Part 31
Edellisen lisäksi on sitten mainittava eräs toinenkin ikivanha kirjallinen lähde, joka mieleenpainuvalla tavalla kertoo sukurutsauksista, nimittäin Vanha Testamentti. Se on ollut se päälähde, joka levitessään kansalta toiselle on ehkä kaikista suorasukaisimmin sekä kertonut sukurutsauksesta että sitä myös kironnut. Kuvaus ensimmäisistä ihmisistä ja heidän lapsistaan johtaa ajatukset välttämättömyyden pakosta avioliittoon veljen ja sisaren välillä; Lotin tyttäret sanoivat: "Käykäämme, juottakaamme meidän isämme viinalla, ja maatkaamme hänen kanssansa", "ja niin tulivat molemmat Lotin tyttäret isästänsä raskaiksi"; Saara oli Abrahamin sisar, sillä Abraham sanoi Abimelekille: "Ja hän on tosin minun sisareni, sillä hän on minun isäni tytär, vaan ei äitini tytär"; Juda makaa miniänsä Thamarin; kaikki nämä tapahtuivat niistä koitumatta mitään rangaistusta ja niihin liioin liittymättä mitään moitetta. Vasta Moseksen kolmas kirja, 18:s luku, sisältää luettelon "kielletyistä polvista ja sekaannuksista", osoittaen, että nuo "sekaannukset" olivat yleisiä Egyptissä ja Kaanaassa, ja olivat myös, koskapa kielto oli tarpeellinen, tulleet Israelinkin paheiksi; saman kirjan 20:nnessä luvussa nämä sekaannukset luetellaan vielä laajemmin ja kielletään "kauhistuksina". Moseksen laissa on ehkä voimakkaammin kuin missään muussa sukurutsaus kielletty; sen sanoista kuvastuu niin läpitunkeva ja ylevä ankaruus, että se todennäköisesti on melkoisessa määrässä yhä korostanut tuota tekoa vastaan esiintyvää, torjuvaa kauhun tunnetta.
Tämä kolkko aihe on siis kulkeutunut kirjallisuuden käsittelemänä ja saaden yhä uutta elinvoimaa elämän tämänlaatuisista onnettomuuksista ja harhautumista kaukaisten aikojen takaa nykypäiviin saakka, ollen vieläkin yhtä elinvoimainen kuin silloin. Ennen kirjallisuutta ja koko ajan sen rinnalla se vielä lisäksi on ollut kansanrunoudessa keskeisimpiä aiheita, luoden tummaa tragiikkaansa satuihin ja runoelmiin, kuten hyvin näkyy esim. Kullervo-sikermästä.
2
_Shakespearessa_ lähestytään joskus sukurutsaus-aihetta. _Perikleessä_ se esiintyy peittelemättömänä, sillä kuningas Antiochus on vietellyt tyttärensä ja pitää tätä rakastajattarenaan. Niissä näytelmissä, kuten esim. _Talvisessa tarinassa_, joissa lapsi, tytär, joutuu heitteelle, väikkyy myös sukurutsauden vaara lähellä, sillä kansantarinoiden ja myyttien heitteelle pantu lapsi joutuu hyvin usein, Oidipus-sadun mukaisesti, tällaisen kohtalon uhriksi. Vihdoin on huomattava, että niiden monien selitysten joukossa, joilla on koetettu tulkita Hamletin salamyhkäisyyden arvoitusta, esiintyy tähänkin aiheeseen vetoava väite. Tämän selityksen mukaan Hamlet näkee siinä, että hänen isänsä on poistettu hänen äitinsä viereltä, omien lapsuuden aikaisten tiedottomien toivomustensa täyttymisen: hänen rakkautensa äitiin on lapsen tunteen ohella ollut tiedottomasti eroottistakin, mikä puoli on selvinnyt hänelle vasta miehuuden uninäkyjen kautta. Saadakseen kokonaan omistaa äitinsä hän on lapsena tiedottomasti toivonut isänsä kuolemaa, ja kun hän nyt näkee sen tapahtuneen ja ymmärtää toisen miehen anastaneen sen paikan, joka hänen lapsuustoivomustensa mukaan olisi kuulunut juuri hänelle, sekä samalla toteaa tunne-elämänsä luonnonvastaisen suunnan, hänet valtaa ennen muuta inho itseään kohtaan. Tämä itsensä inhoaminen saa hänet viivyttelemään