Part 19

Maturin tahtoi olla ajattelija, joka tutkisteli ihmiselämää ylläpitävien voimien salaisuutta. Siinä suhteessa hänessä tuntuu heijastusta vanhemmasta aikalaisestaan _William Godwinista_, jonka romaanit _Caleb Williams_ ja _Leon_[179] tavallisesti mainitaan kauhuromantiikan yhteydessä. Jos tarkastamme niitä seuraamamme kauhunäyttämön valossa, lankeavat ne enimmäkseen aiheemme ulkopuolelle; eräät kauhuromanttiset seikat pidättävät kuitenkin sen piirissä Leonin. Caleb Williams ei olekaan varsinaisesti käsittelemäni kauhuromantiikan piiriin kuuluva, vaan on sekä sisällöltään että tarkoitukseltaan yhteiskunnallinen romaani, jonka olevia oloja ja "lakia ja oikeutta" vastaan kapinoiva henki on hyvin nykyaikainen. Tämä yhteiskuntafilosofinen henki,[180] kysymys osattomien ja heikkojen oikeuden varjolla kärsimästä vääryydestä, esiintyy sivupiirteenä Leonissakin, ja muodostaa vaikuttavan osuuden Godwinin tyttären, Mary Shelleyn, _Frankensteinissä_; valaisevaa tämän yhteiskunnallisen hengen asemalle Englannin romantiikassa on huomata, että Caleb Williams ilmeisesti sisältää alkuaiheen Victor Hugon suureen romanttis-yhteiskunnalliseen romaaniin _Kurjat_ (Les Miserables).[181] Romaani Frankenstein rikastuttaa kauhunäyttämöä tekemällä sen salaperäisestä keskuksesta, joka alkuaan on aavehuone, salaistiedon voimilla työskentelevän tiedon etsijän, "Manfredin", laboratorion, jossa tämä vihdoin keksii synnyistä syvimmän, taidon herättää elämää kuolleessa aineessa.

7

Robert Southey kertoo itse[182] ruvenneensa nuoruudessaan ymmärtämään runoutta luettuaan m.m. Spenseriä, josta saatuja vaikutelmia vahvistivat Percyn ballaadit, Gray, Mason, Akenside, Cowper, Bowles ja Collins, eli siis koko tuo "iltahelkähdelmien" varhaisromanttinen ryhmä, josta ensi luvussa on mainittu. Näistä lähteistä ja ympärillänsä kukoistavan romantiikan innoittamana hän ilmeisesti on saanut sen idyllisen luonnontunnun, joka on hänen runoudessaan kauttaaltaan huomattavissa ja joka on ylipäätään samaa kuin Radcliffen vastakohtavaikutelmina esittämät luonnonidyllit.

Voitaisiin väittää, ettei se idyllinen puromaisema, josta seuraavassa tulee puhe, enää kuuluisi haamulinnan piiriin, vaan olisi kauhuromantiikasta erillään pysynyttä, suoranaista jatkoa maisemarunoudelle. Kuitenkaan ei niin ole, vaan kuuluu idyllinen maisema, kuten jo Radcliffen kohdalla huomattiin, subliimin, jylhän vastakohtana, rauhoittavana aineksena tunnemyrskyn jälkeen, välttämättömästi siihen maisemakuvaan, joka on haamulinnan ympärillä. Ilman sitä ei tämä maisema- ja luonnonkuva saavuttaisi tarpeellista, romantikoille tärkeätä tasapainotilaa. Lisäksi on huomautettava, että jos idyllinen maisemakuva olisi yrittänyt jatkua vain entisyyden perusteella, se ehdottomasti olisi ennenpitkää kulunut ja käynyt tehottomaksi; kun se sensijaan elpyi vastikekuvana romantikkojen löytämälle subliimille jylhyyskauneudelle, se sai tästä uudesta tehtävästään uutta elinvoimaa ja merkitystä, vihdoin kehittyen siksi "naturalismiksi", josta n.s. "järvikoulu" yleensä tunnetaan, vaikka tuo määritelmä tarkkaan katsoen soveltuu vain Wordsworthin tuotantoon.

