Part 3

Toinen tässä kysymykseen tuleva kirjailijatar on _Ann Radcliffe_, o.s. Ward (1764-1823). Hänen mainitaan saaneen hyvän kasvatuksen ja sukulaistensa kodissa tilaisuuden tutustua moniin eteviin henkilöihin. Sekä henkisiltä lahjoiltaan että ulkonäöltään ja koko olemukseltaan hän on ollut huomattava ja viehättävä nainen. Kolmenkolmatta ikäisenä hän meni naimisiin William Radcliffen, _English Chroniclen_ omistajan ja toimittajan kanssa. Ann Radcliffe oli syntynyt heinäkuussa samana vuonna, jonka joulukuussa Otranton linna ilmestyi. Viidenkolmatta vuotiaana hän rupeaa jatkamaan syntymänsä aikana alkanutta kirjallista suuntaa julkaisemalla esikoisteoksensa _Athlinin ja Dunbayne linnat_ (The Castles of Athlin and Dunbayne, 1789). Tämä jälkeen hänen tuotantonsa jatkuu nopeasti: _Tarina Sisiliasta_ (The Sicilian Romance) ilmestyy 1790 ja _Metsätarina_ (The Romance of the Forest) seuraavana vuonna. Hänen kuuluisin teoksensa _Udolphon mysteriot_ (The Mysteries of Udolpho) ilmestyy 1794, siis kolmen vuoden väliajan kuluttua, mikä ei suinkaan ole pitkä aika, kun muistaa teoksen tavattoman laajuuden. Romaani _Italialainen_ (The Italian), laaja sekin kuten hänen useimmat teoksensa, ilmestyy 1797, jolloin kirjailijatar siis on kolmenneljättä ikäinen. Nämä. teokset muodostavat hänen päätuotantonsa ja tulevat käsiteltäviksi tässä tutkimuksessa.

V. 1795 hän julkaisi kuvauksen matkastaan Reinille ja Westmorelandin järville (A Journey through Holland, etc). Italialaisen ilmestymisen jälkeen hän vaikeni kokonaan, varmaankin osaksi siitä syystä, että hän huomasi jo tyhjentäneensä erikoisalansa. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin romaani _Gaston de Blondeville_ (1826); hänen runonsa, joita sisältyy paljon hänen romaaneihinsa, julkaistiin eri kokoelmana 1816.[7]

3

Alituiseen puuhaillessaan "goottilaisen" linnansa varustamisessa yhä uusilla keskiajan muistomerkeillä Walpole siis lopuksi tuli ajatelleeksi sitäkin, että saattaisi olla mielenkiintoista koettaa kaunokirjallisessa muodossa elävöittää ja esittää muillekin niitä goottilaisia mielikuvia, joita hänellä itsellä oli "pää täynnä". Sitä, kuinka hän sitten tuli toteuttaneeksi tämän ajatuksen, hän selittää eräässä yksityiskirjeessä seuraavalla erikoisella tavalla: "Tunnustanko sinulle, mistä tämä tarina sai syntynsä? Viime kesäkuun alussa heräsin eräänä aamuna nähtyäni unen, josta en muistanut muuta kuin että olin ollut olevinani muinaisessa linnassa (hyvinkin luonnollinen uni sellaiselle kuin minä, jonka pää on täynnä goottilaisia tarinoita), ja että olin ollut näkevinäni suurten portaiden ylimmällä reunapuulla jättiläiskokoisen, rautavarusteisen käden. Saman päivän iltana rupesin kirjoittamaan, tietämättä vähääkään, mitä aioin sanoa tahi esittää. Työ kasvoi käsissäni ja minä rupesin pitämään siitä. Lisää siihen vielä se, että olin hyvin iloinen päästessäni ajattelemaan mitä muuta hyvänsä paitsi politiikkaa. Lyhyesti: olin niin innostunut tarinaani, jonka valmistin vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa, että eräänä iltana kirjoitin teetunnistani, noin klo 6:sta, alkaen aina klo puoli kahteen aamulla, jolloin käteni ja sormeni olivat niin väsyneet, etten voinut enää pitää kynää lopettaakseni lauseen, vaan jätin Matildan ja Isabellan puheen kesken".[8]

