Part 24

Pohtiessaan kysymystä Jumalan olemassaolosta Shelley palaa Ahasverukseen uudelleen runoelmassaan Kuningatar Mab. Sen seitsemännessä laulussa "Hengetär" manaa saapuville Ahasveruksen, joka ilmestyykin. Hän on "outo ja tuskien kuluttama ilmestys"; "hänen aineeton olemuksensa ei heitä mitään varjoa"; "hänen ryhdistään ja ilmeestään kuvastuivat monien vuosien merkit ja hänen sammuneista silmistään saattoi lukea sanattoman muinaisuuden kertomuksia, mutta hänen poskillaan oli silti nuoruuden leima; tuoreus ja voima kannatti hänen miehekästä olemustaan; vanhuuden viisaus esiintyi yhtyneenä nuoruuden varhaisrohkeuteen; ja kuvaamaton tuska, pelottoman resignation hillitsemänä, antoi hänen kaikkitietävälle otsalleen kammottavaa suloa". Häneltä nyt "Hengetär" kysyy, onko Jumalaa, ja Ahasverus vastaa: "On. Yhtä kostonhimoinen kuin kaikkivaltias Jumala". Ahasverus sitten Jehovan vihollisena kuvaa hänet "kaikkivaltiaaksi paholaiseksi", joka loi ihmisen suodakseen hänelle vain pahaa; Jeesus on susi lampaan vaatteissa, joka muka opetti oikeutta, totuutta ja rauhaa, mutta istuttikin samalla ihmisten sydämeen "sammumattoman kiihkon liekin ja siunasi miekan, jonka hän oli tuonut maan päälle tyydyttääkseen totuuden ja vapauden verellä Jehovan pahansuopaa sielua"... "Vihdoinkin hänen maallinen tomumajansa vietiin kuolemaan, ja vaikka hän ei tuntenutkaan kipua, hän silti huokaili. Vihastuneena minä silloin muistelin kaikkia niitä verilöylyjä ja onnettomuuksia, jotka hänen hyväksymisellään oli toimeenpantu isänmaassani, ja huusin: 'Mene, mene'! Jumalallinen ilkeys valaisi silloin hänen raukenevia kasvojansa ja hän huusi: 'Minä menen, mutta sinun pitää vaeltaa rauhattomana maan päällä ikuisesti'". Jumalan vihollisena ja pilkaten hänen voimattomuuttaan Ahasverus on sen jälkeen horjumatta ja pelotonna kulkenut ikuista polkuaan. Shelley sanoo häntä lopuksi "vaeltavan ihmisajatuksen kuvitelluksi näkykuvaksi".

Innostuneena Kreikan vapaussotaan Shelley kirjoitti syksyllä 1821 "lyyrillisen draaman" nimeltä _Hellas_, jossa Vaeltava juutalainen esiintyy. Hänet kuvataan niin vanhaksi, että vuoret ja valtameri näyttävät nuoremmilta kuin hän; hänen katseestaan kuvastuu ehtymättömän ajattelun voima, joka tunkee menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden läpi. Sen, joka tahtoo tavata häntä, tulee purjehtia yksin auringon laskiessa Demonesin saarille, jossa hän asuu eräässä luolassa. Jos Ahasverus tahtoo vastata pyytäjän huutoon, silloin "meteori valaisee takaisin hänen tiensä Marmaran ylitse, huokaavasta mäntymetsästä nousee tuuli ja sen mukana sanomattoman suloinen sopusoinnun myrsky"; tämän jälkeen Ahasverus ilmestyy aikana ja paikassa, joka on kysymyksessä olevalle asialla sopiva. Saavuttuaan nyt sultaani Mahmudin pyynnöstä hän tämän tiedustellessa tulevaisuuttaan ilmoittaa, että maailman kaikkeus on vain näky, sairaan silmän unikuva. "Ajatus on sen kehto ja hauta; samoin ovat tulevaisuus ja menneisyys vain ajatuksen ikuisen lennon turhia varjoja, olemattomia; mitään muuta ei ole olemassa kuin se, mikä tuntee olevansa". "Ajatus ainoastaan on kuolematon". Tulevaisuus kuvastuu menneisyyden pinnalle, ja samoin kuin Mahmudin esi-isä valloitti suuren kaupungin, kukistetaan vuorostaan hänen mahtavuutensa.

