Part 4

— Eikö meillä huomennakaan ole onnea nähdä teitä luonamme? kysyi Terka jonkin aikaa vaiti oltuaan.

— Ei! sanoi Török vakavin ilmein.

Tyttö painoi päänsä alas ja hypisteli vaieten harsoaan.

Mici oli sill'aikaa jäänyt jälkeen. Hän oli erään portin pielessä nähnyt valokuvakaapin ja syventynyt kuvia tarkastelemaan.

— Sanon totuuden, alkoi Török uudelleen. Olen vain ylimääräinen kopisti enkä muuta. Minusta voi kyllä tulla jotakin, mutta vielä en ole mitään... Eikä minulla ole oikeutta saattaa teille harmia...

— Siinäkö kaikki? Ketä se liikuttaa? Kun minä en siitä välitä, niin mitä te siitä huolitte?

— Ette te, mutta toiset.

— Vanhemmatko?

Török punastui:

— Ei minun vanhempani — en ole enää mikään lapsi — mutta teidän äitinne!

Kirkas hymy väreili Terkan kasvoilla.

— Äitini tekee mitä minä tahdon.

Mici oli taas heidän rinnallaan ja sanoi, että hän tahtoisi mielellään tulla valokuvatuksi avokaulaisessa puvussa. Hän oli valokuvaajan luona nähnyt laihakäsivartisen naisen kuvan, ja nyt hän itsetietoisin silmäyksin katseli omia täyteläisiä käsivarsiaan, joiden näkemisestä tanssiaismaailman yleisö ei — ainakaan ihmislaskelmien mukaan — vielä kolmeen vuoteen saanut nauttia.

He puhuivat yhtä ja toista jokapäiväisistä asioista, kunnes äidit tulivat myymälästä. He eivät vieläkään olleet löytäneet mitä etsivät. Erästä toista samantapaista kangasta he tosin olivat löytäneet, mutta eivät sittenkään haluamaansa. Heidän täytyi vielä tehdä viimeinen yritys eräässä kaupassa Koronaherczeg-kadun varrella.

Tämä päähänpisto miellytti Miciä. Hän tiesi, että kunniallisilla ihmisillä oli tapana kuljeskella Koronaherczeg-kadulla päivällisaikaan. (Kunniallisilla ihmisillä hän tarkoitti ensi sijassa kadetteja, toisessa lakimiehiä.)

— Tekeekö äitinne todellakin aina mitä tahdotte? kysyi Török heidän seisoessaan myymälän avoimella ovella. Ja hän lisäsi heti miettivänä: — Kunpa ihminen vain tietäisi, mitä te haluatte!

Terka sanoi hiljaa, katsomatta häneen:

— Sitä, joka tahtoo sen tietää, neuvon kysymään aivan suoraan.

Ja kun Török ei heti vastannut, toisti hän verkalleen:

— Aivan suoraan.

— Aivan suoraan? — No — haluatteko ruveta ylimääräisen kopistin rouvaksi?

Ajurin vaunut vierivät juuri heidän ohitsensa, ja jyrinä esti heitä kuulemasta toistensa puhetta. Török luuli tytön huulten liikkeestä voivansa lukea vastauksen:

— Miks'ei!

Mici livahti puotiin ja ilmoitti äideille kuivakiskoisesti, että Terka ja Laci kävelivät käsikoukkua kadulla.

— Ovatko he nyt tulleet aivan hulluiksi!

Asian laita oli niin, että Török sanoi tytölle:

— Jos rohkenette, antakaa kätenne tänne!

Tyttö sanoi:

— Mutta mitähän ihmiset sanovat?

— Ettekö sillä juuri osoita, ettette välitä ihmisistä?

Silloin Terka, joka nähtävästi ei enää tiennyt mitä teki — ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt samppanjalasin — pujotti kätensä nuoren miehen kainaloon.

— Nyt haluaisin nähdä ihmisen, joka meidät erottaa! sanoi Török päättävästi puristaen tytön kättä.