Tästä käy ilmi, että ylhäinen tekijä oli työhönsä sangen tyytyväinen, eikä enää pelännyt tunnustautua sen kirjoittajaksi. Tämän vaikutti kirjan saama menestys, sillä ennenkuin siitä oli ollut varmuutta, hän oli koettanut salata isyyttänsä. Otranton linnan ensimmäinen painos, joka ilmestyi tekijän kustannuksella hänen omassa kirjapainossaan Strawberry Hiilissä, julkaistiin nimittäin muka käännöksenä, jonka joku "W. Marshall, Gent.", oli tehnyt erään "Onuphrio Muralton" alkuperäisestä, italiankielisestä käsikirjoituksesta. Esipuheessaan Walpole koetti pettää lukijoita seuraavasti: "Tämä teos löydettiin erään vanhan katolisen perheen kirjastosta Pohjois-Englannista. Se oli painettu Napolissa fraktuurakirjakkeilla 1529. Selville ei käy, kuinka paljoa aikaisemmin se oli kirjoitettu. Päätapahtumat ovat sellaisia, joihin uskottiin kristikunnan pimeimpinä aikoina, mutta kielessä ja tyylissä ei ole mitään, joka tuntuisi barbaariselta. Tyyli on puhtainta italialaista. Jos tarina oli kirjoitettu lähellä sitä aikaa, jolloin sen on otaksuttu tapahtuneen, on se sitten tehty ensimmäisen ristiretken ajan, vuoden 1095:n, ja viimeisen ristiretken, vuoden 1243:n, välillä, tahi vähän jälkeenpäin..." Tekijä oli ilmeisesti pelännyt, että teos saattaisi merkillisellä sisällöllään, aikana, jolloin hänen isänsä "vihollinen", tohtori Samuel Johnson ja tämän edustama makusuunta yhä oli järkkymättömänä ja ivassaan peloittavana valtaistuimellaan, tehdä hänet naurunalaiseksi, ja oli siksi pitänyt parhaana toistaiseksi livistää salanimen ja kirjallisen kepposen suojaan. Mutta arvostelijoita ja yleisöä ei ole niinkään helppo pettää. Olihan kirja ilmestynyt Strawberry Hillissä, jonka omistajan goottilaiset puuhailut olivat laajalti tunnetut, tuntuihan nimi "Onuphrio Muralto" jollain tavalla samankaikuiselta kuin "Horace Walpole", ja sisälsihän tuo esipuhe selviä viittauksia siihen, että tekijällä oli ollut mallina jokin "todellinen linna", arvattavasti juuri Strawberry Hill. Kun siis teos otettiin mieltymyksellä vastaan, tul Walpole seuraavassa painoksessa esille piilostaan puolustaen menettelyään sillä, että sen oli aiheuttanut "epäluottamus omiin kykyihin ja yrityksen uutuus". Hän oli alistanut työnsä puolueettoman yleisön arvosteltavaksi ja päättänyt antaa sen hävitä unohdukseen, jos sitä ei hyväksyttäisi; hän ei ollut aikonut tunnustaa moista kyhäystä omakseen muussa tapauksessa kuin että hän voisi tehdä sen punastumatta, pätevien arvostelijain lausunnon perusteella.[9]

4

Se näyttämö, jolle kauhuromantiikan tutkija ehdottomasti ennenpitkää joutuu, on jonkinmoinen vanha, "goottilainen" muinaislinna, monenlaisten hermoja jännittävien kauhujen tapahtumapaikka, joka vieläkin herkästi koskettaa mielikuvitusta esim. joka kerta, kun esirippu poistuu Hamletin linnan vallien ja sen aavekuutamossa häämöittävien tornien edestä. Lukija huomaa pian, että tällä "haamulinnalla" on näissä kertomuksissa esitettävänä hyvin tärkeä osa, jopa niin tärkeä, että jos se niistä poistettaisiin, koko kuvaus samalla menettäisi perustuksensa ja päätunnelmansa. Koko kauhuromantiikan aineisto on, kuten seuraava esitykseni osoittaa, varsinaisessa vanhimmassa muodossaan enimmäkseen tämän haamulinnan kalustoa ja henkilökuntaa, ja jatkuvassa kehityksessään siitä lähtenyttä aihesarjaa, joten siis tutustuminen kauhuromantiikan aineistoon mielestäni asiallisimmin alkaa tästä keskusnäyttämöstä ja mitä siihen kuuluu. Käykäämme siis ensin Otranton vanhojen holvien alle.[10]