Vaeltavan juutalaisen aihe oli siis Shelleyn mielikuvituksessa hereillä, mutta hän ei silti milloinkaan käyttänyt sitä muuna kuin sivupiirteenä. Sen runollinen arvo on ylipäätänsä kieltäytynyt hänelle kirkastumasta. Ahasverus kuvastelee Shelleyn mielikuvituksessa milloin tradition mukaisena olentona, milloin Prometheus-aihetta lähentelevänä Jumalan ikuisen kirouksen uhrina ja hänen vihollisenaan, milloin ajatuksena, joka on tunkenut kaiken pinnan läpi totuuden ytimeen ja huomannut kaiken muun katoavaksi paitsi itseänsä.

6

_Southeyn Kehaman kirous_ kuuluu tärkeältä osalta Vaeltavan juutalaisen aihepiiriin, vaikka sen itämainen puku aluksi peittää sen. Kehama on mahtava noita, pahuuden ase, joka tahtoo kukistaa Jumalan ja anastaa hänen valtaistuimensa; hän on siis tavallaan itämainen Prometheus, mutta vailla jalon tarkoituksen oikeutusta. Kuten Vathek hänkin lopuksi saavuttaa kuolemattomuuden, mutta tämä on ikuista polttavaa tuskaa hänen suonissaan, joka saa hänen ruumiinsa hehkumaan kuin sula malmi. Kostaakseen poikansa surmaajalle Ladurladille hän lahjoittaa tälle ikuisen elämän, jonka tuskia korottaa se tieto, ettei kuolema voi lopettaa niitä, mutta luokin samalla, kuten Jehova Kuningatar Mabissa, itselleen vihollisen, joka on saavuttamattomissa. Runoelman aatteena on, että siveellinen sydän ja päättäväinen mieli on aina vapaa, että hyvän voima on kukistumaton ja pääsee kaikista kärsimyksistä huolimatta lopuksi voitolle. Ilmeisesti nyt se ajatus, että ikuisesti jatkuva elämä on ihmiselle kamalin ajateltavissa oleva rangaistus, on kotoisin Vaeltavan juutalaisen aihepiiristä.

Lewis asetti pahan prinsiipin karkeasti ja näkyvästi esiintyvässä muodossa vartioimaan uhrinsa harha-askeleita, avaamaan hänelle lihalliset nautinnot ja lupaamaan niiden ainaista jatkuvaisuutta, kunhan uhri puolestaan luovuttaa hänelle sielunsa, s.o. oikeutensa iankaikkiseen autuuteen. Lewisille kyllä on ollut tärkeämpää paholaisen ilmestymisen, ulkomuodon ja sielunmyyntikohtauksen realistinen kuvaaminen kuin asian syvemmän sielullisen puolen erittely, mutta kuin tietämättään hän silti oli tässä astunut lähelle sitä kynnystä, jonka takaa aukee kauhuromantiikka syvemmässä, kehittyneemmässä, sielullisessa muodossa. Se kohta, jossa paholainen ilmestyy inkvisitsionikuoleman uhkaamalle Ambrosiolle käyttäen tämän syvää epätoivoa hyväkseen houkutellakseen häntä sielunkauppaan, laajeni _Maturinin Melmoth Vaeltajassa_ tutkielmaksi ihmisen taipumattomuudesta syvimmänkään kärsimyksen ja kurjuuden hetkellä luovuttamaan pois oikeuttaan autuuteen, s.o. korkeimpaan mahdolliseen onneen.

