Part 2
1. Ahdistuksen ja viattomuutta uhkaavan vaaran tunne. Alituinen pakeneminen. Jännityksen luominen erikoisena päämääränä kauhuromantikoilla. Rikos, ja rikoksentekijät viattomuuden ahdistajina. Osien vaihtuessa pääainekset rikos- ja salapoliisiromaaniin valmiina. Godwinin Caleb Williams ja sen merkitys salapoliisiromaanin kehitykselle. Charles Brockden Brown ja hänen tuotantonsa. Poen osuus salapoliisikertomukseen: Kultainen kovakuoriainen ja Rue Morguen murhat. Conan Doyle Poen jäljittelijä. 2. Merenkulkijakansalle tyypillisiä aineksia. Defoe ja Swift sekä heidän meriromantiikkansa. Smollett merielämän kuvaajana. Coleridgen Vanha merimies eksoottisten merikärsimysten avain. Wordsworth, Scott ja Byron meriseikkailujen kuvaajina. Poen Arthur Gordon Pymin kertomus ja Kultainen kovakuoriainen. Stevensonin Aarresaari. Meriromantiikan kestävä suosio. 3. Romanttinen muotokuva Walpolella, Radcliffellä ja Lewisillä. Melmothin muotokuva. Poen Soikea muotokuva. Rossettin Käsi ja sielu, Saint Agnes of Intercession ja Muotokuva. Lytton-Bulwerin pahuuden voimalla ladattu miniatyyri. Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. 4. Nuoren sankarin rakkaus yksinäisyyteen: melankolia, lemmen kaipuu ja tunnestautuminen luontoon. Byronilaisen sankarin yksinäisyys siveellistä laatua, eristäytymistä hyvän ja pahan ulkopuolelle. Mielisairaus romantikkojen aiheena: Walpole, Radcliffe ja Lewis. Maturinin Melmoth. Shelleyn Julian ja Maddalo. Scottin hiljaisesti mielisairaat henkilöt. 5. Musta taito kauhuromantiikassa. Sen merkitys mysterion luojana. Manfred ja Frankenstein. Jung-Stillingin teoria ihmisolemuksen kolmesta eri tekijästä. Poen Mesmeristinen ilmestys ja Mr. Waldemarin tapaus. Vampyyri-aihe: Byron. Aiheet unissakävijöistä, hypnotismista ja sielunvaelluksesta. Poen Louhikkovuorien tarina. 6. Mary Shelleyn Frankenstein ja sen yhteiskunnallinen sisällys. Godwinin Tutkimus yhteiskunnallisesta oikeudesta. Romantiikan aateköyhyys Ranskan vallankumoukseen saakka. Vallankumousaatteiden vaikutus Englannin romantikkojen keskinäiseen ryhmittymiseen ja näiden ryhmien suhteet toisiinsa. Lyhyitä luonnekuvia Englannin romantiikan pääkirjailijoista. 7. Eksotismi eli rakkaus kaukaisiin maihin, mieltymys keskiaikaan, välimatkan kaukaisuus — romanttisuuden ehto. Roomalaiskatolinen uskonto ja inkvisitsioni. Byronin itämaalaisuus. Landorin ja Shelleyn helleenisyys. Eksotismi yleensä vapautumista tutun piirin asettamista rajoista. 8. Otranton linnan tyyli. Reeven ja Radcliffen kertomistapa. Lewisin kertomistapa uudenaikainen. Godwin ja Maturin kertojina ja kuvaajina. Gebir ja uudistunut fantastinen eepos. Romanttinen draama ja melodraama. Ballaadi ja sen merkitys romanttisen suunnan edistäjänä. Romantiikan merkitys siirtymisaskeleena uuteen vuosisataan.
