Part 5

Gyurkovicsien perheessä tapahtui sellainen kumma, että oli pakko naittaa Mici, nuorin tytär, ennenkuin Klárika, kuudes järjestyksessä, oli puettu morsiushuntuun.

Tähän luonnonmukaisen järjestyksen rikkomiseen vaikutti osaltaan myöskin eräs Mici Gyurkovicsin tekemä lievänlainen kuje. Klárika näet lähetettiin — kun karnevaaliaika oli loppuun kulunut eikä mitään näkyväisiä tuloksia ollut saavutettu — sukulaistensa mukana Fürediin. Sukulaiset pitivät tytön luonaan koko kesän sillä tekosyyllä, että heillä muka oli tiedossaan loistavat naimamahdollisuudet Klárikalle.

Rouva Gyurkovics, joka kesäistä sotaretkeä varten oli hankkinut kuudennelle tyttärelleen uuden puvun, salli eräänä heikkona hetkenään Micin käyttää kotona maalla Klárikan vanhaa pitkää hametta. Hän salli sen, mutta uhkasi rangaistukseksi sulkea Micin uudelleen lastenkamariin, jos hän vain yrittäisikin vallata itselleen _ison tytön_ oikeuksia.

Ja seitsemäs tytär lupasi kaikki! Voi voi! — hän ei halua mennä tanssiaisiin, hän ei välitä hituistakaan nuorista herroista. Hän pysyy paljon mieluummin kotona äitinsä luona. Ihmiset sanoivat, että hän keimaili, — kuinka hän olisi keimaillut? Miciä halutti kovasti tietää, mitenkä sitä oikein keimaillaan!

Seitsemäs tytär lupasi kaikki. Mutta tuskin hän tunsi pitkän hameen liepeet kantapäillään, kun jo gyurkovicsilaisveri heräsi hänessä. Hän valikoi itselleen piirikunnan uljaimman miehen ja tuumi itsekseen: tuon puolisoksi minä tahtoisin tulla! Ja vaikka kysymyksenalainen nuori mies ei vielä niihin aikoihin ollut aikonutkaan kiinnittää minkäänlaista huomiota Gyurkovicsin nuorimman tyttären olemassaoloon, kiisteli Mici hänen kanssaan kuitenkin niin kauan ja oli niin töykeä hänelle, että Sándorfy — se oli tuon komean miehen nimi — ei ainoastaan kiinnittänyt huomiota häneen, vaan vieläpä rauhaan päästäkseen meni hänen kanssaan naimisiin.

Äidin heikkouden seurauksena oli, että Mioille ilmestyi kosija sillä välin kuin heidän fürediläiset sukulaisensa huolellisesti välttivät kirjeissään esiintuomasta usein mainittua kysymystä Klárikan erinomaisista naimisiinpääsymahdollisuuksista. Micin naimisiinmenoon suostui rouva Gyurkovics vain siitä syystä, että tuo seitsemäs tytär oli nuorin, jonkavuoksi äidin ei tarvinnut pelätä, että tämänlaatuinen ikäjärjestysperiaatteen loukkaaminen tulisi perheessä vaaralliseksi tavaksi.

Seitsemännen tyttären kihlauksen jälkeen alkoi kuulua huhun mutinaa, että Klárika ja Mici oikeastaan olivatkin kaksosia ja että Klárika tähän asti oli vain sen vuoksi ollut järjestyksessä edellä, että hän oli nähnyt päivänvalon noin kuusikymmentä minuuttia ennen kuin hänen nuorin sisarensa.

Aloitan kertomukseni siitä, kun Gyurkovicsit vaunuillaan lähtivät Keményien maatilalle. Armollinen rouva, joka muutenkin oli erityisen suopea nuorimmalle tyttärelleen, ummisti silmänsä, kun Mici, tuohon usein mainittuun pitkään hameeseen puettuna, astui vaunuihin. Äiti oli ihan varmasti vakuutettu siitä, etteivät he Keményllä tapaisi ketään vieraita, ja hänestä tuntuikin sentähden kovin epämieluisalta, kun hän näki kuistille kokoontuneen ison liudan tyttöjä ja viisi tai kuusi nuorta herraa.