Sen, joka ottaa vaivakseen ja jaksaa lukea tämän laajan, moniosaisen kirjan, on melkein mahdotonta torjua sitä vähitellen, sivu sivulta kehittyvää, selittämättömän raskasta ja tukahduttavaa painajaistunnelmaa, jonka se herättää. Siinä esiintyvä maailma ei ole tuttu, vaan nähty kuumeisen tuskan tunnelman valossa, enimmäkseen hämyisenä, myrskyisenä, takana aina jokin tuntematon, selittämätön, määrittelemätön kauhu, voima, joka ei ole mitattavissa ja torjuttavissa inhimillisin asein. Vallalla on jonkinmoinen Dantesta muistuttava helvetin hämärä ja puoleksi halvaannuttava pelko tuntematonta, mutta lähellä olevaa kauhua kohtaan. Tämän yleisen vaikutelman ohella, joka syöpyy mieleen armotta uudistuvina, kiduttavina kuvina ja realistisuudessaan ja tarkkuudessaan pöyristyttävinä kuvauksina, painuu pysyvästi mieleen itse Melmoth, tuo kolkko ja salamyhkäinen vaeltaja. Hänessä tuntuvat tavallaan yhtyneen Faust ja Mefisto, sillä onhan hän tutkinut luvalliset ja luvattomat tieteet, päässyt yhteyteen saatanan kanssa ja sielullansa ostanut tältä määrä-ajaksi nuoruuden, ja esiintyyhän hän nyt Mefiston osassa, etsien päämiehelleen uusia uhreja; kulkiessaan alati ihmisiä kiduttamassa hän muistuttaa Vaeltavan juutalaisen sukulaisolennosta, ranskalaisten kansantarinoiden "Bonhomme Misèristä", jolla on samanlainen tehtävä;[220] hänen traagillinen, loputon, ajan ja paikan kahleista riippumaton vaelluksensa maasta ja maanosasta toiseen ja äkillinen ilmestymisensä kohtalokkailla hetkillä muistuttaa taas mieleen Vaeltavan juutalaisen. Hänen kammoa herättävä, juhlallinen ulkomuotonsa, ja hänen suuret, tummat, synkästi ja epätoivoisesti ilmehtivät silmänsä, jotka muistuttavat Vaeltavan juutalaisen silmistä, tuntuvat loistavan pimeydestä lannistavina ja lumoavina. Kuvaavana niitä koskevan esityksen vaikuttavaisuudesta ja mieleenpainuvaisuudesta mainittakoon, että Thackeray muisti ne katsellessaan Goethen silmiä.[221] Onpa hänen traagillisessa kohtalossaan etsiä vastoin parempaa tietoa pimeydelle uusia uhreja, ja hänen siitä johtuvassa mielialassaan ja yleisessä asussaan jotakin, joka on sukua Miltonin Saatanalle.

Sammumattomassa tutkimushalussansa Melmoth on päässyt niin pitkälle, että on nuoruutta vastaan vaihtanut sielunsa. Hänen sopimuksessaan on kuitenkin erikoispiirre: jos hän saa jonkun vapaaehtoisesti astumaan sijaansa, hän pääsee sitoumuksestaan vapaaksi. Tästä johtuu hänen salaperäinen vaelluksensa, jonka tarkoituksena on etsiä sellaisia äärimmäiseen hätään joutuneita ihmisiä, jotka vapautuakseen tuskistaan suostuisivat vaihtamaan osansa Melmothin kanssa. Tästä perusaatteesta johtuu myös kirjan kammottavia kärsimyksiä kuvaava sisällys, sillä ennen Melmothin ilmestymistä tarjouksineen täytyy ihmiskohtalon kristillisen käsityksen mukaan olla äärimmäisen kurjuuden loppuasteessa. Mitä Melmoth sitten heille oikeastaan kuiskaa, selitetään, ettei jännitys pääsisi herpautumaan, vasta kirjan lopussa.[222] Ainoakaan uhreista ei suostu. Ennenkuin Melmoth heittäytyy kallion huipulta mereen kotonaan Irlannissa, luopuen elämästään vapaaehtoisesti, hän lausuu: "Olen ollut maan päällä kauhuna, mutta en sittenkään vahingoksi sen asukkaille. Kohtaloani ei kukaan voi ottaa kantaakseen muuta kuin vapaaehtoisesti: ainoakaan ei ole suostunut, ainoakaan ei ole tahtonut vaihtaa osaansa Melmoth Vaeltajan kanssa. Olen vaeltanut maailman halki löytääkseni hänet, mutta ei kukaan ole tahtonut kadottaa sieluansa voittaakseen tämän maailman". Tämä sijaisen etsiminen ja sen kautta pelastuminen kohtalokkaasta sopimuksesta on sama aihe, joka kuvastuu esim. _Balzacin_ romaanista _Murheen nahka_ (La peau de chagrin) ja _Stevensonin_ kertomuksesta _Paholainen pullossa_ (The Bottled Imp). Melmothilla oli huomattava vaikutus Balzaciin, joka kirjoitti siihen jatkonkin, nimeltä _Sovitettu Melmoth_ (Melmoth Réconcilié). Kotimaisessa kirjallisuudessamme on aihetta käyttänyt (lähinnä Stevensonin tapaan) _Runar Schildt_ näytelmässään _Hirsipuumies_.

