Part 4

Juuri asioiden näin kärjistyessä tapahtui, että Gyurkan sydämen haavoittivat Eroksen nuolet. Hänen ensi lempensä esineinä oli kaksi neitosta: toinen oli Sari Csopkay ja toinen Amanda Sziporka.

Puhukaamme ensiksi Amanda-neidistä. Hän kuului kiertelevään teatteriseurueeseen, joka näihin aikoihin näytteli Bajnassa, ja hänen lahjansa osoittautuivat aivan kummallisen monipuolisiksi. Hän näytteli pohjoisessa Medeata, etelässä Suhancia, idässä Finom Rozsia ja lännessä Opheliaa. Sillä välin hän näytteli mitä hyvänsä ja aina Gyurkan suureksi tyytyväisyydeksi. Neiti Sziporkan syvä taiteellinen vaikutus nuoreen ylioppilaskokelaaseen johtuu varmastikin siitä, että Gyurka itsekin silloin uneksi taiteilijan tulevaisuutta itselleen. Hän mietti jo aivan vakavasti valita näyttämötaiteen elämäntehtäväkseen, sillä hän tiesi, ettei näyttelijöiltä vaadita ylioppilastutkintoa. Ennenkuin hän siinä kuitenkaan pääsi omasta itsestään selvyyteen, vieläpä ennenkuin hän mieskohtaisesti ehti tutustua Amanda Sziporkaan, riitaantui taiteilijatar teatterinjohtajan kanssa ja matkusti kaupungista. Neiti ei varmaan vielä tänäänkään tiedä, että hän, paitsi velkojia, jätti Bajnaan särjetyn ylioppilaskokelassydämen.

Vanhat pakanat, jotka pystyttivät alttareita monille jumalille, eivät olleet aivan tuhmia. Ellei joku heidän jumalistaan kuullut heidän rukoustaan, elähdytti heitä aina toivo siitä, että toinen kuitenkin kuulee. Gyurkallekin oli onneksi, että hän neiti Amandan kadottua saattoi löytää surevan sydämensä lohdutuksen pystyttämällä alttarin Sari Csopkaylle.

GYURKA ON VÄHÄLLÄ JOUTUA KAKSINTAISTELUUN.

Kaksi viikkoa ennen ylioppilastutkintoa tiesi jo koko maailma, että Gyurka Gyurkovics hakkaili Sari Csopkayta. (Koko maailmalla tarkoitamme tietysti bajnalaisen latinakoulun oppilaita, tai niinkuin he tahtovat sanottavan: kuulijoita.)

Sari oli hovioikeuden presidentin tytär, ja hänellä oli hurjapään maine. Hänestä kerrottiin, että hänen viisitoistavuotiaassa sydämessään asui naisen kunnianhimo ja että hän latinakoulun nuorukaisista käytti ylpeästi sanaa »penikat». Varmaa kaiketikin on, että hän kulki pieni nenännypykkä alati sangen korkealla ja että hän yhtä paljon vähäksyi konventtilaisten seurustelutaitoa kuin arvioi liian korkeaksi keltanokkaisten »lainoppineiden» ja varsinkin nuorten kadettien kyvyt.

Pitkään aikaan hän ei ollut huomaavinaankaan Gyurkaa, kunnes nuori herra kerran rohkealla hyökkäyksellä valloitti odottamatta Sarin sydämen.

Tämä tapahtui seuraavasti. Gyurka oli sunnuntaina oppilaiden messussa, ja Sari oli penkkiinsä kumartuneena juuri hänen edessään. Hänen yllään oli ruiskukansininen puku ja päässään uusi hattu. Muodikas hattu nostatti hänen korskeata kopeuttaan yhä enemmän, eikä hän koko messun aikana edes vilkaissut Gyurkaan, vaikka tämä siirteli itseään, niin että penkki narisi, ja yski ja huokaili hänen selkänsä takana. Tämä luoksepääsemättömyys sytytti Gyurkassa kapinan hengen. Hän polvistui penkkiinsä, liitti kädet suunsa eteen torveksi ja kumartui niin lähelle tytön niskaa, että hän selvästi tunsi sen orvokintuoksun, ja alkoi puhua hänelle yksitoikkoisella äänellä, aivan kuin olisi rukoillut:

— Sari-neiti, selkäkenoon hiukan painukaa, niinkuin olisitte rukoukseen vaipuneena. Näettekö tuolla alttarilla Gabor-enkelin? Hän on hyvin kaunis, mutta vielä ihanampi olisitte te, ellei teitä ylpeytenne rumentaisi. Mitä hyötyä on ylpeydestä? En kai minä ole yhtä ylpeä kuin te. Ensi vuonna minä olen lainlukija. Jo kauan olen teitä rakastanut, Sari-neiti, ja jos tekin rakastatte minua, niin käymme salakihloihin. Jo tänä iltana te kirjeen kukkavihkoon käärittynä oman kamarinne ikkunalta löydätte. Vaan vaarin ottakaa: ei kukaan toinen sitä löytää saa. — — — Et cum spiritu tuo...

