Part 23

_Henkiennäkijässä_ (Der Geisterseher, 1789) esiintyy eräs omituinen armenialainen, luoden teokseen suurimman osan sen salamyhkäistä tunnelmaa. Kertomuksen päähenkilöä, prinssiä seuraa Venetsiassa eräs naamio, joka saattaa hänet ymmälle salaperäisillä ennustuksillaan. Jälkeenpäin tämä sama henkilö esiintyy venäläisenä upseerina. "Milloinkaan elämässäni en ollut nähnyt niin monivivahteisia kasvonpiirteitä ja niin vähäistä luonteenleimaa, niin paljon puoleensavetävää hyväntahtoisuutta yhtyneenä poistyöntävään kylmyyteen. Kaikki intohimot näyttivät niissä raivonneen ja jälleen ne jättäneen. Ei ollut jäljellä muuta kuin täydellisen ihmistuntijan rauhallinen, läpitunkeva katse, jonka edessä jokaisen täytyi väistyä. Tämä mies saattoi olla kaikkea, mitä mikin hetki vaati. Kukaan kuolevainen ei ole vielä päässyt selville, mikä hän oikeastaan on. Ei ole säätyä, luonnetta eikä kansaa, jonka pukua hän ei olisi pitänyt. En voi myöntää enkä kieltää, mitä väitetään, että hän nimittäin on ollut kauan Egyptissä ja saanut sieltä, eräästä pyramiidista, salatun viisautensa. Täällä tunnetaan hänet vain nimellä Tutkimaton. Luotettavat ihmiset kertovat nähneensä hänet samoihin aikoihin eri maailmanosissa. Miekan terä ei voi häntä lävistää, myrkky ei häneen pysty, tuli ei häntä polta, laiva, jolla hän matkustaa, ei uppoa. Aika on menettänyt häneen voimansa, vuodet eivät kuivaa hänen ruumiinsa mehuja, eikä ikä harmaannuta hänen hiuksiansa. Kukaan ei ole nähnyt hänen syövän, naista hän ei ole koskaan koskettanut, uni ei ole ummistanut hänen silmiänsä. Niin pian kuin kello lyöpi kaksitoista yöllä, hän ei enää kuulu elävien joukkoon. Tämä kauhea hetki siirtää hänet ystävyyden siteistä, jopa alttariltakin, kutsuisipa hänet takaisin kuolinkamppailustakin. Kukaan ei tiedä, mihin hän silloin menee ja mitä hän siellä tekee. Kukaan ei uskalla häneltä sitä kysyä, saati yrittää seurata häntä, sillä tuon pelätyn hetken koittaessa hänen kasvonsa saavat yhtäkkiä niin synkän ja kauhistuttavan vakavan ilmeen, ettei kenelläkään ole uskallusta katsoa häneen eikä puhutella häntä. Seurueen iloinen keskustelu muuttuu silloin kuolonhiljaisuudeksi, ja kaikki odottavat kunnioittavan kauhun vallassa hänen paluutansa, uskaltamatta edes nousta paikoiltaan ja avata sitä ovea, josta hän on mennyt. Ainoastaan kerran hän löi laimin poistua tuona määrähetkenä. Kun se oli tullut, hän vaikeni äkkiä ja jäykistyi, kaikki hänen jäsenensä menettivät joustavuutensa eikä valtimo sykkinyt; turhia olivat kaikki keinot, joita käytettiin hänen herättämisekseen henkiin. Tässä tilassa hän pysyi koko kohtalotuntinsa ajan. Sen jälkeen hän tuli äkkiä itsestään henkiin, avasi silmänsä ja jatkoi puhettaan siitä samasta tavusta, johon oli äsken sen keskeyttänyt". Minkä osan Schiller oli tälle mystilliselle henkilölle lopullisesti aikonut, on vaikea edes arvata, kertomus kun on keskeneräinen. Ahasveruksen nimeä ei mainita, ja kuten näkyy, on Schillerin kuvassa piirteitä, jotka ovat laajemmin kehiteltyjä kuin tradition Ahasveruksella. Kuitenkin armenialainen ilmeisesti on syntynyt Ahasveruksen tarun perusteella.

