Part 28

Alonzon täytyy mennä "huomenna" sotimaan kaukaiseen maahan ja William myöskin puhuu "huomisesta". Kun Margaretan haamu kertoo, kuinka pimeät hänen kuoleman sulkemat silmänsä ovat ja kuinka "nälkäinen mato" on hänen sisarensa, kohtaamme nämä samat madot Lewisinkin ballaadissa, Alonzon haamun ilmestyessä uskottoman morsiamensa häihin:

The worms they crept in, and the worms they crept out, And sported his eyes and his temples about.[253]

Pian yhtyy tähän pari Bürgerin ballaadia, Lenardo ja Blandine, ja Lenore. Kun Lenoressa lauletaan:

Zum Schädel ohne Zopf und Schopf, Zum nackten Schädel ward sein Kopf —,

muistuu mieleen jo Otranton linnassa esiintynyt erakon paljastuva pääkallo ja sitten Lewisin säkeet, jotka kuvaavat Alonzon haamun näköä ja morsiamen kauhua:

What words can express her dismay and surprise, When a scel'ton's head was exposed!

Kun Lewis kirjoittaa rakastavaisista säkeen:

They gazed on each other with tender delight —,

on hiljaisuudessa mukana Lenardo ja Blandine seuraavasti:

Blandine sah her, Lenardo sah hin, Mit Augen, erleuchtet vom zärtlichsten Sinn —,

ja samoin lienee Lewisin säe Imogenen uljaasta kosijasta:

A baron all covered with jewels and gold,

kotoisin Bürgerin saman runon säkeistä:

Weit her, von Hispaniens reichster Provinz War kommen ein hochstolzierender Prinz Mit Perlen, Gold, Ringen und Edelgestein, Die schönste der schönen Prinzessen zu frein —.

Kun Lewis sitten lopetti runonsa seuraavin verta tihkuvin säkein, joissa hän kertoi Alonzon ja Imogenen haamutanssista:

While they drink out of sculls newly torn from the grave, Dancing round them the spectres are seen: Their liquor is blood, and this horrible stave They howl: To the health of Alonzo the Brave, An his consort, the False Imogene! —

oli läsnä Lenore seuraavin säkein:

Nun tanzten wohl bei Mondenglanz Rundum, herum in Kreise Die Geister einen Kettentanz Und heulten diese Weise —.

Mitä sitten koko ballaadin tilanteeseen ja Alonzon haamun ilmestymiseen tulee, on sen ja Schillerin Henkiennäkijän hääkohtauksen välillä, jolloin Jeronimon haamu ilmestyy, melkoinen yhtäläisyys. "Päivä laski ja kirkkaasti valaistussa hääsalissa odotti vieraita oivallinen ateria, meluisen musiikin säestäessä ylimielistä iloa. Tässä tungoksessa huomautti vierustoverini minulle eräästä fransiskaanimunkista, joka oli pitkä ja laiha, kasvot tuhkanharmaat, ja joka seisoen liikkumattomana kuin pilari kohdisti morsiuspariin vakavan ja surullisen katseen. Koko seurueen valtasi uteliaisuus ja oudostuttava tunnelma, keskustelu lakkasi ja yleinen hiljaisuus vallitsi. Munkki seisoi liikkumatta kuten ennenkin, yhä katsoen surullisesti morsiuspariin. Keskiyö oli mennyt, musiikki alkoi soida yhä hiljemmin, kynttiläin liekki yhä tummentui, palaakseen vihdoin vain siellä täällä, ja alakuloisesti valaistussa salissa tuntui yhä autiommalta, munkin seisoessa liikkumatta, aina samassa asennossa, kohdistaen rauhallisen ja surullisen katseen morsiuspariin..." Tuo outo munkki siirtyy vihdoin pöydän ääreen ja sanoo, kohottaen viinilasin: "Kalliin Jeronymomme muistoksi. Se, joka rakasti vainajaa, tehköön kuten minä". Veljenmurhaaja Lorenzo ottaa lasin munkin kädestä ja lausuu vavisten: "Suuresti rakastetulle veljelleni Jeronymolle". "Se on murhaajani ääni", huutaa silloin eräs peloittava olento, joka yhtäkkiä on ilmestynyt saapuville, vaatteet verta valuvina ja ruumis kauheita haavoja täynnä. Ballaadissaan Lewis nyt kertoo, kuinka "pappi siunasi avioliiton", ja kuinka hääjuhla alkoi. Kun sitten linnan kello löi yksi, huomaa kaunis Imogene kummastuksekseen, että hänen rinnallaan istuikin outo mies, jota hän tähän saakka ei ollut nähnyt. Ballaadi kuvaa häntä seuraavasti:

His air was terrific; he uttered no sound; He spoke not, he moved not, he looked not around, But earnestly gazed on the bride.

