Part 5

— Tuleeko setä sinne? kysyi Gyurka kirkastuvin kasvoin.

— Tietysti! Teitähän minä tänne tulinkin kuulustelemaan, sillä ylitenttaattori on sairastunut... Mutta aloittakaamme, poikani!

Gyurka ei edes itse tietänyt, kävelikö hän omin jaloin kirkossa, iso messukirja kainalossa, vai kantoivatko häntä enkelit ilmojen halki. Hän polvistui Pyhän Yrjänän alttarin eteen, jolla jo silloin kynttilät tuikkivat, ja riemusta vapisevin äänin hän lauloi kuorilaulunsa.

— Ad Deum, qui laetificiat juventutem — hihheli hei! Minä en saa repposia, en saa repposia, en, en — auttaa Nektar-setä.

Hänestä tuntui samassa, kuin olisi pyhimys kumartanut sädekehäisen päänsä hänen puoleensa ja sanonut:

— Sinä veitikka! Et ole vielä läpäissyt ja nyt jo ilvehdit jälleen! Mitä hyödyttää sinun tähtesi tehdä ihmettä!?

— Mitä sinä oikeastaan tiedät? kysyi häneltä Kolumbacsin nimirovasti, kun he yhdessä poistuivat kirkosta.

Gyurka painoi päänsä surullisesti alas eikä vastannut mitään.

— Kait sentään jotakin tiedät? Esimerkiksi mitä tiedät maailmanhistoriasta?

— Olen lukenut arabialaisten kirkollisesta kulttuurista, sanoi Gyurka luoden nöyränä katseensa katuun.

Siitä hän todellakin jotakin tiesi. Kerran oli hänen hammastaan pakottanut ja silloin oli hän lukenut hiukan aikansa kuluksi.

— Entä Unkarin historiasta?

— Tiedän Mátyás-kuninkaasta...

Siitä hän ei oikeastaan tietänyt, mutta hän arveli, että hän vielä ylihuomiseen sen ehtii oppia, jos oikein kireälle ottaa. Kun he siten olivat vielä hiukan keskustelleet muutamista tutkintoaineista, laski rovasti kätensä siunaavasti Gyurkan päälaelle ja sanoi:

— Lue nämä asiat, niin minä siihen mennessä otan selon, voitko odottaa pyhimyksesi Pyhän Yrjänän erikoista suojelusta.

Hän tiesi kaiken, mitä häneltä kysyttiin. Tai kysyttiinkö häneltä juuri sitä, minkä hän tiesi? Suojeluspyhimyksen avunantoa helpotti paljon se, että siihen aikaan ei tunnustuksellisissa kouluissa käytetty kirjallista kuulustelutapaa. Ainoastaan Unkarin historiassa hän oli vähällä joutua kiikkiin. Opettaja, joka oli hyvin hajamielinen mies, kyseli häneltä Ludvig Suurta. Mutta hän tiesi ainoastaan Mátyás-kuninkaan historian. Olisiko hän tiuhaan oppinut ulkoa koko ylpeän Wienin kaupungin kukistamisen? Siunaaman hetken hän vaikeni, katseli ällistyneenä rovastia ja hajamielistä opettajaa, mutta sitten hän hämmästyttävän rauhallisesti katkaisi gordilaisen solmun:

— Ludvig Suuri polveutui Anjoun suvusta, eikä Hunyady-suvusta, niinkuin Mátyás I, joka vuonna 1440 syntyi Kolozsvárissa Hunyadi Jánoksen ja Szilagyi Erzsébetin poikana. Mátyás-kuningas sai lapsuudessaan erittäin huolellisen kasvatuksen — j.n.e.

Hän kertoi kaiken minkä tiesi Mátyás-kuninkaasta. Ja kun hän kielensä liputtavalla nopeudella valutteli sanojaan, sai kuningas Ludvig Suuri parka murheissaan palata Fehervárin hautaansa.

ENSIMMÄINEN KORVAPUUSTI.