Vaeltava juutalainen kohoaa näinä aikoina näkyville myös Percyn kokoelmasta. Siinä on julkaistuna ballaadi Vaeltava juutalainen, jonka alkulauseessa kerrotaan Matthaeus Parisiensiksen Cartaphilus-tarina, ja ilmoitetaan ballaadin perustuvan tuohon jo mainittuun saksalaiseen kansankirjaseen. Hänen rikoksensa ja vaelluksensa kerrotaan sekä sanotaan, ettei hänen milloinkaan ole nähty nauravan eikä hymyilevän; kun hän kuulee kirottavan tahi Herran nimeä lausuttavan turhaan, hän moittii sitä, koska siten Vapahtajamme uudelleen naulitaan ristiin; sitä ei kukaan tekisi, hän sanoo, joka olisi nähnyt, kuten hän, Vapahtajan kuoleman. V. 1785 ilmestyi Riigassa Reichardin _Vaeltava juutalainen_, "historiallinen tahi kansanromaani, kuinka halutaan", ja 1791 M. Hellerin kaksiosainen _Vaeltavan juutalaisen kirjeitä_.

3

Yllämainitut Vaeltavaa juutalaista käsittelevät kirjalliset tuotteet olivat Lewisin näkyvillä ja saatavilla silloin, kun hän ryhtyi kirjoittamaan Munkki-romaaniansa. Raymondin sivuepisoodissa esiintyvä Vaeltavan juutalaisen kuva johtuu lähinnä Schubartin ja Schillerin antamista ääriviivoista. Häntä pidetään muukalaisena, mutta kukaan ei tiedä, mistä hän on kotoisin. Hänellä ei ole kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, hän puhuu hyvin harvoin eikä hymyile koskaan. Hänellä ei ole palvelijaa eikä tavaroita, mutta hänen kukkaronsa on hyvin varustettu ja hän tekee kaupungissa paljon hyvää. Muutamat pitävät häntä arabialaisena astrologina, toisten väittäessä häntä itse tohtori Faustukseksi. Hän on majesteetillisen näköinen, kasvonpiirteet ovat hyvin voimakkaat, silmät suuret, mustat ja säihkyvät; hänen katseessaan on jotakin, joka herättää salaperäistä arkuutta, melkeinpä kauhua. Puku on tavallinen, hiukset riippuvat pörröisinä otsalla, jota peittää musta samettinauha, antaen hänen kasvoilleen yhä lisäsynkkyyttä. Kasvojenilmeessä kuvastuu syvä melankolia, hänen askeleensa ovat verkkaiset, hänen esiintymisensä vakavaa, ylevää ja juhlallista. Hän puhuu kansoista, joita ei vuosisatoihin ole ollut olemassa, mutta joihin hän näyttää persoonallisesti tutustuneen. Ei voi mainita maata, vaikka kuinka kaukaista, jossa hän ei olisi käynyt, eikä hänen tietojensa laajuutta ja monipuolisuutta voi kyllin ihmetellä. "Kukaan ei ole kykenevä ymmärtämään kohtaloni kurjuutta; osani on olla alituiseen liikkeessä — kahta viikkoa enempää en saa viipyä samassa paikassa. Olen ystävittä enkä voi koskaan saada ystävää. Mielelläni lopettaisin kurjan elämäni, sillä kadehdin niitä, jotka nauttivat haudan lepoa, mutta kuolema välttää minua paeten syleilyäni. Turhaan heittäydyn vaaraan. Syöksen valtamereen: aallot viskaavat minut inhoten takaisin rannalle; syöksen tuleen: liekit peräytyvät tieltäni; antaudun ryövärien raivon esineeksi: heidän miekkansa tylsyvät ja katkeavat rintaani vastaan. Nälkäinen tiikeri väistyy väristen tullessani, alligaattori pakenee minua kuin olisin kauheampi hirviö kuin se itse. Minussa on Jumalan kohtalonmerkki, jota kaikki luodut kunnioittavat ja pelkäävät".[215] Tämä merkki on hänen otsallansa palava sädehtivä risti, joka aiheuttaa näkijässään suurinta mahdollista kauhua. Siksi Vaeltava juutalainen pitää otsallaan mustaa samettinauhaa. Tällainen on Lewisin maalaus tästä romanttisen tradition salaperäisestä olennosta; siinä kuvastuu piirre sieltä, toinen täältä siitä sekä kansan- että taidekirjallisuudesta, joka ennen häntä oli Ahasverus-aihetta käsitellyt. Lewisin omina lisinä pitäisin Ahasveruksen suuria, mustia ja säihkyviä silmiä, joiden katse herättää kauhua, hänen melankoliaansa ja ylevää juhlallisuuttansa. Lewis tässä ilmeisesti muovailee Ahasverusta Montonin synnyttämän mielikuvan mukaisesti, antaen hänelle romanttisella lisäkekseliäisyydellä erittäin vaikuttavia piirteitä. Niinpä Ambrosiollakin esiintyvä syvä ja vaikuttava katse terästyy Ahasveruksella demooniseksi kauhun lähteeksi; munkin yleisiä romanttisen kauneuden piirteitä kuvastava ulkomuoto syventyy melankolisen traagillisuuden ilmeeksi; ja tuo palava risti vihdoin eroittaa hänet kuolevaisista erilleen omaksi yliluonnolliseksi yksilökseen.

