Part 3

Katinka oli tavallaan erikoisuus Gyurkovicsien perheessä, hän näet ei ollut tumma, vaan vaalea. Alkuaan kai hänetkin sentään oli tummaksi tarkoitettu — hän oli »tummasilmäinen ja kulmat sysimustat», kuten joku sanomalehtireportteri kirjoittaisi. Toisin sanoen tummuuteen nähden ei hänessä ollut mitään toivomisen varaa; hänen ihonsa värikin oli miltei ruskea, mutta — hänen tuuhea tukkansa oli yhtä kullankeltainen kuin sen bysanttilaisen kuningattaren, jonka ylevään kuvaan minä kerran olin rakastunut, mutta jonka nimeä — mikä kiittämättömyys minun puoleltani! — en enää muista. Piirikunnan vanhat herrat olivat hartaasti rakastuneet Katinkan tuuheaan tukkaan ja nimittivät sen omistajatarta pikku-madonnaksi. He otaksuivat hänellä olevan lempeän sielun, mutta tämä otaksuma osoittautui sittemmin kerrassaan perusteettomaksi. Kun Katinka oli ensi kerran pukeutunut Arvaylta juuri saapuneeseen pitkään hameeseen, kokoontui talon koko palveluskunta töllistelemään tuota koreata ihmettä. Rouva Gyurkovics katseli huomattavasti mielissään tytärtänsä, ja Katinkakin silmäili itsetyytyväisen näköisenä kuvastimeensa.

Hänen armonsa sanoi ihan huomaamattaan:

— Tuota en annakaan tuhatta auranalaa vähemmällä!

Hän taisi luulla, ettei Katinka ymmärtänyt sitä, mutta pikku-madonna sanoi mahdikkaan rauhallisesti:

— Jättäkää se minun asiakseni.

Tuhannen auranalaa?

Kun Gyurkovicsit karnevaalien aikana taas huvittelivat Budapestissä, sattui sellainenkin ilta, jolloin Katinkan pöydän ympärillä oli yht'aikaa tarjolla kaksikymmentätuhatta auranalaa, — ei tietysti kuitenkaan yhden henkilön omaisuutta kaikki.

Näistä kahdestakymmenestätuhannesta auranalasta omisti Gida Radványi kymmenentuhatta, — se vain oli vikana, että nuo kymmenentuhatta auranalaa eivät oikeastaan olleet hänen omaisuuttaan, vaan hänen isänsä, ja että Gida Radványi oli vielä surkuteltavan alaikäinen. Hän käytti monokkelia, ajoi omissa numeroimattomissa vaunuissaan, mutta oli edellisenä vuonna — herra ties monennenko kerran! — saanut reput ylioppilastutkinnossa.

Ellei asianlaita olisi ollut näin, olisi Katinkasta varmaan tullut paronitar ja suurtilallisen puoliso, oikean todellisen suurtilallisen eikä sellaisen, joka vain hotellien matkustajaluetteloissa komeilee sillä nimellä.

Vanhempi Radványi oli husaarieversti. Kun hän sai kuulla, että poika, sen sijaan että olisi valmistautunut tutkintoonsa, hakkaili Gyurkovicsin tyttöä, alkoi hän, virkaansa kuuluvaa etuoikeutta käyttäen, synkeästi kiroilla.

Hän sanoi — pidän velvollisuutenani sivuuttaa mahtipontisimmat voimasanat — muun muassa näin:

— Ensiksikin: tuon lurjuksen täytyy oppia jotakin. Toiseksi: minä en halua joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon bunyevácilaisen nousukassuvun kanssa! Kolmanneksi: minä löylytän tuota nuhkkaa...

Rouva Gyurkovicsille vihjaistun, että vanhemmalla Radványilla oli joitakin periaatteellisia epäilyksiä tuota aikeessa olevaa aviohittoa vastaan.

— Kärsivällisyyttä, Katinka! sanoi rouva Gyurkovics. — Kärsivällisyyttä vain, kyllä ukko vielä myöntyy!