Mitä tekee nuorukainen, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon? Hän tekee kaikkea sitä, mikä häneltä aikaisemmassa nuoruudessaan oli kiellettyä. Koulukuri kieltää ankarasti oppilasta käymästä ravintoloissa, oleskelemasta kellareissa, se kieltää tupakanpolton julkisilla paikoilla ja kävelykepin käyttämisen. Gyurka oli tuskin kääntänyt koululle selkänsä, kun hän jo osti itselleen kepin, sytytti sikarin ja meni kapakkaan.

Siellä hän tapasi koko joukon kypsyneitä kansalaisia: kunnialautakunnan puheenjohtajan, pikku Horváthin ja Viskyn. Viskylle ei opettajisto tosin voinut antaa erotodistusta, ennenkuin hän oli hiukan parantanut tietojaan latinassa, mutta jo tämäkin tulos oli Viskylle yllätys. Kello kahdeksalta sairastui pikku Horváth, joka tahtoi osoittaa miehuuttaan tyhjentämällä neljä tuoppia olutta, seurauksia aavistamatta, ja hänen ystävänsä veivät hänet hiukan kävelemään. Kävelyllään he pitkän aikaa huvittelivat matkimalla koiran haukuntaa ja kissan naukumista ja ennen pitkää he hyvän tuulensa kannustamina hyppelivät aitojen ylitse. Kun eräs kaupungin santarmi heitä kehoitti järjestykseen, sanoivat he itsetietoisesti: »Meillä on siihen lupa, sillä me olemme ylioppilaita!»

Seuraavana päivänä toimeenpanivat vastaleivotut ylioppilaat vanhojen bajnalaisten perintätapojen mukaisesti tanssiaiset kaupungin puistossa. Tanssiaisissa oli luonnollisesti Sari Csopkaykin, Gyurkan uskoton morsian. Hänellä oli yllään kaunis sininen hame, ja hänen vapaasti liehuva pitkä tukkansa, joka kultaisina kiharoina valui hänen hartioilleen, sai kiivaasti tykyttämään monen ylioppilaan, jopa ylioppilaslakista unelmoivan seitsemäsluokkalaisenkin sydämen. En tiedä, johtuiko se omantunnon kolkutuksista vaiko Gyurkan ritarillisesta esiintymisestä kadettia kohtaan, mikä oli tehnyt syvän vaikutuksen kauniiseen uskottomaan, mutta sen verran on kuitenkin varmaa, että Sari jo silloin katkerasti katui mustaa petollisuuttaan ja halukkaasti olisi uudelleen tahtonut liritellä entisen sulhasensa kanssa. Koko iltapäivän hän viidentoistavuotiaan tytön rohkeudella keikaili hänelle, väänteli silmiään ja huokaili; mutta Gyurka torjui ylhäisen ylpeästi kaikki hänen lähentelemisyrityksensä.

Nuori herra ei tanssinut ainoatakaan pyörähdystä iltaan mennessä. Hän hääri ahkerasti ison viinitynnyrin ympärillä, jonka muuan onnellinen isä oli lahjoittanut ylioppilaille, ja jakeli lasien mukana kyynillisiä arvostelujaan naisista: — ne tytöt eivät ole edes tyhjän pähkinän arvoisia.

Illan tullen väsyi Sari Csopkaykin liehittelemään. Hän tahtoi kostaa katkerasti hänkin ja sen vuoksi hän alkoi mielistellä toisia, varsinkin ensivuoden lakitieteen ylioppilasta, joka vei hänet tanssiin. Meidän täytyy myöntää, että tämä kaikessa tapauksessa oli sellainen nuorukainen, joka hyvinkin saattoi odottaa nuoren, korkeita tavoittelevan neidon huomiota. Vaikka hän ei ollutkaan likinäköinen, käytti hän kuitenkin monokkelia, joka antoi hänen kasvoilleen ylhäisemmän ilmeen; sitäpaitsi oli hänellä Pariisin viimeisimmän kuosin mukainen, hieno, kirjailtu liivi, joka oli Bajnassa laatuaan ensimmäinen. Hän puhui paljon kaksintaisteluista ja antoi hienolla, diskreetillä tavallaan aavistaa, että hänen yhdeksän kertaa oli ollut pakko ase kädessä löylyttää tuhmanrohkeita ja hävyttömiä uskalikkoja. Hän puolestaan ei koskaan etsinyt riidanaihetta, mutta pääkaupungin tunnetuimpana ja parhaana miekkailijana hän piti sekä hyödyllisenä että terveellisenä silloin tällöin antaa heille pienen, ojentavaisen opetuksen.

