Part 7

— Saattaa niinkin olla, mutta minä en ainakaan kadehdi, sanoi Gyurka epäitsekkäästi. — Raha on hyvä olemassa, mutta ellei sitä ole, niin välipä sillä! Kun vain on sen verran, että saa päivällisensä ja voi sytyttää sikarin syötyään... Mitä hyötyä minulla siitä olisi, jos pöytälaatikossani olisi tuhannen syömätöntä päivällistä ja peittämätöntä sikaria vielä sitäkin paitsi? Lisäksi en voisi sietää, että viisaalla miehellä olisi sekainen vastenmielinen rouva...

— Onko Marta Krumpholcz sitten vastenmielinen? kysyi tyttö.

— On, sanoi Gyurka ja väänsi samalla kasvojansa.

Gyurkasta tuntui nyt siltä, että hänen täytyisi sanoa jokin miellyttävä kohteliaisuus kunnon rouvalle, joka niin hartaasti oli häntä kuunnekut.

— Jos Marta olisi sekainen kuin te, jalosukuinen rouvani, silloin olisi hänellä paljon oikein kunnollisia kosijoita, vaikka hän olisi köyhäkin kuin kirkon hiiri...

Sitten hän juonnutti kasvoilleen nöyrästi ihailevan ilmeen ja lisäsi:

— Sanokaa, rouvani, missä kutsuissa te tavallisesti käytte? Tahtoisin niin kernaasti teidät vielä jossakin tavata, sillä tänne en enää koskaan tahdo tulla...

Neiti Marta tarkasteli tutkivasti Gyurkaa. Entäpä jos tuo mies ei sittenkään ole humalassa? Jos hän tietääkin, ketä hän puhuttelee?

Entä jos koko juttu onkin pirullisen kavalasti punottu sotajuoni Krumpholczien miljoonia vastaan?

Mutta ei sittenkään! Ei tarvinnut muuta kuin katsoa häntä silmiin, niin jo kaikki epäilykset haihtuivat.

Martan mielen täytti omituinen katkeruus, mutta samalla hyväili hänen sydänalaansa miellyttävä tunne. Ensi kerran puhui joku hänelle noin raa'asti, mutta ensi kerran tunnusti myöskin joku pitävänsä hänestä epäitsekkäästi hänen oman itsensä tähden. Krumpholczien veri kuohahti hänessä, mutta hänen naisellinen itsetuntonsa sai hänessä vallan.

Ja kuitenkin: jos hän olisi paremmin tuntenut Gyurkan, ei hän olisi vähääkään iloinnut hänen kohteliaisuuksistaan. Nuoriherra kuului niihin, joiden esteettisen tunnon viini kokonaan hämärtää. Sumuisena tuntui hänestä jokainen nainen sievältä ja miellyttävältä. Vanhoja torimatamejakin, jotka aikaisin aamusella riensivät toimiinsa, hän ylisti jumalaisiksi. Sanon vielä enemmän: sellaisessa tilassa vaikutti pelkkä käsite »nainen» hänen mieleensä voimakkaan suggeroivasti. Hänelle sattui kerrankin, että hän Aequator-kahvilassa taputti isännän parrakasta poskea, kun tämä oli asettunut hetkeksi poistuneen kassaneidin paikalle, ja sanoi ihailevasti: — Miten ihmeen kaunis te olette tänään, pikku enkelini!

Ehkäpä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti kertoa, miten Gyurka erosi Krumpholczien vieraanvaraisesta perheestä ja miten hän Sándorkan käsipuolessa kulkien lopulta pääsi kotiin. Riittää, kun kerron tämän käynnin seurauksista. Ensiksikin Marta antoi veljensä ymmärtää, ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos veli tilaisuuden tullen kutsuisi Gyurkan heidän maatilalleen metsästämään. »Hän ei ole mikään epämiellyttävä mies, eikä häntä voi aasiksi väittää...» (Tämä oli suurin kiitos, minkä kukaan oli Martalta koskaan saanut.) Käynnin toisena seurauksena oli pitkä keskustelu rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa välillä, keskustelu, josta tähän lainaan muutamia otteita. Kas tässä:

