Part 29

Merimiehet ovat luulleet linnun tuoneen heille etelätuulen ja uhkaavat sen tappajaa, mutta kun tuulta yhä jatkuu ja sumukin hälvenee, arvelevatkin he, että teko oli paikallaan, koskapa lintu nähtävästi oli tuonut sumun mukanaan. Näin he kaikki ottivat omakseen vanhan merimiehen rikoksen. Myötätuulta jatkuu, kunnes tullaan Tyynelle valtamerelle ja päiväntasaajalle. Siellä tuuli äkkiä loppui, purjeet lepäsivät velttoina, ja verinen aurinko loisti kuumalta ja kuparinväriseltä taivaalta; vettä oli kyllä kaikkialla, mutta pian ei pisaraakaan juotavaksi. Limaisia olentoja ryömi merellä, kuolontulet karkeloivat laivan ympärillä, ja vesi näytti palavan vihreänä, sinisenä ja valkoisena kuin noidan öljy. Muutamat näkivät unessaan sen hengen, joka kidutti heitä näin: yhdeksän sylen syvyydessä se oli seurannut heitä lumen ja jään maasta. Albatrossin kuoleman kosto alkoi tuntua ja osoittaakseen viattomuuttaan merimiehet ripustavat kuolleen linnun vanhan matruusin kaulaan. Salaperäinen, pelon kyllästämä kauhun tunnelma vallitsee.

Silloin on vanha merimies näkevinään jotakin, joka on kuin purje, kun se lähestyy lähestymistään. Voidakseen huutaa sille juovat kaikki verta käsivarrestaan, mutta rupeavat samalla kauhistuen ymmärtämään, ettei se voi olla oikea laiva, koska se voi kulkea ilman tuulta. Kun se joutuu laskevan auringon ja heidän väliinsä, loistaa valo sen läpi kuin haudan ristikosta. Vanha merimies näkee sen kannella Haamu-naisen ja hänen Kuolema-miehensä, ja muita ei tuolla luurankolaivalla ollutkaan. Naisen huulet olivat punaiset, kiharat keltaiset kuin kulta ja hipiä valkoinen kuin spitaalisella; "hän oli kuolon-elämän painajainen, joka hyydyttää ihmisen veren". Haamu-nainen ja Kuolema-mies heittävät arpaa vanhasta merimiehestä, jonka edellinen voittaa. Aurinko laskee, haamulaiva katoaa äkkiä, tulee synkkä ja kaamea yö, ja kiroten vanhaa merimiestä katseillaan kaatuvat toiset kuolleina kannelle; heidän sielunsa menevät vanhan merimiehen ohi suhisten kuin hänen jousensa nuoli lennossaan, ja siten aloittaa kuolon-elämä painajaistyönsä.

"Minä pelkään sinua, vanha merimies, sinun sieroittunutta kättäsi ja kiiltävää katsettasi!" "Älä pelkää, tämä ruumis ei luhistunut kuolleena kannelle". Merimiehet eivät mädäntyneet, vaan vielä kuolemassakin heidän katseestaan loisti kirous, jota vanhus katsoi seitsemän päivää ja seitsemän yötä, voimatta kuolla. Hän katsoo meren eläimiä ja ylistää niiden kauneutta; hänen sydämessään herää rakkaus ja tietämättään hän siunaa niitä. Sillä hetkellä hän tunsi saattavansa rukoilla, ja albatrossi putosi hänen kaulastaan, upoten mereen kuin lyijy. Hän nukkuu, mutta herää virkistävään sateeseen, ja tuntien ruumiissaan omituista keveyttä, luulee kuolleensa nukkuessaan ja olevansa nyt oma haamunsa. Kuuluu kohisevaa tuulta, mutta se ei tule lähemmäksi; äänellään se vain heiluttaa ohuita purjeita. Sataa rankasti, sadat salamat välähtelevät kuin tulikipunat, ja vaikka myrsky ei ulotukaan laivaan, tämä kuitenkin lähtee liikkeelle. Salaman ja kuun valossa kuuluu kuolleiden merimiesten huokaus. Ne nousevat kaikki ylös, eivät puhu mitään, eivät liikuta silmiään; ruorimies rupeaa ohjaamaan laivaa, toiset rupeavat tekemään totuttuja töitään liikuttaen jäseniään kuin elottomat työkalut. Vanhuksen veljenpoika ja hän itse vetävät samasta köydestä, mutta kuollut ei sano mitään. —

