Part 20

Lopuksi en voi olla luomatta silmäystä _Thomas Mooreen_,[121] irlantilaiseen laulujen seppoon, jonka huilusta helisee ilmoille todellinen laulava lyriikka, ihastuttava keveässä, läpikuultavassa, huolettomassa säveleellisyydessään. Vaikka hänen runoilunsa pohjana onkin enemmän irlantilainen kansallissävel kuin mikään koulukuntamainen romantiikka, ei hänkään kuitenkaan ole irti aikansa runokielen yleisistä aineksista ja kuvista. Hänen nuoruudenrunoissaan on sijansa ballaadilla, tuolla haamujen eleegisellä rytmimarssilla, joka on tälle aikakaudelle niin tunnusmerkillinen. "Kauhulla ja kammolla on aina muisteltu sitä synkkyyttä, joka varjostaa Willumbergin muureja", hän laulaa ballaadissaan _Reuben ja Rose_, mielessä kauhukuva haamusta, joka "soittaa raunioluostarin suurta kelloa". _Kilpi_ (The Shield) niminen ballaadi kertoo kuusen oksaan ammoin sitten ripustetusta kilvestä, joka "punoittaa murhan tahroista"; ei myrsky eikä sade voi pestä niitä pois. "Usein tuon kuusen ympärillä, autiolla kedolla, demoonit tanssivat punertavassa kuutamossa, kosteiden oksien natistessa ja heiluvan kilven laulaessa yön raivoavalle hengelle". Indiaaniballaadissaan _Kammottavan suon järvi_ (The Lake of the Dismal Swamp) hän kertoo, kuinka indiaanineidon ja hänen uskollisen rakastajansa haamut keskiyön hetkellä liukuvat kammottavan järven pinnalla valkoisessa kanootissaan, tulikärpästen valossa. Hän laulaa "metsän pahalle hengelle" ja tuntee metsän yksinäisyyden syvästi ja voimakkaasti: "Oli ilta ja nautinnonhaluinen mehiläinen painui lepoon kaihoisten kukkasten kuvulle; joka lehti oli liikkumatta, enkä kuullut ääntäkään, paitsi tikan nakutusta onttoon puuhun" (_Ballaadisäkeitä_ — Ballad Stanzas). Hänen romanttinen mielisoittimensa on harppu, jonka kielissä "keskiyön tuulonen huokaa murheellisesti". Siirtyessään _Laila Rookhin_ (1817) itämaiseen väriloistoon Moore Southeyn ja Byronin tavoin sijoittaa sinnekin romanttiset mielikuvansa. Paikka, jossa Mokanna ja Zelica vihitään (_Hunnutettu profeetta_ — The Veiled Prophet of Khorassan) on kuvattu Lewisiltä opitulla kauhurealismilla: "Kiirehtien hän vei neidon mukanaan synkkään kuolleiden asuntoon, sen kosteuden ja kalman usvien läpi; he kulkivat kuolleiden rivien välitse, jotka pelästyneen neidon mielestä, ympärillänsä kalman sinertävä valo, näyttivät mutisten liikuttavan huuliansa heidän ohi mennessään. Tässä kammottavassa paikassa, kun kumpikin oli nauttinut hirvittävän juoman, punaisen maljan, hän sitoi neidon sielun synkeällä valalla". Mokannan loistavassa satupalatsissa harhaillessaan nuori Azim tuntee hiljaista, tuudittavaa lumoa, kuulee vesien viihdyttävää lorinaa kuin Indian mehiläisten laulua auringon laskiessa, ja kaukaista suloista unimusiikkia. _Tulen palvelijoissa_ (The Fire-Worshippers) esiintyy Radcliffemäinen, jyrkällä vuorella, meren rannalla oleva linna, jota samoin kuin sen nuorta valtijastakin suunniteltaessa Byronin itämaaromantiikka on ollut läsnä: "Siellä, vain muutaman lyhyen penikulman päässä, on meren rannalla louhikkoinen vuori, ja sen pilviä uhmailevalla huipulla raunioitunut temppeli; sen alapuolella peloittavat luolat ottivat synkkinä vastaan myrskyn joka aallon. Näissä luolissa kaikui niin outoja ja salaperäisiä ääniä, kertoen kauhutarinoita niihin vangituista levottomista hengistä, että rohkeita olisivat olleet ne moslemit, jotka hämärässä olisivat uskaltaneet ohjata laivansa tänne Gheberin yksinäisen kallion alle. Maan puolelta eroitti nämä jylhät tornit ihmisten käyntipaikoista laaja, syvä ja noiduttu laakso, niin syvä ja niin synkkä, ettei katse sen pohjaan ulottunut; vain kaukaisena ukkosena kuului sen syvyydestä tulvavirtojen pauhu". Keskiyön hetkellä neito menee yksin itkemään korkeimpaan torniin, vartioimaan ja katsomaan, näkyisikö syvyyksien pinnalla häntä, jonka hymy ensiksi sai hänet heltymään. Mutta odotus ja itku on turhaa, sillä neito ei näe enää milloinkaan hänen purttansa. "Hän kuulee ja näkee vain pöllön yksinäisen huudon, tummana ohitse suhahtavan yöhaukan ja inhoittavan raatokotkan". Otranton linnasta tunnettu torvikin on saapuvilla tässä merisissien pesässä: "Tornin muurilla, korkealla näkyvissä, oli painava 'meritorvi', joka puhalsi syvän ja peloittavan merkin; siellä, raunioituvassa tornissa, on tuo meritorvi riippunut monet ajat, valmiina ilmoittamaan maalle ja merelle urhoollisten ja vapaiden kuolonsäveleen". Näillä aineksillaan Moore astui kauhuromantikkojen riviin.