— Minä olen kaiken elämäni ajan ollut kunniallinen ja jumalaapelkäävä nainen, ja kuitenkin on elämäni ollut huolta ja murhetta, hamasta siitä asti, kun voin muistaa. Aluksi oli minun vaikea tottua siihen, sillä niin kauan kuin isäsi oli elossa, tunsin murheet vain toisten kertomista... Isäsi hemmotteli minua niinkuin prinsessaa; hän oli paras mies koko maailmassa... Mutta siitä pitäen kuin jouduin leskeksi, on minun itse täytynyt valvoa kaikkia teitä... Sillä hän, joka meni onnellisemmille maille, jätti tilan varsin alakuntoisena jälkeensä... Miten itkinkään minä monesti yökaudet ja huokailin huolissani, kun hän kiinnitti uuden lainan maatilaamme! Kirottu korttipeli hävitti meiltä perheonnen. Vasta siitä päivin olen jälleen elänyt rauhassa, kun olen saanut koko maatilan hoidon omiin käsiini... Totta kylläkin on elämäni sen jälkeen ollut alinomaista lietsuamista. Kohtaloni on kovin vaikea, sillä kukaan ei minua auta ja ympärilläni on ainoastaan kateellisia ja pahansuopia ihmisiä. Mutta en minä silti ole työskennellyt turhaan, sillä voin ylpeillä siitä, että koko piirikunnassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei mitä suurimmalla kunnioituksella mainitsisi nimeäni. Ja se tekee ihmiselle hyvää... Nyt minä jo olen vanha ihminen ja tiedän, mikä minun ikääni tulee... Toiset naiset elävät vielä minun iälläni suuressa maailmassa. Ajattele vain rouva Elefántovicsia! Hän on kolme vuotta minua vanhempi, mutta hän hyppää sittenkin vielä tanssiaisissa... Mutta hänellä on kasvot puuterissa ja tekohampaat suussa. Minulla on kaikki omani vielä tallella, sillä minä en koskaan ole käyttänyt kaunistuskeinoja ja olisin kernaammin kuollut kuin puuteroinut kasvojani... Sinun isäsi ei juuri ymmärtänyt leikkiä, ja kun minä menin tanssiaisiin, pyyhki hän aina takkinsa hihaan poskiani, ja jos hihaan tarttui puuterijauhoa, sain minä siitä aika sapiskat... Minun ihoni kaunistuskeinona on aina ollut raitis vesi. Viime kerrallakin sanoi minulle maaherra: »Teidän jalosukuisuutenne on alati vain nuoria tyttöjä kauniimpi.» Enkä minä koskaan osta kolmea floriinia kalliimpaa hattua. Monikin rouva maksan neljäkymmentä pariisilaisesta hatusta, joka on päässä niinkuin mikäkin hyasintti-istutus jauhosäkin päällä. Mutta minä en pukeudu sellaisiin, minä olen jo vanha ihminen ja tiedän mikä on aistikasta...

Ja tämä oli vasta hänen puheensa johdanto... Kunnioitettava lukijani ei voi edes aavistakaan, mihin se lopulta tähtäsi, eikä ole kummaa, ettei Gyurkakaan voinut sitä aavistaa.

Hänen jalosukuisuutensa lopetti elämäkertansa ja rohkealla käänteellä tarrautui kiinni Gyurkan elämään. Hän kosketteli vanhempien ja lasten välisiä suhteita ja tapahtumia, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ja muuttuivat sitäkin epämiellyttävämmiksi, kun rouva Gyurkovics näki ne syyttäjän pimeässä valaistuksessa. Loihdittuaan Gyurkan silmien nähtäviksi maailman kauheimman tappelupukarin kuvan salli hän hänen hiukan epätoivossaan huoata; sitten hän kuvaili hänelle loistavan helein värein kultaisen pelastuksen tien.