— Kunhan vain tuo pikku Gida Radványi ei olisi semmoinen aasi!

— Joka tapauksessa on hyvä, että pidät poikaa kuumana.

Katinka vaipui mietteisiinsä.

— Taitaisi olla edullisempaa hieman lämmitellä itse ukkoa...

(Heillä oli jo tapana puhella tällä tavalla keskenään.)

Gyurkovicsit matkustivat taas kotikyläänsä eivätkä nähneet pikku Radványia ennen kesän tuloa.

Mutta kesällä he taas näkivät hänet usein. Radványin ja Gyurkovicsien tilukset olivat aivan lähitysten, ja Gida vietti kesää isänsä tilalla. Tämän hän teki sillä tekosyyllä, että hänen muka täytyi lueskella ylioppilastutkintoaan varten. Mutta päivällisen aikaan hän säännöllisesti livisti kotiopettajan kynsistä ja ilmestyi Gyurkovicsien luo hirvittävän huonomallisessa ratsastuspuvussa. Sitten hän ikävystytti Katinkaa iltaan saakka milloin keilaradalla, milloin keinussa. Kotiopettaja, tuskastuneena oppilaansa tottelemattomuudesta, ratkesi juomaan, — vaikka olihan niitä ihmisiä, jotka väittivät, että hän jo ennenkin oli viinaa viljellyt.

Kerran Katinka aivan suuttui seuralaiseensa.

— Minä ajan hänet matkoihinsa! Ei hän ole vielä muuta kuin nulikka!

— Mitä sinä tyttö ajattelet? vaikeroi rouva Gyurkovics. — Hän on sentään kaksi tai kolme vuotta sinua vanhempi... Ja sitä paitsi hän on ylimys, ja kaikki ylimykset naivat varhain. Tuossa tuokiossa voi hänestä tulla edullisin kosiomies koko piirikunnassa!

— Mutta kun hän on sellainen pässinpää!

— Paronin ei tarvitse olla viisas. Jos jollakulla paronilla on järkeä, perustaa hän sokeritehtaita ja kouluja tai tuhlaa rahansa tanssijattariin tai politiikkaan...

Kerran, kun he tekivät lähtöä erääseen metsistössä puron rannalla vietettävään juhlaan, ilmaisi Gida kauhistuneena Katinkalle, että hänen isänsä, eversti, oli tulossa:

— Isäni saapuu, saapuu mukanaan koko rykmenttinsä! Ja hän jääkin tänne! Hän on hankkinut määräyksen siirtyä tänne koko rykmentteineen!

»Koko rykmentti» näytti erityisesti vaikuttavan Gidaan. Hän kuvitteli asian niin, että tästä lähin alkaa kahdeksansataa husaaria hänen isänsä johdolla vartioida häntä, ettei hän vain mitenkään pääse Katinka Gyurkovicsin läheisyyteen, vain että hänen on pakko päivät pääksytysten lukea päntätä.

Joku vihjaisi Gyurkovicseille, että everstikin saapuu sinne kevätjuhlaan.

— Sitä parempi! sanoi Katinka. — Silloinhan saamme nähdä toisemme silmästä silmään.

Vanhempi Radványi taisi tuntea joitakin epäilyksiä, koskapa hän tuli juhlaan vasta iltamyöhällä. Hänen poikansa, jolla näkyi olevan taipumuksia erottautua joukoista sillä tavoin, että latki samppanjaa kuin vimmattu, oli iltapuoleen jo täydessä tuiskussa. Herra kotiopettaja, joka jo hyvän aikaa oli koetellut taltutella oppilastaan ja vihdoin itse, jaloa uhrautuvaisuutta osoittaen, ryhtynyt juomalla vähentämään tilattua samppanjavarastoa, nosti Gidan vihdoin hellävaroen vaunuihin ja vei kotiin.