XI. JÄNNITYS JA KAUHU
1. Kauhuromantiikka — asiallinen nimitys. Sen päämäärä: kauhua herättävä kauneus. Kauhutilan alkuaste: jännitys. Kauhutilan laatu. Jännityksen luominen keino, jolla pyritään kauhutilaan. 2. Jännitys kauhuromanttisissa teoksissa ja sen eri laadut: ulkopuolinen ja suggestiivisesti herätetty jännitys. Jälkimmäinen ehtona kauhutilaan pääsylle. 3. Suggestio välttämätön ehto kauhutilan syntymiselle. Eri kauhuromanttiset teokset suggestion kannalta. Lewisin suggestiivinen kauhurealismi. Muita esimerkkejä. Tietoisuus suggestion välttämättömyydestä epäselvä aikaisemmassa kauhuromantiikassa. 4. Suggestiivisesti viritetyn sielun upottaminen kauhutilaan — tapahtuu yliluonnollisten ja luonnottomien asiain avulla. Kauhuromantikkojen eri menettelytavat kauhuvaikutelmaan pyrkiessään. Onnistumisen mahdollisuudet. Myöhemmät kauhuromantikot. 5. Kirjallinen kauhu toista kuin areenan kauhu. Kirjallisen kauhun pää ja sivuvärit eli sointu. Sivuvärejä: romanttinen tunnelma, kaipaus, mieltä herkistävä yöluonto, harmooninen päiväluonto ja idylli, myrskyinen yötunnelma, jylhä vuoristomaisema, yksinäisyys. Kärsimys ja rikoksellisuus, traagillisuus. Kauhua herättävä kauneus.
HUOMAUTUKSIA JA LÄHTEITÄ
LUKIJALLE
Englannin 1700-luvun suurten realistien, Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin tuotanto kukoisti voimakkaana ja ajallensa leimaa antavana kolmisenkymmentä vuotta, alkaen Pamelasta 1740 ja päättyen Humphrey Clinkeriin 1770. Ossianin viimeinen sikermä ilmestyi 1763, Percyn ballaadikokoelma 1765; Chatterton ja Akenside poistuivat 1770, Gray 1771 ja Goldsmith 1774. Tämän jälkeen seuraavina vuosikymmeninä pitää runouden lippua korkealla Burns, kuitenkaan vielä skotlantilaisen murteensa vuoksi pääsemättä myöhempään maineeseensa, soinnuttaa sonettinsa Bowles, sommittelee säkeensä Cowper ja saavuttaa runoilijamainetta Crabbe. Vaikka runollisia arvoja luotiinkin, on kuitenkin ilmeisesti kysymyksessä jonkinmoinen etsimisen aika, jolloin kyllä pyritään vapautumaan klassillisuudesta, mutta ei vielä tavoiteta uuden säveleen täyttä sointua, — eräänlainen aallonpohja, jota kestää vuosisadan vaihteeseen, suuren romantiikan syntyyn saakka. Tämä kirjallisen etsimisen aika eli 1700-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä on tuon suuren romantiikan valmistuskautta, jolloin parempien nimien rinnalla monet vaatimattomat kirjailijat viljelivät uuden, tulossa olevan suunnan aineksia, puhdistaen niitä sopiviksi suuremmille kyvyille.
Kun professori Yrjö Hirnin ystävällisen neuvon johdosta kohdistin huomioni erääseen tämän valmistuskauden tyypilliseen kirjailijaan, M.G. Lewisiin, tulin vähitellen yhä enemmän kiintyneeksi ei niin paljon itse kirjailijapersoonallisuuksiin, kuin niihin aineksiin, joita he tuotannossaan käyttivät. Kirjailijoina he mielestäni häipyivät sen aineiston taakse, jota he kukin haarallaan kokosivat ja viljelivät, jättääkseen sen sitten suurempien seuraajiensa käytettäväksi. Romantiikkahan on yleensäkin kirjallisuuden alue, jossa mielenkiinto suuressa määrässä kohdistuu itse aineksiin, koskapa se juuri niistä saa huomattavan osan omalaatuisuudestansa; tämä koskee ymmärrettävästi erikoisesti romantiikan valmistuskautta, aikaa, jolloin tuota aineistoa ruvettiin kokoamaan ja viljelemään.