— Ota puolisoksesi Marta Krumpholcz! Saat miljoonan... Ajattele: miljoonan! Sinusta tulee kunniakas mies, seuramies ja suuri herra... Annat valita itsesi valtiopäiville, nimitytät itsesi maaherraksi... Sillä Gyurkovics, jolla on miljoonan omaisuus, voi tehdä mitä ikinä tahtoo. Kaikkea! Ettäkö Marta ei ole kaunis? Mitä on kauneus? Ei mitään! Se on hulluutta! Sulaa järjettömyyttä! Typeryyttä! Ja sitäpaitsi...

Gyurka ei itsekään oikein tietänyt, mitä oli vastannut äidilleen. Jotakin sellaista oli hän sanonut kuin: hyvä on, no saadaanhan nähdä, ehkä... Jotakin hän kuitenkin varmasti lupasi: vastaanottaa Krumpholczien kutsun ja lähteä heidän maatilalleen metsästämään.

Kun hän palasi asuntoonsa Realtanoda-kadulle, odotti häntä siellä kirje. Bajnasta se oli tullut. Tuntematon naisen käsi oli kirjoittanut osoitteen kauniilla, helmenpyöreillä kirjaimilla.

»Rakas Gyurka-herra! Kaksi kuukautta olen minä aikonut kirjoittaa teille, mutta nyt olen päätynyt siihen, että minun sittenkin täytyy kirjoittaa. Muistatteko te enää pientä Anikóta, joka leikki kanssanne metsässä ja jota Csincsák iski puukolla? Kun te, Gyurka-herra, lähditte täältä, sanoitte te minulle, etten minä saa mennä kenellekään, en edes Serbian kuninkaalle, ja että minun pitäisi oppia hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, kelvatakseni teille. Siitä on jo kuusi vuotta kulunut. Serbian kuningas ei ole käynyt minua pyytämässä, mutta kyllä moni muu.

Mutta minä en mene talonpojalle enkä käsityöläiselle. Minä olen jo kahdenkolmattavuotias. Kaikki entiset tyttöystäväni ovat jo naimisissa ja pilkkaavat minua ylioppilaan leskeksi. Vähät minä siitä muuten välittäisin, mutta minä pelkään kovin vanhentuvan!, jos vielä kauan odottelen, ja sitten en minä enää kelpaakaan teille. En minä nytkään enää ole se, mikä olin kaksi vuotta sitten. Mutta kyllä minä olisin tämän kirjeeni jättänyt kirjoittamatta, ellei isäni olisi joutunut pulaan. Kapakka käy huonosti, ja uudeltavuodelta on vuokraoikeus ummessa. En tiedä mikä meidät sitten perii. — Vanha Csincsák on minua jälleen pyytänyt nuoremmalle pojalleen, joka juuri pääsee sotapalveluksestaan. En minä missään tapauksessa mene hänelle. Hyvä olisi kuitenkin, jos kirjoittaisitte minulle kirjeen, rakas Gyurka-herra. Vain pari riviä, jotka sitten näyttäisin isälle, niin että hän jättäisi minut Csincsákista rauhaan. Isä juo päivät pääksytysten ja sanoo, että minä olen kaiken surkeuden alkusyy. Minä!

— Antakaa anteeksi, jos tämä on teille epämiellyttävää, mutta kirjoittakaa pari sanaa. Minä olen aina teidän uskollinen ja nöyrin palvelijanne: Anikó Jazomirovics. Jälkikirjoitus! Käsialani on muulloin paljon kauniimpi, mutta nyt vapisee käteni.»

Gyurka luki kirjeen, sitten hän vihelsi puoliääneen. Kauan aikaa hän käveli edestakaisin huoneessaan pudistaen päätään ja näpsäytellen sormiaan. Vähän päästä tunki hänen suustaan hiljainen voihke: jui — jui — jui! Aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, lopuksi hurjana huutona. Vihdoin hän heittäytyi sohvalleen ja sanoi: Hyi! ja vaipui syviin mietteisiin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän vapaasti saanut valita joko hirsipuun tai mestauskoneen.

