Part 8

— Tule, Anikó, minä vien sinut pois täältä...

Hän ojensi hänelle käsipuolensa, ja sanaakaan sanomatta he laskeutuivat portaita. Krumpholczit seisoivat kivettyneinä eteisen päässä. Vaikka Sándorka nyt älysi koko jutusta vielä entistä vähemmän, teki hän kuitenkin heti johtopäätöksensä. Hän ei seurannut veljeään veljenrakkaudesta, vaan pikemminkin ryöväriyhteistunnon kehoittamana. Hän otti mukaansa omansa ja Gyurkan talvipalttoon. Sitten hän kumarsi Krumpholczeille ja sanoi ylhäisesti vain:

— Suutelen käsiänne.

HÄVÄISTYSJUTTU.

Rakastettava lukijani, oletko koskaan nähnyt keskellä valtamerta yksinäistä karia, joka uhmaavan ylhäisesti halveksii hurjimpienkin hyökyaaltojen rousketta? Ellet ole nähnyt, pyydän sinua luomaan vilkaisevan silmäyksen Gyurkovicsien linnan ruokailuhuoneeseen. On tammikuun kuudes, kolmen kuninkaan päivä. [Unkarinkielinen muoto _vizkereszt_ merkitsee sananmukaisesti: vesiristi. Juhlaa vietetään muistoksi kolmen itämaisen kuninkaan saapumisesta Betlehemiin. Tästä päivästä alkaa myöskin karnevaali, joka jatkuu lakkaamattomana huvittelujen pyörteenä paaston alkuun asti, helmikuun 19 päivään.]

Gyurka istuu suurella sohvalla. Liikkumattomana, mykkänä ja muodoltaan kovana kuin kivipaasi. Siinä hän kuitenkin erosi tavallisista kareista, että hänellä oli sytytetty savuke hampaittensa välissä. Hänen ympärillään kohajaa myrskyn pieksemä valtameri kaameaa ryskettä pitäen. Laineitten joukossa tunnemme hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovicsin, Gyurkan neljä veljeä, kuusi sisarta ja neljä lankoa. (Gyurkovicsin tytöt ovat kaikki muut läsnä paitsi rouva Katinka, mutta häntä odotetaan joka hetki miehineen tulevaksi.)

Täsmälleen kello kolmelta oli Gyurka sanonut viimeisen sanansa. Juodessaan mustaa kahviaan sytytti hän sikarinsa ja sanoi:

— Rakkaani, minä ilmoitan teille, että aion mennä naimisiin Anikó Jazomirovicsin kanssa.

Muuta ei hän sanonut. Ja sen jälkeen oli kello jo lyönyt viisi. Perhe puhui keho kolmesta viiteen. Sinä aikana he puhuivat kaikki yhteen ääneen, eikä heistä kolmea vähempi ryhmä koskaan puhunut yhtä haavaa... Tietenkään eivät herrat saaneet kertaakaan sananvuoroa. Sanoinko sananvuoroa? Jos voi puhumiseksi mainita sitä kaakatusta, jonka aikaansaa viisi kuusi yht'aikaa huutavaa, parkuvaa, hysteerisesti nyyhkivää, jalkojaan polkevaa, uhkaavasti komentelevaa ja pilkallisesti hohottavaa naista; silloin he puhuivat. Kaikkein tottuneinkaan valtiopäiväkertoja ei olisi kyennyt erottamaan ainoatakaan järkevää sanaa tai selvästi kuultavaa lausetta koko jupakasta. Ainoastaan yksityisiä huudahduksia saattoi ymmärtää, ja nekin olivat pilkallisia, kopeita ja loukkaavia.

En vähääkään valehtele sanoessani, että naiset tyhjensivät rakkaan magyarikielemme kunnianloukkausjutuissa tavattavan sanavaraston hamasta puhvelista murtovarkaaseen asti. Mutta Gyurkan ruumiillinen hyvinvointi ei vähääkään tästä kaikesta kärsinyt. Rouva Gyurkovics sanoi, että sellainen kuulumattoman kiittämätön poika olisi suorastaan muitta mutkitta ammuttava, mutta hänen tyttärensä Ella arveli, että se olisi liian helppo rangaistus, pikemminkin pitäisi hänet pieksettämän niin että tuntuisi.