Linnasta ei esitetä mitään varsinaista ulkokuvaa, ja kertojan tyylin nopea tahti ei sallikaan hänen pysähtyä tyynempiin ja yksityiskohtaisempiin ympäristön kuvauksiin. Mutta lukija huomaa silti pian mielikuvituksensa kiintyvän jonkinmoisen keskiaikaisen linnan ahtaaseen piiriin. Saamme käydä linnan pihalla ja kappelissa, jossa juuri on tapahtumaisillaan vihkiäistoimitus, ja linnan suojissa, joista eräässä on tällaisessa paikassa välttämätön linnan herran esi-isien muotokuvakokoelma. Maanalainen kerros on täynnä eksyttäviä holvikäytäviä, joista eräs johtaa salaoven kautta linnan ulkopuolella olevaan luolaan, ja toinen myös linnan ulkopuolella olevaan Pyhän Nikolain kirkkoon. Näissä maanalaisissa holveissa vallitsee peloittava hiljaisuus, jota häiritsee vain ruostuneiden saranain kitinä, kun ilmanhenkäys jossakin liikuttaa vanhoja ovia. Niiden synkässä hämärässä harhaileva, linnan herran ahdistama neito voi hädintuskin huomata jostakin hiukan kirkkaammin kimaltelevan esineen, tarttua siihen ja nähdä, että se olikin salaisen laskuoven mutkallisen lukkolaitteen avain. Linnan salissa on lehtereitä, joista nuori sankaritar voi piilosta katsella lemmittyään ja sopivasti pyörtyä, kun tyranni tuomitsee tämän joko kuolemaan tahi ikuiseen vankeuteen synkimmän tornin alimpaan kammioon. Portin yläpuolella riippuu vaskinen torvi, jota ei voi olla huomaamatta, varsinkin kun sen tarkoitusta on vaikea ymmärtää. Muutamilla harvoilla vedoilla Walpole täten piirtää linnansa lukijan eteen, välttäen liikaa yksityiskohtaisuutta, mutta samalla kuitenkin pannen mielikuvituksen elämään. Voinee myöntää, että hän on yleensä tässä onnistunut, sillä Otranton linnasta jää todellakin mieleen jotakin jylhyydellään ja outoudellaan vaikuttavaa.[11] Hyvänä näytteenä siitä, kuinka tunnelmarikas ja tärkeä Walpolelle oli hänen mielikuvansa goottilaisesta linnasta, voidaan mainita hänen näytelmänsä _Salaperäisen äidin_ alkusäkeet, joissa hän sattuvasti tiivistää koko goottilaisen kauhun:

What awful silence! How these antique towers And vacant courts chili the suspended soul, Till expectation wears the cast of fear; And fear, half-ready to become devotion, Mumbles a kind of mental orison, It knows not wherefore. —

Clara Reeve ei sanottavasti kehittänyt tätä puolta eikä Walpolen tapa esittää kirjansa päänäyttämöä näytä hänen mielenkiintoaan herättäneen. Mutta erään keksinnön hän teki, josta tuli aivan välttämätön osa kaikkiin niihin kauhuromaaneihin, joissa näyttämönä on vanha linna tahi muu entinen rakennus: Vanhassa englantilaisessa paroonissa esitetään ensi kertaa täysin tietoisessa tarkoituksessa autio huoneisto, jossa kummittelee. Lordi Lovel-vainajan linna, jossa nyt asuu anastaja, parooni Fitz-Owen, ei yleensä ole muuta kuin sangen arkipäiväinen englantilaisen maalais-ylimyksen asunto, muistuttaen paljoa enemmän Reeven omaa kuin keskiaikaa, mutta se erikoisuus sillä on, että eräät huoneet ovat olleet jostakin salaperäisestä syystä, johon usein epäselvästi vihjaillaan, kauan asumattomina ja suljettuina. Lopuksi saamme tietää tämän johtuvan siitä, että juuri niissä oli linnan oikea omistaja, sir Walter Lovel, murhattu, ja että hänen ruumiinsa oli niihin kätkettynä. Ymmärrämme myös, että hänen haamunsa pelättiin niissä kummittelevan. Niissä säilytetään vieläkin vanhaa, rautaista asepukua, jonka rintalevy on veren tahrima; murhatun luut ovat lattian alla. Huonekalut ovat lahoneet ja hajoamassa kappaleiksi, vaatteet ovat koin syömiä. Oikeiden omistajien muotokuvat on käännetty seinään päin, ja kaikkialta hengähtää surumielinen taru menneestä onnesta, rakkaudesta ja intohimoista. Reeve vuodattaa Walpolen ulkopiirteisiin ensimmäisen häivähdyksen naisen tunteellisuudesta. Mitään erikoisempaa muuta — maanalaisia käytäviä, salaovia tahi sellaisia laitteita — Reeve ei käytä.[12]