MYÖTÄJÄISIÄ TAKAA-AJAMASSA.

Hiukan häveten täytyy minun mainita, että Gyurka Gyurkovics vielä ennen joulua lähti Krumpholczien bajnalaiselle maatilalle.

Jänikset antoivat hänelle otollisen tekosyyn matkan tekoon. Oikeastaan ei metsästys kuitenkaan tarkoittanut pitkäkorvia, vaan Martan miljoonia. Gyurka oli samoihin aikoihin huomannut, että »miljoona»-sanalla aivan kuin »rakkaus»-sanallakin on kaksinainen merkitys. Tietämätön puhuu niistä niinkuin pilvestä tai sumusta. Sanan merkityksestä perillepäässeestä sitä vastoin, joka elää sen kiehtovassa pyörteessä, on tämä sana niin paljon merkitsevä, niin syvästi mielenkiintoinen, niin valtavan salaperäisesti soiva kuin — keskiyön messun urkusävelet. Nuori mies käveli usein edestakaisin huoneessaan ja toisti ääneen tuota kummaa sanaa. Miljoona! Miljoona! Aluksi se jätti hänet aivan kylmäksi. Hänestä tuntui se suorastaan naurettavalta. Se maistui niinkuin hapan viini, ja hänen kasvonsa vääntyivät sitä ajatellessa... Oliko se tosiaankin viiniä? Hän joi enemmän ja tunsi päätään huimaavan. No, no — ei se ole niinkään huonoa viiniä! Ja lopulta hänen täytyi tunnustaa: hän ei koskaan ollut maistanut niin erinomaista viiniä!

Sattui silloin useinkin, että Gyurka kaivoi esiin paperiarkin ja ryhtyi laskemaan. Miljoonan vuotuinen korko on neljäkymmentätuhatta floriinia. Mahtaisikohan tuo oikein riittää yksinkertaiseen, mutta hienoon talonpitoon? Yksinkertaiseen, mutta hienoon talonpitoon kuuluu: pieni budapestiläinen palatsi, kahdeksan palvelijaa, nimittäin: portinvartija, kamaripalvelija, metsästäjä, ajuri, tallirenki, kamarineitsyt, keittäjä, keittiöpalvelijatar, — kuusi hevosta, niistä pari jalorotuista vaunuhevosta, — teatteriaitio, — kasinon jäsenkortti y.m.m.... Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän läpäise neljälläkymmenellätuhannella floriinilla. Ja kuitenkin oli hän laskenut ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat! Nojaten päänsä käsiensä varaan vaipui hän synkkiin mietteisiin. Ensi kerran elämässä kiusasivat häntä vakavat rahahuolet. Sanalla sanoen: miljoona tuotti Gyurkalle jo edeltäpäin ankaraa päänvaivaa. Kun hän niin kuvitteli tulevaa elämäänsä, unohtamatta edes sellaisia yksityisseikkoja kuin palvelijoiden livreepukuja ja valjaiden silauksia, ei hän, kumma kyllä, vähääkään muistanut miljoonan vastenmielistä peräkaneettia, kauheata vanhaapiikaa, Marta Krumpholczia.

Gyurka lähti siis kaikesta huolimatta bajnalaiselle maatilalle valloittamaan kultalipasta. Sándor seurasi veljeään hänen Argonauta-retkelleen. Heillä oli kummallakin yllään aivan moitteeton metsästyspuku. Pyssyt oli heillä myöskin matkassaan. Mutta maatilan jänikset katselivat huolettoman iloisina linnaa kohti ajavia vaunuja, jota vastoin vanhan Krumpholczin tulen- ja tiirikankestävä kassakaappi vapisi pelosta.