8

Haamulinna siis toisaalta kirkastui historiallisemmaksi, tullen historiallisen romaanin tärkeäksi näyttämöksi ja tuoden siihen mukanaan romanttisen runouden tuulahduksen; toisaalta se joko sitkeästi pysytteli vanhan tradition luomassa haahmossa tahi hajaantui hajaantumistaan yleiseksi kauhunäyttämöksi, joka ei enää ole sidottu haamulinnan kuvaan; äärimmäisessä hajaannuksessaan se itse katoaa, jättäen jäljelle pääasiaksi sen luonnontunnun, joka siihen koko ajan oli kuulunut ja jonka idyllisten puolien erikoisviljelijäksi tuli n.s. "järvikoulu". Muutama viittaus haamulinnan jatkuvaan kehitykseen on omiaan valaisemaan tämän luvun sisältöä.

Esimerkkinä siitä, kuinka haamulinna myöhemminkin mielellään pysyttelee Radcliffen tyypissä, voi mainita _Edward Bulwer-Lyttonin Zanonin_ (1842) ja _Nathaniel Hawthornen Marmorifaunin_ (The Marble Faun, 1860).[192]

Kun Glyndon (Zanoni) lähestyy "Vuoren linnaa", jossa hänen piti tavata mestarinsa, oppiakseen hänen avullaan salaistiedon syvimmät viisaudet, viehättää häntä ensin linnavuoren juurelta avautuva ihana näköala. Mutta kun hän sitten kääntyy, ovat hänen edessään linnan harmaat ja luhistuvat muurit, joiden sisältä hän oli tullut hakemaan tulevaisuuden viisautta. Vielä luhistuessaankin se on mahtava, ankara ja uhkaava. Mutta raunioista löytyy huoneita, joissa näkyy jälkiä menneen ajan loistosta, vaalenneita seinäverhoja ja tukevia marmoripöytiä. Linnan parvekkeelta hän saattaa ihailla ympäröivän vuoristoluonnon "kauhua herättävää kauneutta". Tällaisessa paikassa hän tuli tuntemaan salamyhkäisimmän kaikista romantiikan keksimistä kauhuolennoista.