Gyurkovicsitkin tekivät lähtöä. Koko perhe, ja etupäässä Katinka, oli sangen huonolla tuulella. He sijoittautuivat parhaillaan vaunuihin. Kahdeksan heistä oli jo onnellisesti saatu paikoilleen — Gyurkovicsien pyörivään perhearkkiin mahtui uskomattoman paljon ihmisiä — Katinka yksin seisoi vielä hevosten vieressä.

Siinä tuokiossa pysähtyivät komeat metsästysvaunut heidän kohdalleen. Kahta virmaa hevosta ohjasi eräs upseeri.

— Eikö poikani ole täällä — nuori Radványi? kysyi upseeri joltakulta.

Katinka kohotti päätään. Eversti Radványi tunsi rouva Gyurkovicsin ja teki kunniaa ruoskanvarrella.

— Hyvää iltaa, armollinen rouva! Jo nyt kotiin lähdössä?

— Aivan niin — kotiinhan me, sanoi rouva Gyurkovics välinpitämättömästi hymyillen, vaikka hänen sydämensä tykyttikin kiihtymyksestä. Eversti katseli tarkastellen Katinkaa:

— Neiti Katinka, vai kuinka? Onpa hän kasvanut!

Veitikkamaisuus ja kiusanhalu välähtelivät hänen silmissään ja hymyilivät hänen viiksiensä varjossa.

— Paljonpa teitä onkin siellä vaunuissa, hyvä herrasväki... Mielelläni jätän yhden istuinpaikan vaunuissani käytettäväksenne...

Katinkan päähän pälkähti rohkea tuuma. Hän sanoi:

— Jos paroni ystävällisesti haluaa viedä minut kotiin, olisin sangen kiitollinen. Sallittehan, äiti?

Rouva Gyurkovics nyökäytti vain päätään sanatonna hämmästyksestä. Varjele sitä Katinkaa! Siinä sitä on tyttöä!

Katinka tarttui everstin hansikoituun käteen ja kiipesi rivakasti korkealle ajomiehen paikalle istumaan. Eversti maiskautti kielellään. Vaunut kääntyivät nuolennopeasti piirtäen kaaren tomuiseen tiehen, ja pian oli tuo raskaasti kolajava perhearkki jäänyt kauaksi taakse.

— Te teitte hyvin rakastettavasti, neitiseni, suostuessanne niin pian tarjoukseeni, sanoi Radványi. — Mutta tosiaankin, olihan teidän, ollessanne tekemisissä näin vanhan miehen kanssa, turhaa ruveta vitkastelemaan.

— Tunnetteko itsenne vanhaksi? kysyi Katinka.

— Jumala varjelkoon! Ainahan sitä teidän rinnallanne...

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta nielaisi kuitenkin viimeiset sanat. Hän muisti, että tuo nuori tyttö oli uskottu hänen suojelukseensa.

— Kuinka vanhaksi luulette minua?

Katinka hymähti salavihkaa. Ahaa, tuo herra on hieman turhamainen! Hän päätti olla varovaisuuden vuoksi hyvin kohtelias.

— Mies on ylipäänsä juuri sen ikäinen, miltä hän osaa näyttää. Te näytätte olevan kahdenkymmenenyhdeksän ja kolmenkymmenenyhdeksän välimailla.

Eversti naurahti. Kas vain, pikkukissa alkaa kehrätä!

Katinka ei muuten liioitellut arvioidessaan everstin kolmenkymmenenyhdeksänvuotiaaksi. Hän oli komea, kaunis ja — poikanulkkiinsa verraten — hämmästyttävän nuorekas. Hänen oikeanpuoleista poskeaan vain rumensi kauheannäköinen arpi, sellainen, jonka räjähtävä ruuti tavallisesti aiheuttaa.

He ajoivat raitojen suojista aukeamalle. Täysikuu paistoi heitä suoraan kasvoihin, ja Radványi saattoi siis paremmin katsella Katinkaa.

— Ettehän suutu, vaikka katselen teitä näin? Olen jo kuullut teistä niin paljon...