Jos siis olemme saaneet Walpolelta haamulinnan ensimmäiset piirteet tärkeine salakäytävä- ja laskuluukkukeksintöineen, ja Reeveltä niihin lisäksi kummitushuoneiston, niin voimme sanoa, että Ann Radcliffe kehittää täten alkaneen mielikuvasarjan täydellisyyteen saakka. Voimakkaalla mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä sekä surumielisellä runollisuudella hän rikastuttaa edeltäjiltään saamiaan piirteitä niin pitkälle, että tähän alaan sellaisenaan käsitettynä ei ollut enää paljoa uutta lisättävänä.

Hän esittää aluksikin voimakkaina ja terävinä linnan varjokuvapiirteet. Se voi esim. olla meren rannalla, jyrkän vuoren korkeimmalla huipulla, jossa romanttiset, hurjat myrskytuulet vapaasti temmeltävät. Vuoren rinteet ovat jyrkät ja vaaralliset. Linna on rakennettu "goottilaisella upeudella", ja sen korkeat tornit näyttävät uhmaten rypistävän kulmiaan koko maailmalle ylpeässä, luoksepääsemättömässä ylhäisyydessään; koko rakennus on mahtava todistus omistajaansa muinaisesta merkityksestä. Nämä jo sinänsä kieltämättä vaikuttavat ulkopiirteet kasvavat yhä tekijättären mielikuvituksessa, muodostuen juhlalliseksi taustaksi hänen kuvauksilleen ja tapahtumilleen. Kaiken leimana mitä linnassa on, tornien, holvatun porttikäytävän, nostosillan, suojakaivoksen, on ankara muinainen loisto ja mahtavuus. Lähestyessämme esimerkiksi auringon laskiessa Udolphon linnaa näemme viimeisten säteiden valossa sen jykevät tornit ja vallit sekä varustukset uhkaavina, julmina, huimaavan äkkijyrkänteen reunalla; se on siinä vaiti, yksinäisenä ja ylevänä, _lonely and sublime_, koko näyttämön valtiaana ja uhmaillen kaikkia, jotka uskaltaisivat tunkeutua sen valtapiiriin.[13]

Mutta kun saavumme lähemmäksi, täyttää mielemme suru. Upeiden linnanpihojen marmori on murskautunut ja rapautunut, ja korkeiden sekä särkyneiden ikkunoiden ympärille on kasvanut ruohoa, joka "heiluu yksinäisen tuulenpuuskan puhaltaessa", _waves to the lonely gale_. Muurivihreä kasvaa luhistuneilla valleilla todistaen muinaisen mahtavuuden vaipumisesta. Jättiläissuuren portin päällä, jota ennen vartioi kaksi jykevää tornia, liehuu nyt lippujen sijasta villejä kasveja ja pitkää ruohoa, jotka tuntuvat huokaavan tuulessa niitä ympäröivän autiuden johdosta. Torneja on aikoinaan yhdistänyt hammasharjainen välimuuri, ja niiden alapuolella on ollut jykevä porttivarustus; näin ovat muurit ulottuneet pitkin äkkijyrkänteen reunaa. Radcliffe rakastaa linnoja, jotka ovat muuttumassa raunioiksi, koska hänestä ilmeisesti rauniot ovat romanttisemmat kuin eheä rakennus.[14]