kostoaan kuninkaalle, jota hän lapsuustoiveidensa mukaisesti ei voi olla identifioimatta itsensä kanssa ja jonka rikos hänen salaisinten arviointiensa mukaan siis on kyseenalainen; inho omia ajatuksia kohtaan panee hänet moittimaan äitiänsä sukurutsaudellisesta lemmestä ja kiivaan mustasukkaisesti kieltämään häntä nousemasta kuninkaan vuoteelle; tämä hänen salaisimman tunne-elämänsä todellisen suunnan valkeneminen sammuttaa hänen lempensä Opheliaa kohtaan ja saattaa hänet kohtelemaan tätä julmasti, koska julmuus lemmittyä kohtaan on kidutusta ja siis samalla itseinhon vaatimaa rangaistusta hänelle itselleenkin. Puuhatessaan siis ulkonaisesti kostoa isänsä murhaajalle Hamlet todellisuudessa taistelee omaa itseänsä ja kammottavaa kaipaustansa vastaan. Tämä selitys kelvatkoon niin pitkälle kuin voi. Siihen psykoanalyyttiseen metoodiin, johon se perustuu, ja joka pyrkii selittämään myöhemmän iän sukurutsaustaipumukset lapsuuden tiedottoman erotiikan toteutumiksi, en voi tässä syventyä, vaan viittaan sitä käsittelevään kirjallisuuteen.[271]
Paljoa suuremmassa määrässä kuin Shakespeare käyttivät Elisabethin ajan muut dramaatikot sukurutsaus-aihetta. Beaumontin ja Fletcherin draamassa _Kuningas ja ei kuningas_ (A King and no King), joka esitettiin 1611, käytetään kauhua herättävän jännityksen luojana kuningas Arbaceen äkkiä leimahtavaa intohimoa sisartansa Pantheaa kohtaan; syntynyt tilanne ratkaistaan osoittamalla lopuksi, ettei Panthea ollutkaan hänen sisarensa. Samojen tekijöiden parissa muussakin draamassa (_Tyydytetty nainen_ — Woman pleased; _Auringon kaunis neito_ — The Fair Maid of the Sun) esiintyy sukurutsausta, joka on juonen pohjana _John Fordinkin_ näytelmässä _Sääli, että hän on h—a_ ('Tis Pity She is a Whore). Elisabethin ajan romantikot käyttivät mielellään tuskallisia ja kiduttavia aiheita, joista sukurutsaus on epäilemättä eniten omiaan aiheuttamaan myrskyä katsojan siveellisessä rauhantilassa.
Siirtyäkseni nyt käsittelyni esineenä olevaan kirjallisuuteen huomautan, että _Walpolen Otrantossa_ sukurutsaus-aihe kummittelee lähellä: tahtoohan nimittäin Manfred itse naida poikansa morsiamen sen jälkeen kuin poika on kuollut, mikä suhde olisi jossain määrin sisältänyt sukurutsaudellista sivumakua. Walpolen draama _Salaperäinen äiti_ osoittaa, että tämä kauhu-aihe oli erikoisella tavalla painunut hänen mieleensä. Hän sanoo lapsena kuulleensa kerrottavan, kuinka eräs nainen oli kysynyt piispa Tillotsonilta neuvoa,[272] mitä hänen oli tehtävä seuraavassa asiassa: hän oli synnyttänyt pojallensa tyttären, jonka kanssa sama poika nyt aikoi mennä naimisiin, tietämättä häntä omaksi lapseksensa tahi sisareksensa; piispa oli neuvonut olemaan paljastamatta salaisuutta. Tästä tarinasta Walpole olisi muka saanut aiheensa. Olkoon miten hyvänsä, joka tapauksessa Heptameronin marraskuun 30:n päivän kertomus käsittelee incestum-sarjaa, joka on aivan sama kuin Walpolen näytelmässä: luullen lempivänsä rakastajatartansa poika lempiikin äitiänsä; tämä synnyttää hänelle tyttären, jonka hän myöhemmin nai, tietämättä häntä sisar-tyttäreksensä. Salaperäisessä äidissä Narbonnen kreivitär on salaa asettunut poikansa rakastajattaren tilalle ja synnyttää tyttären, jonka poika myöhemmin nai. Salaisuus tulee ilmi, kreivitär surmaa itsensä, Adeliza menee luostariin ja Edmund hakee kuolemaa taistelukentältä.
