Part 26

Järven neito yhtyy monilla muillakin aineksillaan aikansa ja edeltäjiensä aiheisiin. Kun tuntematon ritari astuu saaren pakolaismajaan, tempautuu suvun vanha miekka huotrastaan ja putoaa maahan, siten jo Otrantosta tunnettuun ennetapaan osoittaen jotakin tärkeää olevan tulossa; tämä sama ritari näkee muuten unessaan olennon, jonka kypärä "hitaasti kasvoi jättiläismäiseksi" — emme epäile sanoa: Otranton kuuluksi kypäräksi. Kun vanha runoilija nimittää Elleniä "Vertavuotavan sydämen neidoksi" (The Lady of the Bleeding Heart), saattaisi sanoa erään kuuluisan nunnan vilahtaneen näköpiirissä. Lyyrillisten ihannemaisemien rinnalle ilmestyy joskus villiä vuoristoromantiikkaa: "Se oli hurja ja oudostuttava pakopaikka, sellainen, ettei rosvon jalka ollut konsanaan moiseen astunut; vuoren harjanteella oleva luola ammotti kuin haava sotilaan rinnassa". Saapuvilla on myös uskollisesti vanha haamulinna raskaine, ruostuneessa koukussa riippuvine vankiholvien avaimineen, tulisoihtuineen, peloittavine käytävineen, jonne kuuluu kahleiden kalina ja vankien valitus, teilirattaineen, pyövelinmiekkoineen ja kamaline kidutuskoneineen. Tällaiseen linnaan joutuneena ahdistettu Ellen kuulee yhtäkkiä kaunista, romanttista laulua, joka on lähtöisin "sydänsairaan" nuorukaisen huulilta. Nuorukaisen rakkaudentunnustus on kohdistettu — juuri Ellenille itselleen. Kauttaaltaan näin pienetkin, jo entuudesta tutut romanttiset aiheet tähänkin runoelmaan kutoutuvat.

_Rokebyssä_ (1813) vaihtuvat esille tummat värit ja joukko uutta, myöhemmälle romantiikalle mieluista ainesta tuodaan näyttämölle. Huomiota herättää aluksi ahneuteen ja julmimpaankin rikollisuuteen taipuva Oswald, jonka "omatunto, mennen ajasta edelle, jo ennakolta moittii aiotusta rikoksesta", häiriten hänen untansa, ja joka samalla on heikko ja epäjalo luonteeltaan. Romanttisen rikoksellisen tavoin hän heittelehtii kiduttavien unien vaivaamana vuoteellaan, eikä uskalla herättyään enää nukkua uudelleen, vaan "laskee tunti tunnilta linnan kellon lyönnit, tai kuuntelee pöllön huutoa tai surullisesti humisevaa tuulta". Hänen epäluuloisuudessaan ja matalamielisyydessään on jotakin, joka tuo mieleen Byronin Wernerin. Oswaldissa emme kuitenkaan voi nähdä mitään erikoisesti juuri romantiikan sankarihenkilöille kuvaavaa enempää kuin Wernerissäkään, vaan ovat he molemmat raukkamaisia ja halveksittavia luonteita, vailla runouden suomaa hohdetta. Rokebyn romanttinen sankari on varsinaisesti seikkailijarosvo Bertram, jonka varjossa Wernerin poika Ulric osaltaan on syntynyt,[237] ja Bertramin entinen ystävä ja taistelutoveri Mortham, joka edustaa tyyppinsä ylevämpää ja jaloa puolta.

