Part 6

Minun täytyy myöntää, että Visky tällä kertaa silmittömästi valehteli. Maaherra oli vain kaksi kertaa kaikkiaan maininnut kapakoitsijan nimen ja oli silloinkin nimittänyt häntä holipoli-honttioksi. Sukulaisuudesta ei hän tietänyt ja jos tiesikin, ei ollut tietääkseen. Mutta minun täytyy samalla kuitenkin mainita, että Jazomirovics luki tämän hetkensä elämänsä onnellisimpien joukkoon. Että se tyhmänpöyhkeä talonpoika kerrankin osui omin korvin kuulemaan! Mieluinen ylpeys täytti hänen sydämensä, ja ylhäinen arvokkuus kuvastui hänen kasvoillaan... Häntä ei edes tarvinnut kehoittaa, hän tuli itsestäänkin poikien pöytään. Niin alentuvaisen hyväntahtoisesti hän katseli heidän ilonpitoaan, kuin itsevaltias silmäilee aatelispoikien leikkiä.

— Samanlainen olin minäkin poikavuosinani! sanoi hän.

(Silloin hän oli ollut lahtarinsälli.)

Osoittaakseen miten oikeassa maaherra oli kiittäessään häntä Bácskan verrattomimmaksi huvittelijaksi, alkoi hän juoda äärettömästi ja lopulta hän huvitti vieraitaan viskelemällä laseja pirstoiksi. Hullumpaa oli, että hän ryhtyi politikoimaan. Hän tahtoi osoittaa todeksi senkin, että hänellä on erityiset valtiollisen älyn lahjat, ja hän esitti perustuslakimme historian neljänkymmenenkahdeksan vuoden pohjalla, arvostellen sitä ankarasti.

Gyurka ja Anikó tanssivat taukoamatta. Tyttöä tuskin tunsi entisekseen. Hän hiipi vastustamattomasti tanssijansa povelle, hikikarpalot kihoilivat hänen otsalleen, hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa. Hänen kasvoillaan oli niin jäykkä ilme, kuin olisi hän jotakin säikähtänyt, ja kuitenkin oli hän sanomattoman onnellinen. Hän rukoili itsekseen, että tämä yö, jota hän myöhempinä elinpäivinään ajatteli elämänsä onnellisimpana ja kirkkaimmin loistavana tähtenä, saisi kestää iäisyyden. Ei hän olisi pahakseen pannut, vaikka olisivat katonkannattimet suistuneet haudaten heidät alleen.

Tanssijat pysähdytti Miklós Csincsák. Tuleva appivaari, joka oli jäänyt yksikseen pöytänsä ääreen, ei mitenkään saanut sulatetuksi sitä, että hänet oli syrjäytetty. Häntä kaiveli se, että kukaan ei hänen rahojaan häneltä kadehtinut, ja se häntä vielä enemmän katkeroitti, ettei edes tarjoilija ollut hänestä huoliakseen. Hän sytytti viiden kreutserin sikarin, sitten hän astui lakkipään Gyurkan luo, tarttui häntä aito bunyevácilaisen ylimielisesti käsipuolesta ja sanoi:

— Hei, pikku veljeni, tämä on minun tanssini.

Gyurka ei sen vuoksi ollut tämän päivän iltapuolella iskenyt kunniatuomioistuimen puheenjohtajaa korvalle, että nyt olisi sallinut Csincsákin tehdä mitä halusi. Hän näppäsi isännän lierekkeisen lakin peukalon ja etusormensa väliin, heitti sen keskelle huonetta ja sanoi kylmän ylimielisesti:

— Jos minulle puhut, niin paljasta pääsi!

En kirjoita sankarirunoelmaa, jonka vuoksi suopeat lukijani sallinevat minun hiljaisuudella sivuuttaa sen melun, joka täytti seuraavan neljännestunnin ajan Betekintin kapakan jokaisen sopen.

