksinkertaisimpaan vuorelaispukuun, joka saattaa hänen fyysilliset etunsa täysiin oikeuksiinsa. Hänen kauniilla kasvoillaan on miehekäs ja avoin ilme, jolle kotkan höyhenellä koristettu skottilaislakki antaa sotaisen leiman; kasvoja ympäröivät tuuheat, korppimustat kiharat. Kulmakarvain ja ylähuulen ylpeä kaari osoittaa hänen tottuneen käskemään ja vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta. Hänen kohteliaisuutensakin osoittaa, että hän pitää itseään huomattavana henkilönä, ja pienenkin kiihtymyksen sattuessa hänen silmistään välähtää salama, joka ei ole vähemmin peloittava siksi, että se on täydellisesti isäntänsä hallittavana. Tämän ylpeän ryhtinsä hän pitää murtumattomana mestauspölkylle saakka. Kuten tästäkin näkyy, liittyy varsinainen sankariromantiikka, joka on ylipäätään traagillista, Scottilla mieluiten tumman tyypin ympärille. Silloinkin, kun hän onnistuu tekemään vaaleasta tyypistä todella romanttisen henkilön, kuten esim. ritari Ivanhoesta tahi Quentin Durwardista, hänen mukanaan kulkee onnellinen kohtalo, joka tekee näennäisesti uhkaavat myrskypilvet vain sateeksi kiireellisellä matkalla lopussa tapahtuvia häitä kohti. Mutta omistaessaan päähuomionsa tummalle tyypille hän luopi esim. Edgar Ravenswoodin kaltaisen henkilön, jonka syvästi traagillinen kohtalo vaikuttaa mieleenpainuvasti. Tällainen on yleispiirteiltään Scottin osuus nuoren sankarin tyypin kehittämisessä ja käyttämisessä.

4

En tahdo tässä pysähtyä Byroniin, jonka sankarista aikaisemmin annettu kuvaus lienee pääkohdissaan riittävä. Huomautan vain sen lisäksi, että byronilaisen ja nuoren tumman sankarin raja usein häipyy olemattomiin; esim. Selim on nuoruutensakin vuoksi oikeastaan lähempänä nuorta kuin byronilaista sankaria. Erona heidän välillään on se, että nuorella sankarilla ei luonnollisesti ole sitä menneisyyttä, joka antaa byronilaiselle haahmolle sen mysterion; verratessa nuorta sankaria byronilaiseen käy myös selväksi, ettei hänellä — tummalla tyypillä — sittenkään ole huomattavampaa itsenäistä tulevaisuutta: elämänkokemuksen lisääntyessä hän itsestään siirtyy byronilaisten sankarien riviin, kadoten heidän joukkoonsa.