Kun Bertram yöllä saapuu Oswaldin luo, hän tulee "raskain askelin", kypärän töyhdöt varjostavat hänen kasvojaan ja hän on käärinyt avaran viitan jättiläismäisen vartalonsa ympärille. Hänen muodossaan on paljon, joka antaa syytä pelkoon: hehkuva ilmanala ja elämä ovat tehneet jälkensä hänen tummiin kasvoihinsa, uurtaneet otsan ja kylväneet harmaata mustaan tukkaan, mutta jättäneet koskematta "ylpeyden huulen", joka "kaartuen ylöspäin ei ollut milloinkaan kauhusta kalvennut", ja "liekin silmän", joka "näytti halveksivan maailmaa", ei tuntenut kyyneleitä, ja "leimahti ankarasti tummalla hehkulla", joka "pilkkasi tuskaa eikä tuntenut valitusta". Kylmänä, välinpitämättömänä, hän saattoi nähdä verta ja vaaraa; kauan ruokitut pahat intohimot ovat kyntäneet vakonsa hänen "synkille kulmilleen" ja "sapekkaille kasvoilleen". Poissa ovat nuoruuden kevytmielisyyden hilpeät synnit, mutta syvään juurtuneena on paljas alaston pahe, ilman mitään sovittavaa puolta, ja voimakkaimpana ahneus ja nautinnonhimo. Bertramin _swarthy eye, sullen mood, stormy mind, felon deed, fruitless guilt, gloomy train, giant form_, liittyvät alituisesti häntä koskeviin kuvauksiin, joista seuraava esimerkiksi mainittakoon:

One ample hand his forehead press'd, And one was dropp'd across his breast. The shaggy eyebrows deeper came Above his eyes of swarthy flame; His lip of pride awhile forbore The haughty curve till then it wore; The unalter'd fierceness of his look A shade of darken'd sadness took, — For dark and sad a presage press'd Resistlessly on Bertram's breast. —

Aito romanttiseen, uhkamieliseen tapaan ei hänen sielunsa taakka kuitenkaan saa häntä katumaan, vaan lujana kuin kallio hän odottaa kohtaloansa: "Sydämeni voi murtua, mutta ei kitua". Tämän synkän ilmeen hän säilyttääkin loppuun asti. Kun hän ratsastaa kirkkoon kostaakseen Oswaldille, kertoo runo ihaillen, kuinka "hänen viittansa, töyhtönsä ja ratsunsa olivat mustat" ja kuinka hänen katseensa oli _grimly determined_; hänen kuolinhuokauksensa oli "enemmän naurua kuin valitusta". Niinpä hän kuoltuaan saavuttaakin täyden romanttisen ihailun osakseen:

Fell as he was in act and mind. He left no bolder heart behind: Then give him, for a soldier meet, A soldier's cloak for winding-sheet.

Runoelman toinen tumma sankari on Mortham, Bertramin entinen ystävä ja taistelutoveri. Hänen elämässään on salaisuus, joka kuitenkin runoelman lopulla selviää: mustasukkaisuudessaan hän on surmannut puolisonsa. Nuoruudessaan hän on ollut kevytmielinen ja hurja, ja hänen mieltään painaa nyt tämä _dark and fatal tale_. Kun lisäksi hänen poikansa katoaa, hän lähtee vaeltamaan maailmalle, joutuen vihdoin hurjan merirosvojoukon johtajaksi, toverinansa Bertram, joka tällöin on hänen ystävänsä. Hän esiintyy niin, että yksin hänen toverinsakin katselevat hänen hurjia tekojansa kauhistuen ja peläten, ja näkee paljon inhimillistä rikollisuutta ja tuskaa kuitenkaan tapaamatta vaelluksillaan ainoatakaan niin onnetonta, jonka suru olisi yhtä suuri kuin hänen. Bertram kertoo hänestä, kuinka hän merirosvovuosinaan oli synkkä mies, joka liittyi joukkoon epätoivoisena ja pelättävänä, halveksien elämää ja kaikkia sen siteitä; hän rakasti uhkarohkeita seikkailuja ja vaaraa sen itsensä vuoksi; hänen synkältä otsaltaan ei ilo eikä viini saanut silitetyksi ainoatakaan ryppyä; jos hän hymyili, niin se oli huono merkki, sillä se tapahtui vain ankaran ja uhkaavan vaaran hetkellä, ja jos hän nauroi,[138] saattoi jokainen pitää kohtaloansa päätettynä; ensimmäisenä hän otteli joka taistelussa, mutta kääntyi halveksien pois, kun saaliinjakoon ryhdyttiin; usein hän koetti suojella vanhoja tovereitaan, kehoittaen näitä osoittamaan armahtavaisuutta ja inhimillisyyttä. Kun hän vihdoin palaa kotimaahan, koettaa hän katumuksella keventää tuntonsa taakkaa.