Odysseus saattoi omin voimin voittaa Itakan kosijaparvet, mutta hänellä ei ollutkaan pitkävartisia saappaita, jotka olisivat estäneet häntä vapaasti liikkumasta. Sen vuoksi voivatkin mustalaiset jo neljänneksen kuluttua virittää reippaan voittomarssin säestämään Jazomirovicsin ja Csincsákin kaksinpuhelua kahden puolen katuovea.

— Saat pitää tyttösi, kapakoitsija!

— Vielä puhutkin minun tyttärestäni, moukka. Minun Anikóni on herrasneiti ja voi valita miehekseen viskaalin tai muun ulosottomiehen!

— Minä kostan vielä verisesti, kapakoitsija!

Jazomirovics nosti Csincsákin lakin lattialta ja heitti sen kadulle.

— Vahinko, sanoi hän palatessaan poikien luo, — että raipat on laissa kielletty. Sen koommin ei enää voi tulla toimeen moukkien kanssa!

Viskyn sukulainen ryyppäsi taukoamatta, vähääkään välittämättä tyttärestään, joka sanatonna istui Gyurkan vieressä pitäen lämpimissä käsissään Gyurkan kättä.

Aamu oli aikoja sitten sarastanut, ja mustalaiset soittivat unisesti, kun muuan palvelija ilmestyi kapakkaan.

— Herra Gyurka, rientäkää kotiin, teidän veljenne Bandi odottaa teitä vaunuilla!

— En astu askeltakaan, huusi Gyurka. — Ilonpito kestää kolmanteen päivään!

Ei se kestänyt kuitenkaan puolta tuntia kauemmin. Silloin pysähtyivät kevyet vaunut Betekintin eteen ja metsästyspukuun puettu herrasmies astui kapakkaan. Uljaasta ryhdistä ja käskevästä katseesta hänet heti tunsi vanhimmaksi Gyurkovicsien pojista.

Bandi astui huoneeseen korskean päättäväisenä. Hän maksoi mustalaiset (mitä hän varmastikaan ei olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut vihiäkään Gyurkan taskussa olevasta viidenkymmenen floriinin setelistä) ja ajoi ulos koko soittokunnan. Tehtyään tilit kapakoitsijankin kanssa tarttui hän veljeään kauluksesta ja talutti hänet kadulle. Gyurka salli kaiken vastaansanomatta tapahtua. Gyurkovics-veljekset erosivat Bismarckista siinä, että he pelkäsivät, paitsi jumalaa, myöskin toisiaan. Ketään muuta he eivät pelänneet koko maailmassa.

Juomaveikot saattoivat heidät vaunuille katsellakseen lähtöä. Samassa alkoivat he hurjasti liikehtiä; raivostunut mies hyökkäsi heidän keskellensä, kiiluva tikari kädessä. Se oli Miklós Csincsák. Ollakseni aivan oikeudenmukainen täytyy minun sanoa, että Csincsák siinä teki aivan oikein Bajnan talonpoikaiskunnian kannalta katsoen. Jos joku ajetaan kapakasta, voi hän saada hyvitystä ainoastaan tikari kädessä. Jos hän sen tekee, pelastaa hän kunniansa. Ellei, on hän siveellisesti kuollut.

Csincsák toimi siis yleisen mielipiteen pakottamana, kun hän tahtoi surmata Gyurkan. Hän iski ja osui. Mutta hän ei osunut Gyurkaan, joka älysi väistää, vaan Anikó-parkaan. Tyttö parahti heikosti ja vaipui Gyurkan syliin, mutta ei pyörtynyt, vaan nousi tuokiossa pystyyn jälleen, ja samassa hyökkääjä suistui pientareelle Bandin voimakkaan nyrkiniskun kaatamana.

Csincsák ei ruvennut puolustautumaan sen enempää; hän ei ajatellut pakoakaan. Hän pisti tikarin tuppeen ja antautui miehekkäästi kohtaloonsa, niinkuin ainakin ihminen, joka on hyvää tarkoittanut, mutta tahtomattaan joutunut pahantyön tekoon.