Kun Kenyon (Marmorifauni) lähestyy Donatellon kotia, Monte Benin linnaa, kohoaa hänen eteensä juhlallinen nelikulmainen torni, jonka aika on pukenut pehmeään, kellertävään sammaleeseen. Siellä täällä on ikkuna-aukkoja ja pieniä ampumareikiä, ja kaikki osoittaa, että se on aikoinaan ollut linnoitus. Moni jousimies on ampunut nuolensa noista rei'istä, ja monina juhlaöinä ovat satojen lamppujen valot loistaneet niistä kauas laaksoon. Linnan muissa osissa on sarja autioita huoneita, kaikki todistaen menneestä loistosta ja suuruudesta. Huoneet on rakennettu mitä jykevimpään tyyliin; marmorilattioista kohoaa tukevia pilareita, jotka kannattavat korkeita holvikaaria. Seinät on maalattu täyteen freskoja, mutta aika on syövyttänyt ne epäselviksi; kuta iloisempi niiden vaikutus oli ennen ollut, sitä synkempi se oli nyt niiden rappeuduttua. Perhehistoriasta kertovat vanhat, kellastuneet pergamentit ihmeellisiä asioita. Tuon tornin nimi on "Pöllötorni" ja siellä asuu kaksi tällaista lintua. Kun sinne mennään, on ensin kuljettava läpi monien eksyttävien huoneiden ja käytävien, kunnes tullaan vanhalle, matalalle ja pienelle portille. Siitä alkavat kapeat tornin portaat, jotka mutkitellen vievät ylöspäin, kerros kerrokselta. Vankihuoneesta, johon ensin tullaan, kerrotaan tarina kummittelevasta munkista, joka muinoin poltettiin uskonsa tähden ja vieläkin hiiviskelee tornissa. Ylimmässä kerroksessa on alabasterista tehty pääkallo, joka linnan herrojen on täytynyt valmistuttaa pitääkseen sitä alati näkyvissään rangaistuksena jostakin rikoksesta (Udolpho). Linnaa ympäröi arkadiamainen italialainen maisema kylineen, linnoineen ja luostareineen, ja luostarin kellot luovat soitollaan illan rauhaan idyllistä tunnelmaa. Radcliffen lukijoille on siis tämäkin pääkohdissaan täysin tuttua.[193]

Esimerkkinä taas siitä, kuinka kauhunäyttämö voi juurillaan olla kiinni vanhassa haamulinnassa, mutta samalla ulottua käsittämään lähes kaiken sen kauhukykyisyyden, joka on tunnettu nykypäivien jännityskirjallisuudesta, on _Edgar Allan Poen_ tuotanto.[194]