Ihmiset eivät sanoneet mitään — ainoastaan tuttavat kääntyivät ympäri onnitteleva hymy kasvoillaan — mutta rouva Török sanoi pojalleen:

— Oletko tullut hassuksi, Laci?

— En, hänhän haluaa tulla vaimokseni, selitteli poika.

He eivät voineet kauempaa seistä ovella, sillä pari naishenkilöä yritteli myymälään. Kadulla he eivät voineet selvitellä asiaa: — käytävähän ihan vilisi ihmisiä. Heidän täytyi odottaa, kunnes tulivat rauhallisemmalle paikalle.

Matkalla rouva Gyurkovics hoki tuontuostakin:

— Ne lapset, ne lapset!

— Sill'aikaa kuin me katselimme kesäkankaita!

Rouva Törökin mieleen muistui, ettei hänen puolisonsa ollutkaan lähettänyt häntä Budapestiin kesäkankaita ostelemaan, vaan ajamaan pojan päähän järkeä. Hänen piti sanoa, että poika tekisi tyhmästi mennessään nyt naimisiin, koska hän myöhemmin, kirjuriksi tultuaan, voisi halunsa mukaan valita piirikunnan parhaimmista.

Mutta katsellessaan tuota kaunista paria, joka nyt, rohkeammaksi tultuaan, toisiinsa puristautuneena ja tasa-askelin kulki eteenpäin, tunsi hän, että hänen nytkin täytyi ruveta poikansa liittolaiseksi tuota vanhaa, riidanhaluista herraa vastaan — kuten usein ennenkin. Ja aina hän oli menestynyt.

Hänen armostaan rouva Gyurkovicsista tuntui siltä, kuin olisi hänen hyvitettävä rouva Törökiä jostakin.

Hän siis lupasi vielä iltapäivällä viedä rouva Törökin erääseen myymälään, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta. Mainittu liike oli erinomainen ja hyvin varustettu, sellainen, josta vain Budapestin rouvat ja hän, rouva Gyurkovics, tavaransa ostivat.

Sillä nähkääs, maalaisostajat ne juuri pilaavat kaikki kauppiaat.

LIZA.

Liza oli puolen päänmittaa lyhyempi vanhempia sisariaan, mutta oli sitä vastoin Gyurkovicsin tytärten keskipainoa viisi kiloa raskaampi. Mainitun keskipainon oli armollinen rouva kerta kaikkiaan määrännyt viideksikymmeneksikahdeksaksi kiloksi. Se tyttäristä, joka painoi enemmän, sai käyttää Bantingin parannustapaa, se, joka painoi vähemmän, sai nauttia rautapillereitä.

Viidennen tytön erikoisena tuntomerkkinä oli ärsyttävä luomi poskessa. Hänen luonteenomaisia piirteitään oli muiden muassa se, ettei hän mielellään noussut varhain, ei pitänyt paljon tanssista ja oli professori Korányin kanssa yhtä mieltä siinä, että sydämestään inhosi kureliivejä.

Viimeksimainitun vastenmielisyytensä vaikutuksesta hän oli saavuttanut ihmeteltävän näppäryyden tämän hänen ylleen pakotetun kiusankappaleen riisumisessa. Poislähteville vieraille hän näet sanoi jäähyväiset rappusilla hoikkauumaisena kuin ampiainen, mutta liehutti liinaa ikkunan alitse vierivien vaunujen jälkeen jo mukavaan kotipuseroon puettuna.

Sanoin, ettei Liza paljon pitänyt tanssista, ja nyt tunnen, että tein uhkarohkean teon väittäessäni sellaista eräästä vilkasluontoisten, alituisesti rauhatonten, ikäänkuin tanssiin luotujen ja tavallisesti melkein tiedottomiksi nyöritettyjen Gyurkovicsin tyttöjen nuorimmista sisarista.