7

Melmoth saavuttaa ikuisen nuoruuden lahjan vanhalla taatulla tavalla, tekemällä sopimuksen paholaisen kanssa. Luonnollista on, ettei tämä keino enää tuntunut riittävältä ja sopivalta niihin aikoihin, jolloin goottilainen romaani jo oli joutunut naurunalaiseksi. Oli keksittävä uusia mahdollisuuksia ihmiselle tunkea niiden nuoruuden ja jatkuvan elämän esteiden läpi, joista viimeinen on kuolema. Tällöin tunkee kauhuromantiikan piiriin koko se okkultismi, joka oli kutoutunut taruihin Ruusuristin veljeskunnasta, antaen aiheen _Zanonin_ (1842) synnylle.

Lytton-Bulwer oli tavallaan goottilaisen romantiikan uudistajia, mistä Zanonin muotokin on todistuksena. Teoshan on johdantonsa mukaan vain käännös erään salamyhkäisen ja omituisen vanhuksen julkaisijalle antamasta käsikirjoituksesta. Julkaisija oli tutustunut vanhukseen etsiessään tietoja Ruusuristin veljeskunnasta, ja nyt osoittautuu, että tämä hänen uusi tuttavansa onkin tuon salaperäisen seuran oppien erikoistuntija. Vanhus ei koskaan kajonnut syntyperäänsä ja aikaisempiin vaiheisiinsa, ja oli kirjoittanut teoksensa salakirjoituksella, varustaen kuitenkin onneksi siihen avaimen. Mutta ei tällä hyvä, vaan julkaisija huomaa tutustuttuaan tarkemmin käsikirjoitukseen, jota on kaikkiaan "940 kamalaa kokoarkin sivua", että tekijä olikin laatinut siitä kaksi eri kappaletta, toisen täydellisemmän kuin toisen, ja nytkös alkoi niiden täydentämisessä ja tulkitsemisessa kova työ, kestäen vuosikausia.

Lähin lähde, jossa näinä vuosikymmeninä oli yritetty tutkia Ruusuristin veljeskunnan syntyä, vaiheita ja oppia, ja joka oli Lytton-Bulwerin saatavilla, oli epäilemättä Thomas de Quinceyn The London Magazinessa. 1824 julkaisema kirjoitussarja _Historiallis-kriitillinen tutkimus ruusuristiläisten ja vapaamuurarien synnystä_ (Historico-Critical Inquiry into the Origin of the Rosicrucians and Freemasons).[223] Ilmeisenä pidän muuten sitä, että Zanonin on monesta piirteestään kiittäminen Shelleyn Ruusuristiläistä, jonka Wolfstein ja Ginotti esiintyvät siinä Glyndonina ja Zanonina.

Zanoni on jo ulkorakenteeltaan "romanttinen" kirja, "kuvaus totuuden ja sadun maailmasta", kuten sen omistuskirjoituksessa sanotaan. Ensi osa, Soittaja, johdattaa lukijan tutustumaan teoksen toisen päähenkilön, laulajatar Violan nuoruuteen, ja vielä henkilöön, jonka koko sielun täyttää musiikki; "ajatusyhtymät, muistot, ilon ja tuskan tunteet, kaikki yhtyivät selittämättömällä tavalla näihin (isän soiton) säveliin, jotka milloin ihastuttivat, milloin peloittivat, jotka tervehtivät häntä hänen silmäinsä avautuessa aamun auringolle ja kauhistuttivat häntä yön pimeydessä". On kuin Violaa ympäröisivät alituisesti "sävelten haamut", kuin olisi hän musiikin tytär, kuuluen enemmän todellisuuden rinnalla aina olevaan sadun, kuin silmin nähtävään maailmaan. Näin saa ensi osa kirkasta, mutta samalla mystillistä soitannon sävyä ja sen suloäänien ilmavia hengettäriä täynnä olevan tunnun. Toisen osan nimi on Taide, rakkaus ja ihme. Mitä Jumala on luonnolle, sitä tulee taiteen olla ihmiselle, nimittäin ylevä, elähdyttävä, ihana ja lämmittävä. Hakiessaan totuutta se aina karttaa todellisuutta; se kohoaa luonnon herraksi alistumatta sen orjaksi. Tiede löytää, taide luo. — Rakkaus on viisautta, se on elämän suurin lahja, jonka täydellisen arvon tuntee vain se, joka on kokenut kaiken vähäpätöisyyden. Se on epäitsekäs ja uhrautuvainen. — Ihme on se, joka on ihmiseltä salattu, elämän ja aineellisuuden tuonpuolinen maailma, joka avautuu vain valituille sieluille salaisuuksien oven takaa. — Kolmannen osan nimi on Theurgia ja tutustuttaa se lukijan Ruusuristin veljeskunnan, Zanonin ja Mejnourin[224] oppiin sekä vaiheisiin. — Neljäs osa, Ovenvartija, on saanut nimensä siitä kauhuolennosta, joka vartioi täydellisen tietämisen ovea. — Viides osa, Elämänjuoman vaikutukset, kuvaa niitä seurauksia, jotka koituvat salaisopin oppilaalle, ellei hän ole ollut kyllin vahva vastustamaan Ovenvartijan voimaa. — Kuudes osa, Taikausko hylkää uskon, on esitys niistä seurauksista, jotka kohtaavat ihmiskuntaa sen hyljätessä uskonnon totuudet ja antautuessa taikauskon valtaan. — Seitsemäs, viimeinen osa, Kauhuvalta, on edellisen henkeen kuvaus Ranskan vallankumouksen hirmuajoista. Jo tämä ulkonainen jako ja lukujen mottoina usein käytetyt otteet salaisopillisesta kirjallisuudesta antavat teokselle erittäin mystillisen leiman, jota lähempi tutustuminen on vielä omiansa lisäämään.

