Part 30
Tuntuu nimittäin vaikealta eroittaa hänen sisaruudestaan _Coleridgen_ runokatkelman _Christabelin_ kaamean salaperäistä Geraldinea, vaikkakin runon jääminen keskeneräiseksi estää näkemästä, minkä osan runoilija oli hänelle lopuksi määrännyt. Mutta sen syntyaika, pari vuotta Munkin ilmestymisen jälkeen (1797-1800), sen tyypillinen kauhuromanttinen aineisto yleensä ja se äkillisyys ja salaperäisyys, jolla Geraldine ilmestyy näyttämölle, koko runon aito goottilainen tunnelma, sitovat sen lähtemättömästi kauhuromantiikan keskeisimpään piiriin, antaen oikeutusta Matildan ja Geraldinen rinnastamiselle.[264]
Linnan neito Christabel menee keskiyöllä metsään rukoilemaan kaukana poissa olevan ritarinsa puolesta ja tapaa siellä "kauniin neidon, joka oli puettu valkoiseen, kuutamossa loistavaan silkkiviittaan". Se oli Geraldine, jonka Christabel nyt vie linnaansa. Vieras ei kuitenkaan pääse nostamatta kynnyksen yli, eikä kiitä pyhää neitsyttä pelastuksestaan. Koira ulvahtaa hänen kohdallaan ja sammunut liesi leimahtaa kirkkaaseen liekkiin. Hänen katseensa on niin erikoinen, ettei Christabel voi olla huomaamatta sitä. He saapuvat makuuhuoneeseen, jota kuu salaperäisesti valaisee, ja siellä Geraldine omituisin sanoin manaa pois Christabelin äidin henkeä, joka on saapunut lastansa suojelemaan. Geraldinen riisuutuessa Christabel sitten näkee kauhulla hänen rintansa ja kylkensä — "näky, josta voi uneksia, mutta ei kertoa"; rinnassa on, kertoo runo, Geraldinen "häpeän merkki ja surun sinetti", mutta minkälainen, ei sanota. Jokin vaarallinen lumo saa sinä yönä Christabelin valtaansa. Kun hän seuraavana päivänä huomaa, miten Geraldine lumoaa hänen isänsä, valtaa hänet paha aavistus, hän muistaa yöllisen kauhunäkynsä ja koettaa varoittaa isäänsä, mutta ei voikaan tehdä sitä, sillä lumous estää sen. Kun hänen isänsä sitten tahtoo samana päivänä lähettää sanan Geraldinen kotiin — hän on muka naapuriparoonin tytär — vastustelee sitä vanha palvelija; hän on luvannut sinä samana päivänä puhdistaa linnan metsän epäpyhistä olennoista, koska oli unessa kuullut sieltä salaperäisiä huokauksia ja ollut löytävinään kyyhkysen, jonka ympärille oli kääriytynyt vaaleanvihreä käärme. Silloin Geraldine kääntyy katsomaan Christabelia, jonka mielestä hänen katseensa kiiltää kuin käärmeellä.