Luonnontuntu esiintyy runsaana Southeyn nuoruudenrunoelmassa _Joan of Arcissa_ (1795), jonka jo sellaiset nimet kuin Theodore ja Conrad vievät Walpolen romantiikan yhteyteen. Vierautuneena ihmisistä Joan usein etsiskelee rauhallisimpia paikkoja ja syvintä yksinäisyyttä. Hän hengittää iltatuulen tuomia kevään tuoksuja ja kuuntelee metsän hurjaa laulua. Pian tulee pimeä yö ja suuret sadepisarat putoilevat raskaasti, myrskytuulen temmeltäessä metsässä. Tuontuostakin esiintyy "purppuraista pehmeyttä", "kiemurtelevia virtoja", "illan utuista hämärää", "yön laskeutuvaa kastetta" j.n.e. Yleinen on pieni, hiljaa idyllisen maiseman läpi virtaava puronen: "Puro, jonka lirinä tuuditti sieluni lepoon"; "hän katseli tyyntä, rauhallisesti solisevaa puroa, jota pilvet hiukan purppuroivat; sen taukoamaton juoksu ja katkeamaton solina tuudittivat hänet unelmoimaan niissä muistoissa, joita melankolinen mieliala parhaiten rakastaa"; hän näki "metsäpuron, jossa vesiruohot heiluttivat pitkiä, vihreitä palmikoitaan, kallion ja vanhan pajupuun sitä varjostaessa"; "siellä, virran vierellä, sammaleisella äyräällä, hän näki neidon, vierellänsä tummatukkainen mies, joka kuunteli hänen surullisia laulujaan"; "hyönteisten humina, puron solina ja lintujen laulu oli kuin pyhää soitantoa". Tämän luonnontuntunsa tahi puroidyllinsä Southey sitten säilyttää kaikkialla, sijaitsipa hänen näyttämönsä missä maailmanosassa tahansa. _Thalaba Hävittäjässä_ (— the Destroyer, 1801) esiintyy "kevätpuronen, jota tuuli karehdituttaa"; "painostava ja pimeä oli ilta, kuu oli peittynyt korkealle, kaikki elollinen oli vaiennut; ainoastaan läheisten vesien soliseva, matala ja tuudittava laulu kuului"; paeten Aloadinin puutarhan aistillisista nautinnoista Thalaba "meni yksinäisyyteen, jossa puroset kiidättelivät yhtyneitä aaltojaan"; "keskellä kuohuva, tulinen lähde vyörytteli kaikkialle ympäristöönsä ihmeellisiä purosia ja ravitsi puutarhaa elämän kuumuudella". _Madocissa_ (1805) joudumme kulkemaan "vuoripolkuja harmaan vuorivirran rinnalla, yksinäisen järven rannalla, vanhan Snowdonin metsän yksinäisyydessä". Ballaadissa _St. Gualberto_ ei mikään ääni häiritse syvää hiljaisuutta, "paitsi ohi väikkyvä putoava lehti ja läheisen purosen rauhallinen mumina". _Kehaman kirouksessa_ (The Curse of Kehama, 1810) "on joka yrtti ja kukka virkeä ja tuoksuva aamukasteesta, linnut laulavat suloisesti tänä hurmaavana hetkenä, ja aamun viileä tuuli karehtii hopeisen virran pinnalla"; siinä esiintyy "puronen, joka soljuen virtaa, liristen läheisyydessä". _Roderickissa_ (—the Last of Goths, 1814) "kallioinen, jyrkkärinteinen kukkula varjostaa kimaltelevaa puroa"; kuten Spenserillä sen huipulla on "pieni, matala erakon tölli, karkeatekoinen risti ja sen juurella nimetön hauta"; "hän pysähtyi pienen puron reunalle", sanotaan vaeltajasta, jolle "suloisin kaikista suloisista äänistä on suihkulähteen lakkaamaton lirinä"; "pauhaten kuohuu ja vaahtoaa vuorivirta kallioiden välissä" j.n.e. Tällainen maisema-idylli, jonka oleellisena osana on metsäpuro, vuorivirta, joki, on Southeyn luonnonkäsityksessä keskeinen mielikuva; se merkitsee osaksi palautumista oikeamman, todellisemman luonnontunteen kannalle kuin mitä esim. Radcliffellä esiintyy, mutta on samalla kuitenkin jatkokehitystä haamulinnan ympäristön idyllisille piirteille.[183]