Tikari oli osunut tytön käsivarteen. Kun hänen puseronsa riisuttiin kaivon luona, oli koko paidanhiha aivan verinen. Verenvuoto ei ottanut tyrehtyäkseen edes kylmästä vedestä, ja Bandi lähetti vaununsa lääkäriä noutamaan. Kesti kokonaisen iäisyyden, ennenkuin tohtori tuli, mutta tulihan hän lopulta kuitenkin. Silloin oli koko seurue jo selvinnyt yöllisestä humusta.

Tohtori tyrehdytti verenvuodon nopeasti ja sitoi haavan.

— Ei se ole vaarallinen, sanoi hän.

— Siinä tapauksessa lähdemme! sanoi Gyurkan veli.

Poika meni Anikón luo, joka yhä istui kaivonkappeella, ja sanoi hänelle kaikkien kuullen:

— Nyt minun täytyy lähteä, Anikó. Älä sure minua, vaan ole rohkea. Jos sinua tullaan pyytämään avioksi, niin älä mene, älä edes Serbian kuninkaalle, sillä parin vuoden kuluttua tulee Gyurka Gyurkovics sinua noutamaan.

Bandi keskeytti hänet.

— Tahdotko korvapuustin? kysyi hän hiljaa.

Gyurka jatkoi ääntään kohottaen:

— Siihen mennessä opi hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, niin että kelpaat rouvakseni.

— Kyllä, kuiskasi tyttö, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

Viiden minuutin kuluttua laukkasivat jo raudikot tuttua tamásilaista valtatietä vieden matkassaan Gyurkan, joka itsepäisen äänettömästi torjui luotaan veljensä valikoidut haukkumasanat.

III.

GYURKA JA SÁNDOR.

ALKUSANA SELITYKSEKSI.

Kuusi vuotta oli kulunut sitten Gyurkan ylioppilastutkinnon ja kaksi siitä muistettavasta päivästä, jona Sándorka — pitkän ja katkeran taistelun jälkeen monia persoonallisiksi luulemiaan vääryyksiä vastaan — Bajnan opettajakunnan edessä julistettiin kypsäksi vapaaseen ylioppilaselämään.

Kertomuksemme alussa ovat molemmat veljekset pääkaupungin kultaisen nuorison innokkaita jäseniä; Gyurka oli Pestin piirikunnan tanssiaisten johtaja, ja Sándorka niitti laakerinsa teknillisen korkeakoulun tanssitilaisuuksissa. Heitä ei kuitenkaan sokea kohtalo johtanut karnevaalien eriseuraiseen telmeeseen, vaan heidän elämänkutsumuksensa. Gyurka oli nimittäin maan suurimman piirikunnan oikeuslaitoksessa harjoittelijana, ja Sándorka oli vihkiytynyt teknillisiin opintoihin.

Sándorkan saattoivat voittamattomat vaikeudet latinankielen opinnoissa teknilliseen korkeakouluun. Hän oli jo lapsuudessaan lausunut vakaumuksenaan, että latinan lukeminen on aasimaisen tyhmää, eikä häntä koskaan voitu siitä mielipiteestä järkyttää. Polyteknikko-aikanaan hän kuitenkin heräsi näkemään, että matematiikka on aivan yhtä vihattavaa kuin latinakin, ja vannaankin oli tämä syynä siihen, että hän, johdonmukaisesti vakaumuksiaan noudattaen, uskollisesti pysyi poissa luennoilta. Hänen passiivinen suhteensa korkeakoulun luentoihin antoi teknillisissä tanssiaisissa aihetta Sándorkalle hyvin ikävään kohtaukseen: joku vanha herra oli töytäissyt häntä, ja kun itsetuntoinen nuorukainen vaati ritarillista hyvitystä, saikin hän tietää olevansa tekemisissä oman rehtorinsa kanssa.