Näiden molempain tummien sankarien mukana astuu nyt romanttiseen kirjallisuuteen merirosvo. "Buccaneer"-aihepiiri, eksoottisten maiden aarteet, niissä käydyt armottomat taistelut, kuulut merirosvot ja koko tuo villi elämä ulkopuolella lakien ja yhteiskunnan esitetään synkin välähdyksin aito romanttisessa valaistuksessa. Kapteeni Singleton ja hänen maailmansa oli syntynyt uudelleen, mutta nyt täysin romanttisena. Tumman sankarin ei tarvinnut enää tämän jälkeen olla mikään "historiallisten" kulissien keskellä esiintyvä ritari, vaan saattoi hän kuulua kirjailijan omaankin aikaan; ehtona eivät liioin enää olleet Otranton kypärän mustat töyhdöt, jotka näihin saakka olivat heiluneet joka sankarin pään päällä, eivätkä rautavarukset ja jättiläismäiset miekat, vaan ainoastaan tumma muoto, salamoivat silmät, levoton ja kaikkea pilkkaava luonne, salaperäinen tapahtuma menneisyydessä, hurja ja kevytmielinen nuoruus, ja vihdoin sydämen syvyydessä alituisesti kalvava katumus ja itsehalveksinta.

Runoelmassa herättää tämän jälkeen huomiota Scottin kirjailijaluonteelle vieras sentimentaalisuus, joka esiintyy tässä melkoisen runsaasti ja tyypillisesti Radcliffen tyyliin. Sen edustajana on nuori Wilfrid, Oswald-tyrannin hento, unelmoiva ja onnettomasti Matildaan rakastunut poika. Hentona ja haaveellisena jo lapsuudesta saakka hän pelkäsi sotaisia aseleikkejä, "mietiskeli Hamletin kanssa" ja "itki itsensä hiljaiseen lepoon suloisen Desdemonan kohtalon ääressä". Hän rakasti niitä rauhaisia iloja, joita "yksinäinen virta ja hiljainen järvi tarjoavat". Kiipeillen vuorilla hän uneksi eriskummallisia unia uskollisesta rakkaudesta tahi loputtomasta keväästä, kunnes ei enää voinut kestää mielikuviensa voimaa, vaan palasi surullisena takaisin maahan. Hän rakastaa toivottomasti ja intohimoisesti, mutta vaieten tunteestaan, joka ilmenee vain hänen katseestaan. Parhaiten hän viihtyy "metsän yksinäisyydessä", _in some wild and lone retreat_, jossa hänelle hänen päiväunelmansa muuttuvat todellisuudeksi ja todellisuus unelmiksi. Öisin valvoessaan, kun lampun himmeä valo sekoittuu kuutamon kalpeuteen, hän kalpeilla poskillaan kuumeinen puna, ilme suruisena ja mielikuvitus harhaillen eriskummallisissa unelmissa, tarttuu Radcliffen tapaan luuttuunsa ja sommittelee ylen tunteellisia säkeitä "Kuutamolle", aloittaen ne tuohon tuttuun tapaan: _Hail to thy cold and clouded beam_ j.n.e. Hän on niitä romantikkojen henkilöitä, joiden tunnelmiin ympäröivällä luonnolla on syvä vaikutuksensa, varsinkin sellaisella, joka herättää _awful pleasure check'd by fear_. Kun hän kuolee, tapahtuu se äkkiä, polvillaan rakastetun edessä ja hänen kättänsä suudellen, juuri kun hänen rakkautensa puhtaus ja tarkoitustensa jalous on tehokkaasti tullut ilmi.

Wilfridin vastakohtana on mainittava Redmond, joka on nuorekkaan reippauden, miehekkyyden ja urhoollisuuden mallikuva. Rakkaus ainoastaan voi hänestäkin tehdä uneksijan, jolloin hänkin _sought the lonely wood or stream to cherish there a happier dream_. Redmond on runoelmassa kadonnut valtaistuimen perillinen, jonka kavala vihollinen on lapsena ryöstänyt ja joka tunnetaan oikeaksi hänellä silloin mukanaan olleesta kultaketjusta. Hänen ryöstäjänsä saa ansaitun palkkansa, ja tällöin esiintyy linnan kellokin vanhassa ankarassa tehtävässään:

One stroke, upon the Castle bell, To Oswald rung his dying knell.