Mitä runoilija tällä kaikella tarkoitti, on tietämätöntä; itse hän ei antanut siitä mitään selitystä. Päättäen siitä, että hän piti runoaan kauan aikaa julkaisematta, jättäen sen lopultakin keskeneräiseksi, ei hän itsekään ollut sen jatkokehityksestä selvillä. Todennäköistä kuitenkin on, että runoilijalla oli väikkynyt mielessä jonkinmoinen luonnonihmiselle vahingollisten voimien vertauskuva, eräänlainen Undine-aihe, jonka kehittäminen loppuun saakka kävi hänelle ylivoimaiseksi.[265] Katkelmanakin Christabel kuitenkin on kauhurunouden mestariluoma, joka on tuonut kirjallisuuteen voimakkaasti vaikuttavan naisdemoonin ja hänen mukanaan uudella tavalla tuon erikoista huomiota ansaitsevan kauhuromanttisen piirteen, pahan silmän, käärmeen katseen. Kun P.B. Shelley kuunteli kohtausta Geraldinen riisuutumisesta, vaikutti sen salamyhkäinen kauhusisällys häneen niin suggestiivisesti, että hän selvästi oli näkevinään Geraldinen rinnassa silmät.[266] Tämä paha ja vahingollinen katse merkitsee nyt demooni-aiheenkin kehittymistä. Lewisin aineellinen paholainen muuttuu vähitellen pahan prinsiipiksi, kadottaen aineellisuutensa, sillä kun myöhempi kauhuromantikko lähtee etsimään sopivaa muotoa demooniselle oliolle nimenomaan saadakseen esitetyksi sen salamyhkäisen ja selittämättömän kauhun lähteenä, käy ilmeiseksi, ettei mikään räikeässä päivävalaistuksessa esiintyvä, karkean aineellinen demooni, sellainen kuin esim. Lewisin paholainen, täytä asetettuja vaatimuksia. Tuon personoidun kauhun olennon täytyi päinvastoin jäädä hämäräksi ulkomuodoltaan, piirteiltään lopullisesti määrittelemättömäksi, että se juuri tämän kautta jättäisi mahdollisimman paljon tilaa mielikuvituksen omille suggestiivisille maalailuille. Tätä tietä keksitään romantiikan pöyristyttävin kauhudemooni, _Lytton-Bulwerin_ romaanissaan _Zanoni_ esittämä Ovenvartija, jonka alkuaiheena ilmeisesti on ollut aikaisemmin kuvaamani Poen Varjo, ja aikaisimpana esi-äitinä ehkä Miltonin inhoittava Synti.[267]
Ennenkuin salaistiedon oppilas, valmistettuaan itseään pitkäaikaisilla lihan ja hengen harjoituksilla, pääsee "tuonpuolisen" tiedon yhteyteen, täytyy hänen kestää taistelu Ovenvartijan, personoidun pahuuden ja kauhun kanssa. Samoin kuin on kirkkauden, on myöskin pimeyden olentoja, ja näiden jälkimmäisten ruhtinas on tuo romaanin kammottava Ovenvartija, jonka voimaa kestämään vaaditaan yli-inhimillinen pelottomuus, yhtyneenä täydelliseen sielun ja ruumiin puhtauteen. Tässä kokeessa on käynyt niin, että "kylmäverisin