Vielä täytyy meidän tässä mainita, ettei Gyurka silloin enää oikein selvästi muistanut juhlallista lupaustaan, jonka hän oli antanut eräälle Anikó Jazomirovics-nimiselle tytölle, ja ne suosiolliset lukijani, jotka itse joskus nuorina vihreävarpusina ja ensimmäisiä vapaita askelia tepastelevina ylioppilaina ovat luvanneet naida kotiopettajattarensa tai jonkun tanssikoulu-»flammansa», eivät varmaankaan sitä ota niin kovin vakavalta kannalta.

Jos voisimme luoda pienen sisäsilmäyksen Gyurkan sydämeen, emme sieltä löytäisi jälkeäkään Anikósta, mutta sen sijaan loistaisi sieltä vastaamme kirkkain tulikirjaimin neljä naisen nimeä.

I ja II. Ella ja Margit Lányi, piirikunnan eniten verotetun Gáspár Lányin tyttäret. Molemmat he olivat hyvin sieviä, rusoposkisia ja pystynenäisiä neitosia. He kulkivat aina yhdessä, pukeutuivat samalla tavoin ja olivat hyvin toistensa näköisiä. Gyurka jumaloi heitä molempia, mutta ei koskaan päässyt selvyyteen, kumpaa hän enemmän rakasti.

III. Neiti Liza. Sukunimi tuntematon. Ammatiltaan Aequator-kahvilan kassaneiti.

IV. Kornélné Risztory. Viidenneljättä, mutta itseään yhdeksänkolmatta ikäisenä pitävä, hyvin kaunis ja erittäin hieno, naimisissa oleva rouva. Hän kulki tavallisesti Kossuth-Lajos-kadulla liitävin liikkein ja askelin, huulet alati puoliavoimina ja arvoituksellisesti hymyillen.

Oli omituista, että nämä samat neljä nimeä olivat myöskin Sándor Gyurkovicsin sydämeen painuneet tulikirjaimin. Hänkin tanssi paljon Lányin neitosten kanssa eikä hänkään voinut päättävästi valita. Liza-neidin mieliksi hänkin retkotteli puoleen yöhön asti Aequator-kahvilan tarjoilupöydän ääressä. Ja hänkin kohtasi sykkivin sydämin kevytaskelisen rouva Risztoryn Kossuth-Lajos-kadulla.

Ne, jotka ovat lukeneet Milán Gyurkovicsin elämänvaiheet, tietävät, että Bácskan ylpeys näihin aikoihin järjestelemällä onnistuneita valtiopäivämieskekkerejä oli päässyt kunniaan ja maineeseen loistavalla valtiollisella urallaan. Milánin kunniaksi on vielä mainittava, että hän uhrautuvaisesti opasti nuorempia veljiään. Hän suositteli heitä yliopistopiireissä ja vei heidät ylhäisiin perheisiin, antoi heille hyviä paikkoja patsaiden paljastustilaisuuksissa ja jakeli heille pääsylippuja lehterille valtiopäiväistunnoissa — rahaa hän vain ei heille antanut koskaan. Jos Sándorka, joka luonteeltaan oli hyvin optimistinen, pyysi häneltä rahaa, maksoi Milán rahan sijasta kultaisilla neuvoilla. Näin hän sanoi: Raha ei tee ihmistä onnelliseksi; niinkuin vuoteensa valmistaa, niin sillä nukkuu; illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää; aamuhetki kullan kallis; j.n.e. Kerran hän esitti heille esimerkiksi sopivana spartalaisen nuorison, joka hänen sanojensa mukaan vain kerran viikossa oli saanut lämmintä ruokaa illalliseksi.