Jos nyt rupeaisimme tutkimaan tätä näytelmää Hamletin kohdalla esitetyn saksalaisen psykoanalyysin valossa, täytyisi ensin syventyä Walpolen lapsuuteen ja nimenomaan hänen suhteeseensa äitiinsä, päästä selville hänen tiedottomista lapsuustoiveistaan, ja, jos hänen kiintymyksensä äitiin on ollut erittäin hellä, tehdä se johtopäätös, että hän näytelmässään tulkitsee jonkinmoisena tiedottomana mediona juuri noita lapsuustoivomuksiaan, vieläpä siten, että hän samalla tietämättään on koko aikansa salaisimman ja syvimmän sielunelämän tulkkina. Mutta tätä täytyy kieltäytyä tekemästä, sillä siihen ei voi huomata pienintäkään aihetta; tällainen selitys ylipäätään lähtee otaksumista eikä varmoista tosiasioista, ja harhautuu sovellutuksessaan johtopäätöksiin, jotka toisaalta usein tekevät kysymyksessä olevalle kirjalliselle tuotteelle väkivaltaa, muuttuen toisaalta, jos mieli arvostella, niitä kriitillisinä, laadultaan sangen epäilyttäviksi. Siihen kysymykseen, kuinka ja miksi Walpole tuli käsitelleeksi sukurutsaus-aihetta, on vastaus etsittävä muualta.
Edellä esitetyt lyhyet viittaukset Shakespearen aikaan ja huomautus sukurutsaus-aiheen yleisyydestä silloin tarkoittavat sitä, että tämä, samoin kuin muutkin kauhu-aiheet, on erikoisesti luonteenomainen juuri romantiikalle, oli sitten kysymys Elisabethin ajasta tahi 1700-luvun lopusta. Ennemmin tahi myöhemmin romanttiset kirjailijat, etsiessään melodramaattisia kauhu-aiheita, törmäsivät tähän elämän kolkkoon ilmiöön ja viehättyivät sen tarjoamiin kohtalokkaisiin ristiriitoihin. Sukurutsaus on yleensä aihe, jota viileä ja rauhallinen kauneudentunne luonnottomana ja repivänä kavahtaa,[273] mutta jota kohtaan kauhuvaikutelmia etsivä ja romanttista taideuhmaa uhkuva mieli tuntee salaperäistä kiintymystä. Kun Walpole kävi luomaan goottilaista kirjallisuuttaan, oli aivan luonnollista, että hän miettiessänsä haamulinnansa synkkiä henkilöitä tapasi niiden välillä sukurutsaudellisenkin suhteen. Kun tämä aihe muiden kauhuominaisuuksiensa lisäksi vielä tarjoaa erinomaisen tilaisuuden sen kammottavan ja jännittävän mysteriotunnelman luomiseen, joka yleensä on romantikkojen yhtenä päämaalina, on luonnollisena asiana odotettavissa, että milloin kirjallisuus kääntyy romanttiseen uomaan, sieltä ennenpitkää tulevat eteen myös incestum-suhteet. Tätä tietä, tutkiessaan goottilaisuutta ja nauttiessaan kauhuvaikutelmista, tehdessään kirjallisia kokeilujaan, Walpole — ehkäpä muistaen lapsuudessaan kuulemansa kertomuksen tuli koettaneeksi, minkä vaikutuksen mahtaisi tehdä, jos sukurutsaus sovitettaisiin tapahtumaan hänen jo muutenkin kolkossa haamulinnassaan. Historialliselta kannalta on sanottava, että hän sillä kokeellaan tuli esiintyneeksi samanlaisena uudestaan elvyttäjänä kuin romaanillaankin: Salaperäinen äiti nosti sukurutsaus-aiheen uudelleen näkyville, lähettäen sen esittämään seuraavien vuosikymmenien romantiikassa huomattavaa osaa.