Hämärän langettua, kun jo puiden oksien lomitse kuulsivat värikkäät lyhdyt, asteli Gyurkakin tanssipaikalle. Hän meni sinne oikein kunnolla vielä kerran osoittaakseen Sarille, miten vähän hän hänestä välitti, mutta hän huomasikin, ettei tyttö ollut vähääkään hänestä tietääkseen, vaan päinvastoin piti hilpeätä iloa kunnialautakunnan puheenjohtajan kanssa. Silloin alkoi jää hänen sydämensä ympäriltä sulaa. Puolen tunnin ajan hän ikävöi tytöltä katsetta, mutta sitten — voi miehen sydämen omituista johdonmukaisuutta! — hänelle selvisi äkkiä, että hän nyt rakasti uskotonta kaunotarta syvemmin kuin koskaan ennen, eikä voisi ilman häntä elää.

Katuvaisena hän meni tytön luo ja pyysi hänet tanssiin. Mutta Sari — voi naisen sydämen omituista johdonmukaisuutta! — antoi hänelle rukkaset. Hän sanoi kylmästi, että hänet on jo pyydetty jokaiseen tanssiin; sitten hän käänsi selkänsä ja laski hansikoidun kätensä lainlukijan käsivarrelle.

Gyurka poistui hoippuvin askelin. Hänestä tuntui, ettei hän kauemmin enää voi elää, ettei hänellä enää ole elämisen oikeuttakaan sen jälkeen kuin hän oli kärsinyt suurimman häpeän, mikä miehen osalle voi joutua: saanut rukkaset. Mutta seuraava hetki antoi hänelle uutta elämänrohkeutta, sillä hän oli keksinyt tepsivän kostokeinon.

Tanssikentän laidassa seisoskeli kokonainen parvi talonpoikaistyttöjä, jotka huomattavan halukkaasti katselivat herraskaisten ilonpitoa. Heidän joukossaan oli eräs, joka jo aikoja sitten oli vetänyt herrojen huomion puoleensa.

Hän oli suunnilleen kuudentoistavuotias tyttö: ruskeasilmäinen, suloisesti hymyilevä, kookas ja varreltaan täyteläinen. Hän teki pikemminkin talonpoikaispukuun puetun herttuattaren kuin talonpoikaistytön vaikutuksen. Hänellä oli yllään rikkaan bunyeváci-tytön kansallispuku. Hänen vaatteensa ilman kaulassa riippuvaa kultarahanauhaakin olivat kallisarvoisemmat kuin viiden, kuuden herrasneitosen tanssiaispuvut yhteensä. Hänen hameensa oli valmistettu raskaasta kultabrokadista, jota Lyonin silkkitehtaat erityisesti tähän tarkoitukseen valmistavat; jaloissa oli hänellä hienosti kirjaillut punaiset kengät, ja hänen kupeillaan riippuva laukkukin oli hienointa silkkiä.

— Minä vien hänet tanssiin, sanoi Gyurka itsekseen, — kaikki tytöt siitä varmasti suuttuvat silmittömästi, ja Sari Csopkay pakahtuu vihaansa.

Hän astuikin talonpoikaistytön luo, kumarsi kohteliaasti ja pyysi hänet tanssiin. Tyttö punastui samassa hiusmartoa myöten.

— Ei taida käydä laatuun, sammalsi hän bunyeváci-murteella.