Zanonin opin mukaan on näkyväisen rinnalla olemassa näkymätön maailma, asukkainaan henkiolennot. Ihmisen aineellisuus estää häntä näkemästä näitä olentoja, jotka kuitenkin ovat hänen elämänsä ja kohtalonsa kanssa yhteydessä. Niitä on sekä valon että pimeyden puolelta, edellisten johtajana ihana Adonai, jälkimmäisten mystillinen Paha, määrittelemätön Kauhu, salaperäinen Ovenvartija. Jos nyt ihmisen onnistuu voittaa aineellisuuden kahleet ja kestää ne kauhut, jotka Ovenvartija asettaa hänen eteensä tuntemattoman kynnyksellä, lakkaavat kuoleman lait häneen vaikuttamasta ja hän voi esteettä elää maailmassa niin kauan kuin haluaa, ikuisesti nuorena, ihmisenä, mutta vailla ihmistä sitovia kahleita. Mutta hänen täytyy varoa, ettei mikään maallinen mielenkiinto, rakkaus esimerkiksi, pääse tummentamaan hänen sielunsa ylevää ja intohimotonta kirkkautta, sillä silloin hän vastaavassa suhteessa rupeaa menettämään saavuttamiaan jumalallisia ominaisuuksia, vaipuen yhä enemmän tavallisten kuolevaisten tasoa kohti. Hämärässä muinaisuudessa on joidenkin itämaiden viisaiden onnistunut sielunsa puhdistuksella, vapautumalla yhä enemmän aineellisuuden kahleista, ja ajatustensa sekä tahtonsa voimalla, apunaan luonnon ilmisaadut ihmeet, tunkeutua niin pitkälle, että ne keinot, joiden avulla tuntemattoman kynnyksen yli voi astua, olivat heille paljastuneet. Sielunsa ylevyyden voimalla ja tarkoitustensa puhtaudella he nyt olivat kestäneet hirvittävän lopputaistelun Pahaa vastaan ja näin kohonneet Kuoleman ja kaiken inhimillisen herroiksi. Näin oli syntynyt pyhä Ruusuristin veljeskunta, jonka ylevänä tarkoituksena oli luoda maailmaan uusi sukukunta, vailla ihmisten heikkouksia ja paheita, jopa tietämisensä voimalla valloittaa muitakin planeetteja. Oliko inhimillisellä elämällä, nimenomaan rakkaudella, sittenkin ollut veljeskunnan jäsenille viehätyksensä, jää mainitsematta, mutta heistä on kuitenkin jäljellä vain kaksi, Zanoni ja Mejnour. Edellinen edustaa nuoruutta, taiteen aatetta maailmankaikkeudessa, jälkimmäinen harkitsevaa vanhuutta, tiedettä, ollen siis tyynempi ja intohimottomampi kuin toverinsa, katse aina suuntautuneena yhä täydellisemmän tietämisen saavuttamiseen. Hän se myöskin edelleen työskentelee ruusuristiläisten suuren päämäärän hyväksi, hakien koko maailmasta sopivia adepteja, mutta löytämättä niitä, sillä sellaisia, jotka kestäisivät Ovenvartijan kauhut, syntyy vain yksi tuhannessa vuodessa. Nämä kaksi ihmiskunnan parasta harrastavaa "theurgia" esiintyvät jo tämän vuoksi traagillisessa valossa, jota vielä lisää Zanonin uhrautuva, vapaaehtoinen kuolema rakkauden vuoksi inhimilliseen olentoon.