Kello viiden aikaan syntyi hetken hiljaisuus. Rouva Gyurkovics oli puhunut äänensä piloille, ja tytöt olivat järjestään käheitä.

Gyurka vastaanotti koko ryöpyn satumaisen kylmäverisesti. Välistä näytti siltä kuin olisi hän itse nauttinut myrskyn raivosta, niinkuin ihminen joskus iloitsee nähdessään luonnonvoimien väkivaltaisen purkautumisen. Hänen kasvonsa olivat melkein kulmikkaat ja ilmaisivat järkähtämätöntä itsepäisyyttä.

Viideltä hän katsoi kelloaan ja sanoi:

— Joutukaahan, rakkaani, sillä kuudelta menen työhöni...

Silloin sai Gyurka aivan odottamattoman puoluelaisen: rouva Gida Radványin, lihavan ja hyväsydämisen Lizan.

— Rakas äiti, sanoi Liza puoliääneen, — ajattele kuitenkin: hehän rakastavat toisiaan!

Tämä aavistamaton sana pisti tikarina äidin sydämeen.

— Tahdotko korvapuustin? sanoi hän väsyneesti.

Lizán itsetunto heräsi.

— Minua saa ainoastaan mieheni kurittaa, mutta ei äiti! sanoi hän päättävästi.

Ja sitten hän poistui mielenosoituksellisesti ruokailuhuoneesta saliin.

Puoli kuudelta saapui kiihkeästi odotettu apujoukko: kenraali puolisoineen. Rouva Katinka, joka tiesi jo koko jutun, pyrähti huoneeseen niinkuin kaunis, vaalea lohikäärme. Hänestä lemusi hieno orvokintuoksu, ja tyynesti hän kääntyi veljensä puoleen. (Hänkin muuten osoittautui aina majesteetillisen tyyneksi.)

— Sinä hullu! Aiotko naida rutiköyhän tytön? Oletko kadottanut järkesi?

— Olen, vastasi Gyurka. — Olen yhtä järjetön kuin kaikki lankoni, jotka ovat menneet teidän kanssanne naimisiin.

— Teemme sinut perinnöttömäksi! huusi rouva Katinka polkien julmistuneena jalkaansa.

— Minä luovun kyllä puolestani koko perheen sukukartanosta, vastasi Gyurka pilkallisesti.

— Ja millä aiotte elää?

— Sitä joudan miettimään häiden jälkeen... Onneksi tuli kenraali samassa huoneeseen.

— Hiljaa! jyrähti hän komentamiseen tottuneella äänellä. — Kyllä minä täällä asiat selvitän! Te naiset ette ymmärrä tällaisia asioita... Te osaatte vain parkua ja suututtaa ihmisiä... Poistukaa täältä jok'ikinen! Ainoastaan sinä hunttio jäät tänne! Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken!

Kenraalin tarmokas esiintyminen tehosi koko seuraan ja herätti samalla luottamusta naisissa. No nyt täytyy Gyurkan antautua!

Kun langokset jäivät kahden kesken, istuutui kenraali, risti kätensä polviensa ympäri ja sanoi kylmästi:

— Kerro nyt minulle koko hassutus. Kerro alusta loppuun!

— Hyvin kernaasti.

Ja Gyurka kertoi kaiken, mitä kenraali sanoi hassutukseksi: tuttavuutensa Anikón kanssa. Hän kertoi lapsuutensa leikeistä metsässä, puukon iskusta, lupauksestaan, kirjeestä ja Krumpholczien linnassa tapahtuneesta häväistysjutusta. Hän kertoi senkin (mitä ystävälliset lukijat eivät vielä tiedä), että hän oli saattanut Anikón Krumpholczien linnasta kotiin isän luo ja että hän siihen sanaan oli tytöstä eronnut, että hän kuukauden kuluttua tulee hänet noutamaan vihille.

— Nyt tiedät kaiken, sanoi Gyurka lopuksi. — Anna nyt hyvä neuvo, mitä on minun tehtävä?

— Sinun täytyy mennä tytön kanssa naimisiin, sanoi kenraali lyhyesti.

Gyurka kutsui naiset huoneeseen.

— Me olemme jo selvillä asiasta!