Tyttö ei rohjennut liikahtaakaan; hänen molemmat korvansa muuttuivat pelästyksestä hehkuvanpunaisiksi. Messun jälkeen hän melkein juosten riensi kotiinsa rohkenematta kertaakaan silmätä taakseen. Mutta tästä päivästä pitäen hän seurasi sydämestään Gyurkan toimia.

Rohkeus tekee naisiin aina erehtymättömän vaikutuksen, varsinkin kun sen muoto on imarteleva.

Parin päivän kuluttua olivat he jo salakihloissa. Totta kylläkään eivät he kertaakaan vielä olleet keskustelleet toistensa kanssa, mutta Sari luki uskollisesti kaikki koulun kirjaston runokirjoista huolekkaasti valitut poiminnot ja helmet, jotka soveltuivat somasti koristamaan Sarin kultaista sydäntä. Hän sai kirjeet säännöllisesti ikkunalleen, ja lopulta hän vastasikin. Hänen kirjeensä oli tunteellinen ja hiukan surullinen. Hän puhui särkyneistä unelmista, jotka varoittavat ihmistä liiaksi panemasta luottamustaan miehien — varsinkaan konventtilaisten — rakkauteen... Gyurkan ehdotuksen hän kuitenkin hyväksyy, mutta asettaa ehdoksi, että kihlauksen täytyy toistaiseksi pysyä visusti salassa. Kirjeessään hän lähetti kiharansa kiehkuran.

(Tämä kihara kulki seuraavana uskontotuntina koko luokalla kädestä käteen. Gyurka aikoi näyttää sitä ainoastaan naapurilleen, mutta hänen kädestään sen koppasi kolmas, ja Sarin rakkauden pantti ja todistus kiersi kaikki penkkirivit. Vasta ankaran tappelun perästä sai Gyurka tunnin loputtua aarteensa takaisin. Hän ei sanallakaan maininnut, kenen päässä kihara oli kasvanut, mutta kun koko kaupungissa ainoastaan Sari Csopkaylla oli sellainen vaskenkarvainen tukka, tiesi jo koko koulu ennen pitkää suloisen salaisuuden.)

Neljäntenä päivänä kihlauksen jälkeen tapahtui jotakin aivan erinomaista.

Gyurka harjasi nyt kuten ainakin heti koulusta tultuaan vaatteensa, kiinnitti sitten kukkasen takkinsa napinläpeen lähteäkseen jokapäiväiselle kolmituntiselle kävelylleen morsiamensa ikkunan alle. Hän käveli tupakkakaupasta kadunkulmaukseen ja sieltä takaisin; tavallisesti hän käveli sen matkan kaksisataaviisikymmentä kertaa ja vaihtoi matkan varrella merkitseviä silmäyksiä Sarin kanssa.

Sikarikaupan luona hän kohtasi oudon olion. Se oli aivan nuori sotilas, kadettipuvussa. Hänen pyöreät kasvonsa olivat täynnä teerentäpliä niinkuin kalkkunan muna, ja hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, että niitä olisi luullut valkeiksi. Kadunkulmauksessa seisoivat he jälleen silmätysten. Kun he niin olivat jo kymmenesti kohdanneet toisensa, alkoi Gyurkan sydäntä vihloa mustasukkaisuuden riivaaja. Hän katseli tiukasti kadettia silmiin. Tämä vastasi samalla mitalla... Seuraavan kerran kohdatessaan Gyurka hymyili ivallisesti... Sitten hän alkoi viheltää... Kadetti vihelsi myöskin...

Samassa ilmestyi Sari ikkunaan ja kadetti — Gyurkan äkkiällistykseksi — pysähtyi ikkunan alle ja ryhtyi pakeisiin tytön kanssa. Uskoton Sari ei ollut tietääkseenkään sulhasestaan, kuunteli vain hymyillen sotapojan sopertelua.

— Se on sinulle kuolemaksi, kurjimus, mutisi Gyurka poistuen murtunein mielin.

Sándor Visky, kahdeksannen luokan väkevin poika ja »tuplaaja», jolle hylätty sulhanen haihdutteli huoliaan, tunsi kadetin.

Sotapojan nimi oli Mihály Zsemlye. Hän oli torin kulmassa olevan tupakkakaupan omistajien, korkeasti kunnioitettujen Zsemlye-neitien veljenpoika. Nämä molemmat vanhatpiiat olivat niin toinen toisensa kuvia, että ainoastaan aniharva kykeni heidät erottamaan toisistaan nimiä sekoittamatta. Molemmat olivat he menninkäisiä ihmisiksi, ja heidän kasvonsa olivat kurttuiset niinkuin näivettynyt omena. Kaupungin kaikkein liukaskielisimmät juoruakat eivät kuitenkaan löytäneet heistä muuta muistutettavaa, kuin että he vielä seitsemänkymmenen ikäisinä käyttivät samaa torninkorkuista tukkalaitetta, joka heidän nuoruudessaan oli ollut muodissa. Kun kauppa kävi hyvin ja Zsemlye-neidit elivät tarkasti pennistä penniin, luettiin heidät kaupungin raharikkaiden joukkoon. Vaikka he itse palvelivat kaupassaan, ei heitä kukaan siitä pilkannut — joskus saattoi kuitenkin joku häikäilemätön sanoa heitä sikarineideiksi. Siitä sanasta he — herra tiesi minkätähden — loukkaantuivat sappikatkerasti.