— Miksi ette tahdo tanssia minun kanssani, neiti?

— Sen vuoksi, etten minä ole neiti, ja sitäpaitsi ei sitä sallittaisi...

— Sitäpä minä tahtoisin nähdä! sanoi Gyurka harmistuen.

Varmuudellaan, joka olisi kaunistanut Rikhard Leijonamieltäkin, rohkaisi hän talonpoikaistytön pikku sydäntä. Sanattomana tämä laski kätensä Gyurkan olkapäälle. Kahden he sitten tunkeutuivat mustalaisten ympärillä seisoskelevien rivien läpi ja olivat samassa valmiit yhtymään mustalaisprimaksen alkamaan csárdákseen. Bunyeváci-tytöt ovat kaikki syntyneet tanssin tahtiin, ja Gyurkan tanssijatar oli täysiverinen bunyeváci. Niin pian kuin hän oli päässyt ensi hämmingistään, tarttui häneen riemuitseva ilo, ja pian hän lensi tanssin pyörteessä, liikkeissään naisellisen hento sulous.

Herrasneidit loukkaantuivat sisukkaasti Gyurkan päähänpistosta. Ankarimmin tietysti Sari Csopkay. Hän oli mielestään velvollinen lopettamaan tanssin, joka loukkasi hänen isänsä, hovioikeuden presidentin arvoa. Hänen tanssijansa yhtyi hänen närkästykseensä.

— Sellainen olisi Pestissä aivan mahdotonta! sanoi kunniatuomari. — Mutta kyllä me pian saatamme ihmistavat voimaan Bajnassakin!

Hän astui Gyurkan luo, katsoi häneen käskevän läpitunkevasti ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Lopeta heti tanssisi!

— Minäkö?! — ihmetteli Gyurka.

— Me emme siedä täällä talonpoikaistyttöjä... Nämä ovat herrasväen tanssiaiset!

Tyttö jätti heti tanssijansa ja aikoi poistua, mutta Gyurka tarttui hänen käteensä ja vapaalla oikealla kädellään — läimäytti kunniatuomaria korvalle.

Hänen ensimmäinen korvapuustinsa.

Moni vähäksyy sen merkitystä, varsinkin ne, jotka eivät ole antaneet ensimmäistä korvapuustia, vaan saaneet. Ja kuitenkin on päivänselvää, että ensimmäisellä korvapuustilla on mieheen yhtä suuri vaikutus kuin naiseen ensimmäisellä suutelolla. Ensimmäinen korvapuusti, jonka nuori mies, mahdollisesti aivan harkitsemattoman välittömästi on antanut, voi välistä ratkaisevasti kääntää koko hänen elämänuransa. Hän on sillä iskullaan avannut itselleen pääsyn hyvin suljettuun ritaristoon. Hän oppii, että hänen ei tarvitse kärsiä mitään. Ei yhtään mitään! Miten onkaan käynyt niin, että ensisuutelo on saanut niin monta runoilijaa ylistäjikseen, mutta ensimmäinen korvapuusti ei yhden yhtäkään!

Luulen, että olemme velvolliset sen verran kunnioittamaan kunniatuomaria, että kerromme miten hän vastaanotti korvapuustinsa.

Hän vastaanotti sen, niinkuin gentlemannin täytyykin. Hän tarkasteli Gyurkaa kiireestä kantapäähän, korjasi monokkeliaan kiinteämpään asentoon ja sanoi jääkylmän rauhallisesti:

— Tätä te vielä kadutte, herra Gyurkovics!

Sitten hän asettui seisomaan vanhan akaasiapuun alle, kädet ristissä rinnalla. Hän pysyi siinä määrin kylmäverisenä, että sanoi ympärillä seisoville nuorille ystävilleen:

— Älkää minua säälikö, vaan tuota poikaparkaa tuolla.