Se kirjailija, joka luonteensa ja perusominaisuuksiensa johtamana valitsee aivan yhtä itsetiedottomasti vaalean kuin Byron oman luonteensa mukaisesti tumman sankarin, on Shelley. Hänelläkin nimittäin on sankarinsa, vaikka tämä ei olekaan saavuttanut samaa kuuluisuutta kuin Byronin; ylimaallinen läpikuultavuus ja eteerisyys on tehnyt hänet näkymättömäksi, koska hän kuvastuu sitä kirkasta ikuisuuden aatetaustaa vastaan, joka on Shelleyn runouden ilmava ja kuulas loppuvaikutelma. Samoin kuin Byron itse oli romantiikan tumma, on Shelley sen vaalea sankari; molemmat projisioivat itsensä runouteensa ja tulevat toistensa täydennyskuviksi. Shelleyn mielikuvitus luo nuoren, ylimaallisen kauniin nuorukaisen, joka ilmavissa, väriloistoisesti romanttisissa ympäristöissä, usein meren ja taivaan tuulien hengessä, unelmoi ja taistelee ihmishengen korkeimman päämäärän, vapauden, puolesta. Hän sanoo kyllä nimenomaan Laonista, että "hänen silmänsä olivat tummat ja syvät, ja hänen kirkas otsansa, joka varjosti niitä, oli kuin aamutaivas", ja että "hän seisoi siinä kauniina, hajallaan olevien tummien hiuksiensa varjossa", mutta jotenkuten mielikuvitus kieltäytyy hyväksymästä hänelle tummia värejä, vähitellen luoden hänestä kuvan, jonka värit ovat kotoisin Shelleyn rakastamasta aamutaivaasta ja välkkyvän ulapan valokylläisyydestä. Tämä vaaleus vahvistuu siitä puhtaudesta ja hengen kirkkaudesta, ylimaallisesta ihanteellisuudesta, joka on Shelleyn vertauksellisten saturunoelmien nuorelle sankarille ominainen. Hänen aatteellinen rakenteensa ja asenteensa suuntautuu ulospäin pahaa vastaan; hänellä ei ole omassa sielussaan sitä tulen ympäröimää skorpionia, joka kohdistaa kuolettavan piston itseensä huomatessaan kaikki pelastuksen tiet suljetuiksi, sitä alituisesti kalvavaa salaista syntiä, jonka ympärillä byronilaisen sankarin ajatus aina kiertää, ruokkien tuskaansa omalla verellään; hän on päinvastoin omasta yksilöllisestä syyllisyystuskasta aivan vapaa, kärsien vain ihmiskunnan onnettomuuksien vuoksi. Vaikka hän onkin katkera maailmassa vallitsevan sorron ja kurjuuden vuoksi, ei tuo katkeruus ole byronilaisen sankarin viiltävää, kielteiseksi pessimismiksi kasvanutta ivaa, vaan mieluumminkin pyhää vihaa, jonka pohjana on leimuava optimismi, järkkymätön vakaumus siitä, että kaikki onnettomuudet, kaikki sorto ja vääryys on poistettavissa, kunhan ihmiskunta vain päättää vapautua niistä harhoista ja ennakkoluuloista, joihin pahat voimat ovat sen vuosituhansien kuluessa johtaneet. Tällaisena runoilijan aatteiden esitaistelijana Shelleyn nuori vaalea sankari kohoaa hänen taiteensa mukana korkeammalle kuin milloinkaan aikaisemmin, tullen ihanteellisen ja ihmiskunnan onnea palavasti haaveilevan maailmankatsomuksen vertauskuvaksi, optimismin lujauskoiseksi hengeksi, "vapaamielisyydeksi" ehdottomassa ja tinkimättömässä merkityksessä.

Shelleyn runouden keskittyminen tällaisen ihanteellisen nuoren sankarin ympärille, samoin kuin eräät hänen runoutensa ulkomuotoseikat auttavat jonkin verran ymmärtämään aina moitittua Southeytä. Landor ja hän ovat, kuten jo on huomautettu, tämän ihanteellisen, nuoren sankarityypin isiä, — tosiasia, joka valkenee yhä selvemmäksi, jos uskaltaa vertailla Southeyn ja Shelleyn runoelmia toisiinsa. Southeyn sankari-ihanne oli oleellisesti sama kuin Shelleyn; hänen runoelmansa eivät ole tältä kannalta suinkaan vain kekseliäisyyden ja muototaituruuden näytteitä, vaan tarkoitti hän ne vertauskuviksi ihanteellisuuden taistelusta pahaa vastaan. Mutta Southeyllä ei ollut sitä hengen uljuutta eikä sitä sisäistä, todistamiskiihkoista vapaudenrakkautta, joka ei alistu hovirunoilijan siloiteltuihin säkeisiin, vaan purkautuu ilmoille Herkuleen nuolina, jotka armotta tappavat pahuuden kammottavat kotkat, ja siksi hän ei saanut nuorta sankariaan tulkituksi pysyväisellä ja korkealla tavalla. Shelley täytti sen, mikä Southeyn työstä puuttui, ja niin oli romantiikan nuori sankari tullut aikansa ihanteellisimman kaipuun ja jaloimman pyrkimyksen, milloinkaan sammumattoman tulevaisuudentoiveen runollisen kauniiksi, usein utuiseksi ja haaveisiin häipyväksi, mutta silti korkean taiteelliseksi vertauskuvaksi.[284]

5

Tämä on romantiikan nuoren sankarin elämänkaari pääpiirteissään; se, minkä siihen voisi lisätä, siirtyisi jo kauemmaksi eri vivahdusten ja yksityiskohtien alalle kuin mitä tässä on tarpeellista. Luokaamme nyt silmäys nuoreen sankarittareen saadaksemme nähdä, minkälainen oli romantikon neito-ihanne.