Nuoret pelasivat koko iltapäivän lawn-tennistä. Myöhemmin he remusivat väentuvassa ja kävivät Mici Gyurkovicsin johdattamina talleissa ja navetoissa. Jokaisen viisassilmäisen sarvipään muljauttaessa he peräytyivät kirkuen, jokaiselle punaturpaiselle vasikankantturalle he sanoivat: »myy-yh, silokarva!»

Kun he tulivat talliin, jossa pidettiin vieraiden hevosia, höristelivät Mihály Sándorfyn raudikot korviaan ja alkoivat kuopia.

— Pitää olla varuillaan, hevoset voivat purra, sanoi sinitakkinen ajomies tallin pimennosta.

Mici Gyurkovics vastata tokaisi:

— Aivan kuin niiden isäntäkin!

Nuoret herrat hymähtelivät, ja tytöt tyrkkivät toisiaan kyynärpäillään... Pilkka ei pistänyt asianomaista! Sándorfy näet pelasi kuistilla ferbliä vanhain herrain kanssa. Mici, kenties senvuoksi, että tahtoi hyvittää tuota sinitakkista ajomiestä tämän isäntää kohdanneen loukkauksen tähden, alkoi leperrellä hänelle:

— Oliko päivällinen hyvä? Saitteko myöskin viiniä? Jos mielenne tekee jotakin, sanokaa vain minulle!

Sitten he aikoivat lähteä tarkastelemaan mehiläispesiä. Margit Kemény, talon nuori tytär, lupasi näyttää vieraille mehiläiskuningattaren. Tämäpä innostutti kaupunkilaisneitosia. He kenties kuvittelivat, että suriseva mehiläiskuningatar asteli vahakakulla pieni kultakruunu päässään.

Mutta sinne mentäessä rupesi satamaan. Heidän kasvoilleen putoili isoja vesipisaroita, ja yhtäkkiä alkoi heitä ropsia kesäinen rankkasade. Koko seura pakeni kirkuen takaisin taloon. Etumaisena loikki Mici keveästi kuin nuori metsäkauris. Päänsä verhoksi hän oli kietonut satapoimuisen talonpoikaishameensa.

Kun tytöt taas olivat kokoontuneet neitsytkammioon, alkoivat he kiusoitella toisiaan äskeisen lapsellisen pakokauhun johdosta ja tulivat äkkiä sangen vakaviksi.

Mutta pian Mici Gyurkovicsin kieli jälleen pääsi valloilleen.

— Eikö Feri Horkay ole vieläkään tullut? kysyi hän. — Ellei Feri Horkay ole mukana, ei ole mitään hauskaa tiedossa!

Seura hajaantui pieniin ryhmiin; muutamat istuutuivat pienille tuoleille, toiset sohvalle ja nojasivat tylsinä kyynärpäihinsä. Neitsytkammiossa oleskeleminen oli muuten jotenkin vaarallista; ojensipa kätensä mihinpäin tahansa, niin aina putoili pöydiltä ja hyllyiltä särkyinä esineitä lattialle.

Muutamat tytöistä olivat polvillaan talon tyttären ympärillä monilaatikkoisen kaapin vieressä, ja Margit Kemény näytteli heille harvinaisuusvarastoaan.

— Tämän kannuksen kadotti tuo hurjapää Elefántovics Daruvárin tanssiaisissa... Tämän pienen riikinkukon sain Feri Horkaylta syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusitoista vuotta... Tämä kaunis paperiviuhka on myöskin kotoisin Daruvárin tanssiaisista — siinä on Daruvárin kreivien vaakunakin... Sen takapuolella on kauhea irvikuva: Feri Horkay on sinne piirustanut oman muotokuvansa... Näillä kahdella pistolinkuulalla olisivat monokkeli-Elefántovics ja Jankó Szilágyi kaksintaistelleet, ellei isä olisi oikeaan aikaan saanut heitä sopimaan...