Vaeltavan juutalaisen katse, jonka Lewis esitti näin voimakkaana ja demoonisena, on, kuten on nähty, kulkenut romanttisen tumman henkilön erikoisuutena aina Vathekin Eblisistä, itämaisesta Luciferista alkaen, saaden, sikäli kuin huomio kiintyi katseessa yleensä piilevään voimaan, yhä suuremman merkityksen salaperäisen vaikutuksen lähteenä. 18:nnen vuosisadan loppupuoli oli "mesmerismin" loistoaikaa,[216] jolloin "animaalinen magnetismi" ja sen avulla harjoitettu puoskarointi oli tavattomasti muodissa; sen ihmisessä olevan "magnetismin", joka Mesmerinkin mukaan virtasi katseesta, eli siis katseen hypnoottisen voiman, romantikot ottivat palvelemaan erikoistarkoituksiaan, antaen sen lähteelle, ihmissilmälle, omia kauneuskuvittelujaan vastaavan, tumman salamyhkäisen värin. Oliko tätä ennen mikään vanhemman kirjallisuuden mainitsema kuuluisa katse ohjannut heidän huomiotaan tähän, jääköön sanomatta; huomautan vain, että Raamatussa esiintyy katse, joka on syvään syöpynyt ihmisen mieleen: "Ja Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli sanonut hänelle: 'Ennenkuin kukko tänään laulaa, kiellät sinä minut kolmesti'. Ja hän meni ulos ja itki katkerasti".

Yö-ajatuksissaan (toinen yö, alkusäkeet) on Young tulkinnut tämän katseen seuraavin säkein:

When the cock crew, he wept — smote by that eye, Which looks on me, on all: that power, who bids This midnight sentinel, with clarion shrill, Emblem of that which shall awake the dead, Rose souls from slumber, into thoughts of Heaven.