Olen tullut ajatelleeksi tätä aikakautta vielä senkin vuoksi, että sen merkitystä romantiikan historiassa ylipäätään vähäksytään. Niinpä sanoo Martin Lamm teoksessaan Valistuksen ajan romantiikka (_Upplysningstidens romantik_, I, s. 43): "On yleensä omituinen ilmiö, että esiromanttinen suunta, joka Englannissa oli niin aikaisin kehittynyt ja päässyt kukoistukseen, sittemmin vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä täydellisesti pysähtyy ja herää eloon vasta Saksan romanttisesta runoudesta saamiensa vaikutelmien kautta, runoudesta, joka tänä väliaikana oli jatkanut sen toimintaa ja aikaansaanut ratkaisevan kirjallisen vallankumouksen". Tätä tuskin voidaan pitää oikeaan osuneena, sillä se pyyhkäisee olemattomiin Englannin 1700-luvun kauhuromantiikan merkityksen. Tämän nyt ilmestyvän kirjan tarkoitus on siis johdattaa lukija Englannin kauhuromantiikkaan ja esittämällä sekä aiheiden mukaan ryhmittämällä sen käyttämä pääaineisto osoittaa, kuinka vuosisadan vaihteen suuri romantiikka, joka kaikissa lyhyemmissä esityksissä, jopa yleisessä tietoisuudessakin, ilmenee äkillisesti tulvahtavana aaltona, eräänlaisena ikäänkuin kehitystä ja alkuhistoriaa vailla olevana, tavallaan vallankumoustapahtumana, onkin tärkeiltä osiltaan orgaanisen kehityksen tulosta, jonka juuret ulottuvat ei ainoastaan hyvin laajalle, vaan myöskin hyvin kauas. Se tahtoo osoittaa, että 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä esiintynyt romantiikka, s.o. kauhuromantiikka ja sen ainekset, on johdettavissa ja keskitettävissä määrättyihin mielikuviin, jotka suggeroivat leimansa huomattavalla tavalla myöhemmän romantiikan tuotteisiin, ja jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen muoto oli jo kokonaan unohtunut. Kysymyksessä on siis niiden ainesten synteesi, jotka antavat leimansa Englannin romantiikalle sen varhaisimmasta, käytännöllisestä lähtökohdasta alkaen. Tässä synteesissä tulee ensimmäisenä kysymykseen se näyttämö, jolle romantiikka ryhmitti henkilönsä ja rakensi tapahtumansa ja tunnelmansa. Englannin romanttinen kirjallisuus osoittaa jo aikaisimmasta alustaan saakka harvinaista kiintymystä luontoon ja sen herättämiin tunnelmiin; kun siihen yhtyy romantiikan historiallinen menneisyyskaipuu, syntyy mielikuva määrätystä menneisyyden näyttämöstä, joka rakennetaan hyvin monipuoliseksi, jotta se voisi herättää haluttuja tunnelmia. Tarkoitus on siis ensiksi osoittaa, kuinka ja mistä lähteistä tämä näyttämö syntyi ja rakentui, kuinka siitä tuli ratkaisevassa määrässä romanttisen luomisnäkemyksen ohjaava kehys ja kuinka se, ajan mukana muuttuen ja kehittyen, säilyttää asemansa romantiikan kaikkina eri kausina, ollen vieläkin uusromantiikan tärkeänä rakenneosana. Tämän näyttämön piiriin sitten sijoittuvat romantiikan muut ainekset, ryhmittyen tärkeimmiltä osiltaan alkuhistoriansa ja luonteensa mukaan muutamien johtavien mielikuvien yhteyteen ja ympärille.
Alkukohdaksi olen ottanut Horace Walpolen, koska Englannin kauhuromantiikka tietoisesti alkaa hänestä. Loppukohdan olen jättänyt avonaisemmaksi, ottaen vapaasti esimerkkejä hyvinkin myöhäisestä kirjallisuudesta, koska aiheeni eri kohdissaan usein viittaavat tulevaisuuteen ja sieltä otetut esimerkit — pyrkimättä mitenkään tyhjentäviksi — ovat niiden kehittymiselle ja merkitykselle valaisevia. Muuten olisi keinotekoista rajoittua tulospuolella mihinkään jyrkkään rajaan, koska sellaista todellisuudessa ei ole olemassa. Aiheeni rajoittaminen täten "pituudelleen" on mielestäni ollut helpompaa kuin sen rajoittaminen "leveydelleen". Tarpeellista on sen vuoksi huomauttaa, etten ole pitänyt velvollisuutenani tehdä katselmusta jokaiseen kysymyksessä olevan ajan kirjailijaan; niin pian kuin tarkoitukseni, käytetyn aineiston valaisu, kussakin kohdassa on mielestäni käynyt selväksi, olen lopettanut esimerkkien luettelemisen. Muuten olisi liika laajuus ja luettelomaisuus, josta kirjani jo ehkä nytkin kärsii, ollut ratkaisevasti uhkaamassa.