Häävieraan valtaa taas kauhu, mutta vanhus rauhoittaa häntä. Merimiesten ruumiita eivät elähdyttäneet heidän sielunsa, vaan joukko siunattuja henkiä. Aamun sarastaessa he kokoontuivat maston ympärille ja silloin rupesi kuulumaan ihanaa laulua. Vaikka ei tuntunut tuulen henkäystäkään, liukui laiva edelleen hiljaa ja tasaisesti. Sitä kuljetti yhdeksän sylen syvyydessä napaseudun henki enkelien pyynnöstä, kunnes se saapui jälleen päiväntasaajalle. Siellä se pysähtyi ja teki äkillisiä hyppäyksiä, ikäänkuin olisi napaseudun henki, kostaakseen vieläkin lempilintunsa albatrossin kuolemaa, epäröinyt päästää sitä käsistään. Vanha merimies menee tainnoksiin ja kuulee sielussaan kahden äänen tästä keskustelevan ja saa tietää, että hänen yhäkin on kärsittävä rangaistusta teostansa. Ilma hajoaa laivan edestä ja se kiitää nyt pohjoista kohti nopeammin kuin mitä kuolevainen voi sietää. Kun hän herää tainnoksistaan, on laivan kulku jo hiljennyt; kaikki kuolleet merimiehet ovat kokoontuneet kannelle tuijottaen häneen kivettyneillä, kuutamossa kimaltelevilla silmillään, ja hänen on pakko tuijottaa niihin vastaan, voimatta kääntää katsettaan pois. Rupeaa tuntumaan suloista tuulta, laiva kiitää uskomattoman nopeasti, kunnes vanha merimies äkkiä huomaakin saavutun tuttuun kotisatamaan. Kuolleet kaatuvat jälleen kannelle ja jokaisen viereen ilmestyy kirkas olento, joka antaa merkkejä maalle päin.

Kun luotsin vene ja siinä mukana hurskas erakko, joka mielellään tapaa kaukaisista maista tulevia merimiehiä, saapuvat laivan lähelle, herättää sen outo asu heissä pelkoa, ja samalla kuin vene on tullut laivan vierelle, uppoaakin tämä kuin lyijy. Vanha merimies pelastuu luotsin veneeseen, mutta herättää kaikissa, paitsi erakossa, voittamatonta kauhua. Kun he saapuvat maihin, vaatii erakkokin, joka tuskin voi seisoa, häneltä nopeasti tietoa, mikä mies hän on. Silloin vanha merimies kertoo hänelle tarinansa, sillä hän tuntee siihen tuskallista pakkoa, ja sen jälkeen tulee hänelle tuo sama sisäinen käsky yhä uudelleen: lieventääkseen tuntonsa polttoa hänen täytyy näin ripittää itsensä. Kuin yö hän vaeltaa maasta maahan ja hänen puheellansa on outo voima: hän tietää kasvoista ne ensi kertaa nähdessään, kenen täytyy häntä kuunnella, ja sille henkilölle hän kertoo vaiheensa.

Ja kirkassilmäinen, harmaapartainen merimies on kadonnut; häävieras poistuu häähuoneen ovelta, tuntien kuin olisi hän ollut tainnoksissa, ja herää seuraavana aamuna "surullisempana ja viisaampana miehenä".