Ensimmäinen tuntomerkki, minkä Zanonista tapaamme, on hänen katseensa. Zanoni voi, jos tahtoo, valaa siihen voiman, jolla hän voi vallita toisen sielunelämän, joko kirkastaen ja kohottaen tahi masentaen sen. Hänen silmiensä "tumma sädeloisto" on vastustamaton, ja taikauskoiset väittävät, että hänellä on todellinen "paha silmä", "mal-occhio". Ulkomuodoltaan Zanoni on kuvaamattoman kaunis, vartaloltaan, ryhdiltään ja esiintymiseltään majesteetillinen, mutta samalla salamyhkäinen, kummitusmainen, kuin ilmestys toisesta maailmasta. Hänellä on sammumaton voima nauttia elämästä, mutta tehden sen puhtaalla, siveellisesti ylevällä tavalla, ja vaikuttaen seurapiiriinsä kohottavasti ja puhdistavasti. Kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin; hänestä kerrotaan mitä ihmeellisimpiä tarinoita, ja kaikki kansat, maat, niiden olot, tavat ja kielet näyttävät olevan hänelle tuttuja. Hänen rajaton rikkautensa, tietonsa itämaisissa kielissä, eräänlainen arvokas rauhallisuus, josta hän ei luopunut iloisimpina hetkinäänkään, hänen hiustensa ja silmiensä tumma loisto, pienet ja mitä huolellisimmin hoidetut kädet, pään arabialaiset ulkopiirteet, kaikki viittaavat hänen kuuluvan johonkin itämaiseen rotuun. Monet vanhukset todistavat nähneensä hänet juuri samanlaisena nuoruudessaan, kuka missäkin maailman kolkassa. Näyttää siltä, kuin olisi Zanoni uudelleen ihmisten keskuuteen astunut Adonis, nuorukainen, joka oli jumalallisen kauneuden ja valon synnyn vertauskuva. Näin edustaa Zanoni Geisterseheristä alkavaa salaperäistä kirjallisuuden vaeltajaa, yhdistäen useampia jo edellisestä tunnettuja tradition tunnusmerkkejä itseensä, mutta kohonneena nyt jonkinmoiseksi taiteen ikuiseksi vertauskuvaksi, runolliseksi näyksi taiteen jumalallisesta kauneudesta, puhdistavasta ja kohottavasta vaikutuksesta, sekä kuolemattomuudesta.

Hänen rinnallaan esiintyy toinen salaperäinen olento, Mejnour, vanhuuden harkinnan, tieteen, ikuisen hakemisen ja tutkimisen vertauskuva. "Hänellä ei ole ystävää, ei seuralaista, ei lähimmäistä, paitsi kirjoja ja tutkimuksensa välineitä. Usein hänen nähdään kulkevan — ei hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuten usein oppineet, vaan katse huomaavaisena ja läpitunkevana kuin haluaisi se tunkeutua ohikulkevien sieluun. Hän on vanhus, mutta ei väsähtänyt, vaan pysty ja uljas kuin mies parhaalla iällään. Ei tiedetä, onko hän rikas vai köyhä. Almuja hän ei pyydä, eikä myöskään niitä anna; hän ei tee koskaan pahaa, mutta ei liioin harjoita hyvää. Hän on mies, joka ei näytä tietävän mistään maailmasta ulkopuolella itseään". Hän on siis absoluuttisen, kaikesta inhimillisestä vapautuneen tieteen vertauskuva. Hänen elämänsä on vaipumista filosofiseen mietiskelyyn, Zanonin taas nautintoon.