— Ahaa! Nyt paukahtaa! ajatteli Katinka ja kysyi rohkeasti:

— Hyvääkö vai pahaa?

Eversti ei vastannut heti, vaan katseli tuota solakkaa vartaloa, joka ruhtinaallisen mukavasti nojautui vaunujen selustaan, ja noita itsetietoisia, rohkeailmeisiä tytönkasvoja. Sitten hän sanoi, aivan kuin aikomattaan:

— Ja te tahdotte uskotella minulle rakastavanne tuota maitokuonoa!

Katinka katseli häntä hämmästyneenä. Mutta eversti, joka ei vielä kertaakaan elämässään ollut saanut pidetyksi kieltään kurissa, jatkoi katkerana:

— Te näytätte olevan aivan erikoislaatuinen tyttö! Minä olin kuvitellut teidät kokonaan toisenlaiseksi... Koko olennostanne näen, että olette ylpeä ja rehellinen... — Mitenkä ylpeytenne sallii teidän mielistellä tuota maitovarsaa? Ja mitenkä soveltuu rehellisyyteenne se, että kärkytte poikani rahoja?

— Kärkyn hänen rahojaan! — Katinkasta tuntui, kuin hänen olisi täytynyt vaipua maan alle häpeästä ja harmista... Kukaan ei ollut vielä tällä tavoin puhunut hänelle... Hän tunsi, että häntä nyt oli kauheasti solvaistu... Senkötähden tuo oli käskenytkin hänet vaunuihinsa? Hän tarttui ohjaksiin ja sanoi:

— Päästäkää minut! Seisahduttakaa! En tule enää kauemmaksi!

Eversti pelästyi nyt vuorostaan.

— Minä pyydän, neiti, älkää toki...

Katinka kavahti kiivaasti seisomaan täyttä vauhtia kiitävissä vaunuissa. Eversti yritti tarttua hänen käteensä, mutta silloin hevoset pillastuivat ja alkoivat nelistää.

— Ferenc! Pidä kiinni neidistä!

Mutta kun Ferenc, renki, aikoi tarttua Katinkaan, sai hän aimo korvapuustin, ja tyttö hyppäsi maahan vaunujen kiitäessä eteenpäin.

Katinka putosi polvilleen, sen pahemmin ei hänelle käynyt. Hänen siinä katsellessaan ympärilleen ja tuumaillessaan, mihin nyt ryhtyisi, lähestyi Radványi ontuen häntä. Eversti oli myöskin hypännyt vaunuista, joita hän ei siinä sivalluksessa saanut pysähdytetyiksi, ja heittänyt ohjakset rengille.

— Te olette tosiaankin oikea hupakko, sanoi eversti.

Mutta nähtyään, että Katinka itki pelosta ja mielipahasta, alkoi hän lohdutella.

— Menkää! sanoi Katinka kyynelten lomassa. — Jättäkää minut rauhaan, niin te kuin poikannekin! Pitäkää poikanne, minä en halua kuulla mitään raakuuksia!

— Suokaa anteeksi, neiti! Huomaan, että olen puhunut tyhmyyksiä. Katsokaas, minä olen jo vieraantunut naisseurasta ja tottunut nimittelemään lasta omilla nimilläni — pardon! Puhunko kenties taas tyhmyyksiä?

Katinka lähti kylään päin, ja eversti ontua löntysteli hänen rinnallaan. Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Jos pidätte ritarillisuutena kohdella tyttöä tuolla tavoin, niin...

Eversti tuli miettiväiseksi.

— Tosiaankin, te olette oikeassa. Tunnen olevan! teille hyvityksen velassa...

Katinka silmäili häntä ylenkatseellisesti.

— Helppo on teidän puhua. Minä olen vain tyttö enkä voi taistella kanssanne, ja miestuttavani eivät ole niin hulluja, että tekisivät sen minun puolestani...

Tyttö alkoi jo kovasti miellyttää everstiä. He eivät puhuneet enää sanaakaan, ennenkuin tulivat kartanoon.