Tämä selostus antaa heikon kuvan siitä, mikä on alkuperäisen vahvin puoli: Vanha merimies on käsittääkseni johdonmukainen, ikäänkuin todelliseksi ja selväksi, joka kohdaltaan kirkkaaksi ja näkyväksi saatettu uni. Uneksija ei unta nähdessään huomaa siinä silloin mitään epätodellista, vaan elää itse mukana kaikissa sen tunnelmissa. Hänellä ei ole mitään epäilystä tapahtumien "luonnollisuudesta", eikä hän havahduttuaan halua hakea niille "luonnollisia" selityksiä. Hän kyllä tietää niiden järjettömyyden, mutta niillä on silti häneen vaikutuksensa. Runoilija on siis, toisin sanoen, onnistunut estämään lukijan luonnollisen halun suhtautua epäillen siihen, jota hän kuvaa, ja tällä hän on ymmärtääkseni osoittanut, miten yliluonnollisia aineksia on käytettävä.

Vanha merimies on kuin jokin tekijänsä myöhempi opiumi-uni. Vaikka sitä sen kirjallisen arvon vuoksi on tavallaan vaikea mainita huonomaineisen kauhuromantiikan yhteydessä, on sillä kuitenkin kauttaaltaan sen merkit. Sen säepuvusta soivat Percyn ballaadien poljennot, ja alkuperäisessä muodossaan se kieliasultaankin oli arkaistinen. Sen erakko, joka vaikuttaa hieman sorahtavalta merimiestarinan yhteydessä, ei olisi tullut mukaan ilman goottilaisuuden vaikutusta.

Vanhan merimiehen pohjalta kuultaa lisäksi muitakin kauhuromantiikan mieliaiheita kuin haamun tulo hääsaliin: tuo kummituslaivan purjehtiminen ja kuolleiden toimiminen merimiehinä on kotoisin Vaeltavan juutalaisen merellisestä vastinetarinasta, Lentävästä hollantilaisesta, ja vanhan merimiehen kiiltävä, vangitseva katse on taas jo edellisestä tunnettu. Mutta runon kuumehoureinen näkysisällys on lähtöisin samoista aivoista, jotka myöhemmin kykenivät kuvittelemaan Kubla Khanin, visionin, jota, samoin kuin Vanhaa merimiestäkään, ei voi olla vertaamatta de Quinceyn ihmeellisiin, sateenkaaren atmosfäärissä säteileviin opiumi-uniin. Synnyltään ja laadultaan ne kaikki ovat sukulais-ilmiöitä ja muodostavat romanttisessa kirjallisuudessa oman erikoisen piirteensä.[258]

_Southeyn_ tuotannossa on haamuilla sijansa. Hänen ballaadejaan ja runoelmiaan lukiessa ei voi välttää sitä ajatusta, että Lewisin realistinen haamu- ja luurankoromantiikka on niihin vaikuttanut. Niissä esiintyy, kuten jo olemme nähneetkin, ilmeinen pyrkimys herättää kauhun tunnetta realistisella aineellisten iljetysten maalaamisella, jota tuskin olisi voinut tapahtua, ellei Lewis olisi Munkillaan antanut siihen osviittaa; tässä realismissa on melkoinen osansa luurangoilla ja haamuilla. Tätä kuvaa parhaiten se, että Southey oli, kuten on mainittu, osamiehenä Lewisin Kauhutarinoissa ballaadillaan _Pyhän Patrickin kiirastuli_ (St. Patrick's Purgatory), jonka hän oli kirjoittanut 1798 ja jonka Lewis oli ottanut kokoelmaansa tietämättä, kenen se oli. Southeyn runoelmissa usein esiintyvä Lenoren poljento, se, jota Scott oli käyttänyt käännöksessään, osoittaa myöskin, että hän oli läheisesti tutustunut aikansa haamurunouteen. Niinpä hän Thalabassa kirjoittaa:

The moon is bright, the sea is calm — Wilt thou go on with me? Deliverer! yes! thou dost not fear —

eli siis käyttäen Lenoren säkeitä jokseenkin sellaisenaan.