4

Kun Vaeltavan juutalaisen legenda oli saatettu taidekirjallisuudessa tälle asteelle, ilmestyy sen rinnalle tarina tohtori Faustista. Lewis oli jo tavallaan antanut siihen viittauksen esittämällä, kuinka Ambrosio, jouduttuaan inkvisitsionin käsiin ja kärsittyään kidutusta, sen uudistumisen ja varman kuoleman pelosta vihdoinkin suostuu myömään sielunsa saatanalle; Matilda, joka on jo tehnyt tämän ja vapautunut vankilastaan, ilmestyy munkin koppiin ja rupeaa häntä houkuttelemaan: "Olen vaihtanut kaukaisen ja epävarman onnen nykyhetken onnen varmuuteen. Olen säilyttänyt henkeni, jonka muuten olisin menettänyt kidutuspenkillä, ja olen saavuttanut voiman, millä hankkia itselleni kaiken sen autuuden, mikä voi tehdä elämän ihanaksi. Manalan henget tottelevat minua valtiattarenaan; heidän avullansa päiväni tulevat kulumaan kaikessa mahdollisessa ylellisyydessä ja hekumassa. Esteettä saan nauttia aistieni tyydyttämisestä; joka intohimoni saa täytensä kyllääntymiseen saakka, jolloin palvelijani keksivät uusia nautintoja uudistaakseen ja kiihoittaakseen herpautuneita halujani... Vapaudu arkisielujen ennakkoluuloista, hylkää Jumala, joka on hyljännyt sinut, ja kohota itsesi ylempien olentojen asteelle!" Munkki ei suostu vieläkään, mutta uudelleen kidutettuna ja tuomittuna roviolla poltettavaksi hän antautuu, avaa Matildan jättämästä noitakirjasta seitsemännen sivun, kuten oli määrätty, ja lukee sen alusta neljä riviä, jolloin Lucifer heti ilmestyy, "toisessa kädessä pergamenttirulla ja toisessa rautainen kynä", tarjoutuen viemään hänet elämän loppuun saakka kestäviin nautintoihin, jos hän vain allekirjoittaa pergamentin, s.o luovuttaa Luciferille sielunsa. Yhäkin munkki kauhistuneena kieltäytyy ja Lucifer katoaa, mutta silloin kun vartijat ovat jo tulossa viemään häntä rangaistuspaikalle, kuten hän luulee, hän uudelleen manaa Luciferin esiin ja allekirjoittaa kauppakirjan vasemmasta kädestään ottamallaan verellä; eikä sillä hyvä, vaan hänen täytyy lisäksi suullisestikin luvata kuuluvansa Luciferille "peruuttamattomasti ja iankaikkisesti". Vasta silloin tämä hänet pelastaa, myöhemmin pettääkseen ja surmatakseen hänet, kuten ennen on kerrottu.

Ambrosion täten tekemä sielunkauppa oli vanhastaan kristilliseen tarinapiiriin kuuluva. Ensimmäinen kirkonmies, joka pahasta pulasta pelastuakseen möi kirjallisella sopimuksella sielunsa saatanalle, on legendain mukaan Adanan piispa Theophilus; hänet kuitenkin pelasti pyhä neitsyt. Theophiluksen legenda,[217] joka esiintyy jo kymmenennellä vuosisadalla, oli keskiajalla kirjallisen käsittelyn aiheena, ja on Faust-tarinan edeltäjiä. Marlowen Faustus kirjoittaa omalla verellään sielun kauppakirjan alle. "The Guardianin" 148:nnessa numerossa 1713 esitetään sitten se Pyhän Barsisan tarina (The Story of Santon Barsisa), jonka Lewis itse mainitsee lähteekseen. Peläten Barsisan suurta pyhyyttä saatana lähettää kuninkaan tyttären hänen parannettavakseen, houkuttelee hänet lankeamaan ja lopuksi murhaamaan uhrinsa. Barsisa joutuu kiinni ja tunnustaa hädässään jumalakseen saatanan, joka lupaa hänet pelastaa, kuitenkin lopuksi pettäen hänet. 1751 ilmestyi Parisissa benediktiinimunkki _Augustin Calmetin_ teos _Tutkimus enkelien, demoonien ja henkien ilmestymisestä_ (Dissertation sur les apparitions des anges, des demons et des esprits), joka käännettiin englanniksi 1759 ja sisältää laajan kertomuksen saksalaisen aatelismiehen Michel Lovisin sopimuksesta paholaisen kanssa. Ranskalaisen Urban Grandierin ja paholaisen välisen kauppakirjan sanamuotokin on säilynyt. Tarinoista, jotka käsittelevät ihmisen suhdetta pimeyden voimiin ja hänen pohjatonta nautinnonhimoaan, lienee sielun myyminen saatanalle yleisimmin tunnettuja; usko sellaisen toimenpiteen mahdollisuuteen antoi muuten noitavainojen aikana sille kamalan todellisuussisällön.