Poen kauhunäyttämössä on ensinnäkin runsaasti haamulinnan piirteitä. _William Wilson_[195] käy kouluaan vanhassa luostarimaisessa rakennuksessa, jossa "kirkon kellon syvä ja kumea ääni joka tunti rikkoi äkillisellä ja synkällä kaiullaan sen hämyisen ilmapiirin hiljaisuuden, jossa tuo goottilainen kellotapuli oli kuin vuoteessaan ja unessa". Koulua ympäröi korkea muuri, jossa on uhmaavan synkkä, kunnioittavaa kauhua herättävä portti. "Ja rakennus itse! — kuinka erikoinen ja vanha se oli — minulle todellinen loihdittu palatsi. Sen käytävillä ei todellakaan ollut mitään loppua ja sen eri osastot olivat käsittämättömästi sijoitetut". Se on niin sokkeloinen, ettei kertoja päässyt siitä selville, vaikka asui siellä viisi vuotta. _Ligeian_[196] kertoja ostaa vanhan luostarin, jonka "synkkä ja tyly juhlallisuus" vaikuttaa häneen. Tässä rakennuksessa on salaperäinen tornihuone, jonka hän sisustaa morsiushuoneekseen, ja jossa kirjailijan kauhuromanttinen mielikuvitus tulee aivan erikoisella tavalla ilmi. Siinä on ainoastaan yksi suuri ikkuna, jonka venetsialainen, lyijyyn vivahtava lasi muuttaa valon "haamumaiseksi loisteeksi"; seinälaudoitus on synkkää tammea ja koristeltu hurjilla ja groteskeilla, puoleksi goottilaisilla, puoleksi druidilaisilla leikkauksilla; huone on korkeaholvinen ja melankolinen. Sen suurimman eriskummallisuuden muodostavat kuitenkin sen seinäverhot, jotka ovat raskasta, mattomaista kultavaatetta. Ne ovat täynnä omituisia arabeskimaisia kuvioita, jotka näyttävät erilaisilta katsottuina eri paikoista. Niinpä huoneessa liikkuessa tuntuu siltä kuin ympärillä olisi loppumaton sarja niitä kauhun olentoja, jotka kuuluvat "pohjolan taikauskoon tahi kummittelevat rikollisen munkin unissa". Tätä kolkkoa vaikutusta lisää vielä se, että ilmanhenki panee verhot hiljaa liikkumaan, elollistuttaen siten nuo kauhun kuvat. Tässäkin on ilmeisesti kysymyksessä vanhan haamulinnan käytävien tuuli, mutta muutettuna nyt toimimaan paljoa suggestiivisemmalla tavalla, melkeinpä persoonallisena, elävänä olentona. Kertomuksessa _Sopimus_ (The Assignation)[197] esiintyy myöskin tällainen erikoinen huone, joka ei ole mitään muuta kuin entinen haamulinnan salakammio, jossa manattiin esille paholainen tahi harjoitettiin kullantekoa. Siellä "katse siirtyy esineestä toiseen, pysähtymättä mihinkään, ei Kreikan maalarien groteskeihin, ei Italian taiteen kukoistusajan parhaisiin, eikä muinaisen Egyptin jylhiin veistoksiin. Huoneen seiniä peittivät kaikkialla upeat seinäverhot, jotka salatusta paikasta kuuluva melankolisen musiikin ääniaaltosarja pani hiljaa väräjämään". Kertomuksensa _Soikea muotokuva_ (The Oval Portratt)[198] Poe aloittaa seuraavin sanoin: "Linna, jonne palvelijani oli väkisin tunkeutunut, kun ei tahtonut jättää minua vaikeasti haavoittuneena yöksi ulkoilmaan, oli noita synkkä- ja jylhäilmeisiä rakennuksia, jotka niin kauan ovat uhmailleet Apenninien vuoristossa, ei vähemmän todellisuudessa kuin Mrs. Radcliffen mielikuvituksessa";[199] tästä linnasta hän sitten löytää vanhan muotokuvan ja käsittelee nyt muotokuva-aihetta erikoisen, eriskummallisen mielikuvituksensa valossa, antaen sille uuden ja järkyttävän sisällön. Kertomuksessa _Punaisen kuoleman naamio_ (The Masque of the Red Death)[200] on prinssi Prosperon linna, jonne tämä pakenee ruttoa, vanha haamunäyttämö, mutta uudistettuna siinäkin erikoisella, fantastisella tavalla. Se on kokonaan korkean muurin ympäröimä, jossa on rautainen portti; siinä on kaikkiaan seitsemän todellakin kuninkaallista huonetta, jotka voitiin avaamalla suuret ovet yhdistää, mutta siten, että kerralla saattoi nähdä vain viereisen huoneen. Yksi oli kokonaan sininen ja siniset olivat sen ikkunatkin; toinen oli purppurainen, kolmas viheriä, neljäs punakeltainen, viides valkoinen, kuudes punasininen, seitsemäs musta. Kaikissa oli ikkunain väri vastaava, paitsi mustassa huoneessa, jonka ikkunat olivat veripunaiset. Valaistus oli haamumaisen häilyvä ja levoton. Mustassa huoneessa oli länsiseinällä suuri ebenpuinen kaappikello, jonka heiluri liikkui painostavan yksitoikkoisella tarkkuudella; sen rautaisista keuhkoista kaikui täyteläinen, syvä ja sointuva ääni, joka oli niin eriskummallisen vakava ja juhlallinen, että orkesterin soittajien täytyi joka kerta selittämättömän voiman pakoittamina keskeyttää soittonsa kuullakseen sitä; samoin keskeytyi tanssi ja iloinen seurue joutui hetkeksi alakuloisen tunnelman valtaan. Lyöntien kestäessä nähtiin iloisimmankin kalpenevan, vanhemmat ja viisaammat pyyhkivät kädellään otsaansa kuin karkoittaakseen sekavia uninäkyjä tahi vastenmielisiä ajatuksia. Mutta tuskin olivat lyönnit loppuneet, kun seurue jo puhkesi iloiseen nauruun. Tuo vanha haamulinnan kello on näin kohonnut arvaamattoman tärkeäksi tekijäksi.[201]