5

Haamujen esittämä osa kauhuromanttisessa kirjallisuudessa rajoittuu yleensä taikauskoisen tradition piiriin; haamu ei ole ollut erikoisemmin kehityskykyinen eikä käyttökelpoinen. Jos tarkastelemme edellä selostettuja esimerkkejä, huomaamme, että demooninen katse on tullut haamunkin tärkeäksi kauhuvoimaksi, yleispiirteeksi, joka on niille kaikille yhteinen, ja että romantikkojen mielikuvitukseen on erikoisesti painunut sen ilmestyminen (kostajana) juhlan korkeimmalla hetkellä. _Poe_, joka yleensä teki kauhuromantiikan sisimmästä voimasta ja tarkoituksesta terävimmät johtopäätökset, on haamuihinkin nähden kiinnittänyt huomionsa juuri näihin molempiin vaikuttaviin kohtiin. Mestarillisesti hän kehittää Punaisen kuoleman naamiossa aiheen haamun vierailusta juhlahetkellä korkeaan vertauskuvallisuuteen. Prinssi Prosperon linnassa vietetään iloista naamiaisjuhlaa ja "elämän sydän sykkii kuumeisen kiihkeästi". Kellon juhlalliset kahdentoistalyönnit kuuluvat, musiikki vaikenee ja salaperäinen hiljaisuus syntyy. Ennenkuin viimeinen juhlallinen lyönti on kaikunut, huomataankin outo vieras, naamio, jonka puku herättää kammoa ja kauhua, sillä ruumisliinoillaan ja ruumiin kasvoillaan, joissa oli punaisen ruton selvät merkit, se ilmeisesti esitti tätä pelättyä vierasta. Hitaasti ja juhlallisesti se liikkui tanssivien keskellä, huoneesta toiseen, sinisestä punaiseen, punaisesta vihreään, vihreästä oranssinväriseen, siitä valkoiseen, punasiniseen, mustaan. Sinne se pysähtyi tuon kammottavan ajanmittarin eteen, ja kun juhlavieraat tarttuivat siihen riistääkseen siltä naamion, ei naamion takana ollutkaan mitään — oli vain tyhjyys. Punainen kuolema oli tullut prinssi Prosperon hoviin kuin varas yöllä tekemään tehtäväänsä. "Ja viimeisen vieraan kuollessa lakkasi kello käymästä. Ja rajattomana hallitsi pimeyden ja mädän mahdilla kaikkea Punainen kuolema". Järkyttävällä voimalla nousee tässä kertomuksessa vanhalta haamupohjalta kuva kuoleman varmuudesta ja läheisyydestä, muuttuen kammottavaksi näkemykseksi siitä vieraasta, joka kaikista varokeinoista huolimatta kerta saapuu ja tempaa koko ihmiskunnan ilojensa, ihanien asumuksiensa, kulttuurinsa keskuudesta ikuisen ja ajattoman pimeyden ja kuoleman omaksi; näin on vanha hääjuhlan haamu tullut sen runoilijapessimismin tulkiksi, joka ei jätä hävittämättä mitään, vaan seisahduttaa ajankin juhlallisen ja kammottavan kellon.