Mitä sitten varsinaiseen haamulinnaan ja sen tunnelma- ja kauhuaineistoon tulee, osoittautuu Southeyn tuotanto siinäkin, vapautumisestaan huolimatta, alkaneeksi tästä kauhuromantiikan keskeisimmästä mielikuvasta. Joan of Arcissa, sen epilogissa (The Vision), esiintyy seuraava tuttu kuva: "Linnan rauniot olivat laajat ja heittivät alapuolella olevalle tasangolle synkän varjon, jossa oli valoa vain siinä, mihin köynnöskoristeisista ikkunoista loistava kuutamo sattui; raunioilla kasvoi tumma kuusi ja melankolinen kypressi"; "kuutamo pääsi loistamaan katosta, muurivihreä köynnösteli rapautuvissa pilareissa, ylhäällä ulvoi äänekäs tuuli, ja tornista rääkkyi pöllö". Samassa runoelmassa on vihdoin kolkko kuvaus kuoleman asuinsijoista, "pääkallosta, ontoista silmäkuopista ja lihattomista leuoista", hautaholvista, epäterveellisen kosteuden turmelemasta, tunkkaisen kylmästä ilmasta, ja inhoittavasti mätänevien ruumiiden lihan jäännöksistä, joissa näkyy matojen reikiä. Näky laajenee vihdoin suureksi kuoleman valtakunnaksi, joka on maan sisään "rakennettu" avara luola. Nuorena (1791) Southey kirjoittaa oodin _Kauhulle_ (To Honor): "Synkkä Kauhu, kuule kutsuni! Ankara henki, kuule ääneni asuntoosi, joka on jonkin vanhan haudan sammalpeittoinen sija luostarin muurin juurella, jota kahiseva muurivihreä peittää; kietoutuneena keskiyön synkkyyteen sinä mieluiten oleskelet siellä, yksin kuunnellen läheisten vesien pauhua ja jonkun häirityn hengen syvää, kolkkoa huokailua, jota yön raskas tuuli kantaa mukanaan". Southeyllä on runsas kauhuasteikko ja laajat kauhunäyttämöt edellisen lisäksi: runossa kuvastuu vielä eksyneen kauhu illan lumimyrskyssä, haaksirikkoutuneen merimiehen tuska Grönlannin rannikolla, hylätyn, haavoittuneen sotilaan kuolontuska, neekerien kidutus. Kuvaava Southeyn suhteelle edeltäjiinsä on runo _Mietiskelylle_ (To Contemplation, 1792), jossa esiintyy lyhyissä, nopeissa ympyröissä lentävä yölepakko, tyyni hämärä, pehmeä kuutamo, illan tuulen henkäilyt, harhailu poluttomissa erämaissa, puiden sointuva humina, lirisevä puronen, koppakuoriaisen unelias lento, sarvisilmäinen etana, kiiltomato, raunioitunut luostari, puoleksi hävinnyt hauta, muurivihreän köynnöstämä holvikaari ja sen läpi kuultava valo, hämärissä holvikäytävissä huokaileva tuuli, yksinäinen romanttinen laakso ja pauhaava vuorivirran putous. Runoilija on nähnyt (_Lahonut maja_ — The Ruined Cottage, 1799) "monta vanhaa luostaria, jotka ovat kunnioitettavia raunioinakin, joiden katto on pudonnut ja joilla kasvaa pitkää, ohutta ruohoa ja viheriää sammalta"; vielä 1821 hän _Säkeissään_ (Stanzas) palaa tähän nuoruutensa romanttiseen luonnontuntuun, muistellen käyntiänsä muinaisilla raunioilla,[184] yksin, mietteissään, kyyneliin saakka heltyen, ihaillen niitä mahtavien vainajien raunioinakin majesteetillisina muistomerkkeinä.