Koska minä kuitenkin haluan saada lausuntoni uskotuksi, niin toivoisin, että loisitte lyhyen silmäyksen Liza Gyurkovicsin lapsuusaikaan, — mahdollista on, että lapsen yksilöllisten taipumusten joukosta löydätte sen punaisen langan, jonka avulla saatamme ymmärtää neitosen erikoisharrastukset.

Jo silloin kun hän oli kapalolapsi, nimitti palvelusväki häntä Paksu-Lizaksi, kotiväki Laiska-Lizaksi. Mutta mikään nimi ei olisi ollut hänelle sattuvampi kuin Kiltti-Liza.

Hän oli niin kiltti, että sinä aikanakin, jolloin hän sai hampaita, olisi voinut luulla häntä kuuromykäksi, sillä hänen ei milloinkaan kuultu päästävän äänenpirahdustakaan. Kun hän aamun valjetessa heräsi kehdossaan, ei hän kiirehtinyt kääntämään puoleensa yleistä huomiota korvia särkevällä kirkunalla, vaan nyrpistäen pientä nykerönenäänsä odotti hiljaa soperrellen, että hänet huomattaisiin.

Kun hänet illalla asetettiin johonkin huoneiston sopukkaan, ei hän nykyaikaisten lasten tapaan yritellyt kirkumalla pysähdyttää auringon kulkua, vaan katseli tarkkaavasti ja vakavasti huoneen sisustusta, kunnes ilman minkäänlaista hälinää nukahti.

Kun hän jo oli niin iso, että häntä kannettiin sylissä, ei hänessä näyttäytynyt mitään itsekkyyden merkkejä. Kalistimensa hän monesti heitti lapsellisen jalomielisesti imettäjän kintereillä hiiviskelevälle lammaskoiralle, voileivoksensa hän antoi pienimmästäkin kehoituksesta kenelle tahansa, heittipä sen usein kehoittamattakin pihalla lenteleville kyyhkysille.

Imettäjä kuvaili hyvin usein lapsen hyvää sydäntä puutarhan aitauksen vieressä seisoskeleville, lastenkasvatusta lämpimästi harrastaville sotaväen hevostenhoitajille.

(Nämä sotaväen hevostenhoitajat tulivat aina keväisin parittain Bács-Tamásiin, mukanaan kuninkaallinen siitosori. Parin kuukauden kuluttua joutui lapsirakas sotamies säännöllisesti putkaan, korpraali taas sairaalaan, ja sotatuomarin vaatimuksesta kuulusteltiin erästä Gyurkovicsien palvelustyttöä todistajana jutussa, joka koski kurinpitorikosta ja pahoinpitelyä.)

Räikeä vääryys tapahtui Lizalle siinä, että hänelle lapsuusaikana luettiin vahvistava uni hyveeksi, kun taas nyt, hänen saatuaan pitkät hameet, armollinen rouva, joka itse nousi varhain, piti suurta mekastusta tuosta hyveestä.

Aamuisin, kun Liza vielä makasi patjojen välissä ja harmitteli ristiriitaisuutta pehmeän vuoteensa ja lämpimän aamiaisen välillä, astui rouva Gyurkovics huoneeseen ja pani voimaperäisillä lausunnoillaan vaa’an ehdottomasti kallistumaan aamiaisen puolelle. Tällöin hän usein sanoi Lizalle näin:

— Sinä olet jo melkein yhtä lihava kuin juutalaismuori ja aina vain makaat!

Vertaus oli liioiteltu, sillä vuokraajan emännällä oli neljä selvästi erotettavaa leukaa toistensa alla (vieläpä oli ensimmäisessä ja toisessa havaittavissa partaakin!), kun sitä vastoin Lizan ruusunpunaista leukaa yhdisti kaulaan yksi ainoa pehmeästi kaartuva liitos.