Teokseni pohjana olevasta aineiston esittämissuunnitelmasta olen sallinut itselleni näennäisen poikkeuksen: Lewisin elämäkerran. Tämän olen tehnyt siksi, että hän on sekä kirjallisen tuotantonsa että persoonallisten suhteidensa vuoksi kauhuromantiikan keskeisimpiä henkilöitä, ja siksi, että hänen elämäkertansa tarjoaa hyvän tilaisuuden sen ajan kuvaamiseen, jossa kauhuromantikot vaikuttivat; tämän kautta olen uskonut voivani saada esitykselleni jonkin verran todellisen elämän taustaa, mikä ei voine olla antamatta sille syvyyttä ja asiallisuutta. Tästä kirjailijasta ei muuten ole olemassa mitään elämäkertaa, joka sisältäisi kaikki uusimmat tiedot. Kun se lopuksi tarjoaa hyvän tilaisuuden kauhuromanttisen melodraaman ja saksalaisen vaikutuksen kuvaamiseen, täydentää se siltä osaltaan esitystäni tärkeältä puolelta.
Tutkimukseni luonteesta johtuu, että sen lähteinä ovat kaikissa pääkohdissa itse kysymyksessä olevat teokset. Niistä olen tutustunut useimpiin British Museumin kirjastossa, Lontoossa, kesällä 1911, hankkinut toisia antikvaarista tietä ja saanut muutamia eräältä saman alan tutkijalta lainaksi. Muutamaa harvaa en ole onnistunut hankkimaan, mutta ovat niiden selostukset eri käsikirjoissa mielestäni olleet tarkoitukseeni täysin riittäviä. Silloin kun ovat kysymyksessä otteet alkuperäisistä teoksista, en ole kaikkialla viitannut sivuihin, joilta ne ovat löydettävissä, sillä otteiden paljous tekisi nuo viittaukset niin runsaiksi, että se näyttäisi sekä raskaalta että tarpeettomalta. Samoin olisi käynyt liian raskaaksi ja kömpelöksi todistaa huomautuksissa vastaavilla alkukielisillä otteilla käännökseni oikeiksi; siinä suhteessa en voi muuta kuin toivoa, että lukija luottamuksellisesti uskoisi niiden asiallisuuteen. Koska on ollut tärkeätä, että alkukielen sanat ovat saaneet mahdollisimman tarkan suomenkielisen vastineen, en ole yrittänytkään runomitallisia käännöksiä, koska sanallisen tarkka tulkitseminen niissä monesti käy vaikeaksi; niiden runollisen kauneuden esittäminenhän onkin syrjässä teokseni ohjelmasta. Se, että olen kirjoittanut teokseni suomalaista lukijaa varten, on ehkä tuonut sen tyyliin enemmän kansantajuisuutta kuin mikä englantilaista lukijaa ajatellen olisi ollut tarpeellista.
Professori _Yrjö Hirnin_ ystävällinen ja herpautumaton mielenkiinto on ollut kannustimenani tässä työssä, jonka valmistuminen on siirtynyt vuodesta toiseen monien käytännöllisten ja muiden kirjallisten puuhien vuoksi; epäilen, olisinko tullut sitä milloinkaan saattaneeksi loppuun, ellei hän usein tiedustelemalla sen vaiheita olisi aina uudelleen elvyttänyt harrastustani ja samalla rikastuttanut näkökohtiani monilla valaisevilla ja ohjaavilla huomautuksillaan, jopa omilla muistiinpanoillaankin. Mieluinen velvollisuuteni on siis tässä lausua hänelle harras kiitokseni.