Hänen silmikkonsa on suljettu ja kokonsa jättiläismäinen; varustuksensa ovat mustat. Hänen läsnäolonsa hiljentää kaiken huvittelun ja naurun, koirat ulkoutuvat hänestä peläten ja valaistus muuttuu sinertäväksi. Kaikki valtaa pelko ja vieraat istuvat hiljaa ja kauhun lamauttamina. Vihdoin morsian pyytää vierasta kohottamaan silmikkonsa, minkä tämä tekeekin, jolloin kuoleman kauhun kuva, matojen vallassa oleva pääkallo, paljastuukin nähtäväksi, kuten jo on kerrottu. Alonzon haamu nyt nuhtelee Imogenea petollisuudesta ja ylpeydestä, kunnes:

Then sank with his prey through the wide-yawning ground: Nor ever again was Fair Imogene found, Or the spectre who bore her away.

At midnight four times in each year does her spright, When mortals in slumber are bound, Array'd in her bridal apparel of white, Appear in the hall with the Sceleton Knight, And shriek as he whirls her around.

Jos nyt arvioidaan, mikä tämän runon kohta on omiaan herättämään korkeinta kauhun tunnetta, johdutaan niihin säkeisiin, joissa kuvataan haamun puhumattomuutta, liikkumattomuutta ja sitä, että hän vain "vakavasti katsoi morsiameen". Tämä haamukatse, jonka vaiheita toisilla aihe-aloilla edelliset luvut jo ovat selostaneet, on kauhun herättämiskeinojen kannalta tärkeä keksintö, jota myöhemmin paljon käytettiin. Se esiintyy jo Shakespearella, jonka Banquon haamu juuri täten saapuu juhlahetkellä murhaajansa luo, nimenomaan kauhistuttaen hänet katseellaan, josta Macbeth sanoo:

Thou hast no speculation in those eyes Which thou dost glare with.

Verratessa Alonzoa Lenoren unikuvamaiseen pöyristyttävyyteen käy selväksi, kuinka avuton ja tehoton Lewisin realistinen kuvaustapa tässä on, huolimatta madoista ja pääkallomaljoista juodusta verestä. Alonzo Urhoollinen tuli hyvin kuuluisaksi ja käännettiin useille kielille, m.m. ruotsiksi ja (arkkiveisuna) suomeksikin.[254] Sen nauttimasta suosiosta on todistuksena sekin, että siitä julkaistiin parodioja, m.m. Lewis itse yhden, jota ei voi pitää onnistuneena.