Vanha linna esiintyy määrätyssä osassaan, kuten ennenkin. Kun Bertram rosvoineen hiipii salakäytävää myöten linnan saliin, jossa parhaillaan tapahtuu Scottille välttämätön minstrel-kohtaus, näyttää Lewisin luurankoritarin saapuminen juhlaan olleen kaukaisena mallina, koskapa _the lamp's uncertain lustre_ tulee siinä yhteydessä mainituksi. Murhatuksi luultu Mortham esiintyy murhaajalleen kuin haamu, ja haamutarinoiden vaikutus kuvataan kaunopuheliaasti. Koko aineisto osoittaa, että Rokeby on ilmeisesti syntynyt Otranton linnan vaikutelmien alaisena, ollen kuin kaukaisen esikuvan myöhäsyntyinen runotoisinto, mutta samalla myös uusilla aineksillaan viitaten tulevaisuuteen, nimenomaan Byronin tummiin rosvotyyppeihin.

_Saarien herra_ (The Lord of the Isles, 1815) ei ole byronilaisen sankarin kannalta siinä määrin huomattava kuin Rokeby, vaikka viekin lukijan jo alussa myrskyävän meren ja sen rantojen kallioniemillä olevien feodaalilinnojen romanttiseen ilmapiiriin —

Each on its ovvn dark cape reclined, And listening to its own wild wind...

Mutta ne säkeet, joilla runo ensi kerran kuvaa sankariansa Robert Brucea —

Proud was his tone, but calm; his eye Had that compelling dignity, His mien that bearing haught and high, Which common spirits fear —

osoittavat entisen tutun mielikuvan kiistävän itselleen oikeuksia. Hänen nuoremmassa veljessänsä esiintyy samoja tuntomerkkejä, sillä hänen katseensa on _quick, keen, high ja fierce_. Rosvot ovat _men of evil mien, down-look'd, unwilling to be seen; They moved with half-resolved pace, and bent on earth each gloomy face_. Sanat sellaiset kuin _dark brow, dark look, dark, deadly, long hate_, ovat osoituksena romanttisen henkilökäsityksen vaatimuksista, samoin kuin määritelmät —

It is the form, the eye, the word, The bearing of that stranger Lord; His locks upon his forehead twine, Jet-black — — — —

alkujansa lähtevät niistä kuvauksista, jotka aikaisempi romantiikka oli sankaristansa antanut. Romanttisena piirteenä mainittakoon neidon liittyminen miehen puvussa, tuntemattomana, rakastamansa sankarin seurueeseen.

Runoelman kolmas laulu ja neljännen laulun alku ovat runoilijan villin romanttisen luonnonkäsityksen tulkintaa, sisältäen samalla Radcliffen muovailemia erikoispiirteitä. "Katsoessani polutonta laaksoa tahi korkeita vuoria, ja kuunnellessani kallioilta syöksyvän putouksen pauhua, johon sekaantuu kotkan huuto, tuntee sieluni ylevää, mutta suruisaa iloa". "Yksinäisyys laskeutuu sydämeesi, erämaa väsyttää silmäsi, ja outo ja kamala pelko rupeaa ahdistamaan sieluasi ankaran juhlallisesti". "Sellaisia ovat seudut, joiden villi suurenmoisuus herättää kauhun värinän, mikä sulaa huokauksiksi". "Milloinkaan eivät jalkani ole vaeltaneet näin hurjalla ja villillä, mutta autiudessaan sittenkin niin ylevällä (sublime in barrenness) näyttämöllä". Radcliffen kauhuromanttinen luonnonkäsitys, johon välttämättömänä osana, kuten olemme nähneet, kuuluvat kalliot, vuoriputoukset ja kotkan huuto, uudistuu siis tässä hyvin tutunomaisena.