— No? No? utelivat naiset. (Katinka loi mieheensä kiitollisen ja lämpimän silmäyksen.)

— Kenraalinkin mielestä minun tulee naida hänet...

Gyurka käytti myrskynedellistä hiljaisuutta hyväkseen poistuakseen huoneesta. Hänen takanaan riehahti orkaani uudella voimalla. Naiset huusivat äkeissään, nauroivat suuttuneina, polkivat jalkojaan, ja rouva Katinka oli äitinsä parhaana säestäjänä. Hän olisi jo yksinkin kyennyt hälisemään yhtä paljon kuin kaikki hänen sisarensa yhteensä.

Valittaen täytyy minun mainita, ettei kenraali näytellyt yhtä mallikkaasti järkähtämättömän paaden osaa kuin Gyurka. Jo alusta pitäen hän erehtyi yht'aikaa koettamaan äänellään voittaa seitsemää kaakattavaa naista. Hänen jyrisevä leijonabassonsa, joka muuten hallitsi kokonaisen ratsurykmentin, osoittautui tällä kertaa voimattoman heikoksi. Vasta silloin hiljenivät naiset, kun kenraali ankarasti kolisteli sapeliaan lattiaan. Kaikki muut hiljenivät paitsi rouva Katinka. Kenraalin rouvan hermot kestivät minkälaista melua tahansa.

Näin sanotaan sanassa: »... Kosket pauhaavat; virrat kuohuttavat laineensa. Mutta väkevämpi kuin koskien pauhu ja merien aallot on Herra, joka korkeudessa asuu.»

Korkeudessa asuvan Herran tahto oli, että Anikó Jazomirovics tulisi Gyurkan puolisoksi. Turhaan pauhasivat Gyurkovicsit: häät vietettiin tammikuun lopulla.

Heidät vihittiin Bajnan kyläkirkossa. Vieraita ei kutsuttu, mutta Gyurkovicsin perheen jäseniä tuli useampia kuin Gyurka oli uskaltanut toivoakaan. Hidvéghy, vanhimman Gyurkovicsin tyttären mies, ilmestyi sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli häntä kieltänyt menemästä. Gida Radványi siksi, että eukkonsa päästi hänet menemään. Rouva Radványikin oli luonnollisesti siellä, kostaakseen äitinsä hänelle lupaaman korvapuustin. Sándorka tuli sen vuoksi, että oli lämpimästi kiintynyt veljeensä, ja kenraali tuli »ilman vain!» kuten hän sanoi.

Hääväen keskuudessa herätti kenraalinrouvan tulo suurta huomiota. Hänen yllään oli malvanvärinen silkkipuku ja päässään eriskummainen hattu, ja hänen huulillaan leikki rakastettava hymy. Minun täytyy mainita, että Katinka-rouva sitten bács-tamásilaisen perhekohtauksen oli ohut kireissä väleissä miehensä kanssa. Vasta vihkiäispäivän aattona hän oli hiukan käynyt sovinnollisemmaksi. Siihen oli syynä pari kaunista raudikkoa, joita bajnalainen hevoskauppias oli käynyt hänelle tarjoamassa. Ne olivat juuri samanlaisia virmoja, kiiltokarvaisia hevosia, joita Katinka-rouva jo kauan oli halunnut korivaunujensa eteen! Kun hän oli selvillä siitä, ettei Gyurka ollut pelastettavissa, tahtoi hän ainakin pelastaa itselleen molemmat raudikot. Hän astui alttarin eteen katsellen hymyillen Gyurkaa; sitten hän suuteli morsiamen sormenpäitä ja pujotti uskaliaasti hansikoidun kätensä kenraalin kainaloon. Kenraali tunsi samassa pistoksen vasemmalla povellaan, missä hänen lompakkonsa oli.

Anikó ei huomannut Katinka-rouvaa. Hän ei sillä hetkellä nähnyt mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään, mutta sittenkin tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi seissyt keskellä nopeasti pyörivää ruusunpunaista kraateria, ja tämä mielikuva huumasi häntä suloisesti. Alttaria koristavat pienet alastomat enkelit, pyhimykset, pappi ja häävieraat sulautuivat hänen mielikuvituksessaan samaksi seurueeksi. Välistä oli hän tuntevinaan Lizán ja Sándorkan piirteet enkelien kasvoilla. Siitä hän pelästyi ja kävi surulliseksi.