Neiti Marta vastaanotti vieraansa verraten sekavin tuntein. Osaksi hän pelkäsi ratkaisevaa hetkeä, osaksi hän oli hyvin utelias näkemään, minkälainen Gyurka oli. Hän ei ollut rakastunut, pikemminkin olivat hänen tunteensa äidillisiä. Siitä hän oli aivan selvillä, ettei Gyurka suinkaan vastannut hänen ihannettaan. Hän teki korskean ja itsevaltiaan vaikutuksen. Nähtävästi oli hänkin peluri.

Kun he sitten istuivat salissa vastakkain, valtasi tytön kauhea pelko. — Hyvä jumala, ajatteli hän itsekseen, — täytyykö minun todella mennä miehelään? Miehelle, jolla on viikset, joka tupakoi ja joka, milloin vain tahtoo, saa suudella minua? Tämä ajatus tuntui hänestä hyvin oudolta, ja nyt hän jo toivoi Gyurkan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Minä en rakasta äkkinäisiä käänteitä ja sen vuoksi kerron jo edeltäpäin, että uljaat argonautit kärsivät surkean haaksirikon. Jo heti ensimmäisenä iltana.

Illallisen jälkeen neiti sanoi tarjoilijattarelle:

— Sanokaa Nina-neidille, että me juomme salissa...

Kun he tulivat saliin, odotti Nina-neiti heitä teepöydän ääressä.

— Ka kun onkin soma! sanoi Sándorka itsekseen.

Gyurka ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä.

Anikó...

Se oli hän. Hän seisoi siinä vaatimattomana niinkuin palvelijatar. Hänen yllään oli musta hame ja edessä valkea esiliina. Varmastikin hän tiesi, että Gyurka oli linnassa, sillä hän ei näyttänyt hämmästyneeltä.

Rauhallisesti ja taitavasti hän palveli seuruetta, ainoastaan silloin vavahti hänen kätensä hiukan, kun hän ojensi Gyurkalle teekupin. Gyurka ei rohjennut nostaa katsettaan tyttöön, mutta Sándorka, joka ei tietänyt, että kaunis neitonen oli heidän muinoinen leikkitoverinsa, katseli häntä ihaillen.

— Omituista! ajatteli hän itsekseen. — Vasta olivat hänen kasvonsa tulipunaiset ja nyt ne ovat lumivalkeat!

Kun tyttö laski teekupin Gyurkan edessä olevalle pienelle pöydälle, kilahti lusikka lautasen reunaan.

— Älkää olko niin taitamaton, sanoi hänelle Marta.

Neiti Martasta saattoi nähdä, että hän ei voinut sietää Anikóta. Hän vihasi häntä, niinkuin vihaavat rikkaat, rumat tytöt köyhiä ja kauniita tyttöjä. Anikón kauneus häntä suorastaan hämäsi. Kun tyttö hiukan myöhemmin poistui, sanoi talon neiti äidilleen:

— Huomasitko miten hän jälleen oli laittanut tukkansa? Se oli niinkuin kreivittärellä ainakin.

Vanha rouva Krumpholcz oli hyväsydäminen nainen, joka ei yhtynyt tyttärensä hermostuneeseen vastenmielisyyden tunteeseen.

— Nina on hyvin reipas tyttö...

— Naurettavan keikaileva!

Sándorka, jota kaunis tyttö kovin miellytti, uskalsi tehdä aran kysymyksen:

— Onko hän kamarineitsyt?

— Ei, sanoi vanha rouva. — Nina on ompelijatar... Hän neuloo Martan myötäjäisiä ja auttaa lomassa talousaskareissa...

Myötäjäisiä mainittaessa Marta sävähti tulipunaiseksi ja loi äitiinsä varoittavan silmäyksen. Mutta rouva ei ollut sitä huomaavinaan, vaan jatkoi keskustelua.

— Hän on jo ollut meillä kuukauden päivät. Minä pidän hänestä paljon, sillä hän on siisti ja ahkera tyttö... Mutta hänen isänsä on suuri lurjus.