_Harold Peloton_ (Harold the Dauntless, 1817) on yleiseltä luonteeltaan jonkinmoinen ritarisatu, jossa hurja ja lannistumaton pakanaritari vaeltaa perinnöttömäksi joutuneena kaukaisissa maissa, kunnes saapuu väkivallalla ottamaan perintöään takaisin, lopuksi katuakseen ja kääntyäkseen kristinuskoon. Hänelläkin on seuranaan miehen pukuun pukeutunut, häntä salaa rakastava nainen. Ahnaat papit, noita ja noituus sekä Poen ruttopalatsista erivärisine huoneineen muistuttava Seitsemän kilven linna, jossa kuolema asuu, runsaat haamulinnan kuvaukset ja muu entuudesta tutunomainen aines antavat runoelmalle sisällyksen. Haroldissa, vaikka hän onkin hämärän muinaisuuden hurja pakana, kertautuvat jälleen monet romanttisen sankarin tuntomerkeistä. "Hänen vanuttuneet mustat kiharansa riippuivat hänen otsallaan ja hänen silmänsä loistivat niiden välitse tummalla hehkulla". Hän on _Harold of harden'd heart, stubborn and wilful_, joka ei ole lapsuudestaan saakka välittänyt mitään järjestä ja totuudesta; häneen liittyvät jälleen mainesanoiksi _dark brow, sullen mood, gloomy brow, his helmets gloomy pride, his dark habitual frown, his gloomy soul, dark and sullen hour, his broad sable eye_, j.n.e. Harold muistuttaa paljon Bertramista, lisänä vain viikingeille luonteenomainen ja romantikoille arvattavasti hyvin mieluinen "berserkki"-raivo, jonka kuvaamiseen pannaan huomiota.

Sivuuttaen sitten byronilaisen sankarin kannalta vähemmän merkitsevänä Scottin muun runouden huomautan, että Scott teki näillä runoelmillaan romanttisen "laulun" eli "tarinan" erittäin suosituksi ja kansanomaiseksi, aloittaen sen hedelmällisen runouden kauden, joksi lähinnä seuraava aika muodostuu. Nimenomaan täytyy myöntää, että se yllä selostettu maalaava tapa, jolla hän esitti romanttiset, tummat sankarinsa, oli omiaan koskettamaan mielikuvitusta ja herättämään ihailua tällaista uudelta ja viehättävältä vaikuttavaa tyyppiä kohtaan. Scottin sankari muistissa on mielenkiintoista käydä tarkastelemaan, minkälainen on sitten Byronin oma sankari, josta tämä tyyppi on saanut nimensä.

3.

Yhtä luonnollinen kuin Scott, on Byron tällä linjalla. Hänkin oli nuoruudessaan ollut kauhuromantiikan harras lukija ja oli eläytynyt sen muinaisiin autius- ja rikostunnelmiin sekä subliimiin luonnontuntuun. Ala oli hänelle yhtä tuttu kuin Scottillekin. Romanttisen sankarin tyyppiä hänen ei tarvinnut lainata Schilleriltä, sillä se oli olemassa alkumuodossaan Radcliffellä ja Moorella (Zeluco), joiden lukijoita hän oli. Karl Moorilta sitäpaitsi puuttuu se mysterio, mikä on byronilaiselle sankarille oleellinen, mutta sen alkua pilveytyi jo englantilaisen tyypin ympärille; tämä oli siis Byronin käsitystapaa lähempänä ja hänelle mieluisempi. Kun nyt Scott rupesi lyömään vettä vuoresta, aloittaen runoelmillaan uuden, laulullisen, kertovan tyylin, ja saavuttaen sillä suuren menestyksen, avautui Byronille tie, jota kulkien hän sai tulkituksi aikaisemman romanttisen suunnan pohjalta sieluunsa patoutuneet mielikuvat. Näin syntyvät hänen lyhyemmät, nopeassa tahdissa ilmoille lennähtäneet kertovat runoelmansa, joissa hänen nuoremman iän sankari-ihanteensa selvimpänä esiintyy. Katsaus niihin valaisee hänen suhdettaan Walter Scottiin ja Radcliffeen, joka aina on muistettava hänen sankarikuvansa sukupuuta tutkittaessa.