* * * * *

Pysyen Munkki-romaanissa otan nyt vapauden vihdoinkin esittää lukijalle Vertavuotavan nunnan haamun, josta edellisissä luvuissa on usein mainittu. Lewis sai sen saksalaisista lähteistä, joissa se esiintyy suojelevana esi-äitinä, rajoittaen sen ilmestymisen Raymondin ja Agneksen sivuepisoodiin; tämä säästeliäisyys merkitsi myös sen vaikuttavaisuuden tehostamista, sillä muussa tapauksessa olisi lukijan mielenkiinto helposti voinut herpautua. Syynä siihen, ettei kummitteleva olento, entinen nunna Beatrice, löydä haudan lepoa, on hänen rikoksensa ja väkivaltainen kuolemansa. Huolimatta nunnalupauksestaan hän karkaa parooni Lindenbergin kanssa Saksaan; hän oli jumalankieltäjä, joka pilkkasi nunnalupaustaan ja piti uskonnon pyhimpiä asioita naurettavina. Pian kohdistui hänen intohimonsa paroonin nuorempaan veljeen, jolla oli "ilmehikkäät kasvonpiirteet, jättimäinen vartalo ja Herkuleen jäsenet". Ennenkin tämä kuitenkaan halusi suostua Beatricen houkutuksiin, täytyi vanhempi veli murhata. Murhayöstä sovitaan ja kello 1 nuori parooni odottaisi Beatricea Lindenbergin luolassa. Niinpä siis linnan kellon lyödessä aamun ensimmäistä tuntia Beatrice iskee tikarin entisen rakastajansa sydämeen ja lähtee luolalle, toisessa kädessä vielä verinen tikari, toisessa lamppu. Mutta sielläpä murhaakin hänet vuorostaan nuori parooni, joka tahtoo salata osuutensa asiaan. Kun Beatricen ruumis täten kaiken lisäksi joutuu siunaamattomaan maahan, ei hänen sielunsa saa rauhaa, vaan kummittelee haamuna linnassa. Puettuna nunnanpukuunsa, kädessä tikari ja lamppu, hän ilmestyy joka yö paroonin vuoteen viereen; tämä ei voi kestää näyn tuottamaa kauhua, vaan kuolee; nunna ei kuitenkaan tyydy tähän kostoon, vaan jatkaa yöllisiä käyntejänsä. Ainoa rajoitus, johon hänet manauksilla saadaan pakoitetuksi, on se, että hän harventaa näyttäytymistänsä, tehden sen vain kerran joka viides vuosi, samana yönä ja hetkenä, jolloin hänet murhattiin; silloin hän menee tuohon luolaan, jossa hänen luunsa ovat, ja palaa linnaan heti kun kello on lyönyt kaksi. Tämä hänen oli tehtävä yhden vuosisadan aikana.

Nyt on don Raymondin rakastettu, Agnes de Medina, joutunut vangiksi samaan Lindenbergin linnaan, ja kun Raymond saa kuulla nunnan tarinan ja huomaa, kuinka siihen uskotaan, hän päättää käyttää sitä lemmittynsä vapauttamiseksi. Sinä yönä, jolloin haamun piti ilmestyä, on Agneksen pukeuduttava nunnan pukuun, otettava tikari ja lamppu, ja lähdettävä samaa tietä, jota nunna kulkee, ulkopuolella odottavan Raymondin luo. Tämä näkeekin Agneksen tulevan avautuvasta linnan portista. Hänen käsivarrellaan on rukousnauha, kasvot on verhottu pitkään valkoiseen huntuun, puku on veren tahraama ja kädessä on tikari ja lamppu. Don Raymond tempaa hänet syliinsä ja nostaa hänet odottaviin ajoneuvoihin. Silloin karkaavat hevoset hämmästyttävän nopeaan juoksuun, tottelematta ohjaksia, ajajat lennähtävät pois, synkät pilvet peittävät taivaan, tuuli rupeaa ulvomaan, salamat välähtelevät ja ukkonen jyrähtelee. Hevoset kiitävät pysähtymättä edelleen, näyttäen vain lisäävän nopeuttaan ja vetäen vaunujaan mitä vaarallisimpain paikkain kautta, kunnes ajoneuvot vihdoin pirstoutuvat ja Raymond lennähtää tainnoksissa maahan. Herättyään hän ei löydä Agnesta mistään, ja seutu, jossa hän nyt on, on niin kaukana Lindenbergistä, että tuntuu mahdottomalta kulkea sellaista matkaa yhdessä yössä.

Maatessaan sitten houretilassa läheisessä majatalossa Raymond seuraavana yönä kuulee kellon lyövän yksi. Kuunnellessaan sen surumielistä ääntä hän äkkiä tuntee kylmän hien kohoavan ruumiilleen ja tukkansa nousevan pystyyn kauhusta. Portaita myöten lähenevät hitaat ja raskaat askeleet, ovi avautuu äkkiä ja sisään astuu Vertavuotava nunna, hänen kadonnut ajotoverinsa. Nunna nostaa hitaasti huntunsa, jolloin Raymond näkee ruumiin kalpeat kasvot, verettömät huulet, ja ontot, elottomat silmät. Haudanomaisella äänellä nunna nyt toistaa ne sanat, joilla Raymond oli edellisenä yönä tervehtinyt häntä linnan portilla, ja istuutuu hänen vuoteensa jalkapäähän. Hänen silmissään tuntuu olevan käärmeen lumovoima, sillä Raymondin täytyy tuijottaa niihin, voimatta mitenkään siirtää katsettaan pois. Kellon lyödessä kaksi haamu tarttuu Raymondin käteen ja painaen kylmät huulensa hänen huulilleen, taas toistaa nuo äskeiset sanat, poistuen huoneesta hitain askelin. Tämä uudistuu joka yö. Hänet vapauttaa vihdoin kiduttajastaan Vaeltava juutalainen, joka neuvoo, miten nunnan ilmestymisestä on tehtävä loppu.