Että molemmat nuoret Gyurkovicsit näissä oloissa kuitenkin saattoivat elää asemansa mukaisesti käyden tanssiaisissa ja ajaen kaupungilla kaksivaljakoilla, se oli kokonaan Gyurkan ansiota. Hänellä oli erikoinen, sielutieteellisesti vielä aivan liian vähän tunnettu lahja saada aina lainoja itselleen. Kaikkein ruostuneimpienkin rahaholvien ovet, joita ei koskaan avattu tilapäisessä rahapulassa oleville ihmisille, ponnahtivat Gyurkalle vaivattomasti auki. Varmasti oli oikullinen luonto jakanut hänelle suurin määrin näitä aivan erikoisia lahjoja, sillä miten voitaisiin muuten selittää se, että monet kuolevat nälkään rahan loppuessa ja toiset siitä huolimatta nopeasti kokoavat satojentuhansien floriinien rikkauksia? Tieteeseen voi työllä ja ahkeruudella syventyä, mutta taiteilijaksi synnytään. Turha olisi tutkia, miten Jókai on ajatellut romaaninsa, ja turhaa olisi minun kertoa, miten Gyurka järjesteli raha-asioitaan; lukijaa ei se vähääkään hyödyttäisi.

ROUVA GYURKOVICS YHDISTELEE.

Eräänä iltana tuli Sándorka pelästyneenä Aequator-kahvilaan.

— Eikö Gyurka ole ollut täällä? kysyi hän. Liza-neiti vastasi, ettei hän ollut nähnyt.

— Sitten en tiedä missä hän mahtaa olla, sillä olen etsinyt häntä kaikkialta.

Myöhemmin johtui hänen mieleensä, että hän ei vielä ollut etsinyt häntä kotoa. Vaikka se tuntui turhalta vaivalta, lähti hän kuitenkin varmuuden vuoksi sinnekin.

Tultuaan Realtanoda-kadulle, missä he silloin asuivat, hän näki miehen, joka käärmeen tavoin kiemuroiden tuli vastaan, milloin rynnäten millekin puolelle kapeata katua.

— Se on varmaankin joku outo, joka ei löydä etsimäänsä numeroa, ajatteli Sándorka.

Hän huusi hänelle:

— Tasaluvut olivat kadun oikealla puolella ja parittomat vasemmalla.

Vieras käännähti, ja Sándorka tunsi veljensä Gyurkan.

— Sinäkö se oletkin! sanoi hän. — Olen sinua etsinyt puolipäivästä asti! Missä olet ollut?

— Csinkotassa, vastasi Gyurka hiukan kangastelevin kielin. — Olin Elefántovicsin todistajana, mutta koko jupakasta ei tullut mitään, kun vihamiehet sopivat... Sitten menimme aamiaista haukkaamaan...

— Kuulehan, sanoi Sándorka, — äiti on tullut kaupunkiin. Hän lähetti sanan, että meidän täytyy tulla Krumpholczien iltakutsuihin...

— Se on vähän vaikeata, vastusti Gyurka.

— Äiti sanoi, että minun täytyy tuoda sinut joko elävänä tai kuolleena.

— Entä humalassakinko? kysyi Gyurka.

— Oletko hyvin hiprakassa?

— Koko lailla, totesi vanhempi. — Mutta ei sen tarvitse minua estää tulemasta. Pääasia on: täytyykö siellä seistä, vai saako siellä istua. Jos minun täytyy seistä, niin minua pyörryttää... Mutta jos istun, ei kukaan voi minusta mitään huomata... Minulla menee viini jalkoihin, mutta pääni on aina selvä. Vieläpä monet sanovat, että minä sellaisessa tilassa olen harvinaisen rakastettava. Minä olen paljon puheliaampi kuin muulloin, ja siitä tytöt pitävät...

— Hyvä on, sanoi Sándorka, — sittenhän voimme mennä kutsuihin... Menemme käsikoukussa sisään, sitten etsin heti sopivan paikan, mihin istuudut. Mutta pidäkin huoli siitä, että eivät sinusta mitään huomaa.