3
Aihe on niin arkaluontoinen, ettei Reeven ja Radcliffen ankarasti sopivaisuuden rajoissa kulkeva kynä paljoa uskalla sitä lähestyä. Radcliffellä se kuitenkin väikkyy saapuvilla, esim. _Metsän tarinassa_, jossa markiisi de Montalt tietämättään himoitsee veljensä tytärtä; kuten ennen on kerrottu, on _Italialaisessa_, ilmeisesti Munkin vaikutuksesta, sukurutsaus myöskin tapahtumaisillaan, kuten tekijätär sillä kohdalla antaa aihetta luulla. Mutta aiheen osuus on tästä huolimatta vähäinen näiden molempien kirjailijattarien kirjoissa. Vasta Lewis esittää sen _Munkissa_ kaikella mahdollisella räikeydellä antaessaan Ambrosion sekä raiskata että murhata oman sisarensa, jota hän tosin ei täksi tiedä. Kirjan kauhurealistisista kohtauksista on tämä kammottavassa kuolleiden holvissa tapahtuva eläimellinen hirmutyö huippusaavutus, joka varmaankin aiheutti suurimman osan kirjaan kohdistuneista vastalauseista. Sillä Lewis kuin uhmaten uudisti Walpolen herättämän sukurutsausmotiivin, heittäen sen kirjansa laajan levikin kautta suuren yleisön pohdittavaksi ja väkevämpien kirjailijoiden ajateltavaksi.
Jos tarkastetaan tämän aiheen valossa seuraavia romanttisia kirjailijoita, saattaa huomata, kuinka se kelpaa eräänlaiseksi kirjailijaluonteen koettimeksi. Ilmeisesti kirjailija, joka sitä käyttää, osoittaa sillä ajatuselämänsä kulkevan erikoisilla teillä; siinä suhteessa on se kirjailija, joka antaa jonkin henkilönsä tietoisesti ryhtyä incestum-tekoon, pitemmällä kuin se, joka esittää asian tietämättömyydestä tapahtuneeksi. Esim. Scott ei suoranaisesti puutu sukurutsauteen,[274] ja me ymmärrämme, että se olisikin ollut hänelle mahdotonta; hänen kirjailijaluonteensa oli siihen liian kirkas ja raikas, rakastaen romantiikan kauniimpia ja luonnollisempia puolia. Samoin oli aihe mahdoton Southeylle ja Wordsworthille, joiden sopivaisuutta ja ulkonaista säädyllisyyttä tarkoin noudattava, pikkuporvarillinen, puritaaninen siveellisyys ja nuhteettomuus jo ennakolta torjui sen käsittelyn ajatuksenkin. Coleridgelle se sen sijaan olisi ollut mahdollista, sillä hänen luonteessaan ilmeisesti piili enemmän sitä uhmaa ja seikkailunhalua, etten sanoisi dekadenssia, joka on edellytyksenä siihen, että kirjailija yleensä tätä aihetta koskettaa. Hän ei kuitenkaan tullut siihen puuttuneeksi. Sitä dekadenssia oli Walpolessa ja Lewisissä, ja sitä oli kieltämättä melkoinen määrä Byronissa ja Shelleyssä. Yhtä outoa kuin Scottin esiintyminen sukurutsausaiheen käsittelijänä olisi ollut, yhtä luonnolliselta tuntuu näiden kahden tapaaminen tältä linjalta. Siihen, että sukurutsaus-aihe oli heille molemmille näin ilmeisesti mielenkiintoinen, on etsitty syytä heidän luonteensa ja yksityiselämänsä alalta. Seuraava väitesarja menee tässä suhteessa pisimmälle:
V. 1905 julkaisi lordi Lovelace, Byronin tyttärenpoika, Lontoossa yksityistä levikkiä varten teoksen nimeltä _Astarte — totuuden sirpale George Gordon Byronista_ (— A Fragment of Truth concerning G.G.B.; v. 1921 uusi, laajennettu painos), joka oli tehty perheasiakirjojen pohjalla ja tahtoi osoittaa oikeutetuksi sen vanhan syytöksen, että Byron oli elänyt kielletyssä suhteessa sisarpuolensa Augustan kanssa.[275] Tämä teos oli psykoanalyytikoille mieluinen löytö, jonka perusteella esim. Otto Rank pitää incestum-syytöstä Byronia vastaan eittämättömänä tosiasiana. Mutta kylmästi ja tyynesti arvostellen täytyy sanoa, että niissä tämän julkaisun kirjeissä, jotka esitetään raskauttavimpina, ei esiinny ainoatakaan kohtaa, joka objektiivisesti katsoen todella oikeuttaisi suoraan julki lausumaan tämän syytöksen. Niissä kyllä esiintyy oudostuttavan kiihkeätä vihjailua Byronin ja Augustan suhteeseen, mutta siihen täydennykseen, jonka runoilijan yksityiselämään kohdistunut häpeällinen uteliaisuus näihin vihjailuihin lopuksi julkeasti liittää, ei ole olemassa mitään pätevää ja kestävää todistusta. Lopuksi ei tämä kysymys kuulukaan kirjallisuuden historian, vaan psykiatrian alalle; runoilijain yksityiselämä on kyllä omiaan valaisemaan heidän tuotantoaan, mutta ei niin pitkälle kuin mihin tässä asiassa on menty. Kaikkea sitä, mitä runoilijain tuotanto sisältää, ei voida eikä saa projisoida heidän yksityiselämäänsä, eikä liioin päinvastoin. Sille, että incestum-aihe on Byronin runoudessa hyvin etualalla, ei kaiken sen perusteella, mitä on tullut ilmi ja eittämättömästi todistetuksi, voida, jos tahdotaan pysyä tosiasioissa, saada täyttä selvitystä ja kestäviä perusteita hänen yksityisestä elämästään.
Se, että Byron ilmeisesti paljon harkitsi incestum-kysymystä, johtuu hänen erotiikkansa voimakkuudesta ja hänen sielunelämänsä sairaalloisesta kiihkeydestä. Uhmailevana, aina erikoisasenteita etsivänä romantikkona, joka ylipäätään kapinoi oloja, laitoksia, tapoja ja vakiintuneita katsomuksia vastaan, ja joka tunsi erikoista halua esiintyä huonompana ja nimenomaan "syntisempänä" kuin mitä todellisuudessa oli — moinen teeskentely voi joskus mennä yllättävän pitkälle —, hän muka oli taipuvainen pitämään inhoa kiellettyjen asteiden välistä lemmensuhdettakin kohtaan ennakkoluulona, josta vapaiden ihmisten kyllä sopi irtautua, jos itse niin tahtoivat, jo se, ettei sukurutsaus ole Byronilla milloinkaan mikään tietämättömyyden aiheuttama onnettomuus, vaan tietoisesti rakentunut suhde, osoittaa, että Byron paljon harkitsi tätä asiaa, varsinkin sen jälkeen, kun häntä ruvettiin siitä syyttämään. Silloin hän luonteensa mukaisesti otti salaperäisen, uhmailevan asenteen: "Entä sitten, vaikka niin olisikin?" Aiheeseen kiinnitti hänen huomiotansa myös hänen romanttinen kirjallinen pyrkimyksensä. Olen jo ennen huomauttanut, että Byron rakensi suuremmassa määrässä kuin edeltäjänsä runoelmiensa vaikutuksen sen tumman mysterion varaan, joka yleensä romanttista sankaria ympäröi; tämä mysterio on ylipäätään synnytetty sellaisilla viittauksilla, että ajatus johtuu epäilemään takana piilevän jotain kamalaa, tunnetta sekä siveyttä järkyttävää; mikä olisikaan näin ollen ollut parempi ja tehokkaampi pohja tällaisille juhlallista, pelkäävää kammoa herättäville vihjauksille kuin salassa tapahtunut sukurutsaus? Tämä romanttisen kauhumysterion halu ja hänen tehty uhmasyntisyytensä riittää selittämään Byronin suhteen tähän aiheeseen, tarvitsematta kaivautua hänen yksityisen elämänsä salaisuuksiin. Se ei ole vain hänen aiheensa, vaan kuuluu koko kauhuromanttiselle koulukunnalle.