Vaeltavan juutalaisen tarina on kertomus ikuisesti jatkuvasta elämästä, joka on annettu rangaistukseksi; tarina sielun myymisestä saatanalle sisältää ajatuksen autuuden vaihtamisesta ajalliseen, aistilliseen onneen; yhdistettyinä nämä molemmat muodostavat tarinan autuuden vaihtamisesta ikuisesti jatkuvaan, ajalliseen, aistilliseen elämään ja onneen, eli Faust-sikermän, jonka molemmat pää-ainekset Lewis siis tuli romaanissaan esittäneeksi. Faustin maallinen viisaus ja liiallisen tutkimisen turmiollisuus ja turhuus on suhteellisesti myöhäinen lisä, joka on lähtöisin alkemistien, ehkä eritoten munkki Baconin ympärille syntyneestä, heidän okkultismiaan kammoavasta ortodoksisesta tarinapiiristä. Munkki Baconin kirjat ja legendat viisaudenkivineen ja elämänvesineen ovat myös omiaan opastamaan ajatuksen sekä Ahasveruksen että Faustin ulkopuolelle, ihmiseen yleensä, joka yliluonnollisilla keinoilla voittaa kuoleman. Tältä aihepohjalta Vaeltavan juutalaisen ja Faustin tarina lähtee jatkumaan.

Romantikkojen mielenkiinto näihin aiheisiin, nimenomaan ikuiseen nuoruuteen, elämän jatkumiseen elämänveden avulla ja viisaudenkiveen, sai suurta virikettä samanaikaisten ihmeidentekijäin ja okkultistien mysterioista. Mainitsin jo magneettisen katseen yhteydessä Mesmerin; ikuisen nuoruuden ja terveyden yhteydessä on mainittava Cagliostro, sillä lupasihan hän "Egyptiläisessä vapaamuurariudessaan" antaa uskollisilleen jatkuvan ja kestävän kauneuden, sekä palauttaa heidät siihen "jumalan kuvan" asemaan, josta synti oli heidät syössyt. Romanttiset aiheet ja salamyhkäisiä ajatussarjoja liikkeelle panevat tarinat olivat siis tänä kuuluisana "valistuksen" aikana ilmassa.