Hänestä on jo ollut puhetta Walpolen, Reeven ja Radcliffen yhteydessä, tuosta erinomaisen siveästä ja säädyllisestä, kauniista, ihanteellisesta ja alituisesti ahdistelun esineenä olevasta nuoresta neidosta, jonka sentimentaalisuus on aivan tavaton. Jo silloin huomautettiin, että hänen syntyperänsä on parhaiten etsittävissä Pamelan sukupuusta, lisättynä hengähdyksellä paimenidyllien sievistelevästä maailmasta. Onhan Radcliffen sankaritar myös usein kuin Watteaun taulu, jossa siveä ja kaikkia muodon ja sopivaisuuden vaatimuksia noudattava kaarikaulainen rokokooneito peräytyy kuin säikähtynyt joutsen, kun rakastaja ilmeisesti käy liian painokkaasti helliä esityksiään alleviivaamaan. Tahtoisi mielellään kirjoittaa nuoren sankarittaren synnyn Shakespearen nimen alle kirjallisuuden historian suureen kantaluetteloon, mutta siihen ei ole olemassa täysin riittäviä perusteita. Tosinhan kyllä esim. Cymbelinen Imogenessä on jotakin myöhemmän romantiikan haaveilemaa enkelimäistä siveyttä ja suloa, ja ovathan Shakespearen nuoret neidot joka ainoa ylen romanttisia, mutta siitä huolimatta on heidän ja myöhemmän romantiikan neitojen välisessä sukupuussa — yksityisiä poikkeuksia lukuunottamatta — aukko. Tämän aukon muodostaa rokokoon kaino sievistely ja puritaaninen siveellisyys, josta Shakespearen neidot ovat terveessä, häävuodetta kainostelematta kaipaavassa verevyydessään täysin vapaat. Tässä suhteessa Shakespearen neidot ovat renessanssin realismin, terveen aistinautinnon ja elämänilon edustajia, mutta romantiikan nuoret sankarittaret taas sairaalloisempaan haavemaailmaan kuuluvia.

Viitaten aikaisemmin sanottuun huomautan siitä nuoren sankarittaren ulkomuodollisesta ja luonnettakin koskevasta tyyppijaoittelusta, joka esiintyi jo Walpolella Matildan hentona ylimaallisena alttiutena ja Isabellan reippaana päättäväisyytenä, ja jonka Radcliffe kehitti täydellisemmäksi luoden vaaleat, sinisilmäiset Emilynsä ja tummakiharaiset, yösilmäiset Juliansa. Edellisestä tyypistä huokuu jonkinmoista hienoa naisellisuutta, altista ja uhrautuvaa äidillisyyttä, joka taistelee elämänkamppailunsa alistumisella ja kyyneleillä, hienon haikealla resignatiolla, ja jolle lempi on kaikkea muuta taivaallista, mutta ei intohimoa. Jälkimmäinen edustaa runollista lennokkuutta, itsenäistä ja vastustushenkistä kaunotarta, joka tuntee syvästi, vaatii itselleen vapautta ja valinnan oikeutta, eikä ole kylmä lemmen intohimollekaan. Tämä jako kahteen vastinekuvaan on nuoren sankarittaren vaiheissa samana yhteisenä piirteenä kuin nuoren sankarinkin.