viisas, tulisin intoilija, karaistunein, rautahermoisin sotilas, on tavattu vuoteestaan kuolleena, hiukset pystyssä ja silmät ulos pullistuneina". Kun nuori Glyndon, jonka esi-isäin joukossa on ollut sangen pitkälle päässyt salaistiedon oppilas, tämän veriperinnön vaikutuksesta innostuu pyrkimään tuonpuolisen tiedon yhteyteen, hänen aistillisuutensa estää häntä kohoamasta siihen puhdistuneeseen ja korkeaan sielulliseen tilaan, joka on onnistumisen ehdoton edellytys. Kun hän nyt uhkamielisesti tunkeutuu mestarinsa työhuoneeseen, sytyttää taikalamput ja hengittää salaperäistä eliksiiriä, saa hän kyllä manatuksi esiin sumuolentojen sarjan ja kuulee "laulun henkeä", mutta vain hetken. Sumuolennot poistuvat ikkunasta, johon heidän sijaansa ilmestyy toisellainen olento, joka salaperäisellä tavalla muuttaa hänen äsken tuntemansa autuuden sanomattomaksi kauhuksi. "Aste asteelta eroittuivat sen ääripiirteet selvemmiksi. Se oli hänestä kuin tummaan huntuun verhoutunut ihmispää, jonka hunnun läpi tuijotti silmäpari, hyytäen hänet katseellaan ytimeen saakka. Muita piirteitä ei oikeastaan näkynyt, vain nämä kuolon-tuijottavat, sietämättömät silmät. Hetken kuluttua kummitus liukui hitaasti huoneeseen. Sumu katosi sen tieltä, lamppujen valo himmeni lepattaen levottomasti kuin sen hengityksen edessä. Sen vartalo oli hunnun peitossa, kuten kasvotkin, mutta sen muodot olivat naisen. Se tuntui ryömivän eteenpäin kuin jokin inhottava, suunnaton matelija, ja sen silmistä hehkui niin kuolettava kiukku, että sitä on mahdoton kuvata. Kaikki muu oli pimeätä, peitettyä, kuoleman kaltaista, mutta tässä herkeämättömässä, palavassa, jäykistyneessä ja kuitenkin niin elävässä katseessa oli jotakin niin inhimillistä ilkkuvassa ja intohimoisessa vihassaan, jotakin, mikä osoitti, ettei tämä Kauhujen varjokuva ollut ainoastaan henki, vaan kylliksi ruumiillinenkin tullakseen yhä kuolemaatuottavammaksi ja kauhistuttavammaksi ruumiilliselle olennolle. Ja kauhu ryömi yhä lähemmäksi häntä, hiipi hänen vierelleen, hengitti häntä poskelle..." Glyndon ei kestä Kauhun voimaa, vaan joutuu sen valtaan, nähden sen jälkeen kaikkialla edessään nuo hypnotisoivat silmät. Ne ovat tyytyväiset ja poissa ainoastaan silloin, kun hän suorittaa siveellisesti ala-arvoisia tehtäviä, mutta ilmestyvät heti häntä lannistamaan, kun hän tahtoo siveellisesti nousta. Jos hänellä on silloin riittävästi voimaa taistella noita silmiä vastaan, pääsee hän lopuksi alennustilastaan. Täten käy kertomuksen vertauskuvallinen merkitys selväksi.