Hän ei kuitenkaan tyydy tähän, vaan yhdistää haamulinnan piiriin myös vanhat luostarirakennukset. Synkän vaikuttavina niiden särkyneet huippukaaret ja yksinäiset tornit kohoavat illan hämärässä puiden keskeltä, herättäen hurskaanmakuista, kammottavaa tunnelmaa. Tällainen luostari voi olla suuri goottilainen rakennusryhmä, jonka synkät tornit ja peloittavat muurit kohoavat ylpeinä, yksinäisinä, masentumattomina, ympäröivien syvien varjojen keskeltä. Romanttisen metsän vanha rakennus voi myös olla jokin entinen luostari, jonka mennyt upeus herättää katsojassa kunnioittavaa, pelkäävää hartautta. Näissä Radcliffen kuvauksissa, jotka ovat erittäin laajoja ja yksityiskohtaisia, vallitsee syvä ja kaikkialle ulottuva romanttinen tunnelma, joka harkitusti sovitetaan vaikuttamaan joka kohdassa, osoittaen, kuinka se juuri on ollut tekijättärelle rakas ja hänen sielunelämänsä vallitseva puoli. Niinpä on luostarin asemapaikka joskus jonkinmoinen luonnonniitty, jota korkeat ja tuuheat puut, ehkä yhtä vanhat kuin rakennus itse, varjostavat, luoden ympärilleen "romanttista hämyä", _a romantic gloom_. Muureja peittää tiheä muurivihreä-seppele, ja petolinnut, pöllöt ovat valinneet asunnoikseen autiot tornit. Kiviä ja muurinkappaleita on hajallaan ruohikossa, joka huojuu hiljaa tuulessa. Kuvatakseen paikan surumielistä autiustunnelmaa tekijä käyttää Ossianin lausetta: "Ohdake pudistaa yksinäistä päätänsä, sammal suhisee tuulessa" — _The thistle shakes its lonely head, the moss whistles to the wind_.[15]

Salien lattiat ovat marmorista, huoneet suuret ja korkeat. Toisten huoneiden synkkyyttä lisää se, että niiden seinälaudoitus on melkein yhtä tummaa kuin itse pimeys. Juhlallisin tuntein kuljemme huoneistoissa ja käytävissä, joiden pitkät perspektiivit ovat yksinkertaisen yleviä, huokuen "pyhää viileyttä", _a holy calm_. Ikkunat ovat korkeita ja suippokaarisia, varustettu lasimaalauksilla, ja usein muurivihreän varjostamia. Avariin ja muutenkin synkkiin suojiin ne luovat juhlallisen hämärän, joka voi arkiinnuttaa sydämen aivan kauhutilaan saakka. Surumielinen hiljaisuus vallitsee näissä autioissa huoneissa, joiden korkeakaarisia kattoja kannattavat mustasta marmorista tehdyt pilarit.[16]

Koristuksista mainittakoon muotokuvat ja verhot. Linnan kellolla on oma erikoinen merkityksensä, joko lyövänä ajan mittarina tahi sanomakellona. Se on tavallaan persoonallinen olento, joka tarkoin ottaa osaa linnan ja sen asukkaiden kohtaloon. Se on linnan "suuri kello", "alahallin vanha muistuttaja". "Kas, tuolla on suuri kello, tuollapa vainkin, tykit eivät ole sitä vaientaneet. Siinä se oli äänessä kuumimmassa tulessa, mitä näihin saakka moniin aikoihin olen nähnyt". Kun kuolemaan tuomittu kuulee sen yön hiljaisuudessa lyövän yksi, on hänestä kuin kaikuisi kuoleman sanomakello. Se herättää sorretun neidon hänen unelmistaan, kertoen hänelle, ettei ole mitään toivoa, vaan että hänen on menehdyttävä tuskaansa. Hän kuulee sen lyövän kaikki neljännestunnit, mutta kun se vihdoin lyö yksi, on sen ääni pahaa ennustava ja kuolettava hänen viimeiselle toivolleen. Saapuessaan linnaan hän kuulee kellon lyövän ja kuuntelee sitä pelonsekainen aavistus sydämessään, kun sen ääni kantautuu tuulen mukana. Lyönti seuraa lyöntiä haipuen pois uhkamielisenä muminana kauas vuorten taakse, ja hänen sydämessään herää tunne, että ne mittaavat kuin sanomakelloina hänelle jonkin kohtalokkaan elämänkauden alkua.[17]