Mihály Sándorfy, sinitakkisen ajomiehen ja näykkivien raudikoitten isäntä, astui huoneeseen. Hän oli päivällisten jälkeen paennut meluavasta nuorisoparvesta rauhallisten vanhusten seuraan. Mutta kun vanhukset sitten olivat ahkeranpuoleisesti kallistelleet laseja ja huuhtoneet kuivia kurkkujaan ja kun eräs Torontalin piirikunnasta kotoisin oleva armenialainen herrasmies oli ferblissä kiskonut heiltä rahat, alkoivat he kovaäänisesti keskustella politiikasta, ja silloin Sándorfy piti viisaimpana livahtaa takaisin nuorison joukkoon.

Kotvasen etsi hän itselleen paikkaa ja lyöttäytyi sitten parin jaarittelevan nuorukaisen seuraan. He puhuivat kuiskaten ja käsittelivät parhaillaan erästä naista koskevaa juttua.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Sándorfy.

— Feri Horkay sanoi...

— No sitten se on varmasti valhetta...

Hän puhui hiljaa, mutta hänen syvä äänensä tunkeutui kuitenkin Mici Gyurkovicsin korviin.

Taivas tiesi, mikä ajatus pälkähti seitsemännen Gyurkovicsin tytön päähän! Aina siitä saakka, kun Sándorfy oli astunut huoneeseen tervehtimättä häntä erityisesti, oli Mici yhtä mittaa katsella tuijotellut häntä. Nyt hän astui kaksi askelta eteenpäin, oikaisi solakan vartalonsa ja kysyi Sándorfylta:

— Kenestä te puhutte? Sallikaa minun kysyä!

He olivat olleet jo kauan tuttuja, mutta vaihtoivat nyt keskenään ensimmäiset sanat. Sándorfy säpsähti ja katseli ällistyneenä tyttöä.

— Anteeksi...

— Te väititte eräästä ihmisestä, että hän valehtelee, jatkoi Mici kiihtymyksestä vapisevalla äänellä. — Sellaista ei pidä lausua kuiskaten, vaan ääneen, vaikka sekin henkilö, jota puhe koskee, olisi kuulemassa...

Miska Sándorfy punastui hieman, mutta remahti sitten nauramaan:

— Mutta armollinen pikku neiti! Ettehän vain halua ruveta riitelemään kanssani?

Totta totisesti! Riidellä hän juuri halusikin tuon sietämättömän neljännesylimyksen kanssa, mokomankin, joka katseli sekä häntä että koko hänen seuraansa niin armollisen ylenkatseellisesti... Ellei koko piirikunnan ihmisissä ollut sen vertaa kunniantuntoa, niin oli sitä ainakin hänessä... Dalmatialaisveren kuuma taisteluinto ja kumoamishalu leimusi hänen silmissään ja värähteli hänen sieraintensa pielissä.

Mihály Sándorfy sanoi:

— No, olkoon menneeksi: puhuin Feri Horkaysta... Sanoin, että hän on valehdellut... Olen pahoillani, jos tällä satuin loukkaamaan joitakin hellempiä tunteita...

— Ritarillinen mies ei puhu sellaista toisen selän takana... Olkaa hyvä ja sanokaa se hänelle vasten silmiä... tai ellei teillä ole tarpeeksi rohkeutta, sanon minä sen hänelle...

Tytöt olivat aivan kauhuissaan, ja nuoret herrat kiertelivät hermostuneina viiksiään. Rouva Radványi, rouva Gyurkovicsin äskenmainittu tytär, kutsui Micin syrjäpuoleen ja lupasi antaa hänelle kaikessa hiljaisuudessa pari korvapuustia. Mutta viereisessä huoneessa Mihály Sándorfy hermostuneesti nyki takkinsa nappeja.

— Mikähän tuo pikku tyttö oikeastaan on? Mitä kummaa hän minusta tahtoo? Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli rakastunut Feri Horkayhin?