Toisenkin kerran Poe palaa tähän haamuaiheeseen, nimittäin ihmeellisessä näyssään nimeltä _Varjo_ (Shadow. A Parable).[259] Suuren ruton aikana siinä viettää eräs seurue kevytmielisesti nuoren ystävänsä ruumiin ääressä hänen hautajaisiansa; paikka on täynnä tyypillisesti kauhuromanttista painajaistunnelmaa ja kuolleen silmät ovat kohdistuneet katkerailmeisinä vieraisiin. Iloitaan ja lauletaan, mutta vähitellen ilon äänet haipuvat mustiin seinäverhoihin, joiden takaa tulee esiin "synkkä ja määrittelemätön varjo", joka ei ollut "ihmisen, Jumalan, eikä minkään tutun esineen". Tuo varjo jäi seisomaan oviholviin, "eikä liikkunut, eikä puhunut, vaan pysyi siinä paikallansa". Ja kun se vihdoin puhuu, ilmoittaa se olevansa katakombien henki, ja juhlavieraat tuntevat sen äänessä tuhansien ystävävainajien puheen tutut soinnut. Tuonnempana saamme nähdä, minkä voimakkaan kauhun olennon Poe tällä oli tuonut romantiikkaan.

* * * * *

On tietenkin mahdotonta tässä selostella kaikkia niitä eri haamuilmestyksiä, jotka suunnattoman laajassa haamukirjallisuudessa esiintyvät. Ehkä suggestiivisimpana ja väkevimpänä ilmiönä alan myöhemmistä edustajista voidaan mainita _Emily Brontën_ kaameatehoinen "Tuulien kukkula" (Wuthering Heights, 1847).

6

Kauhuromanttisen kirjallisuuden kehitystä seuraillessa tulee huomaamaan, kuinka haamulinnan toimivien henkilöiden joukkoon haamujen rinnalle pian ilmestyy muitakin yliluonnollisia tekijöitä, demoonisia voimia, ja kuinka yhä suurempia kauhuvaikutelmia haettaessa kekseliäisyys tälläkin alalla tekee aina uusia löytöjä. Jo Lewis, kuten edellisestä on käynyt selville, turvautuu yliluonnollisia vaikutelmia etsiessään m.m. demoonisiin olentoihin, jopa itse päädemooniin, Luciferiin.[260] Kun täten kirjallisuuteen tuotu aihepiiri osoittautui kauhuromantiikalle hyvin hedelmälliseksi, on syytä luoda lyhyt katsaus siihen, mitä pääasiallisinta tällä alalla saatiin aikaan.

Kuten aikaisemmin on sivumennen mainittu, esiintyy Lucifer tärkeänä tekijänä Lewisin romaanissa, jossa hänellä on kansanomaisesti "näkyvä" ja ikäänkuin käsin kosketeltavissa oleva ilmestymistapa. Tästä Lewis johtuu kuvaamaan hänen ulkomuotoaankin tavalla, joka yksityiskohtaisuudessaan todistaa hänen erikoisesta taipumuksestaan ulkonaisten materiaalisten kauhujen maalaamiseen ja hänen kykenemättömyydestään esittämään asioiden psykologista puolta. Nykyisin olisi mahdotonta ajatellakaan, että kukaan kirjailija katsoisi voivansa aivan vakavissaan esittää Luciferia tällaisena konkreettisena hirviönä, sillä se herättäisi koomillisen mielikuvan; samoin kävi Lewisinkin aikana, mutta siitä huolimatta oli hänen aikalaisillansa siksi paljon kauhuromanttista vastaanottokykyä, että tällainen kuitenkin oli mahdollista ja saatettiin ottaa vakavaltakin kannalta.