— Vielä minä herään, ja kaikesta kauniista ei jää jälkeäkään! ajatteli hän itsekseen.

Kun vihkiminen oli suoritettu, kaikui kautta kirkon holvien vieno soitto.

— Enkelit laulavat, ajatteli Anikó.

Mutta se olikin Marein mustalaissoittokunta, joka kuorissa soitteli. Tämän yllätyksen oli Sándorka valmistanut. Bajnan pastori oli aluksi tahtonut kieltää sen.

— Mustalaiset eivät saa soittaa kirkossa.

— Mutta soittavathan tsekkiläiset suuressa messussa, keskeytti Sándorka.

— Tsekkien soitto on aivan toista...

— Miksi se olisi toista? Mustalaisia parempia soittajia ei ole koko maailmassa!

— Totta kyllä, mutta mustalaiset ovat kovin maallisia...

— Ovatko tsekkiläiset sitten hurskaampia. Nehän ovat aina humalassa.

Pastori suostui lopulta. Mutta yhden ehdon hän asetti: symbaalia ei saanut tuoda kirkkoon.

Mutta aivan viime tingassa Sándorka näytti pastorille psalmia, joka kuului:

»Kiittäkää Herraa torvien äänillä; kiittäkää häntä harpuin ja viuluin; kiittäkää häntä rummuilla ja huiluilla — kiittäkää häntä _iloisesti helähtävin symbaalein_!»

Niin korotettiin symbaali arvoonsa.

Vasta silloin Anikó heräsi uskomaan onnellista todellisuutta, kun he tulivat kotiin pieneen parihuoneiseen asuntoonsa. Gyurkalla oli kaiken kaikkiaan kahdeksankymmentäviisi floriinia taskussaan. Sillä hän aikoi perustaa perheen.

— Riittää viikoksi tai pariksi, sanoi hän itsekseen, — sittenpähän joudan maallisia murehtimaan.

Ken luulee bács-tamásilaisten kuluttaneen häiden jälkeiset päivät hyödyttömään valitukseen, hän tuntee hyvin huonosti Gyurkovicsien perheen.

Hänen armonsa kertoi puolelle ja toiselle, ettei hänellä suinkaan ollut mitään syytä hävetä Gyurkan valintaa. Anikó oli tosin köyhä tyttö, mutta hän polveutui silti Bácskan vanhimmista aatelisperheistä... Ettäkö hänen isänsä oli juopporalli ja kapakoitsija? Herranen aika, eikö siirtolaisaikana muutama kreivi kiilloitellut kenkiä New-Yorkissa tai lakaissut katuja Lontoossa... Ja mitä juoppouteen tulee, niin heittäköön herroista ensimmäisen kiven se, joka aina on ollut selvänä.

Rouva Gyurkovics kävi samoihin aikoihin tarkasti penkomaan kaikkien niiden perheiden sukumuistoja, jotka seurustelivat hänen kanssaan.

— Millä pöyhkeilevät Mándacsit? Heidän isoisänsähän oli sikakauppias! Entä Elefántovicsit? Heillä ei oikeastaan ole mitään isoisää! Ja Krumpholczit —? Annahan olla! Ukko ylpeilee itse sillä, että hän oli Pozsonyssa rakennusmestarina, ja nyt he kuitenkin arvostelivat Anikóta niinkuin mitkäkin ylimykset...

Varsinainen sovinto rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa välillä tapahtui kuitenkin vasta neljä viikkoa myöhemmin. Hänen jalosukuisuutensa oli Bajnassa asioitaan järjestelemässä ja tapasi ennen päivällistä poikansa kadulla. Gyurka suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä.

— Minne matka, äiti kulta?

— Menen »Kultaiseen tähteen» päivälliselle.

— Minä tiedän halvemman ja paremman paikan.

— Missä? kysyi äiti.

— Minun luonani.