5

_William Godwinin_ romaani _St. Leon_ (1799) on Munkin ilmestymisen jälkeen ensimmäinen huomattava teos, joka päähenkilönsä kautta asettuu yllä kuvattuun riviin. Se on ranskalaisen ritarin St. Leonin elämäkerta, alkuosaltaan historiallisen romaanin edeltäjä, ja keski- sekä loppuosaltaan Vaeltavan juutalaisen, elämänveden ja ikuisen nuoruuden, viisaudenkiven ja ehtymättömän kullan, yhteiskunnallisen ajattelun ja sielullisen tutkielman kirja. Ensimmäisen aiheen siihen tekijä sanoo saaneensa John Campbellin teoksesta _Hermippus Redivivus_, jossa kerrotaan eräästä Venetsiassa 1687 suurta huomiota herättäneestä henkilöstä nimeltä Gualdi.[218] Hänestä mainitaan erikoisesti, että hän omisti pienen, mutta hyvin valikoidun taulukokoelman, jota hän mielellään näytti jokaiselle, joka vain sitä halusi; että hän oli täydellisesti perehtynyt kaikkiin taiteisiin ja tieteisiin ja puhui mistä aiheesta tahansa niin vapaasti ja terävästi, että se hämmästytti kaikkia kuulijoita; ettei hän milloinkaan kirjoittanut tahi saanut kirjettä, ei pyytänyt lainaa eikä vaihtanut itselleen rahaa, vaikka maksoikin kaikki käteisellä, ja että hän eli hyvin, vaikkakaan ei loisteliaasti. Nyt huomataan hänen kokoelmassaan eräs Tizianin tekemä muotokuva, joka ilmeisesti esittää itseään signor Gualdia, mikä herättää kummastusta, koska Tizian on elänyt 130 vuotta aikaisemmin, ja antamatta mitään selitystä salaperäinen vieras katoaa Venetsiasta. Godwin jatkaa: "On hyvin tunnettua, että viisaudenkiven, eli keinon etsiminen, millä muuttaa metalleja kullaksi, ja elämänveden, _elixir vitaen_, löytäminen, joka uudistaisi nuoruuden ja lahjoittaisi omistajallensa kuolemattomuuden, on ollut vuosisatoja tutkijain pääharrastuksen esineenä. On olemassa monta muuta kertomusta, paitsi tämä Gualdia koskeva, henkilöistä, joiden on otaksuttu päässeen noiden ihmeellisten salaisuuksien perille". Turvautumalla tähän kummalliseen aineistoon Godwin arvelee luoneensa teoksen, jonka laatuista ei siihen saakka ole ollut olemassa. Kuten edellisestä on nähty, on tämä otaksuma vain osaksi oikea: tarina ikuisen nuoruuden ja nautinnon tilaisuuden etsimisestä ja saavuttamisesta oli jo tullut aikaisemmin kirjallisuudessa käytetyksi, joskin ilman viisaudenkiveä ja elämänvettä.

Ennenkuin elämän salaisuuksien omistaja, mystillinen kulkuri, kohtaa St. Leonin, on tämä elänyt myrskyisen nuoruuden ja miehuuden ajan ja joutunut perheineen kurjuuteen, josta ei näytä olevan pelastusta. Kulkuri muistuttaa Vaeltavan juutalaisen haahmosta: "Hän oli heikko, laiha ja kalpea, otsa täynnä ryppyjä, tukka ja parta valkeat kuin lumi". Katse on virkeä ja eloisa, täynnä epäluuloa ja arkuutta; pukuna on ruskea, vyötetty viitta, tukena sauva. Hän vakuuttaa, ettei hänen nimensä olekaan Francesco Zampieri, kuten hän ensin oli sanonut. Mutta Vaeltava juutalainen hän ei silti ole, sillä hän kuolee, ilmaisematta kenellekään syntyänsä ja nimeänsä. Hän on kulkenut kaikki maat ja kokenut vain pettymyksiä, hän on oleskellut ruhtinaiden hoveissa, seurannut sotajoukkoja, kitunut vankiloiden saastaisuudessa, maistanut kaikkea mahdollista kurjuutta ja loistoa, ja vaivoin pelastunut mestauspölkyltä. Hänestä on tullut ihmiskunnan vihaama, isänmaaton, koditon ja ystävätön olento. Siksi hän on päättänyt luopua elämästä ja siirtää toiselle ne salaisuudet, jotka hän omistaa. Ne ovat: taito tehdä kultaa ja pidentää elämä ikuisesti jatkuvaksi, jos tahtoo. Kuinka tämä tapahtuu, sen kirjailija jättää sanomatta, koska "hänet on kielletty sitä sanomasta". Kuvatessaan tämän jälkeen Leonin elämää kirjailija osoittaa, että nuo salamyhkäiset lahjat tuottivat hänellekin aivan samat seuraukset kuin Zampierille: ne tekivät hänestä joka suhteessa luonnottoman ilmiön, joka kaikista ponnistuksista huolimatta herätti ihmisissä kauhua, katkaisten ne siteet, jotka yhdistävät luonnolliset ihmiset toisiinsa. Ihmisen todellinen onni on siis löydettävissä niiden kehysten sisältä, jotka luonto on hänelle asettanut ja joihin kuolema kuuluu itsestään selvänä ja vapauttavana loppupisteenä. Godwin on heikko romantikko. Häneltä puuttuu maalauksellinen kuvauskyky, romanttinen väriasteikko, mikä tekee hänen muutenkin yksitoikkoisen, kuivan asiallisesti selittävän tyylinsä mehuttomaksi. Romanttiset ainekset ovatkin hänellä etupäässä ulkonaisina houkutuslintuina, että lukija niiden avulla saataisiin seuraamaan tekijän filosofisia mietelmiä ja psykologisia erittelyjä, jotka ovat hänen teoksissaan päähuomion esineinä.