_Abydoksen morsiossa_ häivähtää aluksi sisaren ja veljen rikollinen rakkaus esiin, ja lukija kiintyy odottamaan jotakin muuta kuin minkä runoelman loppu antaa. Oliko Byronilla mielessään toinen näkemys runoelmaa aloittaessaan kuin miksi hän sen lopussa muodosti, ikäänkuin itsekin suunnitelmaansa peläten? Sitä tekisi mieli kysyä siksi, että Selimin ja Zuleikan uskottelu sisaruksiksi, kuten runoelman alussa tapahtuu, sillä lopuksi olematta runossa muuta kuin jonkinmoisen juonikepposen tehtävä, on Byronille vierasta; sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä runoelman mysteriollekaan, koskapa tämä pääasiassa kasvaa Selimin ja hänen merirosvoutensa ympärille. En pitäisi mahdottomana arvelua, että Byron oli alkuaan päättänyt käsitellä tässä runoelmassaan veljen ja sisaren kohtalokasta rakkautta, varsinkin kun hän itse juuri näinä aikoina oli tällaista suhdetta koskevien juorujen esineenä, mutta luopui työnsä varrella ja uhmansa heikennyttyä alkuperäisestä suunnitelmastaan.
Veljen ja sisaren rakkaus on se incestum-muoto, joka kiinnittää Byronin mieltä. Hän palaa siihen _Kainissa_, jonka puolisona on hänen kaksoissisarensa Adah, eikä sivuuta asiaa sen luonnollisen pakkotilan varjolla, ettei muita naisia ollut kuin Kainin sisaret, vaan perustelee tällaisen suhteen yleistä oikeutusta. Adah myöntää rakastavansa Kainia enemmän kuin isäänsä ja kysyy Luciferilta, onko se syntiä. Ja kun Lucifer vastaa, ettei se tosin ole syntiä hänelle, mutta kyllä hänen lapsilleen, ei Adah tätä ymmärrä, käsittämättä että rakkautta voisi olla monenlaista. Raamatun aihetta käsitellessään Byron tunsi olevansa niin kaukaisella ja puolueettomalla alueella, ettei hän pelännyt sukurutsauden avoimen käsittelyn tässä tapauksessa, johon kristitty lukijakunta oli ammoin ensimmäistä perhettä ja ihmiskunnan lisääntymistä ajatellessaan alistunut, herättävän mitään paheksumista. Veljen, ja, kuten näytelmästä voi ymmärtää, todennäköisesti sisaren rikollisen suhteen Byron sitten asettaa sen lähes läpitunkemattoman mysterion pohjaksi, joka alusta saakka ympäröi _Manfredia_ ja hänen kohtaloaan.