Ja hetken perästä hän jatkoi:

— En koskaan olisi voinut luulla, että tuossa kyyhkyläisessä oli niin paljon sappea!

Hän viipyi vielä jonkin aikaa vanhusten joukossa, mutta ei enää tuntenut voivansa hyvin tässä linnassa. Jo puolisen tuntia tämän jälkeen nähtiin hänen ajavan rankkasateessa huimaa vauhtia ikkunain alitse. Hän ajoi kaupunkiin, meni suoraa päätä Kasinoon, etsi Horkayn ja kertoi tälle, mitä linnassa oli tapahtunut. Horkay, joka jo kolme päivää oli pelannut erään kuljeksivan biljarditaiturin kanssa karambolia, hankasi liidulla biljardikeppiään ja sanoi:

— Minusta näyttää siltä, että meidän nyt täytyy taistella!

— Siitähän tuo näyttää! myönteli Sándorfy.

Seuraavana päivänä he sitten suorittivat kaksintaistelun. He ampuivat pistoleilla, mutta Horkay ei osannut ja Sándorfy puolestaan heitti pistolinsa maahan ja kutsui koko seuran illalliselle. Näin oli Horkay-Sándorfy-juttu ratkaistu ritarillisuuden sääntöjen mukaan, mutta Sándorfy-Gyurkovics-juttu sitä vastoin sai uutta virikettä Daruvárin soutuseuran juhlassa.

Daruvárin soutuseuralla oli veneenvihkiäiset, ja siitä syystä rummutettiin koko piirikunta koolle.

Mici Gyurkovics selitti kolme päivää äidilleen erinomaisella asiantuntemuksella sitä seikkaa, että veneenvihkiäiset eivät olleet mitkään tanssiaiset ja että sinne hyvin usein otettiin mukaan lapsiakin. Tämän lakipykälän perusteella otettiin sitten hänetkin mukaan daruvárilaisten juhlatilaisuuteen.

Hänen armonsa rouva Gyurkovics katui sittemmin sangen suuresti tätä päätöstään, sillä hänen nuorin tyttärensä sai taas — herraties minkätähden — aikaan sievoisen kommelluksen Mihály Sándorfylle. Armollinen rouva antoi tästä jälkeenpäin tyttärelleen aika läksytyksen»

— Oletko sinä mikä juristi tai husaariupseeri, koska et voi tulla yhdenkään ihmisen lähettyville joutumatta hänen kanssaan riitaan?

Toisen katrillin loputtua näet Sándorfy tuli hiljaisen epätoivoisena kesäksi puistikkoon tuodun tarokpöydän luo, jonka ääressä edusmies Gyurkovics par'aikaa selvitteli pelitilejä, ja sanoi tälle:

— Kuulepas, Milán, jos tätä menoa jatkuu kauemmin, karkottaa sinun pikku sisaresi minut tästä maailmasta... Csárdásia tanssittaessa hän kaikin mokomin koetti saada minua ja noita kolmea Elefántovicsin veljestä toistemme kanssa riitaan — hän väitti, että minä muka olin ehdoin tahdoin tuuppinut heitä, — ja katrillissa hän ei tahtonut tarttua käteeni... Ja koko iltapäivänä en ole uskaltanut tulla hänen läheisyyteensä, sillä minä tiedän, ettei hän voi sietää minua...

Edusmies sanoi:

— Jos lapsi juonittelee, niin nipistä sitä korvasta!

Sanoi ja löi pöytään valtin. Mutta Sándorfy vaipui mietteisiinsä. Tuo pieni kyykäärme käsittämättömine vihamielisyyksineen voi kenties vielä saattaa hänelle jonkin vakavanpuoleisen ikävyyden. Olisipa kerrassaan hassunkurista, ellei hän, joka niin monen monta kertaa oli menestyksellisesti kesytellyt sekä vaaleita että ruskeita kyykäärmeitä, voisi hellyydellä nyhtää tuolta myrkkyhampaita.