Hyvin tärkeätä osaa esittävät Radcliffen teoksissa linnan ovet ja käytävät, ollen tavattoman lukuisat, mutkaiset ja kapeat, ja muodostaen todellisen haamulinnan labyrintin. Alinomaan ollaan kulkemassa pimeiden ja mutkaisten käytävien kautta johonkin linnan syrjäisempään osaan, jossa vihdoin tavallisesti on edessä pieni raudoitettu ovi. Paetessamme vankilasta löydämme onneksi paksun tomukerroksen alta laskuluukun, kun jalkamme tietenkin takertuu sen renkaaseen, ja pääsemme siitä, töintuskin jaksettuamme avata sen ja vainoojain askelten jo kaikuessa yhä lähempää, linnan kellariholveihin. Täällä emme aluksi älyä, mihin suuntaan lähteä, kunnes taas hyvällä onnellamme huomaammekin vastakkaisessa seinässä raskaan oven. Tämä johtaa uuteen holvikäytäväsikermään, joka ulottuu linnan ulkopuolelle ja josta maanalainen käytävä johtaa salaiseen luolaan jossakin metsän keskellä. Seinäverhon takana on tavallisesti pieni salaovi, josta päästään johonkin sisähuoneeseen; tämän toisessa päässä saattavat olla suuret kaksipuoleiset ovet, jotka on koristeltu jykevillä puuleikkauksilla. Kuun pelastava ja armelias säde, joka jollakin ihmeellisellä tavalla, pääsee jostakin raosta tunkeutumaan tänne holvilabyrinttiinkin, auttaa usein suurimman ahdistuksen hetkellä meitä löytämään tällaisia salattuja pelastuksen teitä.[18]

Tähän Walpolen — Reeven — Radcliffen romanttiseen rakennukseen kuuluu vielä tärkeänä osana eräitä ilmastollisia ja muita piirteitä, jotka ovat omiaan yhä syventämään tarkoitettua tunnelmaa. Jo Walpole käyttää aseenaan kuutamoa, juuri kun tyranni on yön hetkellä tekemäisillään jonkin pimeydentyön, pistäytyykin kuu esille pilven takaa ja paljastaa hänelle peloittavan näyn, joka säikähdyttää häntä ja estää rikoksen. Suuren kirkon värillisistä ikkunoista se loistaa himmeänä ja salaperäisenä, valaisten tyrannin nähtäväksi hänen perillisensä kuolemaan hyytyneet silmät ja ollen siten todistajana hänen sukunsa väkivaltaiseen ja kauheaan loppuun. Kuutamo on tarkoitettu herättämään salaperäistä yötunnelmaa, jossa on haaveellisuuden, pelon ja surumielisyyden vivahdusta. Se antaa kaikelle piirteiltään epämääräisen ja kaamean asun, ollen teatterivalo, joka loistaa näyttämölle kulissien takaa tarpeellisina hetkinä paljastaen kauhistuvalle katsomolle pöyristyttäviä näkyjä ja kohtauksia.[19]

Edellisessä jo sivumennen mainittiin tuulesta, joka jossakin narisuttaa vanhoja, ruostuneilla saranoillaan kitiseviä ovia. Maanalaisissa käytävissä vallitsevana ilmanvetona tuulella onkin Walpolen kirjassa aivan erikoinen tehtävänsä; äkillisinä puuskina se puhaltaa holvien läpi, kohtaa ahdistetun neidon juuri sillä hetkellä, jolloin hänen pakonsa on ratkaisukohdassaan ja sammuttaa lukijan kauhuksi lyhdyn tahi kynttilän hänen kädestään, jättäen hänet hirvittävään, pikimustaan pimeyteen. Kun se vinkuu yöllä epätoivoisen ja pelkäävän neidon ikkunan ulkopuolella, luulee puhelias kamarineito sitä joksikin huokailevaksi haamuksi. Ukkonen on tuulen ja myrskyn mahtava liittolainen: ratkaisevalla hetkellä kuuluu yhtäkkiä ukkosen jyrähdys, joka tärisyttää haamulinnan perustuksia ja viittaa kostavien, iankaikkisten voimien valvovaan läsnäoloon.[20]

Linnaa ympäröivästä maisemasta ei säästeliäällä Walpolella ole paljoa sanottavana, mutta sekin vähä on tavallaan hyvin kuvaavaa. Linnan läheisyydessä on metsä ja sen takana vuoria, joissa on meren rantaan saakka ulottuvia luolia. Näissä on muinoin asunut erakoita, mutta pidetään niitä nyt pahojen henkien olinpaikkoina. Reeve on myöskin näissä piirteissä säästeliäs. Hänen kirjassaan ei ole sanottavasti kuutamoa eikä ukkostakaan, mutta toimelias tuulenpuuska tekee sielläkin tehtävänsä. Kun nuori sankari koettaa avata kummitushuoneiston ovea, sammuttaa tuuli samalla hänen lamppunsa jättäen hänet pimeyteen. Kun laillinen perillinen saapuu isäinsä linnaan, kohahtaa äkkiä huomaavainen tuulenpuuska ikäänkuin sanoakseen hänet tervetulleeksi.[21]