Nuori _Giaour_ (1813)[239] ratsastaa esiin "sysimustalla orhilla", hiukan Lenoren tyyliin, _lash for lash and bound for bound_, eräänlaisen kummitusnäyn tapaisen kammon tunnelman seuraamana. Runon kertoja lausuu hänestä: "En tunne sinua ja inhoan rotuasi, mutta kasvonpiirteissäsi huomaan jotakin, jota aika vahvistaa, vaan ei poista: vaikka olet nuori ja kalpea, niin tulinen intohimo on jo otsasi uurtanut. Ja vaikka meteorin lailla ohitse kiitäessäsi kohdistat maahan pahan silmäsi, niin selvästi huomaan sinut sellaiseksi, joka Othmanin poikain olisi surmattava". Hän on "yön demooni", "muukalainen puvultaan ja peloittava ilmeeltään" (of fearful brow); hänen kasvoillaan vilahtaa pelkoa, jonka sijaan kuitenkin nousee viha — ei ohimenevän suuttumuksen punastuksena, vaan haudan marmorin kalpeutena, joka lisää sen synkkyyttä. Kun hän pysähdyttää korppimustan ratsunsa kallion huipulle ja katsoo kulmat rypyssä ja "lasittunein silmin" näyttämöä, josta hän juuri on paennut, näyttävät hänen sieluunsa vyörähtävän tuona hetkenä "muistojen talvet", ja tuohon ajan pisaraan kiteytyy kokonainen elämä tuskaa ja aikakausi rikosta. Omantunnontuskien raatelema sielu kiemurtelee kuin tulen ympäröimä skorpioni[240] — sopimattomana maan päälle, taivaan hylkäämänä, pimeys yllä, epätoivo alla, ympärillä liekit ja niiden sisäpuolella kuolema. Kun hän vuoristossa kohtaa vihamiehensä Hassanin, kuvaa tämä häntä seuraavasti: "Se on hän! Tunnen hänet nyt kalpeasta otsastaan ja pahasta katseestaan, joka auttaa häntä petoksessaan; tunnen hänet mustasta (jetblack) parrastaan". Kun taistelu on ohi ja Giaour kumartuu katsomaan surmaamaansa vihollista, pääsevät tummat värit täysiin oikeuksiinsa:

And o'er him bends that foe with brow As dark as his that bled below.

Tähän jo sinänsä kolkkoon kuvaan yhdistyy toivotus siitä, että salaperäisestä, uskottomasta Giaourista tulkoon kuolemansa jälkeen vampyyri, joka kummitelkoon synnyinpaikallaan imien verta omaisistaan. Kuvan synkkyys enenee sitten yhä runon kertoessa Giaourin elämästä vieraalla maalla, luostarissa, joka oli suonut hänelle turvapaikan, vaikka hän olikin uskonluopio. Hänen nähdään yksinään seisovan kallion huipulla ja raivoavan itsekseen; hänen tumman huuppansa alta hehkuva katse ja ivan ilme on synkkä ja ylimaallinen (Schedoni); se kammottaa näkijää, sillä siinä asuu nimetön lumo, joka kertoo yhäkin kukistumattomasta ja ylpeästä hengestä. Jos pahuuden enkeli ottaisi ihmisen muodon, niin hän se olisi, sillä tuo haahmo ei ole maata eikä taivasta varten. Kun Giaour sitten kuolinvuoteellaan ripittää itsensä, muodostuu hänen tunnustuksensa tumman ja etelämaisen intohimon kannattamaksi muisteluksi itämaisesta lemmentarinasta romanttisine ja hurjine kostokohtauksineen. "Kylmiä vereltään ovat kylmässä ilmanalassa asuvat — heidän rakkautensa tuskin ansaitsee sitä nimeä; mutta minun rakkauteni oli kuin Etnan liekkirinnassa kiehuva laavavirta". Kuollessaan hän verhoutuu romanttiseen ja runolliseen vaatimattomuuteen, pysyen salamyhkäisessä, arvoituksellisessa tuntemattomuudessaan, ja pyytäen: "Hautaa minut vähäpätöisimpäin joukkoon, älköönkä ristissä pääni päällä olko nimeä eikä merkkiä, jota utelias vieras lukisi tahi joka pysähdyttäisi ohi kulkevan toivioretkeläisen". Näin kuolee salaperäinen Giaour, joka oli omistanut elämänsä yhdelle ainoalle suurelle intohimolleen, rakkaudelle, jättämättä jälkeäkään nimestään ja suvustaan.