Tämä mielikuva demoonisesta, mystillisyyden suggestiiviseen kauhuvaippaan pukeutuneesta olennosta ja sen tuijottavista silmistä oli painunut syvälle Lytton-Buhverin mieleen. Tapaamme sen hänen jo mainitussa kauhunovellissaankin, jossa hänen mielikuvansa vampyyrisilmistä saavuttaa todellakin pöyristyttävän tehon. Novellin kertojan kokemukset hänen viettäessään yönsä kysymyksessä olevassa kummittelutalossa ovat erikoisia joka suhteessa, sillä hän saa tutustua siellä sekä tavallisiin haamuihin että myöskin tuohon kauhuolentoon. Hänen kävellessään talon takapihalla ilmestyy pihan pölyyn hänen eteensä lapsen jalanjälkiä, ikäänkuin joku haamulapsi olisi kulkenut siinä hänen edellään. Kuuluu kuiskauksia, koira osoittaa silminnähtäviä pelon merkkejä, nojatuoli liikkuu itsestään, ja siinä saattaa kuvitella istuvan jonkun vaaleansinisen, ääriviivoiltaan hämärän ja sumuisen olennon; kun tuolia koetetaan panna paikoilleen, tuntee sen siirtäjä kipeän iskun käsivarressaan. Ovet menevät salaperäisellä tavalla lukkoon; joku näkymätön käsi koettaa riistää pois löytäjän kädestä kirjeitä, joissa hämärästi viittaillaan kauan sitten tässä samassa rakennuksessa tapahtuneeseen lapsenmurhaan; ihmisen kokoinen vaalea valo keinuu valvojain edessä, muuttuen lopuksi häikäisevän kirkkaaksi tulipalloksi ja kadoten; kynttilät lepattavat kuin tuulessa ja näkymätön voima vie kellon pöydältä; koira nousee nurkassaan seisomaan aivan jäykkänä, karvat pörröllään ja silmissä hurja ilme, sekä koettaa päästä pakoon, puskeutuen seinää vastaan; se on kuin kauhun lumoissa oleva, käärmeen ahdistama kaniini. Vihdoin esiintyy itse korkeimman kauhun olento. Se oli ulkopiirteiltään sangen epämääräinen, kuin olisi pimeys muodostanut itsestään erikoisen olennon. En saata sanoa sitä muodoltaan inhimilliseksi, mutta ihmistä tahi sen varjoa se kuitenkin muistutti enemmän kuin mitään muuta. Seisoessaan siinä selvästi eroavana ympäröivästä ilmasta ja valosta se näytti kooltaan jättiläiseltä, melkein koskettaen kattoa... Katsoessani sitä minut valtasi ankara kylmyyden tunne. Eteeni noussut jäävuori ei olisi voinut jäädyttää minua enempää, eikä sen vaikutus olisi voinut olla fyysillisesti tuntuvampi kuin tämän. Olin vakuutettu, ettei se ollut pelon aiheuttamaa kylmän tunnetta. Tuijottaessani tuohon olentoon olin huomaavinani, vaikka en voi sanoa sitä varmasti, kaksi silmää katsovan minuun tuolta ylhäältä. Väliin olin eroittavinani ne selvästi, väliin ne näyttivät katoavan, mutta jatkuvasti kuitenkin pimeyden läpi välähteli vaaleansinisiä valonsäteitä siltä korkeudelta, jossa olin ollut näkevinäni nuo silmät. Koetin puhua, mutta en saanut ääntä ollenkaan. Saatoin vain ajatella: 'Onko tämä pelkoa? Tämä ei ole pelkoa'. Koetin nousta; turhaan. Tuntui kuin vastustamaton voima olisi painanut minut alas. Vaikutelmani oli kuin olisi jokin suunnaton ja musertava voima vastustanut tahtoani; sen saman äärimmäisen kykenemättömyyden tunteen kilpailla yli-inhimillisen voiman kanssa, jonka fyysillisesti saattaa kokea myrskyssä merellä, tulipalossa, jonkun pelottavan villipedon, ehkä mieluiten haikalan edessä, tunsin tällä hetkellä moraalisesti. Tahtoani vastaan oli asettunut toinen tahto, voimaltaan yhtä paljon yläpuolella sitä kuin myrsky, tuli ja haikala ovat ihmisen aineellista voimaa mahtavampia, ja nyt, tämän vaikutelman selvitessä minulle, kasvoi vihdoinkin kauhuni asteeseen, jota en voi sanoin kuvailla. Kuitenkin säilytin ylpeyteni, ellen rohkeuttani, sanoen itselleni: 'Tämä on kauhua, mutta ei pelkoa; ellen pelkää, ei minulle tapahdu mitään; järkeni ei tunnusta tätä, se on harhanäky — minä en pelkää'. Voimakkaasti ponnistaen onnistuin vihdoinkin ojentamaan käteni pöydällä olevaa asettani kohti, mutta tehdessäni niin tunsin käsivarressani ja olkapäässäni oudon tärähdyksen ja käteni vaipui hervotonna alas. Ja nyt, yhä lisääntyväksi kauhukseni, kynttilöiden liekki alkoi hitaasti vähetä; ne eivät sammuneet, vaan niiden liekki väheni aste asteelta; samoin kävi lieden tulen: liekki katosi vähitellen hiilistä, ja muutaman minuutin kuluttua oli huone aivan pimeä. Pelko joutua täten pimeyteen tuon synkän olion kanssa, jonka voiman tunsin niin tehoisaksi, sai vihdoinkin hermoni liikkeelle. Kauhuni oli tosiasiallisesti saavuttanut korkeimman kohtansa, jolloin minun joko täytyi menettää tajuntani tahi ponnistautua irti lumouksen piiristä. Ja minä ponnistauduin. Sain ääneni takaisin, vaikkakin huutona, muistaakseni seuraavan tapaisina sanoina: 'En pelkää, sieluni ei pelkää', ja samalla hetkellä sain myöskin voimaa nousta. Syöksyin tuossa synkässä pimeydessä ikkunan luo ja tempasin verhon syrjään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli saada valoa. Nähdessäni korkeudessa kirkkaan ja tyynen kuun tunsin niin suurta iloa, että se melkein korvasi äskeisen kauhuni. Tuo tumma olio, olipa se mikä hyvänsä, oli poissa; vastapäisellä seinällä näin ainoastaan epäselvän varjon, kuin äskeisen varjon varjon.