Hän keskeytti puheensa, sillä Anikó palasi takaisin tuoden lautasella muutamia sitruunaviipaleita.

Gyurka uskalsi nyt varkain katsella häntä. Tyttö oli sitten viime näkemän huomattavasti kaunistunut. Hän oli surumielisen näköinen, ja hänen silmissään oli oudon syvä ilme. Hänen suunsa oli kuin kypsä kirsikka, ja hänen vartensa oli täyteläinen, voimakas ja kuitenkin tyttömäisen hento, suorastaan ihana. Hänen käyntinsä oli sulava ja ylhäinen niinkuin useimpien eteläslaavittarien ainakin.

— Nyt voitte jo mennä levolle, sanoi Marta, joka vaistomaisesti tunsi, että kauniin tytön rinnalla hänen omat puutteensa pistivät väkevämmin silmään. Mutta Anikón poistuttua tuntui pojista siltä kuin olisi huone samassa pimennyt. Isäntä, varmaankin sytyttääkseen edes yhden kynttilän valaisemaan, kertoi heille elämäntarinansa. Hän kertoi mielellään, miten hänen rakennushommistaan oli miljoona karttunut ja antoi itse puolestaan kertomukselleen suuren moraalisen arvon. Hän ylpeili erikoisesti siitä, että hänen isänsä oli ollut halonhakkaaja Pozsonyssa. Hän mainitsi sen sellaisella äänellä, että jokainen jonka isä oli sattumalta maaherra tai ministeri, häpesi itseään.

Kun molemmat Gyurkovicsin pojat vihdoinkin pääsivät lähtemään huoneeseensa, laskeutui Sándorka, joka oli hyvin väsynyt, heti levolle, mutta Gyurka ei käynyt edes riisumaankaan itseään.

— Miksi et tule nukkumaan? kysyi nuorempi.

— Minä tahdon ensin puhutella erästä ihmistä, sanoi Gyurka.

Sándor katsoi veljeään hämmästyneenä.

— Älä vain rupea hulluttelemaan!

— Ole vaiti ja nuku, tiuskaisi Gyurka.

Hän meni eteiseen. Anikón kanssa hän tahtoi puhua. Hänestä tuntui, ettei hän saa unenpäästä kiinni, ennenkuin on saanut välinsä hänen kanssaan selviksi. Mikä merkitsee: hän huomasi kohdelleensa tyttöraukkaa kelvottomasti. Hän ei ollut vielä edes vastannut hänen kirjeeseensä. Nyt hän kuitenkin tahtoi selvittää välinsä. Hän tahtoi sanoa hänelle — mitä hän tahtoikaan sanoa hänelle? Sitä hän ei itse vielä varmasti tietänyt; hän tiesi vain sen, että hänen välttämättä täytyi puhutella häntä.

Kuulumattomin askelin hän hiipi pitkän, puolihämärän käytävän päähän ja tarkasti toista valkeata ovea toisensa jälkeen. Mikä niistä mahtoikaan viedä Anikón huoneeseen? Olisi koko kolkko juttu, jos hän arvaamatta avaisikin Martan oven... Huh!

Onni auttoi häntä. Käytävän päässä aukeni samassa ovi, ja Gyurka ehti juuri parhaiksi piiloutua ikkunapielen taakse, kun Marta-neiti astui eteiseen. Marta koputti viereiselle ovelle, raotti sitä hiukan ja sanoi puoliääneen:

— Nina, älkää nukkuko liian kauan... Herrat lähtevät jo viideltä metsälle.

— En, neiti, vastasi Anikó huoneestaan.

Marta poistui jälleen, ja Gyurka hiipi ovelle. Hän odotti kotvan ja koputti sitten aivan hiljaa.

— Kuka siellä? kysyi sisältä uninen ääni. Seuraavalla koputuksella ovi avautui raolleen.

— Kuka siellä?

— Anikó, oletko sinä yksin? kysyi hän kuiskaten.

— Jessus Maaria, Gyurka-herra!