Sitä runsaammin käyttelee näitäkin apukeinoja Radcliffe. Hänen linnojaan ja luostarejaan ympäröi kaunis, useimmiten jylhä maisema. Usein hän kuljettaa lukijaa seutujen läpi, joissa ei ole ihmisjälkeä huomattavissa. Vain kaukaisten koskien kohina ja petolintujen huudot häiritsevät peloittavaa ja painostavaa hiljaisuutta. Laaksoja ympäröivät jyrkät vuorenharjanteet, joiden rinteitä myöten syöksyy huimaavalla vauhdilla vesiputous, rauhoittuakseen juurella olevaksi ihanaksi järveksi. Metsän kolkko hämy, illan pehmeä tyyneys ja maisemien hiljainen rauha ja juhlallisuus tuudittavat sielun miellyttävän unohduksen tunnelmaan. Olemme esim. matkalla laaksossa, jonka kahden puolen kohoavat jyrkät vuoriharjanteet. Paikan ylevää hiljaisuutta häiritsee vain kaukainen virran pauhu tahi petolinnun huuto korkealta ilmasta. Päästyämme tästä jylhästä paikasta avautuu eteemme vastakohtavaikutelman saavuttamiseksi ihana maisema. Kukkuloita ja laaksoja kaunistavat viljapellot, viinitarhat ja hedelmäpuumetsiköt. Varjoisia laaksoja kaunistaa usein hiljaa koukisteleva kirkas virta, tahi on siellä puoleksi lehdikön varjoon peittyviä pieniä asuntoja. Puiden välistä vilahtelee luostarin torni ja pieni järvi, joka kuvastaa kirkkaaseen pintaansa ympäristön ihanuuden. Vihreät metsät ja niityt, kukkainen ruohokenttä, kirkkaan puron sointuva solina, pienten hyönteisten tyytyväinen surina — kaikki tuntuu virkistävän sielua ja tekevän olemassaolon autuudeksi. Nouseva aurinko tietää merkityksensä: aluksi ilmestyy taivaanrannalle sanomattoman loistava viiva, joka nopeasti laajenee, kunnes aurinko tulee näkyviin kaikessa kunniassaan, paljastaen koko luonnon kasvot, kirkastaen maiseman joka värihäivähdyksen ja siroitellen maan kasteiselle pinnalle kimaltelevia valojaan. Jonkinmoinen "suloinen romantiikka", _sweet romanticism_, käyttääkseni tekijättären omia sanoja, huokuu näistä hänen suurella rakkaudella suorittamistaan maisemakuvauksista.[22]

Tuulen humina autioissa holveissa, metsässä, linnan raunioilla kasvavassa kuloruohossa; korkealla vuorella olevan linnan ympärillä ulvova myrsky ja yön kaamea kuutamo — kaikki tämä on Radcliffellä erittäin runsaasti käytännössä. Surullisesti ulvoo syksyn kylmä tuuli, väkevin puuskauksin se säestää yön yksinäisiä tunteja, äkillisinä vihureina se ryntää meren syvyyksien yli, lyöden vaahtoavat aallot sanomattomalla raivolla kallioita vastaan. Kun linnan saleissa vallitsee kuolonhiljaisuus, saattaa kuulla, kuinka joskus tuulenhenkäys salaperäisesti ikäänkuin ryömii käytävissä. Matalana ja kolkkona huminana se kuuluu vuoristosta, kiitää "oneana", _hollow_, yli maan, ja tuo tullessaan sumua ja kylmyyttä. Se sammuttaa sankarittaren lampun kuin tukahduttaakseen häneltä viimeisen toivon välähdyksen, kunnes kaikki äänet lopuksi haipuvat ukkosen mahtavaan jylinään. Nopeasti kiitävät tummat, vetiset ja repaleiset pilvet kuun ohi, joka silloin tällöin heittää niiden välitse heikkoa valoansa, paljastaen murheellisen ja masentavan näyn. Mutta joskus sen säteet lankeavat lempeänä, runollisena loisteena aalloille, jotka hiljaa uupuvat ihanaan hiekkarantaan; joskus ne ikäänkuin uinuvat kasteisella maisemalla, kun kaikkialla vallitsee keskiyön juhlallinen hiljaisuus, ja niin muodostuu kuutamosta, aalloista ja yöstä "tyynen kauneuden kuva", _a scene of tranquil beauty_.[23]

5