Astarte, Manfredin ainoa ystävätär, jota hänen piti rakastaa jo veriheimolaisuudenkin vuoksi ja jonka nimikin herättää salaperäisen ja kammottavan erotiikan tunnelmaa, ei elä enää, ja Manfred etsii heidän yhteisen salaisuutensa unhoitusta. Kun "seitsemäs" henki ilmestyy hänelle kauniin naisen muodossa, huudahtaa Manfred: "Oi Luoja, jos niin on, etkä ole hulluutta etkä ivaa, minä vielä voisin olla mahdollisimman onnellinen. Tahdon syleillä sinua ja me tahdomme uudelleen olla —". Kun metsästäjä tarjoaa hänelle viiniä, hän torjuu sen, sanoen näkevänsä maljan reunalla verta: "Sanon, että se on verta — minun vertani — sitä puhdasta ja lämmintä, joka virtasi isieni ja meidän suonissamme, kun olimme nuoria, kun sydämemme oli yhtä ja me rakastimme toisiamme niin, kuin meidän ei olisi pitänyt rakastaa; jo silloin tämä vuodatettiin, mutta kohoaa yhä uudelleen näkyviin, värjäten pilvet ja sulkien minut pois taivaasta". Manfredin rikos on se, että hänen "syleilynsä on ollut turma"; "rakastin häntä ja tuhosin hänet", ei kädellä, vaan sydämellä, "joka särki hänen sydämensä; tämä katsoi minuun ja lakastui". "Oli kuolettavin synti rakastaa siten, kuin me rakastimme", tunnustaa Manfred Astarten haamulle ja pyytää, ettei Astarte inhoaisi häntä. Tarkastettuina ajan yleistä kauhu-aiheiden taustaa vastaan ja Byronin oman elämän valossa, eli kuten hurskas apotti sanoo Manfredille:
— — — — — Rumours strange, And of unholy nature, are abroad, And busy with thy name; a noble name For centuries —
nämä outoon suhteeseen viittaavat, tahallisesti hämäriksi jätetyt kohdat eivät voine tarkoittaa muuta kuin incestum-rikosta ja sen tuottamia tunnontuskia. Näin Byron yhdistää tämänkin aiheen sankariinsa, tehden hänestä, kuten aikaisemmin sanotusta jo on selvinnyt, täydellisen kauhuromantiikan ideain ilmennyksen, joka kokoaa itseensä kuin polttopisteeseen suurimman osan siitä, mitä tällä alalla oli häntä ennen ajateltu ja esitetty, ja kohottaa sen syvästi inhimilliseksi rikollisen tunnon ja sielullisen tuskan kärsimys- ja sovituskuvaksi.
4
Samoin kuin Byronin, on Shelleynkin elämässä puolia, jotka tekevät incestum-aiheen esiintymisen hänen runoudessaan ymmärrettäväksi. Tämä eteeristen näkyjen ("By solemn vision, and bright silver dream, his infancy was nurtured" — Alastor) runoilija oli lapsuudestaan saakka tuntenut sielussaan suuren rakkauden kaipuuta, joka sai hänen unelmoivan, ylimaallisiin avaruuksiin pyrkivän mielikuvituksensa tavoittelemaan kirkastettua, ihanteellista lempeä. Lapsuudessa olivat sisaret olleet hänen eriskummallisten käärmesatujensa hartaita kuulijoita, äidin osuutta ei hänen elämässään voi huomata, ja isän puolelta tuli hänen osakseen tinkimätön ja ankara alistumisen vaatimus; tämä kaikki oli omiaan jo lapsuudesta saakka, ja varsinkin sitten, kun hänen ensimmäiset lemmentunteensa olivat päättyneet pettymiseen ja sammumiseen,[276] kasvattamaan hänessä sitä käsitystä, että sisarusten rakkaus oli kestävintä ja puhtainta. Tätä käsitystä tuli tukemaan hänen kaikkiin inhimillisiin oloihin ja vakiintuneisiin pitämyksiin kohdistuva epäilyksensä, joka ei tutkimatta alistunut pitämään sisarusten välistä lempeäkään luonnottomuutena. Koko elämänsä aikana Shelleyllä oli varsinaisen "maallisen" rakkautensa rinnalla toinen, sisarellinen, "taivaallinen" rakkautensa, s.o. hänen perheessään vaimon rinnalla platoonisena ystävättärenä oleva nainen. Tämän rinnakkaislempensä ja ystävyytensä kahteen naiseen Shelley runoudessaan mielellään vei askeleen eteenpäin, s.o. veljen ja sisaren lemmensuhteeksi, joka ei enää ollut platooninenkaan. Samalla tavalla hän projisioi luulonsa isästään runouteensa, jossa isät edustavat mahdollisimman rajatonta tyrannivaltaa, tullen sen sorron ja vääryyden vertauskuvaksi, jota vastaan Shelley kävi aatteellista taisteluaan. Samoin kuin Byronilla on siis Shelleylläkin incestum-aiheen käyttö tarkoituksellista, kokemusten ja eroottisen herkkyyden aiheuttaman ajattelun ja perustelun tulosta.