— Älä pelkää! Kun kerran olen saanut tuolista tukea, ei minulla enää ole mitään hätää.

Krumpholczit asuivat talvella suuren kiertotien varrella omassa talossaan; kesät he viettivät maatilallaan Bácskassa. He olivat Bácskan raharikkaimpia svaabeja. Ukko Krumpholcz oli vielä miljoonamiehenä seurustelutavoiltaan samalla tasolla kuin ollessaan rakennusmestarina, mutta hänen poikansa eleet olivat jo herraskaisia. Krumpholczien kutsuilla — jotka eivät koskaan oikein rauhallisesti päättyneet — oli vapaamielisellä rouva Gyurkovicsilla kunniasija. Niin kauan kuin hänellä oli ollut naimattomia tyttäriä, oli hän hyvinkin kiinnostuneena seurannut miljoonanperijä-nuorenmiehen askelia, johtaakseen ne sopusointuun omien pyrkimystensä kanssa. Mutta kun viimeinenkin Gyurkovicsin tyttäristä oli mennyt naimisiin, olivat molempien perheiden välit kylmenneet.

Nyt oli hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics kuitenkin uudelleen solminut ystävälliset välit. Hänen silmänsä eivät tällä kertaa tähdänneet nuorta herraa, vaan hänen hempeää sisartaan, Martaa.

Marta Krumpholcz kuului siihen naisryhmään, jota muuan ranskalainen kirjailija on mairitellut nimellä: monumentaaliset kaunottaret. Hänen kaikki muotonsa olivat valtavat: silmät, nenä, suu, korvat, kädet ja jalatkin. Tähän aikaan hän saattoi olla enintään viidenkolmatta korvissa.

Miehistä hän ajatteli, että he poikkeuksetta olivat kortinpelureita ja että he yhtä poikkeuksettomasti tahtoivat kaikki naida Marta Krumpholczin. Tietysti he tahtoivat naida hänet ainoastaan voidakseen pian tehdä lopun hänen omaisuudestaan. Kun hän niin helposti näki heidän aiheittensa ytimen, oli hänen helppo olla heistä välittämättä. Jos joku nuori mies sanoi hänelle: Miten voitte, Marta-neiti? tarkasteli tyttö häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi: No siinähän se menee. Mutta itsekseen hän ajatteli: Eikö totta, hulivili, sinulle kyllä rahani menisivät mukiin?

Varmaankin nuoret miehet arvasivat, mitä Marta-neiti itsekseen ajatteli, sillä ennen pitkää ei kukaan enää tullut häneltä hänen voimisiaan tiedustelemaan. Kahtena viimeisenä vuonna olivat ainoastaan sellaiset upseerit häntä käyneet tervehtimässä, joitten olisi velkojensa vuoksi muuten täytynyt ampua itsensä. Sellaiset onnettomat ihmiset kävivät vielä joskus heillä, ennenkuin ryhtyivät viimeiseen epätoivontekoon. Mutta kun he olivat pari minuuttia keskustelleet Martan kanssa, valitsivat he sittenkin kernaammin pistolin.

Täsmälleen seitsemältä tulivat molemmat Gyurkovicsit Krumpholczien taloon.

Se oli tilava ja komeasti sisustettu. Vanhukset olivat päättäneet, että kun heidän Martansa kerran menee miehelään, asuu hän täällä, eivätkä he olleet säästäneet rahoja silatakseen sekä pöydät että seinät. Heidän kaltaisensa vanhoilliset porvarit kiinnittävät eniten huomiota sellaiseen, mikä on kestävää ja pistää silmään. Heidän mielestään on kaikki sellainen ylellisyyttä, mistä silmä vain ohimennen hyväillen iloitsee. Kaikki perheenjäsenet kulkivat kallisarvoisissa turkeissa, heidän astiakaappinsa olivat täynnä hopeoita — rautatiellä he samasta syystä eivät matkustaneet ensimmäisessä luokassa, teatterissa he istuivat aitioissa, ja kuka nuori mies tahansa pääsi heidän seurapiiriinsä sillä suosituksena, että hän poltti kahdenkymmenen kreutserin sikareja.