Tohtori _Niilo Idman_ on ystävällisesti antanut käytettäväkseni muutamia Godwinin ja Maturinin teoksia, mistä lausun hänelle kiitokseni. Samoin kiitän professori _Gunnar Castrénia_ ja tohtori _K.S. Laurilaa_, joiden neuvot ja antamat tiedot ovat olleet monessa suhteessa valaisevia, kirjakaupan johtaja _I.H. Pettayta_, joka väsymättömästi on hankkinut minulle usein vaikeasti saatavissa olleita teoksia, ja työtoveriani, maisteri _K.V. Raitiota_, joka on auttanut minua korjausluvussa.
Helsingissä, helmikuulla 1925.
_Eino Railo_.
HAAMULINNA
1
Englannin vanhemman kirjallisuuden lueskelija päätyy jokseenkin varmasti, jouduttuaan tutustumaan kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskon orastavaan romantiikkaan, saamaan käteensä erään pienen ja vaatimattoman kirjasen nimeltä _Otranton linna_ (The Castle of Otranto), alaotsakkeena "Goottilainen tarina". Siinä on puolisentoistasataa pientä sivua, ja kun avaa esille sen nimilehden, on edessä hieno teräspiirros, joka kuvaa virkeä-ilmeistä, vanhahkoa miestä 1700-luvun loppupuolen puvussa; alla on upea nimi: _Horace Walpole, Orfordin kreivi_. Tuo pieni kirja, joka ilmestyi 1764, on omiaan heti ensi tutustumisella herättämään sarjan mitä moninaisimpia mielikuvia romantiikan kirjailijoista, aineistosta ja historiasta, sillä eipä löytyne sitä vähänkään laajempaa Englannin kirjallisuuden historiaa, jossa ei olisi omistettu edes jotakin huomiota sille ja sen ylhäiselle tekijälle.[1]
Horace Walpole oli Yrjö II:n mahtavan ministerin Robert Walpolen kolmas poika, syntynyt 1717. Saatuaan sen ajan ylimysnuorukaisten tavallisen kasvatuksen Etonissa ja Cambridgessä hänet lähetettiin sen lopullista täydennystä varten ulkomaille, s.o. Ranskaan ja Italiaan, matkaseurana hänen lkä- ja Eton-toverinsa, runoilija Thomas Gray. Matkaa kesti kaksi vuotta, jolloin toverukset riitautuivat[2] ja palasivat kotimaahan. Walpole sai nyt tuottavia toimia hoitaakseen ja oli Parlamentin jäsenenä 26 vuotta. Hän ei kuitenkaan saavuttanut mainittavampaa nimeä poliittisessa elämässä, ja kun hänen isänsä valtiollinen ura päättyi 1742, hän vähitellen viehättyi yhä enemmän yksityisharrastuksiinsa. V. 1747 hän osti Strawberry Hill-nimisen huvilan Windsorin läheltä, Thamesin rannalta, ja vietti siellä lopun elämäänsä kokonaan antautuneena muinaistieteellisiin, taide- ja kirjallisiin puuhiinsa. V. 1791 hän peri Orfordin kreivin arvon ja kuoli 1797.
Walpolea saattanee pitää tyypillisenä ylimysharrastelijana joka eläen huolettomissa taloudellisissa oloissa, vailla varsinaista elämäntehtävää, antautuu viettämään aikaansa taipumustensa mukaisissa miellyttävissä pikkupuuhissa. Hänessä herää harrastus menneisyyttä, "goottilaisuutta"[3] kohtaan, jota hän rupeaa tutkimaan amatöörin sekä innostuksella että myös metoodittomalla hajanaisuudella. "Antikvaarinen henki" on aina ollut Englannissa voimakas, ja 1700-luvun puolivälissä, jolloin klassillisuuden kahleet suurin piirtein katsoen jo olivat