Ollessaan ensi kertaa luostarin kirkossa kuulemassa Ambrosion saarnaa kaunis Antonia näkee näyssä Luciferin, joka tuntuu ennustavan hänelle onnetonta kohtaloa. Paholainen ilmestyy hänelle jättiläisen kokoisena, tummaihoisena hirviönä; hänen katseensa on tuima ja peloittava, ja hänen suustansa pursuu tulikieliä. Myöhemmässä kuvauksessa kerrotaan, että hänen kärventyneissä jäsenissään näkyi jälkiä kaikkivaltiaan salamoista. Hänen jättiläiskokoinen ruumiinsa on väriltään mustanpuhuva ja hänen käsissään ja jaloissaan on pitkät kynnet. Hartioissa on kaksi suunnattoman suurta mustaa siipeä ja hiuksissa eläviä käärmeitä. Hän puhuttelee Ambrosiota äänellä, "jonka rikkihöyryt ovat tehneet käheäksi", — huomautus, jota ei itse kirjailijakaan liene tehnyt varsin vakavassa mielessä.[261] Toisen kerran Lucifer ilmestyy sympaattisemman näköisenä, ettei peloittaisi munkkia aivan kokonaan. Hän on silloin kuin tuskin kahdeksantoista täyttänyt nuorukainen, jonka vartalo ja kasvot ovat verrattoman kauniit. Hän on aivan alaston, otsalla säteilee kirkas tähti ja hartioissa on kaksi karmosiininpunaista siipeä. Silkinhienoja kiharoita pitää koossa monenvärinen tulinauha, jonka liekit leikkivät hänen päänsä ympärillä muodostaen erilaisia kuvioita ja säteillen paljoa suuremmalla loistolla kuin konsanaan jalokivet. Käsivarsissaan ja nilkoissaan hänellä on timanttirenkaita ja kädessään hän pitää hopeista, myrtistä muistuttavaa oksaa. Koko hänen olentonsa säihkyy häikäisevän kirkkaasti, häntä ympäröi ruusunvärinen pilvivalaistus, ja hänen ilmestymisensä hetkellä leyhähtää luolassa virkistävä ilmanhenkäys. Ambrosio panee merkille demoonin hurjan katseen ja sen salaperäisen melankolian, joka näyttää kuvastuvan hänen kasvoiltaan, kertoen enkelin lankeemuksesta ja herättäen katsojassa kauhua.[262]

Edellisessä, karkeimmassa muodossaan tämä on melodraaman paholainen, hirviö, joka voi astua näyttämölle niin vastaansanomattoman näkyvästi ja kuuluvasti, että palkit natisevat, ja ratkaisevalla hetkellä tarttua kynsillään näytelmän rosvoon ja viedä hänet mennessään. Hänestä on pitkä matka esim. Stevensonin _Paholaiseen pullossa_ (The Bottled Imp). Kun Lewis kertoo Luciferin "salaperäisestä melankoliasta" ja kuvaa hänen ilmettään, muistuu paitsi Miltonia mieleen Beckfordin Eblis hänen Vathek-romaanistaan. Tämäkin on nuori mies, jonka jalot, säännölliset piirteet näyttävät "pahojen höyryjen syövyttämiltä". Hänen suurissa silmissään kuvastuu sekä ylpeyttä että epätoivoa, ja hänen liehuva tukkansa muistuttaa jossakin määrin valkeuden enkelistä. Hänen äänensä tunkeutuu sielun syvimpään ja täyttää sen syvimmällä melankolialla.

Romantikkojen mielenkiinto paholaiseen oli voimakas, mutta käsiteltynä liiaksi "aineellisena", fyysillisesti tarkoin kuvattuna, manalan ruhtinas ei yleensä vaikuta heidän teoksissaan erikoisemman peloittavalta eikä suggestiiviseltakaan. Sellaisena paholainen esiintyy vain silloin, kun sen paha voima, sen kolkko tehtävä ihmisen autuudentien häiritsijänä, osataan tuoda esiin esim. taustalla toimivana, yliluonnollisena tahtona. Siten saa Melmoth olemukseensa suuren osan vaikuttavaisuuttaan, sillä lukija tuntee hänen takaansa toisen olennon, josta kaikki elämän syvin tragiikka lähtee. Tämä autuudentien häiritseminen saa korkeimman ilmaisunsa Mefistossa, jossa paholainen on nerokkaalla tavalla kohotettu pahuuden filosofian ja tragiikan terävimmälle ja suggestiivisimmalle asteelle. Mefisto ei kuitenkaan jaksa tunkea pois alemmasta romantiikasta kansanomaisempia toisintojaan, jotka esiintyvät milloin Munkin mallin mukaan, kuten esim. _Rosa Matildan Zofloyassa_, tahi vieläkin enemmän kansanuskomusten mukaisena, kuten esim. _James Hoggin_ (Ettrick Shepherd) _Villankokoojassa_ (The Wool gatherer) ja _Sovitetun syntisen tunnustuksissa_ (Confessions of a Justified Sinner). Esimerkkinä paholaiskuvan yhteyteen liittyvästä satiirista voidaan vihdoin mainita kuuluisa _Paholaisen ajomatka_ (The Devil's Drive), aihe, joka esiintyy tällä nimellä Byronin kirjoittamana, nimellä _The Devil's Thoughts_ Coleridgen runoissa ja nimellä _The Devil's Walk_ Shelleyllä ja Southeyllä.[263]