Hän tapasi ihastuttavan vihollisensa tanssilavan takana. Siellä tyttö istui oluttynnyrillä, rummutellen kantapäillään tynnyrin laitaa ja leyhytellen tavattoman suurella paperiviuhkalla viileyttä punoittaville kasvoilleen.

— Neiti Mici, ettehän suutu, vaikka häiritsen teitä?

Mutta Gyurkovicsin seitsemäs tyttö ei vihastunut mistään niin paljon kuin siitä, että häntä nimitettiin neidiksi. Hän oli _armollinen neiti_ — vain neideiksi nimitettiin palvelustyttöjä.

Hän mittelikin sentähden Mihály Sándorfya jäätävin katsein.

— Mitä te haluatte?

— Koko piirikunta ylistää teidän suoruuttanne... Ja minä tiedän vielä, että te ajattelette ritarillisesti, tahtoisin sanoa: kuin kunnianmies — mikä naisissa ei suinkaan ole jokapäiväistä... Senpätähden pyydänkin, että sanoisitte aivan suoraan, miksi minua vihaatte.

— Huvittaisiko se teitä? kysyi Mici pilkallisesti.

— Äärettömästi!

— Nähkääs: minä en siedä ihmisiä, jotka ovat olevinaan!

— Ja te siis pidätte minua sellaisena?

— Pidän! oli kuivakiskoinen vastaus.

— Minä vakuutan, että te erehdytte... Jos tahtoisitte vaivata itseänne tutkistelemalla minua hieman lähempää, tulisitte vakuutetuksi, että olette erehtynyt...

Mici kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei häntä laisinkaan olisi haluttanut ruveta tuohon tutkimistyöhön. Sitten hän hyppäsi tynnyriltä, meni tanssilavalle, ja Sándorfy jäi seisomaan ällistyneenä kuin kysymysmerkki.

Nuorta miestä sekä nauratti että suututti; mutta kun tanssinohjaaja huuteli yhtä paria lisää kotiljonkiin, pälkähti Sándorfyn päähän epätoivon tuuma. Hän etsi kesäpukujen vilinästä Micin.

— Tuletteko kanssani kotiljonkiin? hän kysyi uhkarohkeasti.

Hänen suureksi hämmästyksekseen Mici Gyurkovics sanoi:

— Miks'en — mutta ensin minun täytyy karistaa niskoiltani eräs toinen tanssittaja.

Tuo toinen tanssittaja oli muuten Feri Horkay, joka Keményn linnassa tapahtuneen selkkauksen jälkeen oli herkeämättä hakkaillut Mici Gyurkovicsia. (Koko maailma puhui jo, että tuo tytönheilakka oli aivan hillittömästi pihkaantunut Horkayhin.)

Kotiljongin tanssiminen Gyurkovicsin tyttöjen kanssa oli missä olosuhteissa tahansa uhkarohkea yritys, ja tässä suhteessa oli Mici vaarallisin kaikista Gyurkovicsin tyttäristä. Hänessä oli tosin eräs pieni ruumiillinen vika: jos katsoi häntä suoraan silmiin, huomasi, että hänen vasen silmäteränsä oli parisen millimetriä korkeammalla kuin oikea. En juuri uskalla väittää, että hän olisi ollut kierosilmäinen, mutta sen tiedän, että hänen katseensa oli haaveellisen uneksiva ja hänen terhakan luonteensa jyrkkänä vastakohtana.

Syrjäytetty Feri Horkay ei laisinkaan kummastellut Micin käytöstä eikä hämmästynyt, kun hän pari päivää myöhemmin, ratsastaessaan kylän läpi, näki Gyurkovicsien talon veräjän pielessä Sándorfyn raudikot.

Mutta Sándorfy kävi Gyurkovicseilla vain sentähden, että hän oli rouva Gyurkovicsin kanssa sveitsiläisen sonnin kaupoissa. Hän tarkasteli elukkaa senkin seitsemät kerrat, tinki kuin mustalainen parin guldenin tähden, mutta popsi sitten ainakin riitarahan edestä talon kinkkua ja kaviaaria.