— Nyt olen kotona, sanoi Katinka hiljaa.

— Jos suvaitsette, jään odottamaan äitiänne, pyytääkseni hänelläkin anteeksi.

He istuutuivat pylväskoristeisen kuistin kivipenkille. Katinka kohteli everstiä jo hiukan sävyisämmin, sillä tämä oli nyt hänen vieraanaan.

— Ei teidän tarvitse odottaa äitiä, sanoi hän hetken kuluttua. — On kenties parempi, etten hiisku hänelle sanaakaan koko äskeisestä tapahtumasta. Yhtä asiaa pyydän teiltä kuitenkin: älkää laskeko enää poikaanne lähettyvilleni!

Eversti nousi.

— Olen todellakin pahoillani siitä, mitä äsken tapahtui, ja haluaisin mielelläni jollakin tavalla hyvittää... Nyt katselen teitä jo kokonaan toisilla silmillä, ja, uskokaa minua, olisin ylpeä, jos poikani, tultuaan mieheksi...

Herra ties', miten tämä olisi päättynyt, ellei Katinka olisi kesken kaikkea kivahtanut:

— En minä huoli teidän pojastanne! Jättäkää minut rauhaan!

(Hän oli vähällä sanoa: Suolatkaa poikanne! Tämän sanontatavan, joka oli hyvin paljon käytännössä Gyurkovicsin tyttöjen kesken, olivat he oppineet kalastajilta, jotka aina myivät torilla parhaat kalansa, mutta suolasivat huonommat.)

— Olettepa te vihoissanne!

Katinka, jonka luonne oli sellainen, että hän leppyi yhtä nopeaan kuin kiivastuikin, sai kummallisen päähänpiston. Hän ojensi everstille kätensä.

— Annan teille tilaisuuden hyvittää minut. Sanokaapa, osaatteko tanssia?

Eversti räjähti nauramaan.

— Parina viime vuotena olen tehnyt sitä vain välttämättömyyden pakosta... hovitanssiaisissa...

— Sepä hyvä! Te osaatte siis! Nähkääs, jos poikanne lakkaa seurustelemasta kanssani, alkaa koko piirikunta juoruta minusta, eikä se ole suinkaan hauskaa. He sanovat, että te olette kieltänyt häntä. Juorupuheista pääsisimme siten, että te silloin tällöin tanssisitte kanssani juhlatilaisuuksissa ja joskus kohteliaisuudesta hakkailisitte minua hieman.

Eversti nauroi taas. Hänen täytyi mielessään myöntää, että Katinka oli sangen älykäs tyttö. Hän suostui ehdotukseen.

Mutta kun Katinka yöllä makasi vuoteessaan, liikkui hänen mielessään suurenmoisia ajatuksia. Hän kutsui luokseen nuorimman sisarensa Micin, jota hän eniten rakasti, suuteli hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Ehkä sinun pikku siskostasi sittenkin tulee paronitar!

Pari päivää tämän jälkeen tärisytti ankara rumpujen pärrytys Gyurkovicsien ikkunaruutuja. Kokonainen husaarirykmentti ratsasti kylän läpi, etunenässä päällikkö uljaana ja loistavassa puvussa. Katinkan ikkunan alla hän tervehti niin juhlallisesti miekallaan, että koko rykmentti komentamatta katsoi oikealle! Katinka toi esiin hurmaavimman hymyilynsä ja nyökäytti ruhtinaallisen arvokkaasti vaaleata päätään. Mutta pikku sisarelleen hän ilmaisi tyytyväisyytensä syyksi rykmentin erinomaisen ryhdikkyyden.

Ensimmäisten piirikunnan pääkaupungissa pidettyjen tanssiaisten jälkeen kierteli merkillinen huhu ympäri lähiseutuja. Paroni Radványi kuului hakkailevan Gyurkovicsin pikku Tinkaa ja vieläpä täydessä tulihanassa.