Aluksi hän aikoi mennä suoraan kotiin hakemaan revolverin ampuakseen yksinkertaisesti Gyurkovicsin. Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että se ei olisi hänen arvolleen soveliasta. Hän vaatii hänet kaksintaisteluun, sellaiseen kaksintaisteluun, että siitä puhutaan koko valtakunnassa, niin että ihmiset unohtavat Mátyás Hollóksen ja Holubarin keskeiset tappelut. Siihen hän jo rauhoittui. Hän ei tanssinut enää, vaan istuutui metsään. Hän ajatteli äitiään ja yht'äkkiä hän tunsi lämpimästi, miten paljon hän omaisiaan oikeastaan rakastikin. Ja sekin johtui hänen mieleensä, miten julmasti hänen äitinsä murehtisi, jos hän kaatuisi kaksintaistelussa.

Tanssi loppui samassa; mustalaiset soittivat lomaan laulunnuotin, joka oli niin haikean surumielinen, että kunniatuomarin silmät kyyneltyivät. Hän tunsi rinnassaan henkeä salpaavan painostuksen. Sitten hän rohkaisi mieltään ja alkoi miettiä. Annahan olla! Mitäpä minulle siitä? Se, että minun täytyy taistella hänen kanssaan. Täytyykö?! Minkävuoksi täytyy? Mutta eihän koko juttu ole jupakan arvoinen... Lapsellisuutta alusta pitäen... Aasimaisuutta!

Samassa hänen mielensäkin keveni. Ei tarvitse. Ihmisen ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei itse tahdo!

Hän palasi tanssisaliin ja katseli hymyillen Gyurkaa. Vähän myöhemmin hän meni hänen luokseen ja muksahdutti häntä kevyesti selkään.

345

— Kuulehan, sinä olet aika turkkilainen, sinä.

Gyurka tanssi silloin jo herra tiesi kuinka monennen tanssin talonpoikaistytön kanssa.

Hän sanoi tälle:

— Te olette kovin kaunis tyttö, paljon kauniimpi kuin kaikki herrastytöt yhteensä.

Tyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni, ja häntä pyörrytti suuri onnentunteensa. Mutta hän tanssi silti mielensä halulla, ja vanhat herrat, heidän joukossaan korkeasti kunnioitettava herra Nektárius Gyurkovics, rehtori ja opettaja Huszarka, seisoivat ympärillä hänen tanssiaan katsellen.

Gyurka hiukan hämmästyi heidät nähdessään, sitten hän laski tyttönsä kolmesti selkäkenoon, melkein maahan asti, nosti hänet tanssin tahdissa rivakasti pystyyn jälleen ja kysyi tanssijattareltaan:

— Mikä on nimenne, kaunis tyttö?

— Kerran minä pakenin nuoren herran kanssa, ja kolme päivää me kuljeskelimme metsässä. Nuori herra oli silloin ryöväri, ja minä olin hänen rakastajattarensa... Anikó on minun nimeni.

— Anikó?! Betekintin Anikó?!

Kun hän tarkasteli häntä lähemmin, huomasi hän hänen suloisilla kasvoillaan piirteitä, jotka palauttivat hänen mieleensä hänen entisen Anikónsa juonteet.

— Anikó! Missä sinä olet ollut tähän asti, kun en ole sinua nähnyt.

— Minä olen ollut Tamásissa, tätini luona... Kaksi vuotta minä olin siellä... Viikko sitten palasin Bajnaan...

— Entä miten satuit tulemaan tänne, Anikó? kysyi poika vähän myöhemmin.

— Tiesin, että Gyurka-herra on täällä, vastasi tyttö rehellisesti. — Siksi minä pukeuduin juhla-asuunikin.

Herraspojilla on mielestään aina oikeus tehdä tuhmaa pilaa kauniille talonpoikaistytölle. Gyurkakin tahtoi käyttää hyväkseen tätä oikeutta ja sanoi:

— Ennen sinä aina sanoit, että sinusta tulee minun rakastajattareni. Mutta silloin et sinä vielä tietänyt, mikä se on... Nyt sinä tiedät, mutta rakastatko sinä minua enää?