Ennen talosta lähtöään hän säännöllisesti kuljeskeli Micin kanssa edestakaisin pihamaalla. Ja usein kuului rouva Gyurkovicsin kimakka ääni:

— Minne sinä menet, Mici?

— Puhelen tässä Sándorfy-sedän kanssa.

»Setä»-sana rauhoitti hänen armoaan, mutta kahden kesken Mici nimitti herra Mihály Sándorfya vain »teiksi» ja »Miskaksi».

Kun Sándorfy, joka oli reserviupseeri, sai käskyn lähteä syysharjoituksiin, osti hän vihdoinkin tuon sonnin. Sen jälkeen hän vielä kerran kävi talossa näyttämässä upseerinpukuaan.

Jättäessään hämärissä pikku tytölle hyvästit hän kävi hieman kaihomieliseksi. Veräjälle saavuttuaan he alkoivat jo puhua kuiskaillen.

— Kuulkaapas, pikku Mici! Teidän kanssanne puhuessa tahtoisi niin mielellään unohtaa, että te vielä olette pieni tyttö.

— Mutta enhän minä enää niinkään pieni ole, koetteli »seitsemäs» lempeästi vastustella.

— On joutavaa puhua siitä, mutta minä toivoisin, että te pysyisitte vielä kaksi vuotta minua kohtaan sellaisena kuin nyt olette... Yhtä rakastettavana ja hyvänä...

— Ja mitä sitten kahden vuoden kuluttua? kysyi tyttö lapsellisen uteliaana.

Paimenpojat ajoivat lehmiä karjapihaan kamalasti kiljuen keskellä pöllyävää tomupilveä. Kun kaikki taas oli tyyntynyt, avasi Mici jälleen suunsa:

— Tiedättekö, Miska, minä sanon teille nyt jotakin. Katsokaas, jos te tahdotte sanoa minulle jotain, ei teidän tarvitse sitä varten odottaa kahta vuotta, sillä kahden vuoden perästä en ole vanhempi kuin nytkään.

Miska ei tietysti ymmärtänyt tästä mitään, mutta »seitsemäs» selitti hänelle asian.

— Äiti on pelkästä varovaisuudesta vähentänyt kaksi vuotta koko meidän tyttöliutamme iästä, joten me kaikki siis olemme kaksi vuotta vanhempia kuin luullaan... Mutta tämän sanon vain teille...

— No kuinka vanha olette nyt? kysyi Sándorfy.

Seitsemäs Gyurkovicsin tyttö taisteli kauan sisimmässään, mutta sitten synnynnäinen vaisto sai hänessä voiton. Hän ei ilmaissut perhesalaisuutta, hän sanoi vain:

— Olen kaksi vuotta vanhempi kuin luulette!

Tuloksena veräjän luona pidetystä keskustelusta oli, että Mici Gyurkovics ei tahtonut kenttäharjoitusten kestäessä mihinkään huvitilaisuuteen, vaan kuljeskeli kotomailla, vieno, salaperäinen hymy huulillaan, aivan kuin lapsi, joka on saanut tietää jonkin salaisuuden eikä halua ilmoittaa sitä muille, vaan toivoo, että kaikki voisivat lukea sen hänen kasvoistaan.

Toinen epäilyttävä oire oli se, että Mici kerran kysäisi äidiltään:

— Kuulkaapa, äiti! Kirjoitetaanko »ijäisesti» sanan alkuun ij?

— Kenelle sinä aiot kirjoittaa? kysyi armollinen rouva.

Mici ei vastannut, mutta sinä päivänä hän tuli päivällispöytään sormet mustetahroissa.

Eräänä päivänä Miska Sándorfy tuli jälleen taloon, syysauringon päivetyttämin poskin, ja puhui Micin jo ennakolta antamien neuvojen mukaan äidille...