Seuraavat tanssiaiset antoivat juoruille uutta virikettä. Mutta kun ensimmäinen lumi tuossa Liisanpäivän seutuvilla satoi, oli koko piirikunta jo niin tottunut asiaan, ettei se siitä enää piitannut.

Mutta ihan Liisanpäivänä sattui huomiotaherättävä tapahtuma. Katinkan huoneeseen pyrähti pääskynen, joka pitkällä vaelluksellaan oli muista myöhästynyt, ja tyttö, hieman taikauskoinen kun oli, helli, syötteli ja puhalteli pitkin päivää tuota vilusta värisevää linturäpelystä.

Sinä päivänä sattui eversti olemaan päivällisellä Gyurkovicsien luona ja jäätyään kahvin jälkeen kahdenkesken Katinkan kanssa saliin hyväili hänkin lintua, jota tyttö piteli käsissään, ja sanoi:

— Minä olen sentään vanha aasi, eikä totta?

— Mikä vanha te muka olette, ja miksikä olisitte aasi?

— Siksi, että minä niin sydämestäni teitä rakastan!

— Kiitos kunniasta! Minun mielestäni se ei suinkaan todista aasimaisuutta! Minäkin rakastan tätä lintua, mutta silti en ole mikään aasi!

— Mitä sanoisitte, jos kosisin teitä?

— Minuako?

— Nauratteko minut ihan hölmöksi?

— No enhän minä voi sanoa sitä enkä tätä, kun ette vielä ole kosinut!

— Olettakaamme, että olen sen jo tehnyt. Mikä on vastauksenne?

Tähän tyttö vastasi samaten kuin kaikki Gyurkovicsin tytöt olisivat vastanneet samanlaisessa tapauksessa:

— Puhukaa mammalle!

Ja niin tapahtui, että Katinka Gyurkovicsista tuli everstinrouva jo kahdeksantoistavuotiaana, ja koska hänen miehensä tuolla ylemmissä piireissä on erinomaisessa suosiossa, voi tapahtua, että hänet kahdenkymmenen vuoden ikäisenä ylennetään kenraalinrouvaksi.

TERKA.

Olen luvannut kertoa kaikkien Gyurkovicsin tyttöjen historian, mutta nyt, kun olen tullut neljänteen ja mielessäni vierittelen Terkan vaiheita, alan katua lupaustani.

Sanon heti aluksi, ettei historia neljännestä Gyurkovicsin tytöstä oikeastaan ole mikään historia. Kaksi ihmislasta rakastuu toisiinsa ja he tulevat mieheksi ja vaimoksi. Alussa vanhukset murisevat hieman, mutta suostuvat lopuksi. Siinä kaikki.

Siis jokapäiväinen, poroporvarillinen tapahtumain kulku, joka on tullut isoäitiemme, vieläpä heidänkin äitiensä osaksi. Mutta viisas mies täyttää kuitenkin toisinaan lupauksensa, ja senpätähden kerron, kaikesta huolimatta, neljännestä Gyurkovicsin tytöstä.

* * * * *

Rouva Gyurkovicsin nuorin tytär, Mici, jonka nimen eteen en vielä voi liittää »neiti»-sanaa sentähden, että hän ikäistensä tapaan vielä viettää hämärää elämää lastenkamarin syvimmässä sopukassa, ja koska Gyurkovicsin talossa käyvät vieraat eivät ole kiinnittäneet minkäänlaista virallista huomiota hänen olemassaoloonsa, — Mici, sanon, herätti kerran maailman huomiota, huomiota, johon hänellä ei ollut minkäänlaista laillista oikeutta, — siten, että hän sai luuvalon vasempaan käsivarteensa.

Micillä oli aina ollut taipumus työntää oma olemuksensa etualalle vanhempain sisartensa sarjassa, ja rouva Gyurkovics epäili sentähden alussa tuota luuvaloa. Mutta kun lääkärineuvosto oli selittänyt, ettei tämä luuvalo ollut teeskenneltyä, vaan oikeata rehellistä kipua, vei rouva Gyurkovics tyttärensä kuudeksi viikoksi Budapestiin Margit-saaren kylpylään parantumaan. Suotuisa peltosinappisato vaikutti lopullisen ratkaisevasti hänen päätökseensä.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, ja Terka Gyurkovics, naimaiässä oleva neitonen, seurasi luonnollisesti mukana.