Vertavuotavan nunnan tarinassa on siis sama pohja-aihe kuin Alonzossakin: petetyn rakastetun saapuminen saamaan hyvitystä. Senkin korkein kauhukohta on se, jolloin haamu istahtaa vuoteen reunalle ja rupeaa tuijottamaan uhriinsa, katseessa hypnoottisesti vangitseva ja kauhua herättävä voima.

Munkissa esiintyy vielä kolmaskin haamu, Antonian äiti, joka tulee ilmoittamaan tyttärelleen tätä pian kohtaavasta kuolemasta. Lewisin elämäkerran yhteydessä on jo mainittu hänen teatterihaamuistaan, joista Linnan haamu sekä näytelmän nimenä että sen toiminnan solmukohdan ratkaisijana tuli hyvin kuuluisaksi. Sekä romaanillaan että ballaadeillaan ja näytelmillään Lewis erikoistui haamuromantiikan pääviljelijäksi, joka teki alan sekä tunnetuksi että sangen pian myös halveksituksi.

Haamuista on sanottava, että niistä on yleensä puhuttu paljoa enemmän kuin mihin ne itse ovat antaneet aihetta. Tiedämme jo, kuinka pidättyväisiä Walpole, Reeve ja Radcliffe olivat niiden todellisessa käyttämisessä; niistä puhutaan kyllä paljon, s.o. niiden ilmestymisen uhka on aina olemassa, mutta siihenpä melkein koko asia rajoittuukin, Walpolen yhtä poikkeusta, ja Reeven sekä Radcliffen muuatta unentapaista näkyä sekä sivukertomuksia lukuunottamatta.[255] Verratessa nyt Lewisin "ilmi-eläviä" haamuja hänen edeltäjiensä haamu-uhkaan käy selväksi, että haamuromantiikan vaikuttavaisuuden ehto olikin enemmän epämääräinen viittailu haamun ilmestymisen mahdollisuuteen, s.o. odottavan ja tuntematonta yliluonnollisuutta pelkäävän tunnelman luominen, kuin haamun tuominen todella nähtäväksi, jolloin se kadotti suuren osan salamyhkäisyydestään. Lewisin osuus haamuromantiikassa oli nyt juuri tällainen viimeisen askeleen ottaminen: hän antoi haamujensa todella esiintyä. Sillä hän aluksi, kuten uutuudella ainakin, herätti haamu-uskomuksia pohtivan yleisön uteliaisuutta, mutta pian tuo uteliaisuus myös herpautui, sillä Lewisin "aineellisilla" haamuilla ei ollut riittävän salaperäistä leimaa. Pyöristyttävin niistä, Vertavuotava nunna, kelpasi kuitenkin, kuten Lewisin elämäkerrasta jo tiedämme, _Grillparzerin Esiäidiksi_.

3

Lewisin haamujen jälkiä tapaa tämänaikaisessa Englannin kirjallisuudessa, joko haamuina tahi muiksi olennoiksi muuttuneina. _Scott_ oli ilmeisesti lukenut Munkin tarkkaan, koskapa Vertavuotavan nunnan tarina näyttää erikoisesti juurtuneen hänen mieleensä. Tarkastellessa esim. _Marmionissa_ kerrottua Constance de Beverleyn historiaa käy ilmeiseksi, että se on hyvin läheinen Lindenbergin nunnan vaiheille. Constancekin on karannut luostarista ja tullut lordi Marmionin rakastajattareksi sekä samalla myös hänen rikostoverikseen. Kun Marmionin tunteet häntä kohtaan kylmenevät ja hän haluaa valloittaa de Wiltonin morsiamen Claran, on Constance Matildan tavoin auttamassa entistä rakastajaansa de Wiltonin tuhoamisessa. Mutta kun hän intohimonsa ajamana koettaa tuhota Claran, luovuttaa Marmion hänet luostariin takaisin, jossa hänet tuomitaan kuolemaan tuossa aikaisemmin kuvatussa vankiholvissa, aivan kuin Agnes Munkki-romaanissa. Ja kun Clara yksin käyskentelee Tantallonin linnassa, on Lindenbergin nunna sangen lähellä runoilijan säkeissä:

In such a place, so lone, so grim, At dawning pale, or twilight dim, It fearful would have been To meet a form so richly dress'd, With book in hand and cross on breast, And such a woeful mien.