Rouva Gyurkovics oli alussa ankaran vihainen. Mikä häikäilemättömyys Micin puolelta! Työntäytyä esiin tuolla tapaa, vaikka on Klárikan vuoro! Ensi hetkenä hän tuumaili riisua seitsemänneltä tyttäreltään pitkät hameet ja ajaa hänet takaisin lastenkamariin. Sitten pisti hänen päähänsä ajatus kääntää Sándorfyn huomio Klárikaan. Loppujen lopuksi kuitenkin, vaihdettuaan kiivaita kirjeitä Klárikan kanssa ja kun Mici itkien oli vakuuttanut, että hän rakasti Miskaa ja vieläpä oli rakastava ijäisesti (ij:llä!), armollinen rouva antoi suostumuksensa.

Kun he jo olivat kihloissa, kysyi Sándorfy kerran morsiameltaan:

— Sanopas, miksi sinä vihasit minua niin kiihkeästi?

— Siksi, että sinä et ollut huomaavinasikaan minua! vastasi nuorin Gyurkovicsin tyttäristä.

KLÁRIKA.

En mielelläni, vaan välttämättömyyden pakottamana olin aikeissa lopettaa kertoelmani Gyurkovicsin tytöistä Micin kihlajaisiin, kun eräs ilahduttava sattuma saattoi minut siihen mieluisaan asemaan, että nyt saatan esittää teille viimeisenkin tyttären, Klárikan vaiheet.

Olin huvitellut noin kaksi viikkoa Szerémségissä — huvitellut sanan hämäräperäisimmässä merkityksessä — ja sitten matkustin pikajunassa Budapestiin. Kun juna sivuutti Bács-Tamásin aseman, tulivat mieleeni luonnollisestikin Gyurkovicsin tytöt. Niin, Gyurkovicsin tytöt ja ne monivivahteiset jutut, jotka ystäväni Horkay oli heistä kertonut matkustaessamme kaksi viikkoa sitten samassa rautatievaunussa.

Katseeni kääntyi maantielle, joka tässä kohden kulki pitkän matkaa rinnan rautatien kanssa.

Huomiotani herättivät nuolennopeasti tietä pitkin kiitävät ajopelit, jotka nähtävästi yrittivät ehtiä asemalle ennen junaa. Noiden hiestä kiiltävien, töpöhäntäisten juoksijain ja savuavan, puhkuvan hirviön välillä syntyi jännittävä kilpailu.

Ajoneuvoissa istui kaksi henkilöä, toinen metsästyshattuinen, punakka mies, joka tuon tuostakin läjähdytteli ruoskaansa hevosten korvien ympärillä, toinen solakka neitonen, joka kädellään piteli isoa olkihattuaan ja levottomana katseli junaa. Kepeät vaunut hyppelehtivät armottomasti hietaisella tiellä, ja takana oleva vihreäpukuinen palvelija oli molemmin käsin tarrautunut istuimen selustimeen...

Aisahevonen näytti jo hieman horjahtelevan. Silloin sulki pari härkävaunua tien. Rattaat vilahtivat nuolennopeasti sen kapean tiekaistaleen yli, jonka härkävaunut olivat jättäneet vapaaksi, ja miltei hiipaisivat pyörillään niiden häkkejä. Vaikk'ei tuo metsästyslakkinen herrasmies osaisikaan mitään muuta tässä maailmassa, niin hän voisi ainakin ansaita leipänsä ajotaituruudellaan...

— Helkkuna — sehän on Horkay! Feri Horkay! Ja tyttö? Ken kerran elämänsä juoksun varrella on nähnyt tytön, jossa virtaa Gyurkovicsien veri, hän voi tuntea tuon rodun edustajan jo sadan askelen päästä.

Juna vihelsi ja ajopelit katosivat tiheitten akaasiapensaitten peittoon. Kun seisahduimme asemalle, avasin vaunun oven.

— Kauanko viivymme täällä?

— Bács-Tamás — minuutin. — Lähdemme heti. Selvä!