Feri Horkay pyysi kirjeellisesti erästä pääkaupunkilaista ystäväänsä László Törökiä olemaan naisten hoivaajana, ja László Török omistautui tähän mieluisaan tehtäväänsä niin uutterasti, ettei hänestä kolmeen viikkoon näkynyt lievettäkään sisäasiainministeriössä, jossa hänellä oli ylimääräisen kopistin virka, mutta sitä enemmän hän loisti läsnäolollaan Margit-saarella.

Aamulla hän lähti saarelle höyrylaivassa, ja kun hän kaukaa näki kahden laiturin käsipuuhun kyynärpäitään nojaavan neitosen valkeat pukineet, kiroili hän säännöllisesti laivakoneen hidasta käyntiä.

Iltapäivällä he lähtivät seikkailurikkaille löytöretkille raunioiden ympärillä rehoittavaan metsistöön, jossa kukkivat pensaat varistivat valkoisen lehtisateen heidän ylitsensä.

Illalla, kun soittokunta soitteli, he kävelivät hiljaa puhellen jättiläispuiden alla. Päivän kuluessa he käväisivät kaupungissa, tuossa orvokkien ja kevään kaupungissa, jossa vieno, suloinen tuuli henkäili kaduilla.

Näiden viattomien huvittelujen seurauksena oli, että László Török vanhempi — eräs Temés-piirikunnan rikkaimpia, mutta joka tapauksessa myöskin raakaluonteisimpia tilanomistajia — kerran, luettuaan poikansa viimeksisaapuneen kirjeen, taittoi kiukkupäissään tshibukistaan [pitkävartinen turkkilainen piippu. Suom.] varren ja ärjäisi:

— Vaimo! — Kampsut kokoon! Lähden Budapestiin ja väännän niskat nurin pojaltasi!

Vaimo koetti pelästyksissään lepytellä miestään. Ja kun hän käsitti, että pojan laita oli huonosti, sai hän puolisonsa suostumaan siihen, että hänet lähetettiin Budapestiin. Poika näet ymmärsi paremmin äitinsä puhetta...

Rouva Törökin saapumisesta Budapestiin seurasi, että László lähetti kohteliaan anteeksipyyntökirjeen Gyurkovicseille eikä näyttäytynyt kolmeen päivään saarella. Mutta Terkan sydämen täyttivät synkeät aavistukset.

Neljäntenä päivänä he kohtasivat toisensa sattumalta kaupungissa. Kohtaaminen tapahtui seuraavasti: László Török oli maleksinut jo hyvän puolituntisen Faragó & K:n liikkeen edustalla, napinreiässä kukka ja savuke hampaissa.

Sinnepäin tulivat Gyurkovicsin tytöt äitinsä kanssa. He olivat olleet aamumessussa ja sen jälkeen käyneet muutamissa kauppaliikkeissä; nyt he aikoivat kotiinsa saarelle.

Molemmilla oli sininen, valkopilkkuinen kevätpuku ja valkoharsoinen hattu. Heidän käsineensäkin olivat samanlaiset, samaten rukouskirjat ja päivänvarjot. Terkan hame vain oli vaaksan verran Micin hametta pitempi.

Jo kaukana nyhjäisi nuorempi tytär sisartaan kyynärpäällä:

— Hei! Katsopas Laci Törökiä!

Äiti sanoi ankarasti:

— Ensiksikään ei hän ole mikään Laci, vaan László. Toiseksi emme ole tietävinämme hänestä. Jos hän haluaa liittyä seuraamme, tulkoon itsestään!

Terka ei puhunut mitään, mutta nuorempi tytär purskahti nauruun:

— Hän odottaa jotakuta! Totisesti, hän odottaa jotakuta!