Siihen ei tyttö sanallakaan vastannut. Turhaan Gyurka uudisti kysymyksensä. Anikó vain sulki silmänsä, ja hänen suunsa vavahteli, aivan kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt niin paljon häpeästä kuin häveliäisyydestä. Rakkauden sanojen edessä oli niin omituinen, rikkova herrasleima.

Hänen kaunis, ruskea kätensä puristi kuitenkin entistä lujemmin Gyurkan olkapäätä, ja siitä nuoriherra, joka — kuten tiedämme — oli elähtänyt maailmanmies, sai yht'äkkiä ankaran sydämentykytyksen. Kun hän jälleen lensi tyttönsä kera tanssiin, hiipi tämä niin hellän hempeästi hänen rintaansa vastaan, kuin olisi hän ollut herkkä hengetär.

Gyurkovics-komppanian ylhäiset jäsenet, heidän joukossaan pikku Horváth ja kolmeneljäsosaa ylioppilastutkinnosta suorittanut Visky, tanssittivat myöhemmin kaikki Betekintin tyttöä. Anikó, jolla uskollisuus oli myötäsyntynyt, lähti tanssiin heidän kanssaan vasta pyydettyään luvan Gyurkalta. Kun hän toisten kanssa tanssi, käänsi hän aina säteilevän hymyn kirkastamat kasvonsa Gyurkaan, niinkuin auringonkukka kääntää teränsä auringon kulkua myöten.

Puolenyön aikaan sanoi Anikó, että hänen täytyy lähteä kotia.

— Isä sanoi tappavansa minut, ellen ole yhdeksältä viimeistään kotona.

Betekintin kapakassa tunnettiin kuoliaaksilyömisen eri muodot ja asteet, sillä Anikóta ei millään keinoin saatu jäämään kauemmaksi. Yhtä nopea kuin hänen lähtönsä, oli hänen hyvästinsäkin: hän hymyili Gyurkalle, sitten hän riensi pois tanssipaikalta ja haihtui pimeyteen.

Kun hän jo oli ehtinyt poppelitielle, kuuli hän askelia takanaan. Aluksi hän luuli, että joku paha-aikeinen häntä seurasi, mutta samassa hän tunsi Gyurkan äänen.

— Anikó! Anikó!

Poika saavutti ja tarttui häntä käsipuolesta.

— Älä juokse, minulla on sinulle vielä jotakin sanottavaa...

Mutta nyt jätti pojan monesti koeteltu rohkeus hänet kokonaan pulaan. Hän kysyi Anikólta ainoastaan, elikö hänen vinttikoiransa Csigány vielä. Anikó pudisti surumielisesti päätään.

— Isä ampui sen jo kolme vuotta sitten.

Hitaasti astellen he etenivät. Oikealla ja vasemmalla kimmelsi kasteinen aroheinä kuutamossa, niinkuin olisi järvi saartanut tietä kahden puolen.

— Anikó, suutele minua, sanoi kerran Gyurka.

Tyttö pysähtyi; hän oli niin pelästynyt, ettei voinut kieltäytyä. Mutta hän antoi kuitenkin saattajansa suudella polttavia poskiaan ja silmiään. Hämillään hän vastaanotti hyväilyt, hän ei nähtävästi koskaan ollut sellaista ennen kokenut.

Betekintin ikkunoista loistivat valot, kapakkahuoneesta tunkivat soiton hilpeät äänet.

— Miklós Csincsák huvittelee, sanoi Anikó hiukan hätkähtäen.

— Kuka on Miklós Csincsák? kysyi Gyurka mustasukkaisesti.

— Hän on minun sulhaseni isä, selitti Anikó yksinkertaisesti.

Gyurka huudahti hämmästyneenä:

— Mitä kummia? Onko sinulla sulhanen?

— On, Miklós Csincsákin poika...

Poika oli aluksi vähällä joutua raivon valtaan.

Hän luuli, että Anikó oli hänet pettänyt. Mutta sitten saivat paremmat ajatukset hänessä vallan, ja hän näki omat aikeensa oikeassa valossa.