Tytön kiitokseksi minun täytyy sanoa, että se melkoinen harmi, jota hänelle suurenneltu lihavuutensa tuotti, ei vähääkään muuttanut hänen sydämensä hyvyyttä. Renkien lapset tiesivät tämän hyväsydämisyyden, talon koirat ja siipikarja tunsivat sen vaistomaisesti, sillä Lizan ei tarvinnut muuta kuin vain näyttäytyä takapihalla tullakseen vilkkaitten mielenosoitusten esineeksi.

Lizan myötätunto ei rajoittunut vain ihmisiin ja elukkoihin, vaan kohdistuivatpa hänen rikkaan sydämensä tunteet myöskin paperilla eläviin hahmoihin, niihin sankareihin, jotka esiintyivät hänen mielikirjallisuuteensa kuuluvissa romaaneissa.

Hän lueskeli romaaneja suurella mielihalulla ja erosi siinäkin vanhemmista sisaristaan, jotka pääkaupunkilaislehdistä lukivat enintään tanssiaisselostukset ja kihlausilmoitukset.

Gyurkovicsien puutarhassa kasvoi ikivanha seljapuu. Sen matalan latvuksen suojasta Liza oli löytänyt itselleen salaisen sopukan, jossa hän tuhatlukuisten likakärpästen suristessa saattoi haaveilla onnettoman rajakreivinna Isauran kohtalosta. Kun Isaura oli saatettu perhehautaholviin, valoi Liza surunsa loppumattomiin kyyneliin, ja kun sitten viimeisessä luvussa selveni, ettei Isaura ollutkaan oikein todenteolla kuollut, valtasi riemuisa onnentunne Paksu-Lizan sydämen.

Rouva Gyurkovicsin sydämeen kasasi suurta huolta se seikka, että hänen viidettä tytärtään eivät houkutelleet tanssiaissalien aineelliset parkettilattiat, vaan romanttiset pilvilinnat.

— Luulet kenties joutuvasi naimisiin jonkun kreivi Orlandon tai paroni Lebegényin kanssa?

Gyurkovicsin Lizaa ei nainut kreivi Orlando eikä paroni Lebegényi, vaan Gida Radványi, joka juuri saman päivän iltana oli tervehdyskäynnillä talossa.

Pieni Gida Radványi oli parisen vuotta tätä ennen ollut päättömästi rakastunut Gyurkovicsien kolmanteen tyttäreen, vaaleaveriseen Katinkaan. Eversti Radványi sai tytön tähystimeensä ja nai hänet sitten itse, mutta pojan hän lähetti professori Sergiuksen ylioppilasleipomoon päästäkseen hänestä. Ja sen hän sanoi pojalleen, että älköön uskaltakokaan tulla kotomaihin, ennenkuin oli suorittanut ylioppilastutkinnon.

Gida ei pitänyt asiaa kovin kiireellisenä, vielä vähemmän professori Sergius, jolle nuoresta paronista maksettiin sataviisikymmentä guldenia kuukaudessa. Gida toimi siis kaksi vuotta laitoksen itsekasvatusyhdistyksen istunnoissa puheenjohtajana, mutta sai sitten odottamattoman onnettomuustapauksen johdosta ylioppilastodistuksensa. Tämä odottamaton onnettomuustapaus oli se, että ministeristö kielsi Sergiuksen laitokselta oikeuden laskea enää ylioppilaita, ja kostoksi siitä professori Sergius antoi ylioppilastodistuksen kaikille oppilailleen.

Eversti oli nyt sitä mieltä, että poika oli tarpeeksi oppinut, — eihän hänestä kuitenkaan koskaan voisi tulla muuta kuin joku hevosvakuutusyhdistyksen esimies tai enintään piirikunnan päällikkö, — ja kutsui hänet kotiin.

Ne, jotka ennestään tunsivat Gida Radványin, saattoivat huomata, että hän oli sangen suuresti muuttunut oppilaitoksessa. Hänen viiksensä ja voimansa olivat kasvaneet. Liza puolestaan havaitsi hänen käytökseensä tulleen jonkinlaista romanttista ylevyyttä ja hänen kasvonpiirteisiinsä jotakin surumielistä vakavuutta, joka oli hirvittävän intresanttia ja muistutti Monte-Christon kreiviä tai vielä enemmän Don Carlosta, joka, kuten tunnettua, oli rakastunut omaan äitipuoleensa.