Siirtyminen itämaisiin aiheisiin muuttaa vain tämän kauhuromanttisen näyttämön väriä, pysyen se kuitenkin pohjaltaan samana. Shedadin ylen loistoisa linna (Thalaba) muistuttaa Eblisin linnasta Vathekissa. Domdanielin luolat, pimeyden henkien asuinsijat, ovat "valtameren juurien alla"; pahojen voimien neuvottelu siellä muistuttaa muuten Miltonista, ja päänoita Khavla Vathekin äidistä. Babylonin raunioille ovat kuvaavia musertuneet porttikaaret, ruohottuneet rakennusten sirpaleet, hämärä ja kuutamo, murtuneet pilarit. Näyttämö voi olla "jylhä ja ihmeellinen, outo ja kaunis". Autiossa, yksinäisessä, vaikenevassa laaksossa vallitsee niin häiriintymätön hiljaisuus, että se peloittaa. Portin vierellä riippuu norsunluusta ja pronssista tehty torvi, kuten Otranton linnassa. Autiustunnelma vallitsee itämaisessa teltassakin: "Telttamme on autio! Tuuli on tuonut sinne hiekkaa, ja vain sisiliskon jälki näkyy —". Vankiholvien inhoittavuus kuvataan, osallisina yölepakko, rupikonna ja käärme. Thalaban näyttämö ulottuu lopuksi jääseutujen ja ikuisen lumen kauhuihin saakka. Madocissa kuvataan vastaavat kauhupaikat lännestä, aztekien mailta. Kauhuromanttisella realismilla Southey maalaa esim. holvin, jonne indiaanipäälliköiden kuivaneet ja rypistyneet ruumiit on ripustettu. Saksalaisten "Burgverliess" esiintyy aztekien kauhuluolana jossakin korkealla vuoren kyljessä; "ihmisjalka ei ole astunut sen syvyyksiin eikä päivänsäde tunkeutunut sen salamyhkäiseen synkkyyteen"; sinne suljettu vanki jää kuolemaan yksinäisyydessä ja pimeydessä. Kehamassa esiintyy haamulinnana joskus "korkea pagoodi", joka "torneineen, kupuineen ja huippuineen" näyttää uhkaavasti silmäävän ympärilleen; kun "Muinaiset Tornit" kultaisine huippuineen vihdoinkin tulivat aamun valossa näkyviin, loistaen välillä aaltoilevan tummanvihreän syvyyden yli, oli murheellista huomata niiden kupoolien, tornien ja huippujen kohoavan vedestä; ne olivat siinä yksinään, "kuullen vain valtameren pauhua ja aaltojen alakuloiseen tahtiin sointuvaa, huokailevaa, yksinäistä tuulta, sillä milloinkaan ei matkalaisen kulku ohjaudu näille menneisyyden kammottaville raunioille". Helvetin "Timanttikaupunki" loistaa kukkulallaan kuin ihmenäky torneineen, varustuksineen ja muureineen. Tunnelman antajana on kuu uskollisesti kaikkialla läsnä: "Kuinka tyynenä liukuen tummansiniselle taivaalle nouseekaan keskiyön kuu, valaisten kallioita ja syventäen niiden rotkot vielä synkemmiksi; vartija muureillaan nauttii juhlallisen hetken hiljaisuudesta, jonka hän tuntee vallitsevan, ja virtaavan veden taukoamaton solina tuudittaa hänet rauhaan".