Nuori herra pujahti sukkelasti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Tyttö oli todellakin yksin. Nähtävästi oli hän juuri maatamenoaikeissa, sillä hän oli hajoittanut tukkansa.

— Anikó, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

— Gyurka-herra! Gyurka-herra! toisti tyttö puoliääneen.

— Anikó, sitä minä tahdoin sinulta kysyä, että — (niin mitä tahtoikaan hän kysyä häneltä?) — että oletko sinä minulle vihainen?

— En ole vihainen, Gyurka-herra. Mutta nyt teidän täytyy mennä!

— Etkö tosiaan ole minulle vihainen?

— En ole, sillä nyt minä jo tiedän, että koko juttu oli järjetön... Ei siinä ollut mitään totista tarkoitusta, Gyurka-herra! Minä tiedän, että nuoret herrat saavat leikitellä sellaisilla asioilla, mutta tytöt eivät saa heidän pilaansa ottaa totena... Koskihan minuun hiukan, kun ette tänään ollut minua tuntevinanne, mutta en minä silti ole vihainen... Mutta menkää nyt jo, Gyurka-herra!

— Anikó, sinä luulet minua huonoksi ihmiseksi, sanoi Gyurka synkistyen.

— Miten voitte sellaista sanoa! kauhistui tyttö. — Sellaista herraa — minä —?! Kyllä minä tiedän, että koko juttu oli sulaa hulluutta. Minun isäni on juopporalli kapakoitsija ja minä köyhä ja tyhmä tyttö... Herran nimessä, en minä ole vihainen!

— Miten sinun nyt käy, Anikó?

— Älkää minusta huolehtiko, Gyurka-herra. Minä osaan tehdä työtä, osaan neuloa ja yhtä ja toista muutakin...

Tyttö sanoi tämän hyvin päättäväisesti. Mutta sitten hän vaikeni ja taisteluaan hyvän aikaa kyyneltään vastaan hän joutui lopulta mielenliikutuksen valtaan ja purskahti katkeraan itkuun.

Gyurkalla oli vielä silloin verraten vähän kokemusta naisten käsittelyssä, ja hän joutui aluksi ymmälleen nähdessään kyynelet. Mutta hänen terve vaistonsa osoitti hänelle kuitenkin pian sen tien, jota parempaa ei vieläkään tunneta itkevää naista lohduteltaessa. Hän painoi Anikón hellästi rintaansa vasten ja suuteli häntä.

— Älä itke, Anikó, säästä kyynelesi!

— Menkää jo, Gyurka-herra! Jättäkää minut! nyyhki tyttö henkeään vetäen, mutta kietoutui samalla häneen niin lujasti, ettei nuori mies olisi hänestä päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.

Ei ollut enää Anikón sydämessä mielenkatkeruuden rahtuakaan. Niin hän itki, kuin olisi tahtonut sulaa kyyneliinsä, mutta samalla hän oli sanomattoman onnellinen. Niin huikaisevan onnellinen hän oli Gyurkan sylissä, ettei sellainen onnentunne koskaan, edes unissakaan, valtaa teitä, te raukat Pestin herrasnaiset.

Ihmeellistä, miten pelkkä kosketus voi kokonaan muuttaa rakastavan naisen ajatuksenjuoksun. Anikókin unohti samassa johdonmukaisuuden alkeellisimmatkin säännöt, ja ilman mitään ylimenoa hän sanoi Gyurkalle:

— Eikö totta, te rakastatte minua sentään vielä hiukan?

En tiedä, mitä Gyurka olisi tähän vastannut, ellei samassa olisi kuulunut ovelta ankara koputus. Käytävästä huusi Marta-neiti.

— Nina, onko joku luonanne? kysyi hän ääntään korostaen.

Gyurka ja Anikó katselivat toisiaan kauhistuneina. Nuori herra sammutti samassa kynttilän. Mutta jo seuraavana silmänräpäyksenä hän katui äkkipikaista tekoaan.