Gida Radványi oli tosiaankin ottanut tehtäväkseen kantaa kovaosaista kohtaloaan surun läpitunkemalla arvokkuudella. Oi — hän oli paljon saanut kärsiä ja taistella sisäisiä taisteluja oppilaitoksessa ollessaan, huolimatta tekemästään ennakkopäätöksestä, että velvollisuus oli voittava intohimot ja että hän oli kieltäytyvä, vaikka henki menisi.

Mutta ihminen ei voita intohimojaan eikä ylimalkaan mitään muutakaan vain pitääkseen voittonsa omana hyvänään, salassa. Sellaisina hetkinä tuntee olevansa jonkun tarpeessa, sanokaamme esimerkiksi jonkun markiisi Posan, jolle saattaa uskoa salaisuutensa ja jonka voi antaa ihastella tätä sisäistä suurtyötä.

Ja kenellä olikaan enemmän taipumuksia markiisi Posan osan esittämiseen kuin Liza Gyurkovicsilla? Parin viikon kuluttua oli Gida, joka joka päivä illasti Gyurkovicsien luona, jo tullut niin hyväksi tuttavaksi Lizan kanssa, että itki ilmoille suuren surunsa ystävänsä rinnoilla. (Tätä ei tietystikään pidä käsittää aivan sananmukaisesti!)

Liza oli kyyneliin asti liikutettu; hän oli ylpeä Gidan luottamuksesta, jota hän piti jalona, suurena ja hirveän intresanttina, ja vannoi hänelle pyytämättä ikuista ystävyyttä.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut toivoakaan näkevänsä Bács-Tamásissa kasvoista kasvoihin miestä, jonka rinnassa velvollisuus ja intohimot olivat kamppailleet tai joka ylipäätään jotakin taisteluista tiesi.

Bács-Tamásin herrat eivät milloinkaan puhuneet velvollisuuksista ja intohimoista; heidän juttunsa käsitteli aina vain vuodentuloa, hevosia ja suuria juominkeja.

Myöhemmin kertoi Gida seljapuun alla ystävättärelleen ihmeellisen tapahtuman: kun hän ensi kerran jälleen kohtasi äitipuolensa.

Hän oli tullut kotiin oppilaitoksesta, ja hänen isänsä otti hänet vastaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään. Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan olleet kilpakosijoita. Isä sanoi:

— Servus, poika! Kas vain, viiksesi ovat alkaneet orastaa.

Katinka-rouva astui huoneeseen, ja hänkin käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan rakastaneet toisiaan. Hän sanoi:

— Kas Gidaa! Miten isoksi mieheksi olet tullut!

Sitten he puhuivat muista asioista, ja eversti oli entiselle kilpakosijalleen niin epäkohtelias, että suvaitsi ruveta haukkumaan häntä taskurahoista. (Niin kauan kuin Gida oli ollut lapsi, oli isä jättänyt hänet omiin heteisiinsä kuin miehen ikään, mutta nyt hän tahtoi korvata laiminlyöntinsä sillä tavalla, että käsitteli poikaansa kuin lasta!)

Kun Gida poistui huoneesta, kutsui Katinka häntä eräästä sivuovesta ja pisti salaa hänen käteensä kokoontaitetun paperin.

— Varo, ettei ukko näe! kuiskasi hän.

Gida kalpeni, hänen polvensa vapisivat. Sitten hän syöksyi ulos ja talliin papereineen...

— Ah! Katinka varmaankin pyysi anteeksi kirjeessään!

Mutta paperi ei ollutkaan mikään kirje, vaan viidenkymmenen guldenin seteli... Hän antoi Gidalle rahoja, inhottavia rahoja...