Tätä pitemmälle ei Radcliffe hänen kehityksessään päässyt. Hänestä kuvastuu kirjailijattaren oma, hiljainen ja haaveileva sielu, voimatta kohota sen korkeampaan aatteellisuuteen kuin mitä mahtuu puhtaaseen lempeen ja surumieliseen, tunteelliseen "iltahelkähdelmään". Lewisin varsinainen nuori sankaritar Antonia ei ole sankaritar ollenkaan, vaan vielä lapsi, nukkemainen olento, joka täydelleen maailman pahuudesta tietämätönnä joutuu rikoksen uhriksi. Hänessä herättää mielenkiintoa lapsen enkelimäinen puhtaus ja se, että hänessä saattaa huomata nuorukaisen yrityksen koettaa sanoin tehdä eläväksi mielikuvaa koskemattomasta, puoleksi auenneesta neidosta. Tämä voi olla hyvin kaunista, mutta kieltäytyy olemasta erikoisemman romanttista; Lewishän käyttikin melkein kaikki romanttiset värinsä maalatessaan demoonisen naisolentonsa Matildan kuvaa, jättäen kuitenkin sen verran jäljelle, että kykeni romaaninsa lopulla luomaan terveen ja miellyttävän naistyypin, Walpolen Isabellan vastineen, Virginian, joka pian keksii keinot, joilla Antonian sulho Lorenzo saatiin lohdutetuksi.

Tämän jälkeen nuoren sankarittaren tyyppi seuraa rinnakkaisolentona nuorta sankaria. Landorin ja Southeyn runoelmissa hän on tämän rinnalla ja rakastettuna osallisena samoissa taisteluissa ja samojen aatteiden kannattajana, siirtyen jo heillä, ja varsinkin Shelleyllä, kokonaan pois kaikesta todellisuudesta. Hän on runollinen näky, läpikuultavan kirkas ja puhdas, jonkinmoinen taiteen konseptsioni, joka edustaa heidän kauneus-unelmainsa synteesiä ja heidän maailmankatsomuksensa sydänhermoa. Naisena hän on naisellisen, ruumiillisuudesta vapaan kauneuden kirkastettu olemus, aateolentona hän on vapauden taisteleva hengetär, joka liitää ihmiskunnan edellä onnea kohti. Cythna "liikkui tämän maan pinnalla kirkkauden olentona — kuin kasteisen aamun säteilevä pilvi, joka vaeltaa poluttoman äärettömyyden sini-avaruudessa; — hän näytti minusta, kun hän kasvaessaan rinnallani yhä kaunistui, kuin joltakin kuolemattoman unelman kirkkaalta varjolta, joka myrskyn uinuessa käy elämän tumman virran aalloilla". Tällaisena nuori sankaritar on Landorin keksintö ja Shelleyn kohottama korkeaan vertauskuvalliseen kirkkauteensa, ja tällaisena lopuksi Dante Gabriel Rossetti ylentää hänet dantemaiseksi taivasolennoksi, Beatriceksi, kauneuden eteeriseksi vertauskuvaksi, tulkiten mielikuvaansa runossaan _Siunattu neito_ (The Blessed Damozel):

The blessed damozel leaned out From the gold bar of Heaven; Her eyes were deeper than the depth Of waters stilled at even; She had three lilies in her hand, And the Stars in her hair were seven.