"Katseeni sattui nyt pöytään, joka oli vanha, pyöreä, mahonkinen, ilman mitään peitettä, ja silloin huomasin, kuinka sen alta kohosi kalvosta myöten näkyviin käsi. Se näytti olevan lihaa ja verta yhtä paljon kuin omanikin, mutta oli laiha, ryppyinen ja pieni, kuin vanhan naisen käsi. Hyvin pehmeästi se tarttui pöydällä oleviin kirjeisiin ja siinä samassa hävisivät sekä kirjeet että käsi. Sitten kuuluivat samat kolme äänekästä koputusta, jotka olin kuullut vuoteeni päästä ennen tämän eriskummallisen kohtauksen alkua. Äänten vaiettua tunsin huoneen huomattavasti tärähtelevän, ja sen toisesta päästä, lattiasta, kohosi säkeniä tahi pallosia, kuin valokuplia, jotka olivat monivärisiä, vihreitä, keltaisia, tulipunaisia, sinisiä. Säkenet liikkuivat ylös ja alas, sinne tänne, hitaasti ja nopeasti, kukin oikkunsa mukaan. Seinän vierestä lähti nyt liikkeelle nojatuoli asettuen pöydän ääreen ja siihen kasvoi äkkiä naisen haamu. Se oli niin selvä kuin se olisi elänyt. Kasvot olivat nuoret ja kauniit, mutta oudon surumieliset ilmeeltään, kaula ja olkapäät olivat paljaat ja muu ruumis puettu pilvimäiseen, valkoiseen, väljään viittaan. Se alkoi sukia pitkiä keltaisia suortuviaan, jotka valuivat sen hartioille; se ei katsonut minuun, vaan oveen, ja näytti kuuntelevan, vartioivan ja odottavan. Taka-alalla muuttui nyt varjo tummemmaksi, ja taas olin näkevinäni sen yläosasta leimuavan kaksi silmää, suuntautuneina tuohon haamuun päin. Silloin tuli ovelta, vaikka se ei auennut, toinen haamu, yhtä selvä, yhtä kuolon kaltainen, muodoltaan nuori mies, puettuna viime vuosisadan tapaan. Kun hän lähestyi naista, syöksähti tumma olio seinältä ja kaikki kolme peittyivät hetkeksi pimeyteen. Kun valo palautui taas, olivat molemmat haamut kuin tuon olion vallassa; naisen rinnassa oli verinen jälki ja mies nojasi veriseen miekkaansa, kunnes olio jälleen nieli heidät ja he katosivat. Taas valokuplat kiisivät, leijailivat ja aaltoilivat, esiintyen yhä taajempina ja hurjemmassa epäjärjestyksessä. Vihdoin ei huoneessa ollut jäljellä muuta kuin tuo varjo, ja siihen katseeni taas kohdistui. Siitä tulivat jälleen näkyviin nuo pahansuovat käärmeensilmät. Valokuplat nousivat ja laskivat taas sekavassa, säännöttömässä, kuohuvassa tanssissaan, sekautuen heikkoon kuun valoon. Nyt purskahti näistä kuplista kuin munista esiin kamalia ilmiöitä, niin että ilma tuli niitä täyteen. Ne olivat kuin verettömiä matoja, niin inhoittavia, etten voi kuvata niitä mitenkään muuten kuin kehoittamalla lukijaa muistamaan näkyä, jonka mikroskooppi paljastaa, kun sen alle asetetaan vesitippa, — läpikuultavia, liikkuvia, ajaen ja ahmien toisiaan, muodostumia, joita ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt paljain silmin. Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään sopusuhtaisuutta eikä liikkumisessa mitään järjestystä. Ne kiisivät ympärilläni yhä nopeammin ja kiivaammin, parveillen pääni päällä ja ryömien oikealla kädelläni, jonka vaistomaisesti olin käskevästi nostanut hillitäkseni kaikkia pahoja olentoja. Joskus tunsin minuun koskettavan, mutta sen tekivät näkymättömät kädet, eivät nämä. Kerta tunsin kurkullani kylmien, pehmeiden sormien puristusta, ja minä keskitin kaikki voimani vastustavaksi, taipumattomaksi tahdoksi, käänsin pois katseeni tuosta varjosta, noista oudoista käärmeensilmistä, jotka nyt olivat tulleet selvästi näkyviksi, sillä olin varma siitä, että niissä, eikä muussa, asui tuo pahuuden sitkeä, luova tahto, joka saattoi murtaa omani".
Tämä ote riittäköön, sillä se osoittaa, kuinka pitkälle tuo eriskummallinen käsitys silmistä voittamattoman kauhun lähteinä saatettiin kehittää.