Liza sanoi huokaisten:

— Katinka ei ole vähääkään romanttinen!

Hän neuvoi Gidaa riistämään juurineen Katinkan kuvan sydämestään. Jonkin riistäminen sydämestä juurineen oli sellainen voimatyö, joka sai Gida Radványin innostumaan. Hän lupasi tehdä sen, kuitenkin sillä ehdolla, että Liza jalomielisesti auttaisi häntä tässä mieltäkiinnittävässä leikkauksessa.

Lasten alituisesta yhdessäolosta oli seurauksena se, että rouva Gyurkovicsin päähän pälkähti eräs tuuma. Rouva Gyurkovicsin tuumat suuntautuivat aina kahden ihmislapsen yhteenliittämiseen.

Kerran, kun Katinka taas otti puheeksi perheen seisovan kysymyksen: mitä oli tehtävä Lizalle? — sanoi rouva Gyurkovics:

— Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut. Teidän Gida voisi naida hänet.

Katinka remahti nauramaan:

— Mitä-äh? Minusta siis tulisi Paksu-Lizan anoppi?

— Miksikä ei? Olethan ennenkin kinastellut hänen kanssaan paljon... Hankin naimaluvan piispalta, arkkipiispalta — vaikkapa itse Rooman paavilta, jos niiksi tulee! Tosiaankin, puhu miehesi kanssa.

Katinka puhui vielä samana päivänä miehelleen. Se päivä oli everstin parranajopäivä, ja silloin saattoi istua hänen rinnallaan sohvalla. Muulloin ei tämä tällainen käynyt laatuun, sillä hänen parransänkensä pahasti pisteli arkaihoista ihmistä.

— En pidä siitä, että Gida alituiseen luikailee täällä eikä ymmärrä ryhtyä mihinkään. Hän ikävystyttää täällä itsensä ja koko maailman. Parasta olisi hankkia hänelle vaimo, ja sitten voisit luovuttaa hänelle toisen taloista

— Kenties olet jo hankkinutkin hänelle vaimon?

— Tiedän erään reimatytön, joka on korviaan myöten rakastunut häneen ja jota hänkin rakastaa.

— Mitä lajia?

— Ei huonompaa kuin oma vaimosikaan.

— Todellako?

— Paksu-Liza.

Eversti oli pakahtua nauruun, mutta Katinka suuttui ja mätki häntä selkään.

— Mitä? Tuo poikalurkkiko tulisi langokseni?

— Häpeätkö sukulaisuutta?

En tiedä millä keinoin Katinka-rouva vaikutti herra everstiin; sen vain tiedän, että eversti antautui seuraavana parranajopäivänään.

— Naurettava sattuma, mutta jos he toisiaan rakastavat...

— He jumaloivat toisiaan.

— No, antaa paukahtaa! Silloin ei poika ainakaan loikaroitse täällä...

Kummankin perheen kesken oli siis päätetty asia, että Gidasta ja Lizasta tulee pari. Salaisuus tunkeutui aina lastenkamariin ja keittiöön asti. Kylässäkin puhuttiin siitä, piirikunnan herrat tiesivät jo hääpäivänkin. Kun rouva Gyurkovics tilasi kapiot Lizalle, saivat heidän budapestiläisetkin ystävänsä tiedon asiasta.

Gidan nähdessään sanoivat Gyurkovicsien palvelijat näin: — Kas, tuo tuolla on meidän neidin sulhanen!

Kalastajat valikoivat jo lihavia sampia häitä varten. Mustalainen Bandi Kukacz tuli armollisen rouvan luo ja pyysi, että tällä kertaa käytettäisiin hänen soittokuntaansa. Hänen kontrabasistinsa eivät koskaan juoneet itseään sioiksi, ja itse lupasi hän mennä vastuuseen jokaisesta kadonneesta hopealusikasta.