kirpoamassa ja huomio oli kääntymässä kaikkeen siihen, jossa oltiin havaitsevinaan aateloivaa ja mielenkiintoiseksi tekevää ajan huurretta, se varsinkin esiintyi uutterana numismatiikan, vanhojen rakennusten ja raunioiden, vanhojen runojen y.m. sellaisen tutkimisena, kuvaamisena ja kokoilemisena. Ja sillä aikaa kun tähän työhön todella pätevät henkilöt kärsivällisesti loivat sille tieteellistä perustusta, esiintyi heidän rinnallaan innostuneina ja alttiina Walpolen tapaisia maallikkoharrastelijoita, joiden huvittavimman ja naurettavimman puolen Walter Scott ikuisti Mr. Oldbuckissaan ja tämän mukaan Dickens myöhemmin Pickwick-klubin kuolemattomassa puheenjohtajassa. Vertausta ei tosin voida sovittaa Walpoleen, sillä hän oli epäilemättä tavallaan oppinut mies, jonka terävä äly ja hienostunut, joskin usein harhaan menevä taideaisti herättää kunnioitusta, mutta siitä huolimatta ei se "goottilainen romu", jota hän kokosi huvilaansa, voi olla johtamatta mieleen eräitä Mr. Oldbuckin ja Mr. Pickwickin parhaita ja ennenkuulumattomia antikvaarisia löytöjä.[4]
Walpolen muisto kokoilevana arkeoloogina on säilynyt erikoisesti sen kautta, että hän eräänä päivänä sai halun ruveta muuttamaan Strawberry Hilliä jonkinmoiseksi goottilaiseksi linnaksi. Mutta kun goottilaisen rakennustyylin perusteet ja määräävät linjat olivat vielä selvittämättä, ei huvilankaan muuttamisessa tällaiseksi rakennukseksi ymmärretty pitää tarpeellisena perinpohjaisempaa, tyylitutkimusten pohjalta lähtevää uudistamista, vaan käytiin asiaan käsiksi mutkattomammin. Sen mukaan kuin rakennukseen sopi ja huoneiden sijoitus sen myönsi, rakennettiin yhtäälle pyöreä torni, sisustettiin toisaalle kappeli, pantiin ikkunoiksi värjättyä lasia, sijoitettiin sopiviin paikkoihin vanhoja ritarivaruksia ja aseita, tehtiin alttarista uuninkehys j.n.e., ja kuviteltiin sitten, että tässä oli nyt "goottilainen linna". Tätä rakentelemista ja kokoilemista kesti parikymmentä vuotta, joiden kuluessa Strawberry Hill ehti tulla hyvin kuuluisaksi ja monien uteliaiden käymäpaikaksi. Ja sen omistaja ja luoja lienee ollut siihen varsin tyytyväinen, koskapa on itse julkaissut siitä kuvilla varustetun kuvauksen.[5]
Vaikka Walpole tällä harrastuksellaan osoittikin, ettei hän täysin ymmärtänyt goottilaista tyyliä, merkitsi Strawberry Hill kuitenkin edistysaskelta sen pääsemisessä uudestaan tunnetuksi ja arvossapidetyksi. Ja vaikka Walpolen rakennukselle hymyilläänkin, on sillä oma erikoinen merkityksensä sen mielikuvan esittäjänä, joka hänellä ja hänen aikalaisillaan enimmäkseen, huolimatta Englannin hyvin säilyneistä keskiaikaisista muistomerkeistä, näyttää olleen tuosta melkein sadunomaiseksi käyneestä rakennuksesta, _haamulinnasta_, jota hän koetti uudessa romantiikassaan näkyväksi kuvitella. Mielenkiintoistahan on tietää, että tämä kauhuromantiikan kuuluisa näyttämö on kahdellakin tavalla ensin ollut olemassa todellisuudessa ja vasta sen jälkeen esiintynyt kirjallisuudessa.