Kun Marmion on seurueineen asettunut majataloon ja aloittanut illanviettonsa, asettuu häntä vastapäätä sauvaansa nojaava toivioretkeläinen, hänen tuntematon oppaansa, jonka laihat, tummat kasvot näkyvät vain puoleksi hänen päähineensä alta. "Hänen katseensa oli kohdistettuna Marmioniin, joka voimatta sitä sietää koetti masentaa sen kulmiansa rypistämällä". Yhä harvemmin kajahteli nauru, sillä kun knaapit ja jousimiehet katsoivat toivioretkeläisen tummia kasvoja, he tunsivat iloisuutensa häipyvän. He tuijottivat vihdoin häneen kaikki ja hän tuijottaa rävähtämättä Marmioniin. Ja kun Fitz-Eustacen lemmenballaadi herättää Marmionin sydämessä katumuksen ja tuskan, kuin olisi hänen korvissaan soinut nunnan kuolinkello, ja hän tiedustaa, mitä se mahtoi ennustaa, vastaa toivoretkeläinen: "Kalliin ystävän kuolemaa". Tässä on ilmeisesti jäljennetty Alonzon haamukatseen vaikutusta. Sama häivähtää näkyviin _Viimeisen runojan laulussa_. Kun Branksomen linnassa vietetään juhlaa onnellisen kaksintaistelun ja nuoren lordin vapautumisen johdosta, rupeaa juhlasali äkkiä himmenemään. Kaiken peittää omituinen hämy, joka ei ole sumua eikä illan hämärää, ja salaperäinen kauhu valtaa kaikki, jäädyttäen jokaisen sydämen. Äkkiä salama välähtää ja paljon pahaa aikaansaanut, kääpiön muodossa esiintynyt paholainen on hävinnyt: Michael Scott itse on käynyt kuin haamu juhlan hetkellä noutamassa hänet ja "mahtikirjansa". Lucy Ashtonin avioliittosopimuksen allekirjoittamiskohtaus _Lammermoorin morsiamessa_ johtaa mieleen Imogenen häät, jotka kamala tapaus niiden korkeimmalla hetkellä keskeyttää.

Scottin välimatka haamuihin on kuitenkin jo pitempi kuin Lewisin. Hän käyttää niitä joskus Lewisin tapaan, kuten esim. kertomuksessaan _Seinäverhoilla varustettu huone_ (The Tapestried Chamber), jossa paheellinen esi-äiti ilmestyy kaikessa kamalassa ilkeydessään, tahi kuten romaanissa _Kihlattu_ (The Betrothed), jossa esiintyy suvun "punasorminen" haamu. Avenelin valkoinen rouva (_Luostari_ — The Monastery ja _Apotti_ — The Abbot), jossa esi-äidin aihe kuvastuu, on taas mieluumminkin jonkinmoinen näky kuin Lewisin tapainen kansanomainen haamuolento; olemuksessaan ja ilmestymistavassaan se muistuttaa jonkinmoisesta luonnonhengettärestä. Scott on haamuromantiikassaan lähempänä Radcliffen haamutunnelmaa kuin Lewisin haamurealismia. Hänen mielenkiintonsa kohdistui tässä suhteessa enemmän kansanomaisten haamu-uskomusten folkloristiseen tutkimiseen kuin niiden käyttämiseen hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan[256]

_Byron_, joka teki Lewisin haamutuotannon ja hautausmaaorgiat ivan esineeksi, ei niitä kuitenkaan itsekään halveksinut, kuten hänen runonsa _Oscar of Alva_ osoittaa. Onpa tämä runo siitäkin erikoinen, että siinä ilmeisesti on ollut suoranaisena mallina Schillerin Henkiennäkijän kauhukohtaus, haamun ilmestyminen keskelle hääjuhlaa, ja myöskin Alonzo Urhoollinen. Seuraavat yhtäläisyydet sen mielestäni osoittavat:

Heti ensi säe vie romanttiseen kuutamoon, joka valaisee Alvan harmaita torneja. Usein on tuo "taivaan lamppu" antanut säteidensä leikkiä Alvan hopeakypäreillä ja nähnyt keskiyön hiljaisella hetkellä sen päälliköiden pukeutuneen säihkyviin sotisopiinsa; se on nähnyt verisiä taisteluja ja kuolemaa, kunnes se nyt loistaa murheellisena, yöllisten hautajaisten soihtuna. Alvan torneissa ei kaiu enää ihmisen askel, vaan ainoastaan myrsky, jonka raivotessa linnan salista kuuluu kumea, luhistuvien muurien yllä värisevä ääni. Tällaisen Ossianin tyyliin kirjoitetun johdatuksen jälkeen alkaa sitten ballaadi Oscarista ja Allanista, Anguksen kauniista ja urhoollisista pojista. "Tummina liehuivat Oscarin kiharat tuulessa, mutta Allanin suortuvat olivat vaaleat ja ihanat, ja hänen muotonsa miettiväinen ja kalpea. Oscarilla oli sankarin sydän ja hänen silmistään loisti totuuden säde; Allan oli aikaisin oppinut hillitsemään itsensä ja hänen sanansa olivat olleet nuoruudesta saakka sulavat". Oscar varustautuu viettämään häitänsä ja Alvan linnaan kokoontuu hääväkeä. Kaikki on valmista, mutta sulhoa ei kuulukaan. Häntä etsitään turhaan, aika kuluu ja Allan voittaakin Oscarin morsiamen rakkauden. Jälleen varustetaan häitä Alvan linnassa ja juhla alkaa, sillä nyt on sulho saapuvilla. "Mutta kuka on tuo, jonka synkkä ilme varjostaa yleistä iloa? Hänen silmänsä hehkuvat kovemmin kuin lieden sinisiksi muuttuvat liekit. Hänen viittansa on musta ja hänen kypäränsä töyhtö veripunainen; hänen äänensä on kuin nouseva myrsky, mutta hänen askeleensa ovat keveät ja jälkiä jättämättömät. On keskiyön hetki, maljat kiertävät ja ne tyhjennetään pohjaan asti sulhon kunniaksi; holvit kaikuvat huudoista kaikkien yhtyessä maljaan. Äkkiä tuo tuntematon nousee ja äänekkään joukon riemu tyrehtyy. 'Vanhus', huutaa vieras Angukselle, 'poikasi malja on juotu ja näit, että yhdyin siihen; sano, eikö sinulla ole ollut milloinkaan toista poikaa, sano, miksi Oscar unohdetaan?'". Kun vanhus sitten kertoo Oscarin kuolleen, kohottaa vieras Oscarin maljan ja kehoittaa Allania juomaan sen. Kun tämä sen tehdessään lausuu toivovansa, että Oscar olisi saapuvilla ottamassa siihen osaa, huutaa synkkä ilmestys: "Se on hän! Kuulen murhaajani äänen!" Allan on murhannut veljensä ja teko tulee ilmi tällä yliluonnollisella tavalla. Runo päättyy Ossianin tyyliseen surumielisyyteen, jossa kertautuvat "yksinäisen hauta", joka "häämöittää hämärän läpi", "harppu, jota ei yksikään runolaulaja uskalla koskettaa", "kuolevan isän katkera kirous", ja veljen kuolinhuokaus. Kuten näkyy, on huippukohtaus otettu sanasta sanaan Schilleriltä.

Tämän saman kohtauksen kaiku tuntuu Byronilla vielä uudelleenkin, _Larassa_. Othon linnassa vietetään upeata juhlaa, vieraana myöskin Lara, joka vihdoin huomaa, kuinka eräs tuntematon tarkastelee häntä herkeämättä. He tuijottavat toisiinsa, kunnes tuo tuntematon huudahtaa: "Se on hän!" Käy selville, että vieras syyttää Laraa jostakin salaperäisestä menneisyyden tapahtumasta, joka ilmeisesti muodostaa Laran elämän salaisuuden; tahallisesti jätetään sanomatta, mikä se tapahtuma on. Vaikka ei ole kysymys haamusta, on tämä kohtaus kuitenkin täydelleen vanhan mallin mukainen.