Asemakello soi ja ovet suljettiin... Myöhästyneekö Feri Horkay? Hän ei myöhästynyt. Juna oli jo liikkeessä, kun hän kasvot punoittavina ja suu naurussa astui asemasillalle. Hänen rinnallaan hypähteli tyttö polkka-askelin, nauraen, läähättäen ja hehkuvin poskin — puoleksi pidätellen, puoleksi työntäen Horkayta. — Horkay hyppäsi vaunuun, avasi oven ja huusi:

— Ylihuomenna olen täällä taas! Hyvästi, hyvästi, Klárika!

Hän heilutti hattuaan; ulkona liehui liina...

Vasta rautatiesillalla Horkay keksi minut.

— Kah! — Sinäkö!

Kaksiviikkoisen poissaoloni aikana olin sen verran kouliintunut, että tervehdyksen asemesta ojensin hänelle luumuviinaa sisältävän kenttäpullon, jonka szerémiläiset olivat ripustaneet kaulaani. Teimme sitten toisillemme tiliä viimeisistä kokemuksistamme. Hän tuli Mici Gyurkovicsin häistä, jotka olivat kestäneet yhtä kauan kuin minun ristiretkeni Szerémiin.

Horkay etsi sikarikoteloaan ja käänteli omituismallisen metsästystakkinsa taskut ylösalaisin. Eräästä taskusta putosi pari pullontulppaa, toisesta hän löysi parin ruusunpunaisia silkkihansikkaita. Hän veti vaistomaisesti henkeensä niiden tuoksua ja sanoi:

— Klárikan hansikkaat jäivät minulle!

— Tuota — kuulepa, Horkay, — mikä sinun pikku Klárika-serkustasi lopultakin tulee!

— Sama tietenkin kuin jokaisesta rehellisestä tytöstä tulee: rouva!

— Mitä helkkunaa? Onko hän niin äkkiä kääntynyt tuuleen? Hän on jo kukaties kihloissakin?

Horkay nauroi:

— Onpa niinkin! Klárika on ollut kihloissa jo pari päivää. Totisesti, sain ponnistella peräti ankarasti, ennenkuin tästä asiasta tuli valmista... Join kolme päivää yhteen rymäkkään Klárikan tähden...

Tätä en käsittänyt. Epäilin jo hetkisen, että Horkay oli juottanut jonkun naimakelpoisen nuorukaisen puolikuolleeksi ja sitten houkutellut häneltä avioliittolupauksen...

Horkay oli tällä välin lopultakin löytänyt sikarikotelonsa. Hän hymähti hiljaa itsekseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä ja puheliaalla tuulella, ikäänkuin olisi ollut äärettömän tyytyväinen itseensä. Eikä minun tarvinnutkaan paljon kysellä häneltä, sillä hän kertoi omasta aloitteestaan kaikki, mitä halusin tietää.

Hän kertoi Gyurkovicsin viimeisen tyttären vaiheet, ja tälle kertomukselle voisi oikeastaan antaa nimen: Häät Bács-Tamásissa.

* * * * *

Se, että rouva Gyurkovicsin kuusi tytärtä joutui naimisiin niin pian toinen toisensa jälkeen ja että seitsemäs tytär — joka ikänsä puolesta oli oikeastaan kuudes järjestyksessä — lopuksi hänkin joutui miehelään, ei ollut armollisen rouvan eikä neitosten yksinomainen ansio, vaan he saivat suuresti kiittää myöskin herra Ferenc Horkayn asiassa osoittamaa harrastusta ja tarmoa.

Herra Ferenc Horkay, jota hänen oma ajomiehensäkin nimitti vain herra Feriksi, ei ollut pohjaltaan minkään siveellistä elämää viettävän nuorukaisen perikuva. Sanottiin, että hän pelaili ja juopotteli. Olisin kuitenkin mielissäni, jos tahtoisitte pitää lieventävänä asianhaarana sitä seikkaa, että hän säännöllisesti voitti korttipelissä ja ettei koko laajassa Bács-Bodrogissa ollut sitä ihmistä, joka olisi jaksanut juoda hänet pöydän alle.