Lukija huomaa ylläolevasta, etten tee mitään eroa Southeyn runouden itämaisten ja "goottilaisten" aiheiden välillä; käsitykseni onkin, että tuo ero on vain näennäinen. Näyttämökuvan seuraaminen osoittaa niiden, aivan samoin kuin Byronin itämaisaiheisten runoelmain, pohjautuvan samaan goottilaiseen romantiikkaan, ollen niiden "itämaisuus" hyvin pinnallista ja läpinäkyvää. Tämän päätelmän todistaa osaltaan oikeaksi haamulinnan erikoispiirre, kello, jonka Southeyn runoelmissa tapaa suorittamassa tärkeätä tehtäväänsä; sen muuttuminen minareetin huipulta huutavaksi papiksi ei mielestäni tee itse asiaa toiseksi, koskapa pappi julistaa keskiyön hetken alkaneeksi (Thalaba). Kehamassa tätä virkaa hoitaa bramiini, joka kultapalatsin edessä ilmoittaa kolmella soitolla kohtalokkaan hetken alkaneeksi; kello saattaa muuttua jonkinmoiseksi taikaesineeksikin, joka "Hopeavuorella itsestänsä riippuu ilmassa mystillisen ruusun edessä".

Jatkamatta enempää näitä yksitoikkoiseksi käyviä esimerkkejä lausun niiden perusteella sen johtopäätöksen, että Southeyn runous lähti goottilaisen romantiikan piiristä; että hän säilytti sen näyttämön usein aivan alkuperäisenä, mutta vielä useammin kehittäen sitä jonkinmoisen ulkoisen kekseliäisyyden avulla käsittämään uusia puolia ja mahdollisuuksia; että hän täten viittoi kauhuromantiikalle tien ulkopuolelle alkuperäistä, rajoitettua haamulinnan kuvaa, luoden pohjan, jota myöhempi uusromanttinen suunta käytti hyväkseen; ja että hän kaiken tämän ohella, siirtyipä hänen näyttämönsä mihin maanosaan hyvänsä, erikoisella mielihyvällä viipyi siinä puromaisema-idyllissä, joka vanhastaan oli ollut tyypillinen englantilaisen luonnontunnun ilmennys ja joka oli niin tärkeällä sijalla Radcliffenkin linnan ympäristössä ja hänen maisemissaan. Täten siis romanttisen maisemakuvan seuraaminen askel askeleelta johtaa lopuksi keskelle sitä "naturalismia", jonka erikoisedustajina ovat, paitsi Southeytä, Coleridge ja Wordsworth.