_Shelleyn_ nuoruudentuotannossa oli haamuilla, kuten jo on nähty, tärkeä sijansa. Runon Ghasta olen jo aikaisemmin maininnut; _Ballaadi_ on ilmeisesti syntynyt Munkin lukemisesta aiheutuneista kauhutunnelmista, jolloin kirjoittaja on mielikuvituksessaan nähnyt "synkän munkin peittävän kasvonsa, kun hän istuu yksinäisessä kammiossaan ja kuolonkello soi". Kellon lyödessä yksi hän menee kappeliin, jossa hän epätoivoissaan murtaa auki Rosan ruumisarkun. Silloin kuollut nunna kohottaa luurankoruumistansa, "josta helvetin kylmä kosteus tippuu"; hänen puoleksi mädäntyneistä silmistään loistaa kalpea liekki ja hän tuijottaa voitonriemuisena synkkään munkkiin j.n.e. _Aaveratsastaja_ (The Spectral Horseman) on aivan harvinainen näyte Ossianin myrskytunnelmaan tehdystä haamukauhusanastosta, joka kuvaavasti tulkitsee romantikkojen nimetöntä ja utuista kauhuaavistelua.

4

Siirtyäkseni järvirunoilijoiden piiriin uskallan huomauttaa, että _Coleridgen_ ballaadissa _Vanha merimies_ on oikeastaan "luonnottominta" sen alku, tuon vanhan merimiehen ilmestyminen jonnekin _hää_huoneen läheisyyteen, puhuttelemaan jotakin _hää_vierasta. Häillähän ei ole runossa mitään osuutta eikä merkitystä. Tätä ei voi selittää muuten, kuin että runoilijalla on jotenkin tiedottomasti väikkynyt mielessä Henkiennäkijän ja Alonzon aihe haamun ilmestymisestä hääsaliin, vaikkakin itse runo on sitten saanut kokonaan toisen sisällyksen; tämä on mielestäni kuvaava esimerkki siitä, kuinka haamuaiheet pohjaltaan olivat enimmäkseen samoja, vaikka ne joskus saattoivatkin venyä ja muuttua palvelemaan niille alkuaan vieraita tarkoitusperiä.[257] Coleridgen kuulua runoa en malta olla tässä selostamatta, varsinkin koska se on suomeksi tuntematon. Vanhan merimiehen kuusi ensimmäistä värssyä sisältää outoa, pysähdyttävää tunnelmaa paljoa enemmän kuin monet kokonaiset kauhuvolyymit. Runon kertoja, vanha merimies, ilmestyy äkkiä ja kutsumattomana jonkin häähuoneen lähelle, tarttuu sieroittuneella kädellään erään häävieraan käsivarteen, ja pakoittaa hänet kuin kolmivuotiaan lapsen kuuntelemaan tarinaansa, lumoten hänet salaperäisellä olemuksellaan ja omituisesti vilkkuvalla katseellaan. Mieleen hiipii vastoin järkeä ja ilman mitään tukea itse runon sanoissa outo epäilys, ettei tuo vanhus ehkä olekaan mikään luonnollinen olento. Mistä hän ilmestyi niin äkkiä? Kuka hän on? Kuinka hän pysähdytti häävieraan näin sopimattomalla hetkellä? Näin olemme valmiita erikoisessa mielentilassa kuuntelemaan hänen kertomustaan laivasta, joka myötätuulessa ja kauniilla ilmalla purjehti etelään, kunnes saapui päiväntasaajalle. Häävieras kuulee häämusiikin soivan ja haluaa rientää sinne, mutta ei voi, vaan on pakoitettu kuuntelemaan vanhaa, välkkyväsilmäistä merimiestä. Myrsky ajaa laivaa etelänapaa kohti, keskelle pakkasta, lunta ja korkeita jäävuoria, jossa ei ollut elävää olentoa. Tähän kamalaan yksinäisyyteen ja elottomuuteen saapui nyt sumun läpi albatrossi-lintu, jota merimiehet tervehtivät iloiten kuin kristittyä sielua. Sitä syötettiin ja kohdeltiin hyvin, se seurasi laivaa, jäät hajaantuivat ympäriltä ja niin päästiin jälleen palaamaan pohjoiseen päin, linnun lentäessä mukana hyvänä enteenä. "Valkoisen sumusavun läpi kimalteli koko yön kalpea kuutamo". "Jumala pelastakoon sinut, vanha merimies, pahoilta hengiltä, jotka sinua kiduttavat!" sanoo nyt häävieras säikähtyneenä; "miksi olet tuon näköinen?" "Ammuin jousellani albatrossin".