6

Walter Scott liittyy nuoren sankarittaren kuvauksessa Radcliffen tyyppeihin, eritoten mitä tulee ulkomuodollisiin seikkoihin. Läpikäyvänä piirteenä hänen romaaneissaan on neitojen jakautuminen vaaleaan ja tummaan tyyppiin, melkeinpä vielä selvemmin kuin nuoren sankarin kohdalla. Waverleyn Rose Bradwardine on nuottiavain tähän duurissa kulkevaan neitosäveleeseen, samoin kuin Flora Mac-Ivor tummaan ja traagilliseen molliin. Rose, "Tully-Veolanin ruusu", oli "hyvin kaunis tyttö, skotlantilaista tyyppiä, s.o. hänen kullankellertävä tukkansa oli erinomaisen tuuhea ja hänen hipiänsä yhtä valkoinen kuin hänen vuoriensa lumi. Hän ei kuitenkaan ollut kalpea eikä miettivän näköinen, vaan oli ilmeeltään kuten luonteeltaanko vilkas. Hänen kasvonsa olivat niin läpikuultavan puhtaat, että pieninkin tunteen ailahdus sai veren virtaamaan sekä niihin että hänen kaulallensa. Vaikka hän olikin tavallista kokoa pienempi, oli hänen vartalonsa erikoisen sopusuhtainen; hänen liikkeensä olivat keveät, sirot ja luonnolliset". Flora Mac-Ivor esitetään seuraavalla romanttisella tavalla: "Täällä Waverley löysi Floran kuin jonkin Poussinin maiseman rakastettavan koristeolennon katselemassa putousta. Kahden askeleen päässä taampana oli Cathleen, kädessään pieni skotlantilainen harppu, jonka soittotaidon Rory Dall, eräs läntisten vuorimaiden viimeinen harpputaituri, oli Floralle opettanut. Laskeva aurinko valaisi kirkkaasti ja monin vivahduksin Waverleyn ympäristöä, näytti antavan Floran katseen ilmehikkäälle tummuudelle yli-inhimillistä loistetta ja korotti hänen kasvojensa rikasta kauneutta sekä hänen ihanan vartalonsa arvokkuutta ja suloa. Edward ei ollut mielestään milloinkaan, ei edes ihanimmissa unissaankaan, voinut kuvitella olentoa, joka olisi ollut niin sanomattoman mieltäkiinnittävä ja rakastettava". Kun tämä näky avautui Waverleylle paikalla, jolle vuoripuron pauhu, kristallikirkas suvanto, tummat kalliot ja niiden välissä kasvavat puut ja pensaat antoivat sekä jylhää että myös pehmeätä romantiikkaa, voi ymmärtää, kuinka ihastuneella mielellä kirjailija on tätä kohtausta kuvannut. Kun sekä Rose että Flora vielä lisäksi ovat musikaalisia, soittaen molemmat harppua ja laulaen sopivissa kohdissa vanhoja ballaadeja ja kansanlauluja, sekä ovat eteviä naisten muissakin siroissa taidoissa, käy ilmeiseksi, että Scott on perinyt heidän alkukuvansa Radcliffen maailmasta.

Kuten sanottu, on Scott jokseenkin johdonmukainen tässä jaossaan tummiin ja vaaleisiin. Esimerkkinä voidaan hyvällä syyllä vielä mainita Ivanhoen traagillinen sankaritar Rebecca, ja sen vaalea, ylevä, kuninkaallinen saksilaiskaunotar Rowena. Romantiikka viivähtää aina mieluiten Rebeccan vaiheilla, jättäen Rowenan kylmempänä ja tyynempänä odottamaan luonnollista ja onnellista loppupäätöstä. Mutta tämä jako kuvaa kuitenkin vain Scottin sankaritar-ihanteen ulkoisia piirteitä, ilmaisematta pää-asiaa.