Poe nojautui pohjaltaan vanhaan kauhuromanttiseen haamulinnaan, mutta uudisti sen oman erikoisen mielikuvituksensa avulla vastaamaan hänen suggestiivisia tarkoituksiaan. Silloinkin, kun ei ole kysymys mistään varsinaisesta linnasta, kuten esim. kertomuksessa _Usherin huoneen häviö_ (The Fall of the House of Usher), joka tunnelmaltaan ja osaksi sisällöltäänkin paljon muistuttaa jo mainitsemastamme Lewisin runosta Talo nummella,[202] hän taitavasti kuvaa kaikki ilmastolliset ja muut paikan tunnelmat sekä ulkona että sisällä siten, että syntyy selittämätön kammon tunne, suvultaan sama kuin haamulinnassa. Tämä suggestion voiman keksiminen, jolla hän tarkoituksellisesti, vähitellen, jo paljaan kielenkäyttönsä ja tyylikeinojensa avulla, hypnotisoi lukijan ottamaan vastaan hänen eriskummallisuuksiaan, vapauttaa kauhuromantiikan haamulinnasta ja antaa sille oikeuden valita näyttämönsä mielensä mukaan.

9

Esimerkkien hakemisessa on tarpeetonta mennä enää pitemmälle, sillä jo sanotusta käynee selville, että kauhuromantiikan keskeinen näyttämö, haamulinna, on tullut myöhemmälle kirjallisuudelle sangen tärkeäksi. Historiallisessa romaanissa se vallitsee vieläkin, menneiden aikojen tapahtumiin palaavissa romanttisissa kertomuksissa se on helposti tunnettavissa; uusromantiikan kammottavaa tunnelmaa herättävissä kauhupaikkojen kuvauksissa se on taustalla läsnä. Sen haamuhuone muuttuu salatiedon, henkienmanauksen ja kullanteon laboratorioksi, uudenaikaisen tiedemiehen salatuksi tutkimuspaikaksi — yleensä salaperäiseksi, kätketyksi huoneeksi, jossa haudotaan ja valmistellaan juuri sitä, josta "romaani" saapi kauhuun pyrkivän jännityksensä. Joka aikakausi muodostelee kyllä tätä jännityksen keskuspaikkaa uusien kokemusten ja keksintöjen mukaan, mutta tietäen sen esihistorian on siitä helppo riisua pois uudenaikaisuus ja huomata se vanhaksi, entiseksi, vain uudessa asussa esiintyväksi "haamulinnan" kuvaksi.

Seuraavassa palaan jälleen haamulinnan henkilöihin ja heidän ympärilleen ryhmittyneisiin mielikuviin. Käsiteltäväksi tulee näin Lewisin munkki ja hänen perhekuntansa, Lewisin esittämä Vaeltava juutalainen sekä häneen liittyvä aatepiiri, byronilaisena sankarina esiintyvä tyrannityypin perhe, haamut ja demooniset olennot, kauhuromanttinen erotiikka, nuori sankari ja sankaritar sekä muut henkilöt, — kaikki ne päämotiivit, joiden edellisessä esityksessä on saattanut huomata luonnollisella asukkaan oikeudella esiintyvän haamulinnan näyttämöllä.

IV

RIKOLLINEN MUNKKI

1

Lewisin elämäkerrasta on käynyt selville, että munkin sijoittaminen hänen romaaninsa päähenkilöksi oli johtunut Monvelin Luostarin uhreja nimisestä ranskalaisesta näytelmästä, jossa eroottinen apotti esiintyy tärkeänä päähenkilönä; englantilaisessa romantiikassa tämä oli uutta, sillä Walpolen ja Radcliffen romaaneissa esiintyvä hengenmies on yleensä kunnianarvoisa ja kauniiden traditioiden mukainen. Walpolen Salaperäisessä äidissä esiintyy kyllä, kuten on mainittu, kaksi rikollista munkkia, mutta he jäävät poikkeukseksi, varsinkin koska tämä näytelmä oli hyvin vähän tunnettu ja sen painopiste on toisaalla. Lewisille siis jää ansio siitä, että romanttinen, rikollinen munkki pääsi yleistä huomiota ja kauhua herättäen esiintymään Englannin kirjallisuudessa. Tämä hänen ansionsa ulottuu myös Ranskaan ja Saksaan, sillä vasta hänen romaaninsa monilukuiset käännökset, Radcliffen Italialaisen ohella, tekevät Ranskassa rikollisen munkin tyypin laajalti tunnetuksi ja aiheuttavat siellä, samoin kuin Saksassa, sarjan monilukuisia jäljennöksiä ja toisintoja.