Edeltäjiinsä verrattuna on Giaourin tumma sankari saanut huomattavia lisäpiirteitä. Koko runoelman leimana on ensinnäkin synkkä, tiivistetty intohimo, joka voi "vain saavuttaa päämääränsä tahi kuolla", ja joka saa sen säkeet värähtelemään pidätetystä, kuin teeskennellen salatusta, kiduttavasta tuskasta. Se öinen, salaperäinen kolkkous, joka jo aikaisemmin oli ruvennut pilveytymään romanttisen sankarin ympärille, on kehitetty lopullisiin johtopäätöksiinsä: Giaourin vaiheille liittyy selvittämätön mysterio, jonka hän vie mukanaan hautaansa, ja hänen elämänsä ja lempensä kuvaus tapahtuu kirkkainta selvyyttä välttelevään, katkonaiseen, ja suoraa, asiallista sanontaa kiertelevään tyyliin.[241] Näin liittyy runoelman intohimoon salamyhkäisyyden jännitys, joka täydentää sen aatekylläisten vertausten ja välähtelevien paradoksien sekä syvältä kuuluvan hillityn nyyhkytyksen aikaansaamaa tenhoa. Kaikki historiallinen koru, kypärä-, peitsi- ja varuskomeus, on karissut pois, ja aika voi olla tekijän oma; romanttinen väritys on saatu aikaan itämaiden hehkulla, minareeteilla, turbaaneilla ja käyrillä miekoilla; sentimentaalinen rauniotunnelma on säilytetty mestarillisissa säkeissä Hassanin autioituneesta linnasta, jossa "yksinäisen hämähäkin ohut harmaa verkko heilahtelee hiljaa laajeten seinällä, yökkö rakentaa pesänsä haaremin kammioon, pöllö valtaa merkkitulitornin ja villikoira ulvoo kuivuneen suihkulähteen äärellä janosta ja nälästä". Vaikkakin siis selvästi johdettavissa entisyydestä, on Giaour kuitenkin sikäli uusi aste byronilaisen sankarin kehityksessä, että hänen intohimonsa ja salaperäisyytensä on entuudesta tunnetun "kalpean synkkyyden" ohella kohotettu yksinomaiseksi pääasiaksi. Seuraavasta näemme, mitä vaihtelua Byron saattoi tämän näin omaksumansa perussäveleen ympärille sommitella.

_Abydoksen morsion_ (The Bride of Abydos, 1813) ensimmäiset, itämaiden romanttista ihailua uhkuvat, Goethen innoittamat säkeet johtavat kirkkaampaan, Bosporon ja Marmaran auerta täynnä olevaan ilmapiiriin. Niinpä on runoelman byronilainen sankarikin, Selim, aluksi hennompi ja lyyrillisempi kuin synkkä Giaour, vaikkakin hänen katseensa uhma kukistaa hänen isänsäkin. Mutta pian paljastuu, mikä hän todellisuudessa on, kun häneltä uhataan riistää hänen lemmittynsä, "sisarensa" Zuleika. Samoin kuin runon toinen laulu muuttaa näyttämön myrsky-yöksi, jossa ainoana valona on Zuleikan kammion lamppu, ja jolloin "myrskynpuuska huokaa oneasti", muuttaa se myös näköjään niin hennon Selimin romanttiseksi rosvoksi. Hän ei olekaan Zuleikan veli, vaan serkku, jonka vaiheisiin liittyy tarina synkästä veljesvihasta ja -murhasta, ja jonka elämän päämäärä on rakkaus Zuleikaan ja kosto tämän isälle. Merirosvon on hänestä tehnyt kahlehdittu kasvatus ja hillitön vapauden kaipuu. Tämän synkän yösäveleen runo sitten kohottaa Selimin hurjaksi kuolontragediaksi, romanttisessa pessimismissä kieltäen häneltä sekä rakkauden että koston, kunnes värit ja tunnelma vihdoin lieventyvät kypressin, "joka ei kuihdu, vaikka sen oksilla asuu ikuinen suru", marmorin ja "epätoivon istuttaman" yksinäisen ruusun kaipaukseksi. Runoelmasta puuttuvat näin byronilaisen sankarin ulkomuotoa koskevat tunnusmerkit. Sisällykseltään se on tavallaan toisinto Giaourista, mutta soinnutettuna hennompaan ja paljoa sentimentaalisempaan äänilajiin, vailla luonteen ja ulkomuodon sanoilla maalailtua tummuutta, mutta täynnä sekin rakkauden ja koston intohimoa sekä salaperäisyyttä, lisänä vielä luonnon myrskyromantiikka. Byronilaisen sankarin tyyppiä se ei siis sanottavammin kehitä.