Vaikka Scott olikin täysiverinen romantikko, oli hän samalla myös erinomaisen tervehenkinen ja teräväsilmäinen todellisuuden ihminen. Hänen romaaneissaan esiintyy sarja tyyppejä, joiden kuvaaminen sillä luonnollisuudella ja eloisuudella esim. puhetavan pienimpiä käänteitä myöten kuin millä hän sen tekee, olisi mahdotonta ilman todellisuudessa tapahtunutta yksityiskohtaisen tarkkaa huomioiden tekoa ja ilman harvinaisen hyvää muistia. Nämä tyypit, skotlantilaiset akat, kerjäläiset, vuorelaiset, maanviljelijät, virkamiehet, eivät ole mitään mielikuvituksen tuotteita, vaan henkilöitä Scottin omasta kokemuspiiristä, ja niitä käsittelevät puolet Scottin tuotannossa ovat uudenaikaisen, realistisen kansankuvauksen ensimmäisiä ilmiöitä ja saavutuksia. Scottin realismi ansaitsee todellakin tässä suhteessa tuon nimen paljoa paremmalla syyllä kuin veijariromaanien "todellisuuskuvaus", joka realistisesta sävystään huolimatta on alkuaan kansansaduston piiriin kuuluvaa kepposromantiikkaa. Scottin kansankuvaukselle antaa vielä erikoisen syvyyden ja uudenaikaisuuden leiman se vahva, elämää ymmärtävän huumorin kannattama myötätunto, jolla hän näihin kuvattaviinsa suhtautuu ja joka paljastaa niiden repaleisen viitan tahi muuten vaatimattoman asun alta arvoa ansaitsevan ihmisen ja lähimmäisen.[285] Tämän todellisuustajunsa, myötämielensä ja rakkautensa yhteistä kansaa kohtaan Scott nyt siirtää nuoreen sankarittareensakin, ja kun hänen miehekäs, ritarillinen luonteensa muutenkin unelmoi nuoresta naisihanteesta, syntyi näistä molemmista pyrkimyksistä neidon tyyppi, joka ei enää kuulu Radcliffen Emilyihin eikä Julioihin, ei ole mikään ritarilinnan neito eikä tummakiharainen tradition kaunotar, vaan verevä ja terve, luonnollinen ja inhimillinen skotlantilaistyttö, esim. sellainen kuin _Jeanie Deans Mid-Lothianin sydämessä_ (The Heart of Mid-Lothian). Scott ei anna hänelle mitään romanttisia olemuksen ja ulkomuodon tunnusmerkkejä — Jeanie on pieni ja vaatimaton, kesakkoisilla, päivettyneillä, ei aivan säännöllisillä kasvoilla miellyttävä ilme —, vaan kuvaa hänet selvällä asiallisuudella siksi, mikä hän on: köyhän, mutta ankaran puritaanisen vuokraajan tytär, jolla ahkeran työn ja lukemattomien velvollisuuksiensa, alituisen toisten hyväksi uhrautumisen ohessa on perin vähän aikaa ja tilaisuutta mihinkään romanttisiin unelmiin. Tällainen romanttinen unelma tulee kuitenkin hänen toteutettavakseen todellisessa elämässä: kun kuolemantuomio uhkaa hänen sisarpuoltansa Effietä, jota syytetään lapsenmurhasta, eikä se näytä olevan vältettävissä, päättää Jeanie hädässään tehdä sen, "mikä sopii sisarelle, tyttärelle ja kristitylle naiselle", ja lähtee yksin ja vastoin kaikkien mahdottomaksi tekeviä neuvoja ja estelyjä taivaltamaan Lontooseen, pyytääkseen kuninkaalta ja kuningattarelta armoa sisarelleen. Purkaen kihlauksensa, koska ei katso itseään osallisena sisarensa häpeään sopivaksi kenenkään puolisoksi, Jeanie suorittaa seikkailurikkaan matkan ja saavuttaa selvällä järjellään, lapsellisella luottamuksellaan, naivilla suloudellaan ja skotlantilaisella murteellaan sen, mitä kaikki olivat pitäneet mahdottomuutena. Tässä kaikessa Jeanie kuvastuu erinomaisen inhimillisenä, kirkkaana ja hyvänä olentona, jonka luonteen pääpiirteenä on todellinen sankaruus elämän onnettomuuksien ja vaikeuksien voittamisessa. Näillä henkilökuvauksillaan Scott käsittääkseni saavuttaa korkeimman asteensa taiteilijana, johdattaen alkuaan utuisen ja kaavamaisen romanttisen henkilönuken siihen yksilöllisyyden piiriin, josta lähtien esim. Charles Dickens sittemmin rakensi omat henkilökuvansa. Näin siis nuori sankaritar Scottin kautta kehittyy vereväksi todellisuudeksi, kulkien toista äärimmäisyyslinjaa kuin sisarensa, Southeyn ja Shelleyn eteerinen aatesankaritar.

7

Byronin nuori sankaritar eroaa yllä esitetyistä siinä, ettei hänellä ole mitään aatteellista kutsumusta; hänen ainoa aatteensa on rakkaus, todella romanttinen, äkkiä syttyvä, polttava intohimo, jonka hyväksi hän elää ja kuolee. Varsinkin itämaisissa runoelmissaan Byron esittää sarjan näitä intohimoisten unelmainsa ja kokemustensa kuvia, nuoria neitoja, jotka runollisella tuhlaavaisuudella kerrotun kauneutensa, ylen romanttisen ympäristönsä ja murheellisen kohtalonsa vuoksi jättävät mieleen vaikutelman etelän säkenöivästä tähtiyöstä, haaremin lumosta, luvattoman lemmen sulosta, surevasta kypressistä ja haudan valkeasta marmoripaadesta. Byron on nuoren sankarittaren trubaduuri, jonka luuttu ja laulu heläjävät etelämaisen lemmen intohimosta ja uneksivat kaunottaresta, jonka polttava katse välähtää hunnun, haaremin ja parvekkeen suloisia salaisuuksia kätkevän verhon takaa.