Rouva Gyurkovics vihasi siinä määrin ravintolaruokaa, ja hänellä oli ollut niin paljon kokemusta ravintoloitsijoiden petollisuudesta, ettei hän voinut vastustaa kutsua. Mutta mustaan kahviin asti hän pysyi päivällisen aikana hyvin sulkeutuneena. Kun Gyurka sitten päivällisen jälkeen poistui, suli jää hyvin pian molempien naisten sydämistä. Nuori rouva valloitti anoppinsa harvinaisella kyvyllä: hän osasi kuunnella ihmisiä epäitsekkäästi, miltei hartaasti. Niin suulaalle ihmiselle kuin rouva Gyurkovics oli, tapahtui hyvin harvoin, että hän sai puhua oikein suunsa puhtaaksi. Nuoriso on meidän aikanamme niin hermostunutta ja kiirehtivää. Älkäämme sen vuoksi kummastelko sitä, että rouva Gyurkovics käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi kolmesta seitsemään asti yhtä mittaa piirikunnan perhesuhteista, lahtarien hävyttömyyksistä, hallituksen anteeksiantamattomista erehdyksistä ja palvelijoiden epäluotettavuudesta. Seitsemältä hän heitti hyvästit ja suuteli Anikóta. Kotona hän sitten sanoi, että Gyurkan vaimo on hyvin sievä, reipas rouva, joka pitää taloutensa mallikelpoisessa järjestyksessä eikä ole niin nenäkäs ja huolimaton kuin muutamat nuoret rouvat. (Tätä sanoessaan hän heitti puhuvan katseen rouva Bandi Gyurkovicsiin, omaa sukua Jutka Brenóczy, joka muuten oli ihastuttava pikku rouva, mutta ymmärsi talonpidosta yhtä vähän kuin kana aapisesta.)

Tähän voinkin jo päättää kertomukseni.

Vielä täytyy minun kuitenkin mainita, että Gyurka virkamiesvaihdoksessa valittiin Bajnan tuomariksi. Siitä hän sai ensi sijassa kiittää veljensä Milánin innokkuutta. Herra valtiopäivämies ei säästänyt aikaansa eikä vaivaansa liehakoidessaan piirikunnan tanssitilaisuuksissa ylituomarin rouvaa. Hän tanssi kotiljongin hänen kanssaan. Oli luonnollista, että Gyurkankin erinomainen hallinnollinen kyky sai sen tähden julkisen tunnustuksen.

Tuskin tarvinnee minun mainita, että Betekintin Anikósta tuli verraton pikku rouva. Naisilla on paljon suurempi mukautumiskyky kuin miehillä, ja minä puolestani en naisten joukosta voi erottaa nousukasta. Olen tuntenut kuorolaulajattaren, josta parissa vuodessa kehkeytyi täydellinen magnaattirouva.

Ukko Jazomirovicsista en voi yhtä miellyttäviä asioita kertoa. Hänestä saattoi huomata ainoastaan, että sen sijaan että hän ennen ryyppäsi maljansa murheelle, tyhjensi hän sen nyt ilonsa kunniaksi. Mutta ryyppiköön hän rauhassa!

Ja lopuksi vihdoin sana Sándorkasta. Hän oli pyhittänyt voimansa bács-tamásilaisen tilan kohottamiseen, sen jälkeen kuin hän eräässä teknillisen korkeakoulun tutkintotilaisuudessa oli joutunut ankaraan väittelyyn professorinsa kanssa eroavien mielipiteittensä tähden. En usko kuitenkaan, että tämä hänen elämänuransa valinta on aivan lopullinen. Varmastikin kangastavat nuoren miehen mielessä rohkeat tulevaisuudenunelmat, sillä sen voi päättää siitä innosta, millä Gyurka kaikissa tilaisuuksissa pyrkii kiinnittämään piirikunnan valitsijamiesten huomion veljeensä. Ottaen huomioon Sándorkan nopeasti kasvavan kansansuosion, on hyvinkin todennäköistä, että ensi vaalien jälkeen kaksi Gyurkovicsin perheen jäsentä istuu valtiopäivillä.

Tiedän, että Sándorka asettuu vastustuspuolueen ehdokkaaksi. Mutta lukeutukoon hän mihin puolueeseen hyvänsä: kun hän kerran on parlamentissa, en enää hänestä huolehdi. Sillä Gyurkovicsin poikiin soveltuu Bismarckin sana Saksan kansalle:

— Ei tarvitse muuta kuin istuttaa heidät satulaan, ratsastaa he kyllä osaavat itsestään.