— Menetkö sinä miehelään, Anikó?

— Eikö minun pitäisi sitten mennä? kysyi tyttö vuorostaan.

— Tietenkään et mene.

— Mitä sitten tekisin?

— Tule minun kanssani.

— Minne?

— Minne sinut vienenkin.

— Nytkö heti?

— Nyt heti!

Anikó mietti hiukan ja sanoi sitten surullisesti:

— Minä sanon teille, Gyurka-herra: minä tulisin kyllä kanssanne. Totta Maarian minä tulisin! Mutta ei siitä olisi siunausta. Te katuisitte, minä en.

Gyurka kuunteli järkensä sanaa ja mietti muuta.

— Hyvä on, ellet sinä tule minun kanssani, tulen minä sinun luoksesi...

Niin sanoen hän puristi lujasti tytön kättä ja riensi takaisin metsään.

ANIKÓ.

Miklós Csincsák, joka remuili Betekintin kapakassa, oli tyypillinen saita rahaylimys. Hänen omaisuutensa nousi sataantuhanteen floriiniin, ja jokaista, jolla ei ollut vähintään viittäkymmentätuhatta, hän nimitti kerjäläiskoiraksi. Hänen ulkoasustaankin saattoi huomata, ettei hän ollut mikään tavallinen talonpoika. Hän poltti viiden kreutserin sikareita, ja hänen kaulahuivinsa oli kirsikanpunaista silkkiä. Jos hän istahti jonnekin, riisui hän heti takkinsa, jonka alla hänellä oli hieno liinapaita; lakkinsa hän otti päästään vain kirkossa, muuten ei missään muualla, ei edes apteekissa. Hänen saappaansa olivat korkeakauluksiset, ja kun hän istui, ojensi hän aina molemmat jalkansa suoriksi. Hänellä oli oikea kultainen sinettisormuskin, jota hän kantoi oikean käden etusormessaan. Hän raaputteli aina sillä sormellaan nenäänsä, silloinkin kun sitä ei syyhynyt.

Hän uskoi lujasti, että kaikki ihmiset kadehtivat häntä. Ja se usko hiveli häntä miellyttävästi. Tullessaan kapakkaan hän pyysi jyrisevällä äänellä kolmenkymmenen kreutserin viinit ja sitten silmäili varkain ympärilleen, miten kateellisilta »ne kerjäläiskoirat näyttivät»...

Csincsák ei ollut vanhempi kuin viidenneljättä. Kotonaan oli hänellä kuudentoista ikäinen poika, jolle hän pyysi Anikóta. Poika ei vielä ollut edes nähnytkään morsiantaan, mutta eihän sellainen ole bunyeváceilla aivan välttämätöntä. Pääasia on, että tuleva miniä appivanhempiaan miellyttää. Miklós Csincsák oli aikoinaan samalla tavoin naitettu, ja niin hän tahtoi naittaa omatkin lapsensa ja lapsenlapsensa. Jos kerran ikivanhat perintötavat olivat pyhiä, niin oli tämä ainakin hyvin pyhä.

Miklós Csincsákilla oli ainoastaan yksi ylhäinen kilpailija, joka oli häntä ylempänä: Betekintin kapakoitsija. Häntä ei raha tehnyt aristokraatiksi, vaan syntyperä. Hän polveutui aatelisesta Jazomirovics-suvusta, jonka eräs jäsen — kuten mainitaan — joskus oli ollut tuomari. Betekintin isäntä lukeutui myöskin arvokkaan Visky-perheen sukulaiseksi, vaikka perheenjäsenet eivät muistelleetkaan sukulaisuuttaan muulloin kuin valtiopäivämiesvaalien aikana, joka heidät toi kapakkaan.