Kirjoittaessaan St. Leonin oli Godwin jo kokenut kirjailija, joka ymmärsi välttää Vaeltavan juutalaisen aiheen suoranaista jäljittelemistä. _Shelley_ oli tähän taikapiiriin joutuessaan kokematon nuorukainen, johon Ahasveruksen tarina vaikutti syvästi, kuvastellen hänen mielessään vielä silloinkin, kun hän jo oli päässyt erilleen nuoruutensa lapsellisesta romantiikasta. Eräässä huomautuksessaan _Kuningatar Mabiin_ (Queen Mab)[219] hän kertoo muutamia vuosia aikaisemmin löytäneensä sattumalta erään saksankielisen teoksen, jossa käsiteltiin Ahasverusta, ja josta hän kääntää näytteen; tämä näyte osoittaa sananmukaisesti, että kysymyksessä on Schubartin Vaeltava juutalainen. Se oli ilmestynyt englanniksi 1802 eräässä julkaisussa nimeltä _Saksalainen museo_ (German Museum). Siitä ja Lewisin Munkista on kotoisin se mielikuva Ahasveruksesta, joka esiintyy Thomas Medwinin kirjoittaman kertovan runoelman päähenkilössä; tämän nuorukaisrunoelman sepittämiseen otti Shelleykin osaa, käyttäen sittemmin sen säkeitä St. Irvynen eri lukujen mottorunoina. Tammikuulla 1810 on merkitty kirjoitetuksi ballaadi _Ghasta, eli kostava demooni_ (— or the Avenging Demon), joka ilmeisesti on sepitetty Raymondin tarinan perusteella. Ilmestys, jonka "olemus on majesteetillinen ja kulku hidasta", saapuu yöllisen haamun ahdistaman ritarin luo pelastaakseen hänet. Hänen otsallaan palaa loistava liekki, kun hän manaa yön haamut esiin; Theresan haamu, joka on ritaria ahdistanut, ilmestyykin, kertoen käyneensä vaatimassa omakseen petollista rakastajaansa. Silloin liekki oudon muukalaisen otsalla muuttuu palavaksi ristiksi, jonka nähdessään ritari vaipuu kuolleena maahan. _Vaeltavan juutalaisen yksinpuhelu_ (The Wandering Jew's Soliloquy), joka on merkitty kirjoitetuksi 1810, kuvaa Ahasveruksen tuskaa sen johdosta, että kuolema väistää häntä, ja on kotoisin Schubartilta. Romaanissa _St. Irvyne, eli Ruusuristiläinen_ (— or the Rosicrucian, 1811) esiintyy vihdoin värikäs, Vaeltavan juutalaisen tarinasikermään aina elämänvettä myöten pohjautuva mielikuva tällaisesta mystillisestä henkilöstä, mukana häivähdys siitä salamyhkäisyydestä, joka liittyy "ruusuristiläisten" nimeen.