— Nina, miksi sammutatte kynttilän? Miksi ei Nina vastaa?

— Nyt jouduimme kiikkiin! murisi Gyurka.

— Voi hyvä Jumala! huokaili Anikó.

— Pelasta nahkasi! ajatteli Gyurka itsekseen.

Hän kohotti kätensä varoittaen tytölle ja hiipi ikkunan luo. Onneksi siinä ei ollut rautaristikkoa... Silmänräpäyksessä oli hän avannut sen, sitten hän nousi ikkunapenkille laskeutuakseen puutarhaan. Hypätessä tuntui hänestä siltä, kuin olisi huoneen ovi auennut ja sisään olisi astunut nainen, joka samassa vetäytyi pelästyneenä takaisin, mutta sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, vaan juoksi päättömästi pitkin puutarhan hiekkakäytävää.

Pian löysi hän vierashuoneen ikkunan. Pitkän aikaa täytyi hänen koputtaa, ennenkuin Sándorka heräsi. Ikkuna avattiin, ja Gyurka kiipesi notkeana kuin voimistelutaituri huoneeseen.

— Höh, mistä sinä tulet? kummasteli Sándor.

— Kävelin hiukan puutarhassa, vastasi Gyurka viattoman näköisenä.

— Niinkö?

Sándorkan silmistä karisivat samassa unet. Uteliaana ja epäluuloisena hän katseli veljeään, mutta tämä ei lainkaan näyttänyt olevan juttutuulella, vaan alkoi riisuutua näköjään huolettomana, niinkuin ainakin. Tuskin oli hän heittänyt takkinsa yltään, kun hän sen puki päälleen jälleen. — Mitenkä Anikón käy? Entä jos ne sittenkin ovat huomanneet jotakin?

Varovasti hän avasi oven ja kuulosteli. Käytävän äärimmäisestä päästä hän todellakin kuuli askelia ja sekavaa puhetta... Kolme, neljä ihmistä keskusteli siellä, miesten ja naisten äänet sekaantuivat toisiinsa, vihastuneina ja rumasti rääkyen.

— Kuka se oli? Kuka?

— Sanokaa heti!

— Eikö Nina kuule? Ettekö kuule?

— Se oli varmasti mies! Minä näin!

— Mieskö?! Minun talossani!

— Minä näin! Se hyppäsi ikkunasta!

— Kuka se oli? Sanokaa heti!

Eräs ääni kaikui ylinnä, ja miesten ja naisten äänet säestivät ärheänä ja vihaisena huutona:

— Korjatkaa heti luunne! Pois talosta! Yks'kaks'! Ulos!

Kaikki tämä sanottiin (nähtävästikin vieraitten tähden) pikemmin käärmeen sähinällä kuin ihmisten äänellä.

Gyurka seisoi liikkumatta ovellaan. Hän nojasi rennosti kalpeat kasvonsa oven pihtipieleen. Sándorkaan vaikutti veljen omituinen käytös sen, että hän ponnahti vuoteeltaan ja alkoi nopeasti pukeutua. Hän ei ymmärtänyt vähääkään koko jupakasta, mutta sen hän ymmärsi, että jotakin kauheaa oli tekeillä.

Nyt ilmaantui surullinen hahmo eteiseen. Hän kulki pää syvään kumarassa, pieni nyytti kainalossa. Hänen poistuvia askeliaan seurasi kostonhimoisten peikkojen sähisevä huuto:

— Korjatkaa luunne! Ulos talosta! Hinaus, wenn ich sag'!

Nyt hän ehti Gyurkovicsien ovelle. Silloin Gyurka avasi oven ja astui eteiseen.

— Älkää sättikö tyttöä!

Sähisevien peikkojen joukossa vetäytyivät peikottaret samassa pelästyneinä peikkojen selkien taakse. Heillä oli syytäkin siihen, sillä he olivat kauhistuttavia öisissä pukimissaan.

Sitten Gyurka tarttui onnetonta Anikóta kädestä.