_Coleridgen_ luonnontunnun keskeisenä mielikuvana esiintyy, erikoisesti hänen lyriikassaan, metsän tahi idyllisen lehtomaiseman hiljaa lirisevä puronen, joka aivan erikoisella tavalla näyttää syöpyneen Englannin runouteen.[185] "On suloista kuulla puron lirinää, suloista sunnuntai-kelloja, on suloista kuulla niitä molempia samalla kertaa kaukana metsäisessä laaksossa", laulaa runoilija runossaan _Kolme hautaa_ (The Three Graves). _Keijujen lauluissa_ (The Songs of the Pixies) kuvastuu romanttinen tunnelmallisuus: villien kimalaisten unettava lento; "juhlallisen ajatuksen kuningatarta" rakastava nuori runoilija; kyyneleinen katse; kallis, mietteitä herättävä menneisyyden muisto; sielun näkyjä herkistävä illan hetki, joka murheellistuu yöksi; kalpea kuu j.n.e. _Syksyillassa_ (Lines on an Autumnal Evening) runoilija puhuttelee puroa seuraavasti: "Kallis synnyinpuroseni, jonka partaalla nuori Runotar tuijotteli aamu-unissaan, katseessa kaipaava kiihko, kun puhtaat nautinnot kuvastuivat Rauhan poskilla, kuten liljat värähdyttelevät hitaasti soljuvaa vettäsi". "Tänne tahdon istahtaa", hän sanoo runossaan _Kuva_ (The Picture, or, The Lover's Resolution), "tämän vanhan, onton ja ruohottuneen tammen vierelle, jonka muurivihreä on kietonut köynnösseppeleidensä verkkoon; täällä tahdon lepuuttaa jäseniäni aivan virran vierellä, hiljaisessa varjossa, kenenkään kuulematta ja näkemättä, kuunnellen ainoastaan puron lirinää tahi kimalaista —". Vesiputous, itkevä, hopeakuorinen koivu korkealla kalliolla sen reunalla, kaukaa näkyvä laakso, puro ja silta, harmaita majoja puoleksi piilossa puiden takana ja niiden savu kohoamassa tyynessä ilmassa suoraan taivaalle; vanha, sammaltunut silta, virran välke kuutamossa, sammaltunut metsämaja puron partaalla; kiiltomato, joka hämärässä sytyttää lemmensoihtunsa; "suuri ja kaunis lähde, pajupuun varjostama raunioitunut tupanen, jota villiruusu peittää, ja sinä ja minä ja Mary siellä";[186] "lemmenkadotukseen joutuneen runoilijan sisar, satakieli"; Aeoluksen harppu, joka "oikullisen tuulosen hyväilemänä, kuin lemmekäs neito, joka puoleksi antautuu rakastajalleen, heläjää suloista moitetta ja vuodattaa säveliä, jotka ihastuttavina pyörteinä nousevat ja laskevat kuin hämärän hengettärien pehmeät, aaltoilevat lumoäänet" — siinä koko se asteikko, jota monilla eri tavoilla vaihdellen, kirkkaista, tyynistä kesän väreistä ja niityn rauhallisesta purosesta alkaen aina syksyn tummuuteen, hallayön kylmyyteen, luolavirran synkkyyteen, vuoristoputouksen pauhuun, jylhiin kallioihin ja kotkan huutoon saakka, Coleridge käyttää lyyrillisen runoutensa näyttämön ja tunnelmien rakennusaineena. Hänen luonnontuntunsa on vielä jossain määrin kirjallista, teoreettista, perittyä, mutta se on kuitenkin jo herkistetympää ja runollisemmin tunnettua kuin esim. Southeyllä, joka kaikessa runoudessaan enemmän teki ja sommitteli kuin tunsi. Haamulinnan kuvan seuraaminen osoittaa lyhyesti sanoen Coleridgen runouden kuuluvan eräiltä osiltaan kokonaan sen piiriin ja toisaalta sen idyllisille reunamille.