Sanoin: kaikki tiesivät sen paitsi ne kaksi, joilla ainakin olisi pitänyt olla jonkinlaista harrastusta asiaan, — Gida ja Liza. Gida oli jo tosin saanut Lizan suosiollisella avustuksella riistetyksi äitipuolensa kuvan sydämestään, vieläpä juurineen, ja nyt hän taisteli uutta traagillista intohimoa vastaan.

Hän oli rakastunut Paksu-Lizaan, rakastunut kaikkien sääntöjen mukaan — mutta silloin, kun hän jalomielisesti luopui Katinkasta, vannoi hän sydämensä syvyydessä, ettei hän enää tässä elämässä rakasta. Hänen sydämensä oli tuleva hautaholviksi, johon hän kätkisi kuolleen rakkautensa. Ja nyt hän oli hius juuriaan myöten rakastunut Lizaan — siinä hänen tragediansa.

Kauan aikaa arveltuaan hän ilmaisi tilansa Lizalle samalla kertaa pyytäen ystävätärtään auttamaan häntä oman kuvansa riistämisessä hänen sydämestään.

Liza pelästyi ja puhkesi miltei kyyneliin. Kun Gida kysyi, pelkäsikö tyttö hänen puolestaan, vastasi tämä, että tietysti hän pelkäsi. Mutta kun Gida sanoi, että Lizan nyt jo täytyi vihata häntä, vastasi tyttö, että vihaaminen on juuri sama kuin olla vihaamatta... Ja jos Gidan kohtalo kerran alusta pitäen oli se, että hänen täytyi rakastaa Lizaa, niin silloin oli hänen turhaa yritellä kiskoa hänen kuvaansa sydämestään; sillä ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan.

Gida alistui siis kohtaloonsa. Kun hän kuitenkin aavisti, että hänen vihamielinen isänsä ympäröisi hänet vakoojilla, käytti hän mitä suurinta varovaisuutta suhteessaan Lizaan. Vasta silloin hän tuli tytön kotiin, kun tämä antoi merkin, ettei mikään vaara uhannut. Punainen nenäliina neitsytkammion ikkunassa merkitsi, että tie oli selvä ja vapaa. Valkoinen nenäliina oli vaaran merkkinä. Vaara oli käsillä silloin, kun eversti naukkaili kuistilla Gyurkovicsin veljesten kanssa.

Rakastuneet olivat myöskin kirjeenvaihdossa keskenään, mikä etenkin Lizalta, joka ennemmin luki viisinidoksisen romaanin kuin kirjoitti puoli sivua pitkän kirjeen, vaati suurenmoista uhrautuvaisuutta. Postilaatikon virkaa teki puutarhan takanurkassa oleva suuri kukkaruukku. Gida keksi myöskin salakirjoitusjärjestelmän, jota saattoi ainoastaan vielä logaritmitaulujakin monimutkaisemman avaimen avulla ymmärtää. »Rakastan sinua, armahani!» esimerkiksi kirjoitettiin näin: »Kria kra krujukränk!»

Gida kuuli kerran isänsä ja Katinkan puhelevan keskenään viereisessä huoneessa Lizasta ja hänestä. Hän ei voinut oikein erottaa, mitä he puhuivat, ainoastaan nimet hän kuuli selvästi.

— Meidät on paljastettu! sanoi hän Lizalle.

Liza kalpeni, Gidan aivoissa alkoi kypsyä seikkailurikas ryöstösuunnitelma. Hän harkitsi, vaikkakaan ei aivan tosissaan, yksityiskohtia myöten, kuinka hän ryöstäisi Lizan ja veisi Melbourneen. Hän tunsi erityistä mieltymystä Melbourneen. Jo maantiedetunneilla oppilaitoksessa hän kuunteli halulla tuota koreasti sointuvaa nimeä lausuttavan. Hän kuvitteli jo tulevansa aarniometsästä leveälierinen hattu päässään ja kirves olallaan sekä Lizan istuvan odottelemassa hirsimajan rahilla oopperamaalaispuvussa.