Meidän täytyy mainita, että nuori Krumpholcz ainoastaan kotona pysyi perheen kalsean porvarillisissa tavoissa. Muuten hän eli eräässä merkityksessä kulkurivariksen elämää. Kodin ulkopuolella hän seurasi kaikessa aikansa rientoja. Hän oli Orfeumin alituinen kävijä, hänen taskunsa oli aina täynnä floriinin sikareja, ja hänen mielijuomansa oli Heidsick-viini.

Mutta seuratkaamme Gyurkan vaiheita Krumpholczien iltakutsuissa. Astuessaan saliin hän katseli hämmästyneenä ympäristöään. Mitä kummia! Lamput ja huonekalut pyörivät salamannopeasti hänen ympärillään, ja hänestä tuntui, kuin olisivat siellä olleet nuoret naikkoset piirissä pyörineet hänen ympärillään kuin vedenneidot. Lopulta hän sai erään haltiattaren pysähdytetyksi.

— Suutelen käsiänne, jalosukuinen rouvani, sanoi hän.

Samalla hän suuteli, mutta käsi oli Marta-neidin käsi. Nojatuoli, joka varmaankin kiivaasta juoksusta oli lopen väsynyt, pysähtyi hetkeksi hänen eteensä, ja Gyurka tarttui siihen nopeasti ja istuutui, jottei se pääsisi karkaamaan. Urhomme kääntyi nyt rakastettavan huomaavaisena lähimmän naisen puoleen ja kysyi:

— Miten voitte, Marta-neiti?

Mutta hän oli kääntynyt väärälle puolelle ja kohtasi äitinsä katseen.

Rouva Gyurkovics kumartui miellyttävästi hymyillen lähemmäksi ja sanoi julmistuneena:

— Sinä roisto, sinähän olet humalassa!

Hänellä oli sellaisissa asioissa tarkka silmä; ei hän turhaan ollutkaan Bácskasta kotoisin. Gyurka tunsi samassa rakkaan emonsa, ja päästäkseen pahasta epäluulosta hän päätti olla hyvin sukkela suustaan ja hurmata koko seurueen.

Miellyttävä hymy huulilla ja salonkimiehen varmuudella hän kertoi naisille kohtauksen virkamieselämästään. Juttu oli erinomainen, ja Gyurka teki ainoastaan yhden virheen kertoessaan: kun jännitys oli korkeimmillaan, piti hän pienen paussin kiillottaakseen kuulijoittensa uteliaisuutta, mutta samassa hän aivan haihtuikin kerrottavastaan eikä enää jatkaessaan muistanut, mitä hänen oikeastaan pitikään kertoa. Turhaan hän raapi korvallistaan: äly oli hänet kokonaan jättänyt. Hänellä oli varastossaan neljä kaskua, jotka hän tavallisesti kertoi kutsuissa, ja nyt hän ei kuolemakseenkaan voinut muistaa, minkä näistä hän oli kertonut. Aiheiden runsaus saattoi hänet pulaan; hänen kävi niinkuin sadun kuninkaan, joka eksyi omaan aarrekammioonsa.

Epätoivoissaan hän silmäili ympäristöään löytääkseen jostakin revolverin, millä ampua kuulan otsaansa (se oli hänen mielestään ainoa sovelias loppu kaskulle) — mutta hän ei nähnyt pöydillä muuta kuin teekuppeja ja kaviaarivoileipiä.

Kauan aikaa hän seisoi siinä kylmän hien kihoillessa otsalle; sitten tarttui häneen yht'äkkiä huima pakenemisen halu. Pois täältä! Ulos kadulle — kotia — tai minne hyvänsä — mutta pois joka tapauksessa!