9
Geraldinen kautta olen joutunut seuraamaan tätä pahan silmän aihetta ja tarkastamaan siten syntyneitä kauhun kuvia. Palatakseni lähemmäksi Matildan sisarkuntaa huomio Geraldinen jälkeen kiintyy _Scottin Viimeisen runojan lauluun_, jonka Branksomen linnan herratar on ilmeisesti syntynyt tällaisten demoonisten tunnusmerkkien vaikutuksen alaisena.[268] Hänen salakammiotansa vartioi "sana ja loihtu, joiden kuuleminen ja kertominen on kuolemaksi"; paitsi valtijatarta itseään ei ainoakaan elävä olento ollut astunut sen kynnyksen ylitse. Hänessä on kuitenkin Scottin runouden kalpeahkoa viileyttä ja hänen osansa lapsensa oikeuksia puolustavana äitinä asettaa hänet toiseen valaistukseen kuin mikä hänen edeltäjillään oli. _Southeyn_ runoelmissa on demoonisilla noitanaisilla hyvin suuri osuus; mielikuva tällaisesta olennosta oli kauhuromantikoilla yleensä tavallinen ja monesti hyvin voimakasvärinen. — Tällainen puoleksi demooninen olento hiipii mieleen ja herättää Matildasta aiheutuvia muistoja myös lukiessa eräitä _Poen_ kertomuksia. Varsinkin _Ligeia_, jonka harvinaisen ja ylimaallisen kauneuden kuvaamiseen kirjailija käyttää kaiken kykynsä, mielikuvituksensa ja kielensä mestaruuden, johdattaa ajattelemaan kauhuromantiikan salaperäisiä naisolentoja, sillä paitsi demoonista kauneuttaan Ligeia on erikoinen myös oppineisuudeltaan, ulottaen sen kaiken salatunkin viisauden uumeniin. Tähän kauhuromanttiseen sävyyn on koko kertomus soinnutettu ja demoonista vivahdusta sille antaa myös se, että kirjailija tavallaan perustaa sen demonologiastaan tunnetun vanhan englantilaisen moralistin Joseph Glanvillen lauselmaan "tahdon voimasta, joka ei kuole". Niinpä kertojan tahdonvoima palauttaa Ligeian kuolleista erikoisella ja kauhua herättävällä tavalla. Samanlainen nainen on _Morella_, joka on ulkomuodoltaan erikoisen kaunis ja oppineisuudeltaan suoranainen ihme. Nimenomaan mystilliset salatiedot ovat hänen erikoisalansa, johon hän tutustuttaa miehensäkin, avaten hänelle kielletyn tiedon alueet, kunnes sieltä lopuksi vastaan tuleva kauhu lankeaa varjona miehen sydämeen ja vieroittaa hänet hänen salaperäisestä puolisostaan. Tässäkin kertomuksessa Poe palautuu romanttiseen ideaansa eräänlaisesta kuoleman jälkeen jatkuvasta fyysillisestäkin elämästä.
Poen vaikutuksen alaisena toiminut ranskalainen kirjailija _Villiers de L'Isle-Adam_ näyttää koettaneen haahmoitella demoonista naisolentoa, todennäköisesti lähinnä Poen Ligeian ja Morellan mukaan. Sellainen olisi Tullia hänen romaanikatkelmassaan _Isis_ ja Any Sowana kertomuksessa L'Ève Future.[269]
_Hawthornen Marmorifauni_ tuntuu olevan kaukana kauhuromantiikan haamuromaaneista, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa sen syntyneen osaksi niidenkin tunnustähtien alaisena. Tuo salaperäinen taiteilijatar Mirjam, jonka eleet ja esiintyminen herättävät niin usein arvoituksellista tunnelmaa, ei ole oikeastaan muu kuin Matilda, joskin kokonaan puhdistuneena pahan vallasta, jalona ja hyvään pyrkivänä ihmis-olentona. Romaanin salaperäisen juonen kuljetus, sen palautuminen kauhuromantiikan vanhoihin keinoihin ja monet piirteet Mirjamin olennossa todistavat, ettei Ambrosion tarina ole ollut aivan kokonaan näkymättömissä silloin, kun Donatellon, ihmisfaunin, runollinen historia kirjoitettiin. Hänen nykyaikaisuutensa kuitenkin johtaa tämän vanhalla kauhuromanttisella pohjalla olevan salamyhkäisen naistyypin keskelle meidän päiviemme kirjallisuuden "vampyyri-naisia", joilla on lumoava ja salaperäinen voima vangita saaliikseen yhä uusia uhreja.[270]
VIII
SUKURUTSAUS JA ROMANTTINEN EROTIIKKA
1
Otsakkeen ensimmäinen sana, jolla on harvinaisen kolkko ja pöyristyttävä sointu, ehkä pöyristyttävämpi kuin vastaavilla sanoilla muissa kielissä, koskapa siinä tuntuu kuvastuvan jonkinmoista kauhuteon maalaavaa seuraussaastaa, vie keskelle romantikkojen julminta ja luonnonvastaisinta aineistoa. Se johtaa mieleen sarjan kammottavia kuvia, aiheuttaen samalla pelkäävän kysymyksen, mikä on saattanut niin monet kirjailijat yhä uudelleen puuttumaan moisen kauhuaiheen käsittelyyn.