Mutta Melbourneen-lähdöstä ei tullut mitään; eräs seikka sattui esteeksi.

Annanpäivänä, rouva Gyurkovicsin nimipäivänä, oli talossa pienet juomingit ja mustalaissoittokunta soittamassa. (Mainesana »pieni» tarkoittaa tässä osanottajien lukua eikä suinkaan nautittua viinimäärää.) Iltapuoleen tulivat nuoret herrat kuistilla hieman suuriäänisiksi, pirstasivat maahan lasinsa juotuaan perheenemännän terveydeksi, latoivat hopealautasia symbaalille, kumahduttelivat nyrkeillään bassoviulua ja virittivät revolverinlaukausten pamahdellessa rouva Gyurkovicsin mielilaulun:

»Hiljaa loiskii laine Maros-virran...»

Vanhemmat herrat, heidän joukossaan myöskin eversti, vetäytyivät tupakkahuoneeseen ja alkoivat pelata tarokia, joka kuitenkin pian vaihtui ferbliin.

Pian lyöttäytyi heidän seuraansa myöskin Katinka-rouva ja pyysi kortteja. Hän osasi pelin, mutta hänellä oli yksi vika: hän teki armottomasti vääryyttä. Kun hän korjasi panoksen, näytti hän lehtensä vasta sitten, kun toiset sitä ristissä käsin rukoilivat, — usein hän ei näyttänyt niitä ollenkaan, vaan antoi mieluummin rahat takaisin. Panoksiin nähden hän aina käytti monimutkaista väärinlaskemisjärjestelmää, jolla saattoi aviopuolisonsa aivan epätoivoiseksi. Hänen setänsä oli jo tarjonnut hänelle melko summan korvaukseksi, jos hän vain jättäisi pelin, ja eversti — yllätettyään vaimonsa taas uudessa kujeessa — otti hänen rahansa takavarikkoon ja selitti, että hän jakaa rahat hävinneiden kesken. Katinka-rouva koetti pelastaa saaliinsa siten, että puhalsi yhtäkkiä lampun sammuksiin ja sekoitti pimeässä setelit.

Seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi neljä tulitikkua huonetta, mutta — ihmeellistä! yksikään pelaajista ei katsellut rahojaan, vaan kaikkien katseet olivat tähdättyinä Gidaan ja Lizaan, jotka pienellä leposohvalla istuen olivat siivoina katselleet peliä.

— Erinomaista! sanoi eversti ja sytytti vielä kaksi tulitikkua.

Pelästyneen Lizan pää lepäsi tuolla Gidan rintaa vasten, kasvot olivat tulipunaiset, hän vaikeroi hiljaa, mutta ei voinut irtautua, sillä hänen hiuksensa olivat takertuneet Gidan rintaneulaan. (Tämä rintaneula kuvasi muuten turbaanilla varustettua neekerinpäätä.)

— Kas vain, sanoi setä, — kihlatutkin kalastelevat sameassa vedessä.

Katinka vapautti sisarensa tuosta epämieluisasta asemasta ja antoi hänelle sitten pienen korvapuustin — yhden hänelle ja yhden Gidalle.

Kalpeana mielenliikutuksesta Gida seisoi tytön edessä ja ojensi kätensä tehden sankarillisen liikkeen.

— Niin — hän on minun morsiameni!

— Eihän se ole mikään uutuus, sanoi eversti haukotellen ja par'aikaa rahojaan laskien.

— Minä rakastan häntä ja menen hänen kanssaan naimisiin, sanoi Gida uhkaavana muodoltaan.

— Mikä sinua riivaa? Koko piirikuntahan tietää, että sinä nait hänet, eikä sinun sentähden tarvitse tässä kirkua!

Sitten hän alkoi jakaa kortteja, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Gida ja Liza hiipivät huoneesta. Katinka meni perässä ja ravisti hihastaan seteleitä.

— Tosiaankin, lapset, mamma tahtoo, että häät vietetään lokakuun alussa...

MICI.