7

Luciferin apulainen, ase, jota hän käyttää Ambrosiota vastaan, on nainen, Matilda. Radcliffen teoksissa oli jo heikkoja piirteitä tällaisesta vehkeilevästä ja paheellisesta naisesta, ja saksalaisissa romaaneissa hän on ilkeän munkin ainainen liittolainen. Lewis tekee hänestä nyt samalla demoonin, antaen hänelle siten jonkinmoista peloittavaa ja juhlallista ilmettä. Tämän hän nähtävästi älysi sen esimerkin mukaan, joka hänellä oli _Jacques Cazotten_ pienestä romaanista _Lemmekäs paholainen_ (Le diable amoureux, 1772) ja siinä esiintyvästä pikku Blondettasta, joka hänkin oli paholaisen lähettämä viettelemään erästä uhria. Tämä kirja käännettiin englanniksi 1791 ja ilmestyi 1810 toisen kerran nimellä _Blondetta eli rakastunut henki_ (Blondetta or the Enamoured Spirit). Kääntäjä, joka on huomannut Matildan ja Blondettan yhtäläisyyden, omistaa kirjansa Lewisille, "hämmästyneenä yhtäläisyydestä, joka on liian suuri ollakseen voinut jäädä huomaamatta, jos Cazotten kirja oli milloinkaan sattunut käsiinne". Lewis kielsi sen, mutta silti on jokseenkin ongelmallista selittää eräitä melkein sanasta sanaan yhtäläisiä kohtia molemmissa. Niinpä Cazotte kertoo, että Blondettan "dress discovered part of her bosom, and the moonbeams darting full upon it, enabled me to observe its dazzling whiteness"; Lewis käyttää samaa kuvaa seuraavasti: "The moonbeams darting full upon it enabled the monk to observe its dazzling whiteness". Mutta tämä lähdetodistus ei kylläkään kiellä sitä, että Matilda on sittenkin paljoa vaikuttavampi demoonisessa kauneudessaan ja voimassaan kuin lapsellinen ja herttainen pikku Blondetta; hänessä on samoja mittoja kuin Vathekin äidissä Carathisissa, kun sitävastoin Blondetta muistuttaa enemmän hänen rakastetustaan Nouroniharista. Muutenkin on Carathis tiedoiltaan ja taidoiltaan Matildan kaltainen. Hän on Ebliksen liittolainen ja mestari kaikissa magian konsteissa. Aavistaen kerran pääsevänsä lähempään yhteyteen manalaisten voimien kanssa hän on koonnut salaperäisiin piilopaikkoihinsa katakombien muumioita, myrkyllisinten käärmeiden öljyä, sarvikuonon sarvia, huumaavia ja voimakashajuisia puulajeja, pääkalloja ja luurankoja sekä tuhansia muita kamalia harvinaisuuksia. Hänen kameelinsa Alboufaki on emäntänsä vertainen, sillä sen suurin nautinto on saada hengittää myrkyllisiä höyryjä ja se pitää aivan ihmeellisen paljon vanhoista hautausmaista. Matildan demoonisuudelle ja hänen suurelle kabbalistiselle oppineisuudelleen oli siis kyllä olemassa edeltäjiä ja äitejä.