Munkkien ja paavillisten pappien pahuus ja irstaisuus on ollut kirjallisuudessa vanha tuttua asia, josta varsinkin uskonpuhdistuksen aika on saanut moitteen ja ivan aiheita. Olihan lihavasta ja laiskasta, rakkausseikkailuihin halukkaasta munkista tullut suorastaan kansan kaskujen syntipukki, jonka esitettäväksi niissä aina lopuksi sovitettiin noloin osa. Niissä hänellä useimmiten oli humoristinen osa, mutta ei tarvittu muuta kuin että kertoja siirtyi vakavammille aloille, rikosten ja kauhujen sekä kaikenlaisten vaarallisten vehkeiden kuvaamiseen, kun jo munkki esiintyy pahuuden aikaansaajana ja juonimestarina. Niinpä kun Saksassa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla pääsivät vauhtiin nuo jo mainitut n.s. "historialliset" ja muut "romanttiset" romaanit, joissa esitettiin enemmän tahi vähemmän tarkasti historiallisten tapahtumain yhteydessä entistä "teutoonilaista" suuruutta, ritarikauden romanttista loistoa ja taistelua paavillista petollisuutta vastaan, muuttuu munkkikin kirkkoruhtinaaksi, joka on toimeenpanemassa mitä katalimpia rikoksia ja suunnitelmia. Ja silloinkin kun näissä romaaneissa ei ole mitään muuta "historiallista" kuin joku mielivaltainen ritari ja munkki keksittyine seikkailuineen, säilyttää tämä jälkimmäinen pahuutensa, ollen niissä kavalan naisen rakastaja, auttaja ja liittolainen taistelussa uljasta ja rehellistä saksalaista ritaria vastaan. Hänestä on kaikki pahuus lähtöisin, ja kunnon ritari ei voi kuvitellakaan mitään niin mustaa rikosta, ettei munkki pystyisi sitä tekemään. Naiset ovat hänen erikoisena heikkoutenaan, ja hän toimeenpanee sekä aviorikoksia että raiskauksia, jopa sukurutsauksiakin. Eräästä tämän alan tuotteliaimmasta kirjailijasta nimeltä Cramer munkki edustaa suorastaan pahan prinsiippiä. Hänestä ovat munkit "pyhiä hirviöitä" (die heiligen Ungeheuer), "Jumalan piruja", joiden askeleet ovat hiipiviä — wie die Schritte der Blindschleiche über dürres Heidemoos; heidän katseensa on "kuolettavasti myrkyllinen" kuin basiliskin silmäys ja heidän sydämensä ein verfluchter Rustsaal aller Laster. Ritarikin voi olla paha ja tehdä rikoksia, mutta se on sittenkin toinen asia; hänen pahuutensa on ankarain intohimojen viettelystä ja hyvän, mutta heikon ihmisen lankeemusta, kun sitävastoin munkki on luonnostaan, synnynnäisesti paha.[203] Tässä esiintyy jotakin protestanttiselle maalle ja sen vaiheille kuvaavaa paavilaisuutta vastustavaa vivahdusta, joka oli omiaan miellyttämään Lewisiä, hän kun oli Parisissa ollessaan saanut mielipiteisiinsä vallankumouksellista antiklerikalismia.