"Hänen silmäinsä tummaa suloa olisi turhaa koettaa kuvata; katso gasellin silmiä, niin mielikuvituksesi saapi tehokasta apua, sillä ne olivat yhtä suuret ja kaihoavan tummat, erona vain se, että joka säkenestä, joka välähti luomen alta kirkkaana kuin Giamschidin jalokivi, loisti sielu". Näin kuvaa Giaour Leilaansa, Circassian tytärtä, joka liikkui vertaistensa joukossa kuin joutsen aalloilla. Abydoksen morsian on yhtä "kaunis kuin hän, joka lankesi ensiksi ihmisten joukosta hymyillessään peloittavalle, mutta rakastettavalle käärmeelle, jonka kuva silloin leimautui hänen sieluunsa". Hän on "häikäisevä kuin liian pian katoava näky, pehmeä kuin haudatun lemmen muisto, ja puhdas kuin lapsen rukous". Tällainen on Zuleika, jonka kauneudesta puhuessaan runoilija puhkeaa sanomaan: "Kuka ei ole kokenut, kuinka heikkoja sanat ovat silloin, kun on ikuistettava kauneuden taivaallisen säteen yksi välähdys!" Haltioituneena tästä mielikuvastansa runoilija laulaa hänen kohtaloansa, kuoloa lemmen tähden, säkeillä, jotka sentimentaalisuutta lähenevällä sisällöllään ja itämaisen murheen vaikuttavilla kuvilla varmaankin traagillisesti värähdyttivät hänen oman ja myöhemmänkin ajan romanttisesti lemmenjanoisia sydämiä. Runollisina murheen vertauskuvina silloin painuivat ihmisten mieleen "surullisen synkkä, mutta elävä kypressi, joka ei kuihdu, vaikka iankaikkinen murhe asuu sen joka oksassa ja lehvässä"; "valkoinen ruusu, joka yksinäisessä, nöyrässä kalpeudessaan näyttää itse epätoivon istuttamalta, eikä kuihdu, vaan kukkii aina huomenna uudelleen"; "satakieli, jonka laulu on kuin hourien soittoa, ja jonka kuulijat eivät voi lähteä pois, vaan tahtoisivat aamunkin tullen kuulla sitä, itkeä ja valvoa"; "valkoinen marmori, jonka äärellä murheen kukka kukoistaa yksinäisenä ja kasteisena, kylmän puhtaana ja kalpeana kuin itkevän kauneuden poski murheen tarinaa kuullessaan".

Medora, Conradin rakastettu, elää samoin vain yksin hänelle, ja kun Conradin on heti tultuansa lähdettävä, "hänen suurten lemmekkäiden silmiensä hellä sini jäätyi hänen tuijottaessaan tyhjyyteen". Medoran silmät ovat syvän siniset, silmäripset pitkät ja tummat, ja tukka vaalea. Gulnare, Seyd-pashan lemmikkipuoliso, on tummasilmäinen ja kastanjatukkainen kaunotar, joka syttyy intohimoon ensi silmäyksellä ja murhaa pashan vapauttaakseen Conradin. Käytellen milloin tummia, milloin vaaleita värejä kuvatessaan sankarittariensa ulkomuotoa Byron antaa heille kaikille rintaan lemmen polttavimman, kaikki vaativan ja kaikki uhraavan intohimon, joka johdattaa heidät pelkäämättöminä kuolemaankin. Tässä Byron on romantikkonakin uutuus, romanttisen rakkauden päärunoilija, joka kohottaa nuoren sankarittaren keskeiseksi motiiviksi värikkäässä intohimon maalauksessa, tarvitsematta ja haluamatta sen lisäksi mitään muuta aatetta. Nuoren sankarittaren kuva tulee tästä hyvin hedelmälliseksi ja oleelliseksi tekijäksi Byronin runoudessa, hänen sankarinsa välttämättömäksi rinnakkais-olennoksi. Kaikki ne romanttiset lupaukset, jotka sisältyivät Radcliffen mielikuviin nuoresta neidosta, Byron hänestä irtautuen toteutti joka suhteessa.

8