Tätä ei suinkaan ole ymmärrettävä niin, että Walpolen goottilaiset rakennusaskartelut Strawberry Hiilissä olisivat yksistään herättäneet hänessä halun kokeilla goottilaisuudella kirjallisuudessakin. Ajan huomio oli yleensäkin, ja kehoittavalla tavalla, kiintynyt goottilaisuuteen. _Edmund Burke_ oli julkaissut (1756) tutkimuksensa pelosta subliimin ja kauniin tunnelman aiheuttajana, luoden siten teorian, jota koko kauhuromantiikka tuli käytännössä seuranneeksi. Ja piispa _Richard Hurd_ (1720-1808) julkaisi 1762, eli siis kaksi vuotta ennen Otranton linnan ilmestymistä, teoksen nimeltä _Kirjoitelmia ritarisuudesta ja romanttisesta_ (Letters on Chivalry and Romance), jossa Warton-veljesten muinaisuuden ihailu ja harrastus sai voimakkaan puolustajan. Piispa Hurd esiintyy goottilais-ajan innokkaana esitaistelijana, kysyen, "eikö goottilaisessa romantiikassa (Gothic Romance) voisi olla jotakin erikoisesti sopivaa nerouden näkökannoilta (to the views of a genius) ja runouden päämääriin katsoen, ja eivätkö filosofiset nykyaikais-ihmisemme ole menneet liian pitkälle saattaessaan sitä alituisesti naurun ja halveksimisen alaiseksi?" Hän huomauttaa, että Homeros olisi, jos olisi tuntenut sen, pitänyt sitä parempana kuin oman aikansa tapoja, koska hän olisi löytänyt siitä suurempaa ritarillisuutta ja ylivoimaisen jylhää taikauskoa. Tällaisten mielipiteiden ja yleensä Hurdin kirjan merkitystä aikansa huomion kääntäjänä goottilaisuuteen ei voi arvioida liian suureksi. Walpole oli niitä, joiden mielessä syntyi halu koettaa tällä alalla jotakin käytännössä. Walpolen keskiajan tuntemus oli kuitenkin hajanaista ja heikkoa. Hänellä oli mielikuva sen rakennustaiteesta, mutta hän ei tuntenut sen kirjoituksia, ehkä joitakin kansanballaadeja lukuunottamatta. Puhuessaan Otranton linnan ja näytelmänsä Salaperäisen äidin alku- ja loppukirjoituksissa goottilaisuudesta hän aivan itsestään tulee vedonneeksi Shakespeareen, joka onkin ollut hänelle goottilaisissa asioissa ja käsitystavoissa tärkeä opas, kuten myöhemmin tulemme näkemään.
Walpole oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, vaihtaen niitä m.m. runoilija Grayn ja Madame du Deffandin kanssa, johon oli tutustunut 1765 Parisissa käydessään. Vilkkaana ja älykkäänä kirjeiden sepittäjänä häntä samoin kuin runoilija Grayta pidetäänkin aikansa parhaimpien joukkoon kuuluvana. Hänen muusta tuotannostaan mainitsen vain näytelmän _Salaperäinen äiti_ (The Mysterious Mother), jonka hän kirjoitti 1768, koski Otranton linnan ohella vain se kuuluu tämän tutkielman piiriin.[6]
2
Tässä yhteydessä on paikallaan antaa muutamia tietoja parista kirjailijattaresta, jotka esiintyivät Walpolen aloittamalla linjalla ja ovat käyttämänsä aineiston vuoksi parhaiten käsiteltävissä hänen rinnallaan.
_Clara Reeve_ (1729-1807) oli papin tytär ja eli suuren osan ikäänsä Ipswichin pienessä kaupungissa, Lontoon läheisyydessä. Hän näyttää olleen hiljaisen, kirjallisen askartelijan tyyppi, joka täyttää päivänsä opiskeluilla ja teosten suunnitteluilla, onnistumatta löytämään erikoisalaa, joka tuottaisi hänelle täyden menestyksen. Häntä täytynee pitää oppineena naisena, koskapa hän m.m. kykeni kääntämään skotlantilaisen kirjailijan, _John Barclayn_, kuuluisan latinankielisen romaanin _Argenis_ (ilmestynyt 1621) äidinkielelleen; käännös julkaistiin 1772 nimellä _The Phoenix_. Tekijätär oli siis tällöin jo 43 vuoden ikäinen. Hänen huomionsa oli näinä aikoina kiintynyt Otranton linnaan ja julkaisi hän 1777 oman erikoisohjelmansa mukaisen romaanin nimeltä _Hyveen esitaistelija. Goottilainen tarina_ (The Champion of Virtue. A Gothic Story). Teoksesta ilmestyi jo seuraavana vuonna uusi painos, mutta nyt nimellä _Vanha englantilainen parooni_ (The Old English Baron), jolla se yleensä tunnetaan. Siitä on sen jälkeen julkaistu useita painoksia, ja on se Reeven runsaasta tuotannosta ainoa, joka laatunsa ja merkityksensä vuoksi kuuluu tämän tutkimuksen piiriin.