Sanatonna hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohden. Kulkiessaan hän — taivas tiesi minkä ajatusyhdistelmän johdosta — jupisi itsekseen puoliääneen: Pois Kreetaan! Pois Kreetaan!

Hän erehtyi kuitenkin ovesta, ja kun hän pysähtyi salin toiselle puolen, ei hän löytänytkään itseään oven, vaan suuren, katosta lattiaan asti ulottuvan seinäpeilin edestä... Hurjistuneena hän katseli ympärilleen: mikä hullu arkkitehti liekään tämän rakentanut, kun ei ole hoksannut jättää ovea seinään? Häntä huimasi hiukan, ja nopeasti hän istuutui nojatuoliin, neiti Marta Krumpholczin viereen, joka juuri yksinäisyydessä nautti teetään.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi Marta.

— Ei mikään, rauhoitti häntä Gyurka. Sitten hän kuitenkin selitti tarkemmin ja sanoi: — Minä olen vain hiukan humalassa — siinä kaikki.

— Miksi te sitten tulitte tänne? kysyi neiti kuivasti.

— Totisesti, en minä omasta halustani tullut, selitti Gyurka, — vaan siksi, että äitini käski minua tulemaan...

Hetken äänettömyyden jälkeen hän kumartui Martan puoleen ja kysyi häneltä luottavaisesti:

— Sanokaa, jalosukuinen rouvani, kuka täällä on Marta Krumpholcz?

— Minkätähden tahdotte sitä tietää? kysyi tyttö.

Sattuu varsin usein, että humalaiset ihmiset uskoutuvat avoimesti ventovieraille ihmisille. Useat käyvät aivan epätoivoisiksi, jos heidät siitä estetään, ja he kertovat solkenaan sisimmätkin salaisuutensa. Gyurkakin oli juuri niitä ihmisiä.

— Sen tähden, että minusta tuntuu siltä kuin tahtoisi äitini sitoa meidät yhteen.

Marta-neidin silmät välähtivät voitonriemuisesti.

— Annahan olla! sanoi hän itsekseen, — nyt minä johdan hänet omien sanojensa ansaan.

— Ja miksi tahdotte naida hänet, vaikka ette edes tunne häntä?

— Ai, puolustautui Gyurka, — älkää luulkokaan, että minä aion naida hänet! En minä ole pähkähullu.

Tämä sana hämmensi tytön ja haihdutti hänet kokonaan hänen aikeistaan. Viekkaudella hän ehkä kuitenkin vielä voisi houkutella häneltä yhtä ja toista tietoonsa.

— Mutta Martahan on hyvin rikas tyttö. Sanovat hänen perivän ainakin miljoonan.

Gyurka oli tänään hyvin epäitsekkäällä tuulella.

— Minä en naisi häntä, vaikka hänellä olisi yhtä monta miljoonaa kuin Englannin pankilla... Oikea herrasmies ei koskaan mene Marta Krumpholczin kanssa naimisiin...

— Miksi ei? kysyi tyttö loukatun uteliaisuudella.

— Sen vuoksi, että hänen miljoonalleen kaikki nauravat... Häntä ovat jo monena vuonna enää vain teollisuudenharjoittajat ja vararikon partaalla olevat suurtilalliset liehakoineet; jokainen kunniallinen ihminen välttää hänen kotiaan ollakseen koko hullutukseen joutumatta...

— Eihän tyttö sille mitään mahda, sanoi Marta.

— Miksi ei mahtaisi! Hän, niinkuin koko joukkokin, luulee, että raha on kaikki kaikessa... Kun joku elostelija häntä liehakoi, niin hän uskoo, että kaikki muutkin ovat elostelijoita...

— Mistä te sen tiedätte, kun ette häntä edes tunne?

— Senhän tietää koko maailma ja nauraa sille makeasti...

Marta-neiti vihastui.

— Vain ne puhuvat sellaista, jotka hänen rahojaan kadehtivat.