Meidän päivinämme ei enää ole outoa, että ylhäisten perheiden jäsenet, kirkastaakseen haalistuneet kilpensä kullalla, tekevät mesallianssin, eikä meidän senvuoksi tarvitse kovin kummeksia Jazomirovicsia, kun hän antoi tyttärensä Csincsákin pojalle. Hän ei sitä tehnyt ensin kauan epäröimättään ja oikeastaan hän vielä nytkin sydämestään vihasi Csincsákia, jota hän salaa nimitti »löyhäsuiseksi talonpojan jässiksi». Mutta raha taivuttaa kopeimmankin sukuylpeyden.

Molemmat appivanhukset istuivat vielä sivu puolenyön Betekintin kapakassa. He tyhjensivät jo kolmatta pulloaan (neljännellä he säännöllisesti riitaantuivat), kun ovi aukeni ja sisään tuli joukko uusia vieraita.

Gyurkovics-komppania siinä tuli koko voimallaan: kaikkiaan heitä oli kuusi. Pojat tilasivat samppanjaa. Mutta kun sitä ei ollut, tyytyivät he Siller-viiniin.

— Joka pojalle pullonsa ja joka pullon viereen tuikkiva kynttilä! Mustalaisillekin pullo mieheen!

Sen sanoi Gyurka.

Kun minun ystävälliset lukijani, jotka jo ovat Gyurkovicsin poikien raha-asioiden perillä, varmaankin hiukan rauhattomasti ajattelevat suorituksen hetkeä, riennän minä edeltäpäin kertomaan, että Gyurkalla tällä kertaa oli rahoja. Korkeasti kunnioitettava rovasti oli hänelle antanut viidenkymmenen floriinin setelin yhdessä ylioppilastodistuksen kanssa: yliopistollisen stipendin sijasta, kuten hän sanoi. Pojan itsetietoisen varma esiintyminen tämän päivän kuluessa johtuikin suurimmaksi osaksi oudon suuren setelin vaikutuksesta.

Anikó oli jo puoliksi riisuutunut saadessaan tietää ylioppilaiden huvittelevan kapakassa. Nyt hän ymmärsi Gyurkan jäähyväissanat, joita oli tähän asti turhaan aprikoinut.

— Minä tulen auttamaan tarjoilussa, sanoi hän.

Hänen tullessaan kapakkahuoneeseen soittelivat mustalaiset parahiksi hurjaa csárdásta. Gyurka hypähti samassa hänen rinnalleen, kietoi kätensä hänen uumilleen, ja pian he tanssivat kiivaassa tahdissa mustalaisten edessä. Toverit säestivät heitä hihkuen ja rallatellen; ainoastaan Jazomirovics ja Csincsák rypistivät tyytymättöminä kulmiaan. Isä käski tytärtään moneen kertaan lopettamaan tanssinsa ja painautumaan levolle, mutta Anikó ei kuullut eikä nähnyt mitään, tanssi vain niinkuin järkensä menettänyt, tai niinkuin olisi, ollut lumouksen valloissa. En tiedä mitä keinoja Betekintin ravintoloitsija olisikaan käyttänyt saadakseen pontta isänmääräysoikeudelleen, ellei Visky onnellisella päähänpistolla olisi tyynnyttänyt nousevaa myrskyä.

Lasi kädessään hän astui Csincsákin pöydän luo.

— Kumpi herroista on minun Jazomirovics-setäni? kysyi hän vaatimattomasti.

Pöhönaamainen kapakoitsija hyväili tuuheita viiksiään.

— Kuka minua kunnioittaa kysymyksellään?

— Nimeni on Sándor Visky...

— Jalosukuisen herra maaherran poikako? kysyi kapakoitsija.

— Niin... Minun isäni mainitsi nimenomaan viimeisessä kirjeessään, etten saisi lähteä Bajnasta, ennenkuin olen käynyt tervehtimässä rakkaita sukulaisiamme... Isäni on usein puhunut kodistanne. Hän sanoi aina, että teillä, setäni, on erinomaiset valtiollisen älyn lahjat ja että vain aniharvat herrasmiehet osaavat niin verrattomasti huvitella Bácskassa kuin te...