— Älä vain puhuttele häntä! kuiskasi Terka.

Mutta Mici seisoi jo asennossa asfalttikäytävällä László Törökin edessä ja kysyi päätään käännellen kuin utelias lintu:

— Te odotatte jotakuta, eikö totta? Erästä kaunista naista — mitäh?

— Mutta Mici!

— Teatteristako — kuinkah?

Törökin täytyi nauraa.

— Tietysti minä odotan kaunista naista, mutta en kuitenkaan teatterista. Hän on tuossa myymälässä.

Terka, joka tähän asti oli pysynyt välinpitämättömänä, vieläpä nyrpeillä mielin kääntänyt päänsä puolittain toisaallekin, sanoi nyt rauhallisesti äidilleen:

— Minun täytyy ostaa vielä pari metriä lievenauhaa.

Naiset tarvitsevat aina lievenauhaa. — He menivät myymälään, ja sill'aikaa kuin Mici iloisesti jutteli Törökin kanssa ovella ja äiti ryhtyi neuvotteluihin kauppiaan kanssa, vaani Terka tummilla silmillään ympäri huonetta myymälän pöytään nojaten.

Hän löysi sen, ketä etsi: Törökin kauniin naisen. Harmaahiuksinen, hymyilevä muori istui nojatuolissa, ja kolme kauppapalvelijaa laahasi hänen nähtävikseen kankaita. He olivat rakentaneet hänen eteensä jo kokonaisen tornin aukikierretyistä kangaspakoista.

Mici kohautti täydellisesti pettyneenä olkapäitään, mutta Terkan katse kirkastui, ja hänen suupieliinsä ilmaantui suloinen hymy.

Török esitteli heidät toisilleen:

— Äitini...

Terka Gyurkovics sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan, ääni ikäänkuin takertui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi äkkiä, vieläpä suutelikin pari kertaa tuon vanhan naisen kättä, jota hansikas peitti; sitten hän, pelästyen omaa rohkeuttaan, kääntyi pois.

Molemmat äidit puristivat toistensa kättä, rouva Török ystävällisesti, rouva Gyurkovics kunnioittavasti kumartaen. (Sanotaan, että kahdesta äidistä tytön äiti aina kumartaa syvempään.)

Törökin äiti sanoi, että hän tahtoi yllättää naimisissa olevaa tytärtään kesäpuvulla. Sen piti olla muodikas, mutta ei silmäänpistävä, hieno, mutta halpa.

Sill'aikaa kuin äidit yhteisvoimin hommailivat kankaan valinnassa, puhelivat nuoret keskenään ovella.

— Mutta miksi ette enää ollenkaan ole tullut saarelle? kysyi Mici Törökiltä.

Terka sanoa tokaisi yli olkansa:

— No mutta Mici! Emmehän voi laahata herra Törökiä väkisin saarelle!

Hän korosti erityisesti _herra_-sanaa.

— Olenko taas tullut herraksi? kysyi Török moittivasti. Sitten hän heti lisäsi katkerasti: — Todellakin, Terka, te olette usein hyvin kummallinen!

Terka hymyili hänkin katkerasti:

— Minäkö kummallinen? No hyvä, siis minä se olenkin kummallinen!

Mici mitteli heitä katseellaan.

— Joko taas riitelette?

Äidit olivat tällä välin myllänneet ylösalaisin koko kesäkangasvaraston, mutta lopuksi he, havaittuaan, ettei yksikään kankaista vastannut heidän makuaan, ostamatta mitään tapsuttelivat myymälästä ulos. Onneksi rouva Gyurkovics, jolla oli suuri kokemus kaikenlaisissa ostotoimissa, tiesi erään myymälän, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta.

He suuntasivat kulkunsa erääseen keskikaupungin liikkeeseen.

Sillä välin kuin äidit taas ladottivat eteensä kesäkangaspyramideja, kävelivät nuoret ulkona asfalttikäytävällä.