Tämän näyttämökoettimen sovittaminen _Wordsworthin_ runouteen saattaa tuntua pyhyyden loukkaukselta, mutta on sangen mielenkiintoinen tehtävä, sillä pian osoittautuu, että niiden välillä vallitsee ilmeinen sukulaisuus. Näytelmässä _Rajasissit_ (The Borderers, 1796), joka on runoilijan varhaisimpia nuoruudenteoksia, esiintyy voimakas Shakespearen, lähinnä Kuningas Learin, ja myös Schillerin Ryövärien vaikutus,[187] yhtyneenä tyypillisesti romanttiseen mielikuvaan synkästä, järkeilevästä, moraalin lakien yläpuolelle asettuneesta tummasta yksilöstä, jonka menneessä elämässä on kolkko mysterio. Tämän teoksen näyttämökuvat: — metsäinen tie, metsä, puoleksi raunioitunut linna ja vankilan ovi, autio nummi, "autio näköala ja kallioharjanne, jonka huipulla kappeli — kuu loistaa vuorten takaa — öinen myrsky raivoaa — kappelin kello soi myrskyssä säännöttömästi" — sekä koko sen rakenne ja henkilöt osoittavat sen syntyneen tekijää ympäröineen romantiikan vaikutuksesta. Lewisin tähden alla on syntynyt kertomus vietellystä neidosta, joka asuu "kurjassa tupasessa, aivan kallion alla, puron vierellä", ja joka "lähtee kotoansa joka yö, kello 12 ensimmäisen lyönnin kaikuessa läheiselle hautausmaalle, missä hän, satoi tahi myrskysi, kävelee lakkaamatta klo 12 ja 1 välillä lapsensa haudan ympärillä", ja osoittaa myöskin vahvaa sukulaisuutta kauhuromantiikkaan. Hänet on nähty siellä, kun "kuu loisti kirkkaasti, ilma oli niin tyyni, niin tyyni, ja puut olivat niin hiljaa kuin haudat niiden alla". Hänen viettelijänsä linna, jossa tämä on usein viettänyt helvetillisiä orgioitansa, on korkealla vuorella aution nummen reunalla, paikalla, jonka herättämä taikauskoisen synkkyyden tunnelma on korostanut hänen kolkkojen syntiensä kaameutta. Myrskytunnelmaa lisää ukkonen, joka jyrähtää "helvettiä herättävällä voimalla". Myrskyssä harhailevasta, sokeasta Herbertista tuntuu, kun hän pyrkii kellon oikullista ääntä kohti, kuin ei sitä soittaisi mikään ihmiskäsi, ja hänen avukseen osuvasta talonpojasta, kuin soittaisi sitä paha henki. Sokea Herbert kulkee puron lirinän opastamana vanhan tammen luo, jonka viileään varjoon hän istuutuu; harhaillessaan Syriassa julma Oswald kulkee "synkkien setrimetsien ja syvien rotkojen läpi, joiden rauhaa pauhaavat virrat häiritsevät", ja katselee Libanonin huipulta "kuutamon valaisemaa erämaata ja merta".

Mutta Wordsworth ei ollut tätä kirjoittaessaan se runoilija, mikä hänestä pian tuli, se, joka "vaatimattoman näköisenä, puettuna kotoiseen ruskeaan, hyräilee virtaavien purosten rannoilla suloisempia lauluja kuin ne itse", joka on "huomannut taivaan ja maan, kukkulan ja laakson ulkonäön, ja tuntenut yksinäisyydessä sieluunsa kohoavan syvältä syntyviä vaikutelmia", "tyynesti tarkastelevan katseen satoa, joka hautuu ja uinuu hänen sydämessään".[188] Hänestä tuli pian:

A Poet, one who loves the brooks Far better than the sages' books[189] —

joka retkeilevän luonnontutkijan tavoin, terävin, huomaavaisin ja omalla tavallaan kauneutta oivaltavin silmin, pani merkille ja kirjoitti muistikirjaansa kaiken sen näkemänsä, koskipa se sitten luontoa tahi ihmisiä, joka jollakin tavalla oli saanut hänen inhimillisyytensä hereille. Luonnon, ihmiselämän ja hänen runoilijasielunsa välille kasvaa luontoon sulautuva, panteistinen, salaperäinen yhdysside; hänen runottarensa hylkää kaiken ulkonaisen "runouskorun"[190] ja kohoaa myötämielisen, tyynen, mutta hellän osanoton ja mietiskelyn kautta yksinkertaiseen, patriarkaaliseen humaniteettiin, sulkien itseensä kaiken onnen ja kärsimyksen, mitä maailmassa on. Wordsworth on mielestäni "järvikoulun" runoilijoista ainoa, joka varsinaisesti ansaitsee "naturalistin" nimen, sillä hänen runoudessaan on luonto todellakin sinä syvänä kaikupohjana, jonka yllä hänen tunnelmiensa ja mietiskelyjensä kielet soivat. Huolimatta siis aina ja alati uudistuvista metsän purosista, vuoristoista, pauhaavista putouksista, vanhoista tammista ja marjakuusista, sammaltuneista kivipenkeistä ja muusta jo tutusta aineistosta Wordsworth tekee näistä haamulinnan idyllisille ulkoreunoille kuuluvista viitteistä täyden johtopäätöksen ja astuu lopullisesti sen ulkopuolelle todelliseen, vapaaseen, "luonnolliseen" luontoon.