Rakennellessaan nyt Ambrosiotansa Lewis käytti mallina Luostarien uhrien Laurentia, vahventaen värejä saksalaisen munkkiromantiikan paletilla, sillä olihan hän tämän kirjallisuuden erikoistuntija. Mutta hän muisti muunkin lukemansa hyvin: hänellä oli tuoreessa muistissa sellainen englantilaisen kauhuromantiikan tyranni kuin Montoni, tyyppi, jolla oli synkkyytensä ja kauneutensa vuoksi mahdollisuuksia piirtyä mieleen pysyväisemminkin. Kuvatessaan Ambrosion ulkomuotoa, kuinka hänellä oli kotkannenä, suuret, mustat, säihkyvät silmät, ja tummat, melkein yhteen ulottuvat kulmakarvat, ja kuinka harvat voivat sietää hänen samalla sekä tulista että läpitunkevaa katsettaan, hän siirtää munkkinsa kasvoille sen yleisen tumman romanttisen naamion, joka alkaen Hamletista ja yhdistäen itseensä Manfredin ja nuoren sankarin kulkee läpi Radcliffen romaanien. Tuossa läpitunkevassa katseessa uudistuu muisto kaliifi Vathekista ja Eblisistä, ehkä Miltonin Saatanastakin, ja tämän jälkeen kauhuromantikkojen huomio erikoisesti kohdistuu ihmisen katseessa ilmeneviin voimiin. Ambrosioon Lewis myös liittää aiheen nuoren sankarin salaperäisestä syntymästä, sillä Ambrosio on löytölapsi ja tullut sellaisena luostarin kasvatiksi.[204] Selvyyden vuoksi vielä kerran muutama sana hänen vaiheistaan.

Kun romaani hänet ensi kertaa lukijalle esittää, on hän kapusiiniluostarin apottina Madridissa. Hän on nuoren miehuutensa parhaissa voimissa, uljaan ja hienon näköinen, etevä saarnaaja ja tunnettu koko kaupungissa "pyhän miehen" nimellä. Joka kerta hänen saarnatessaan luostarin kirkko on täpötäynnä hartaita kuulijoita, varsinkin naisia, joiden suosiota hänkin, kuten saarnaajat yleensä kaikkina aikoina, nauttii mitä suurimmassa määrin. Hän on katolisen hurskauden säteilevä keskipiste kaupungissaan ja häneen ovat kaikkien uskovien katseet kohdistuneet. Hänen lankeemuksensa olisi siis korkealta tapahtuva ja kauas näkyvä, musertava tuhansille sieluille, ja siksi päättääkin Lucifer valita juuri hänet uhrikseen. Tutkien Ambrosion salaisimmat ajatukset hän huomaa hänen hurskautensa hengelliseksi itserakkaudeksi ja ylpeydeksi, ja hänen siveytensä perustuvaksi vain tilaisuuden puutteeseen. Tähän kohtaan Lucifer nyt suuntaa iskunsa, saattaen, kuten jo on kerrottu, erään ihanan naisen, nimeltä Matilda de Villanegas, ensin rakastumaan apottiin ja sitten noviisiksi pukeutuneena tunkeutumaan itse luostariin hänet lopullisesti vietelläkseen. Tämä onnistuukin yleensä sangen helposti, ja kun munkki on pian sen jälkeen häneen kyllästynyt, hän rupeaa Luciferin kätyrinä, luovuttuaan ikuisten nautintojen hinnasta autuudestaan, johdattamaan uhriaan uusiin rikoksiin. Näin tulee Ambrosio ensin äitinsä murhaajaksi ja sitten sisarensa sekä raiskaajaksi että murhaajaksi, kunnes inkvisitsionin käsiin joutuneena rangaistuksen pelosta myy sielunsa Luciferille, joka vapautettuaan hänet vankilasta surmaa hänet. Tämä on romaanin pääjuoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sen heikkoutena on se, että se jättää poloisen munkin liian helposti ja liian pienen sielullisen taistelun jälkeen paholaisen saaliiksi, ja tekee hänestä ikäänkuin liian syvälle langenneen rikoksellisen, jonka eläimellisyys melkein kuolettaa hänen kohtalonsa herättämän säälinkin. Tämä pysyy lukijassa kuitenkin jossain määrin vireillä sen vuoksi, että Ambrosio on ikäänkuin turvaton ja yksinään häntä uhkaavan viettelyksen esineenä, joten minkäänlainen voimien tasapaino tahi muunlainen, paremman kohtalon mahdollisuuskaan ei voi tulla kysymykseen. Ainoana positiivisena tunnelmana on romaanin lukijalla se raamattuvivahteinen, uskonnollismakuinen mielentila, johon tällainen suurten rikosten ja lankeemusten sekä siitä seuraavan iankaikkisen kadotuksen kuvaaminen hänet voi saattaa, elleivät kirjan voimakkaat ja sangen pitkälle menevät eroottisten kohtausten esittelyt ole tulistuttaneet hänen mielikuvitustaan toiseen suuntaan.