Sukurutsaus-aihe on tullut kirjallisuuteen hyvin aikaisin siirtyen siihen elämän muiden solmukohtien mukana. Elämä itse on yhä uudelleen sallinut sukurutsauksen tapahtua, kiinnittäen siihen yhteiskunnan huomion ja ikuistaen sen monina eri kertomuksina kirjallisuuteen jo kulttuurin varhaisilta ajoilta alkaen. Iliaksen yhdeksännessä laulussa "hepourho" Phoinix kertoo, kuinka hän äitinsä pyynnöstä liittyi isän sivulemmittyyn, että isä sitten tämän hylkäisi, mutta siitäpä taatto "päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot". Näin sai alkunsa aihe isän ja pojan esiintymisestä kilpakosijoina. Sophokles tuo kirjallisuuteen Oidipus-tarinan eli aiheen pojasta, joka surmaa isänsä ja nai äitinsä, ja Euripides Hippolytoksessa aiheen äidistä, joka vainoaa poikaansa (poikapuoltansa) lemmentarjouksilla. Sukurutsaus-aiheet siirtyivät kreikkalaisilta roomalaisille, jatkuen näiden kirjallisuudessa, kuten esim. Senecan Phaedrassa ja Oedipuksessa, ja sinkoutuvat näin antiikin kirjallisuuden mukana nykypäiviin saakka, aiheuttaen kaikissa maissa toisintoja, jäljittelyjä ja sukurutsaussuhteiden vaihteluja. Antiikki piti historiallisellakin kirjallisuudellaan huolta siitä, ettei mielenkiinto tähän kauhu-aiheeseen päässyt väsähtymään: Herodotos kertoo (III, 31), että Kambyses "surmasi sisarensa, jonka hän oli ottanut vaimokseen, vaikka tämä olikin hänen sisarensa molempien vanhempien puolelta"; historioitsija Marcus Justinus kertoo, että Semiramiin surmasi hänen oma poikansa, jota hän oli ahdistellut saastaisen lemmen tarjouksilla; Ptolemaiosten historiasta tiedetään, että he säännöllisesti naivat sisarensa, noudattaen siinä faarao-dynastioiden sisäsiitostraditiota; ja Svetonius paljasti historiassaan kammottavia kuvia Agrippinan ja hänen poikansa Neron suhteista — mainitakseni vain muutaman esimerkin suuren paljouden joukosta. Heijastaen elämänkäsityksensä myytteihinsä antiikki lopuksi niissäkin kuvasi jälkimaailmalle ajatuksensa sisäsiitoksesta: Kronos kuohitsi isänsä Uranoksen ja syöksi hänet valtaistuimelta, naiden sisarensa Rhean; hänen poikansa Zeus voitti vuorostaan hänet ja nai hänkin sisarensa Heran; näin jatkuu sukurutsaus Olympon jumalperheessä edelleen. Sukurutsaus esiintyy lyhyesti sanoen antiikin kirjallisuudessa, myyteissä ja historiassa niin yleisenä ilmiönä, että täytyy otaksua perheen keskeisen sukupuolielämän niinä aikoina olleen sekä yleisempää että vähemmän siveellistä kauhua herättävää kuin myöhemmällä ajalla. Ihmisrodun alkuaikoina, perheiden ja heimojen ollessa ainoita yhteiskunnallisia yhteenliittymiä, ahtaassa piirissä tapahtuva sisäsiitos oli varmaankin pakollinen ja luonnollinen suvun jatkamisen keino kunnes vieraan veren kaipuu, jota aluksi ruvettiin tyydyttämään sodassa vangituilla miehillä ja naisilla sekä naisen ryöstöllä, vähitellen rupesi kehittymään sukurutsauksen siveelliseksi esteeksi.