Seurataksemme nyt hänen vaiheitaan lähemmin herättää heti aluksi huomiota eräs madonnan kuva, jota Ambrosius ihailee ja palvoo. Hän on saanut sen tuntemattomalta lahjoittajalta ja se on niin ihana, että hän vaipuu joka päivä mietiskelemään sen kauneutta, tietämättä siten antautuvansa alttiiksi viettelyksen ensimmäiselle yritykselle — kuva esittää nimittäin Matildaa. Edellisestä on jo tunnettua, mikä romanttinen vivahdus näiden kuvien käyttämisellä saadaan aikaan. Sama aihe kelpasi itse Schillerillekin, joka käytti sitä romaanissaan. Siinä kerrotaan eräästä madonnan kuvasta, jota kirjan päähenkilö, ruhtinas, suuresti ihailee, ja joka esittää yliluonnollisen kaunista nuorta naista. "Hänen pitkä vaalea tukkansa, joka oli kahdella leveällä palmikolla, valui viehättävässä epäjärjestyksessä hänen seljälleen, toinen käsi oli ristinkuvalla ja vienosti kumartuen hän lepäsi toista vastaan (... sanft hinsinkend ruhte sie auf den andern)". Katsellen madonnan kuvaa Ambrosio ihailee sen kauneutta. "Kuinka kauniit kasvot, kuinka suloinen pään asento! Mikä sulo ja samalla mikä majesteetillisuus hänen jumalallisissa silmissään! Kuinka pehmeästi hänen poskensa nojaa hänen kättänsä vastaan" — ("How softly her cheek reclines upon her hand"). Kun otamme huomioon, että näiden kirjojen molemmat päähenkilöt olivat samalla tavalla rakastuneet näihin kuviin, ja että niitä koskevissa kuvauksissa on molemmissa jonkinmoista yhtäläisyyttä, ei liene liian mielikuvituksellista otaksua, että Schillerin teos oli tässäkin kohdassa vaikuttanut Lewisiin.

Tällainen oli Lewisin Luciferin apulaisdemooni Matilda. Ennen on jo kerrottu, kuinka hän näiden olentojen lisäksi käytti ballaadeissaan ja näytelmissään runsaasti kaikenlaisia "veden, ilman ja tulen henkiä", kansansatujen syöjättäriä, metsänhaltijoita, noitia y.m. Ne ovat kaikki ilmeisiä teatteripaholaisia, kansanuskomusten ilmennyksiä, jotka eivät olleet mitään erinomaisempia uutuuksiakaan. Mutta niiden käytöllä oli kuitenkin se merkitys, että ne herättivät romantikkojen huomiota ja saivat heidät, kuten esim. Southeyn, rakentamaan kokonaisia fantastisia runoelmia tällaisten demoonisten olentojen varaan. Yhteisenä leimana niillä kaikilla on niiden epämääräisyys, persoonallistumisen puute; runoilijat eivät pääse niihin käsiksi enempää kuin haamuihinkaan, vaan ne liehuvat utuisina ja hämärinä "henkinä", edustaen milloin pahan, milloin hyvän aatetta, ja toimien kirjailijain deklamoivina megafooneina. Tämän ajan kirjallisuudessa niillä on laaja ja erikoisella tavalla leimaa antava osuutensa.

8

Lewisin Matilda on nähdäkseni ainoa näistä demoonityypeistä, joka verevyytensä ja inhimillisen intohimoisuutensa vuoksi osoittautuu kehityskelpoiseksi. Hänen kauneutensa, määrätty kamala tehtävänsä, ja se jonkinmoista juhlallista kammoa herättävä tapa, jolla hänen yliluonnollisuutensa vähitellen paljastuu, jäävät pysyvästi mieleen. Tämä naisdemooni onkin saavuttanut kuuluisan jälkeläisen.