Tämä henkilö on Ginotti, jonka sammumaton uteliaisuus oli johtanut viisauden portille ja joka luonnontieteiden tutkimisella oli päässyt siihen vakaumukseen, ettei mitään "ensimmäistä syytä" ollut olemassa, ja että oli mahdollista jatkaa elämäänsä. Hänen tutkimuksensa lopuksi osoittivatkin hänelle keinon, jonka avulla ihminen voi saada elämänsä ikuisesti kestäväksi. Mutta elämä muodostuukin hänelle sietämättömäksi taakaksi, minkä vuoksi hän etsii sopivaa henkilöä, jolle ilmoittaisi kammottavan salaisuutensa; silloin hän itse voisi kuolla. Tällaisena henkilönä Ginotti pitää nuorta Wolfsteiniä, jota hän varjon lailla seuraa kaikkialle, ja tälle hän ojentaa salamyhkäisen elämänjuoman ainekset: "Sekoita ne niiden ohjeiden mukaan, jotka selviävät tästä kirjasta. Tule keskiyöllä St. Irvynen linnan lähellä olevan luostarin raunioille". Romaanin loppuluku sisältää sitten vain lyhyen kauhukuvauksen siitä, kuinka paholainen vie Ginottin; koska Wolfsteinkin kuolee, hän ei siis ole ehtinyt nauttia tuota ihmeellistä juomaa. Shelleyn nuoruuden ajan mielipiteille on kuvaavaa, että ikuisen elämän saamisen ehtona on täydellinen jumalan kieltäminen, jota Ginotti vaati Wolfsteiniltäkin.

Mielenkiintoisempi kuin poikamaisella oikullisuudella ja epäjohdonmukaisuudella haahmoiteltu Ginottin tarina on hänen ulkomuotonsa, koska se osoittaa, kuinka mielikuva tummista, magneettista voimaa säteilevistä silmistä ja mystillisen henkilön ulkopiirteistä yleensä oli täsmällistynyt yhä täydellisemmäksi. Ginottin "ylevä ja korkea haahmo" herättää kunnioitusta rosvoissakin. Wolfstein säpsähtää hänen katseestaan kuin olisi siinä ollut jonkun ylevän, yliluonnollisen olennon voima. Hän koettaa turhaan välttää Ginottin oudon hehkuvaa katsetta ja sen lumoavaa voimaa, joka herättää hänessä värisyttävää kauhua. Kun Wolfstein pelaa, seisoo pöydän toisella puolella outo henkilö, joka värähtämättä tuijottaa häntä kasvoihin. Ginotti on olemukseltaan ylevä ja käskevä; hänen äänessään on syvä kaiku; hänen silmistänsä säteilee ankaruus; hän on kooltaan jättiläismäinen, mutta silti erittäin sopusuhtainen; hänen kasvonsa ovat ylen kauniit, tummat, ja niistä säteilee yliluonnollinen rakastettavaisuus. Kun kuun säde kolkolla hetkellä sattuu niitä valaisemaan ja hänen polttava katseensa kohdistuu hänen uhriinsa, leimahdellen aivan sietämättömän kirkkaasti, täyttää uhrin lamautuvan olemuksen kylmä kauhu. Tämä mielikuva oli syöpynyt niin syvälle Shelleyn poikasieluun, että hän antaa Wolfsteinillekin, joka on jonkunmoinen suuriin kiusauksiin joutuva ja niihin lankeava nuori sankari, aivan saman ulkomuodon ja katseen. Tämä korkeata, salamyhkäistä vaikutusta tavoitteleva ulkomuodon ja katseen maalaus ja "ruusuristiläisten" nimen mainitseminen oli omiaan, kuten pian saamme nähdä, tuottamaan St. Irvynelle seuraajan, jossa sen viitteet kehittyivät romantiikan kannalta katsoen erittäin täydellisiksi ja kauhupitoisiksi.