Rohkeammin kuin mitä oikeastaan kauhuromantiikassa tähän saakka oli tapahtunutkaan, tekijä antaa näille vaeltajilleen yliluonnollisia ominaisuuksia. He voivat hypnoottisin keinoin panna jonkun toisen ennustamaan tulevaisuuden tapahtumia, kuten esim. Zanoni kirjailija Cazotten, jolloin tilaisuudessa vallitsevan valistuksen ajan optimismin tulokseksi ja vastapainoksi manataan esiin kuva vallankumouksen tyranniasta ja verikauhuista. Ajan ja paikan laki ei heitä sido, eikä elementtien voima heihin pysty; he voivat myös, jos tahtovat, tulla näkymättömiksi. Tieteessään he ovat tulleet niin pitkälle, että heidän tutkimuskojeensa ja laboratorionsa näyttävät alkemistin välineiltä ja työpajoilta, okkultistin salaperäisiltä puuhilta, olematta sellaisia. Mejnourin laboratorio on vanhassa keskiaikaisessa linnassa jossakin Apenninien vuoriston luoksepääsemättömässä sopukassa. Kun Mejnourin oppilas Glyndon kerran menee opettajansa tietämättä hänen laboratorioonsa, tuntee hän siellä oudon, aivan erikoisen tuoksun, ja huoneessa vallitsee eräänlainen aaltoileva sumu. Hänet valtaa vähitellen kuolon kylmyys ja hän on näkevinään, kuinka tuossa sumussa vaaruu hämäriä, mahtavia olentoja. Mejnour pelastaa hänet ajoissa, ja näin hän on saanut kokea, kuinka vaarallinen salatun tietämys on sille, joka ei ole valmistunut sitä vastaanottamaan. Tässä laboratoriossaan Mejnour säilyttää salaperäisiä "ruusuristiläisten lamppuja", luvultaan yhdeksän, elämänvettä, jolla on uudestisynnyttävä vaikutus, ja mystillistä tietokirjaa, joka selittää, miten tietämyksen rajan yli voidaan astua. Mutta tässä kaikessa ei oikeastaan ole mitään loihtua, vaan on kaikki mitä ankarinta tiedettä. Mejnour ei tunne keinoa, millä hän voisi asettaa kuoleman oman tahtonsakin ulkopuolelle — hän voi kuolla, jos hän haluaa — mutta luonnon uupumattomalla tutkimisella hän on saanut selville kaikki ihmisruumiin salaisuudet, m.m. syyn suonien kalkkeutumiseen ja verenkierron laimentumiseen, ja vihdoin keksinyt elämänveden, jolla ruumis voidaan aina uudistaa. Kysymys on siis, selittää Mejnour, vain lääketieteen loppusaavutuksista.

Zanonin hämärä filosofia voisi antaa aihetta laajoihin selittelyihin, mutta tarkoitustamme varten riittää tämä esitys sen kahdesta päähenkilöstä. Siitä käynee selville, mihin mittoihin saakka romanttinen kirjailija saattoi kohottaa vanhan aiheen ihmisestä, joka aineellisessakin suhteessa todellakin saattoi kysyä: kuolema, kussa on sinun otasi? Mielikuva ikuisen nuoruuden lahjasta oli syöpynyt syvälle Lytton-Bulwerin sieluun ja käytti hän sitä m.m. kuuluisassa kertomuksessaan _Kummitustalo ja kummittelijat, eli talo ja aivot_ (The Haunted and the Haunters, or the House and the Brain, 1859).[225] Siinä esiintyy salaperäinen, aina elävä henkilö, joka on aikoinaan "ladannut" erään talon pöyristyttävällä pahuudenhengellä, vihamielisellä kaikelle sen kynnysten sisäpuolelle tulevalle elolliselle. Tahtonsa voiman on tuo henkilö pannut jatkuvasti vaikuttamaan jonkinmoisen eriskummallisen, puolittain magneettisen, puolittain kabbalistisen "akkumulaattorin" kautta, sijoittaen sen erääseen salalokeroon. Vasta sitten, kun kertoja jaksaa jännittää tahtonsa niin, ettei se salli hänen alistua yöllisen kummituskohtauksen kauhuun, murtuu tuo peloittava voima, niin että talo voidaan tutkia ja tuo salaperäinen koje hävittää. Huomattakoon, että tämäkin henkilö on erikoinen läpitunkevan, käärmemäisesti vangitsevan katseensa vuoksi. Hänessä on aihe henkilöstä, jonka ei tarvitse kuolla, kehittyessään tuonut mukanaan kauhuromantiikkaan sellaiset uudenaikaiset keinot kuin hypnotismin eli mesmerismin, sähkön, ja ajatusten sekä tunnelmain siirron tahdon voimalla.