Muuten eivät neidit mainittavasti liikkuneet kaupungin kaduilla. Arkipäivät he työskentelivät, sunnuntai-aamupäivän he valmistivat kermavaahtoa ja torttuja iltapäivän välipalaksi. Näinä päivinä heidät kuitenkin saattoi nähdä useamminkin. Se, joka heistä lähti ulos, pukeutui aina vaaleansiniseen samettihameeseen ja käyskenteli hiukan kadetin käsipuolessa kenotellen. He jumaloivat heitä tervehtimään pistäytynyttä sotapoikaa, ja tupakkakaupan parhaat savukkeet eivät hänen taskustaan puuttuneet.

Gyurka olisi ennen kaikkea tahtonut tietää, miten hyvää pataa Sari oli sotapojan kanssa, mutta tiedot, jotka Visky hänelle hankki, olivat sangen masentavaa laatua.

Viskyn tarvitsi ainoastaan mainita Sarin nimi, kun kadetti jo — ensin vaadittuaan häneltä kunniasanan ollakseen varma asian salassapysymisestä — salaperäisesti hymyillen veti taskustaan samanlaisen vaskenkarvaisen kiharan, joka hiljattain oli päässyt uskontotunnilla livahtamaan Gyurkan kädestä poikaparveen.

En ihmettele, jos rakastunut sulhanen unohti tätä kuullessaan ritarillisuuden ja sanoi:

— Minä mäiskin vielä Sari Csopkayta kunnolla korville!

Visky huomautti hänelle, että hän sellaisella kohtelulla tekee ikuiset kolttoset Bajnan latinakoulun ritarimaineelle.

— Kernaamminkin me annamme aimo selkäsaunan kadetille.

— Ei, huudahti Gyurka, — se olisi liian vähäinen hyvitys!

— Mitä sitten tahdot?

— Tahdon kaksintaistella!

Visky katseli hämmästyneenä ystäväänsä silmiin; miehekäs päättäväisyys ja itsetietoinen rauha kuvastuivat hänen kasvoillaan.

— Gyurka, sanoi hän tarttuen lujasti ystävänsä käteen, — se ajatus on sinun vertaisesi!

Kun he sitten ryhtyivät keskustelemaan jumalantuomion muodollisuuksista, täytyi heidän valittaen todeta, ettei löytynyt heille sopivaa taistelupaikkaa. Bajnassa ei miesmuistiin ollut kaksintaisteltu. Ne mielipiteiden eroavaisuudet, jotka olivat tavallisia kapakoissa, suoritettiin muitta mutkitta katkotuilla tuolinjaloilla ja tyhjillä viinipulloilla. Ritarillisuuden tapoja piti yllä ainoastaan Bajnan sanomalehden päätoimittaja. Humalapäissään hän vaati jokaisen kaksintaisteluun; kerran aikoi eräs näyttelijä taistella hänen kanssaan, mutta he eivät koskaan päässeet alkujärjestelyitä edemmäksi. Oli sen vuoksi onni, että koti- ja ulkomaiset romaani- ja näytelmäkirjailijat — varsinkin ne heistä, jotka nauttivat suurta suosiota varttuvan nuorison parissa — niin perusteellisesti ovat käsitelleet ritarillisuuden vaatimuksia kaikissa elämän tiloissa. Heidän antamiaan tarkkoja ohjeita molemmat kokelaat nyt käyttivät hyväkseen.

— Olisi parasta, kun heittäisit hänelle hansikkaan, tuumi Visky.

— Niinkö arvelet?

— Niinpä niinkin. Hansikkaan heittäminen on sotilaalle suurin häväistys. Sinä heität hansikkaasi hänen jalkojensa juureen ja sanot kylmästi: Näkemiin, herrani!

Tästä aikeesta täytyi heidän hetken mietittyään kuitenkin luopua, sillä heidän oli otettava huomioon, että Zsemlye, joka vasta oli viidentoistavuotias, mahdollisesti ei ymmärrä vaatimuksen oikeata tarkoitusta.

— Kernaammin kirjoitan hänelle taisteluvaatimuksen, sanoi Gyurka.

Pitkän mietinnän jälkeen he kyhäsivät seuraavan kirjeen:

»Herrani! Toinen meistä on liikaa tässä maailmassa. Minä vaadin teidät täten taistelemaan kanssani pistoleilla. Ehdot: etäisyys viisikolmatta askelta, kumpikin ampuu kaksi laukausta. Se, jonka jalkaan sattuu kuula, saa ampua polvistuneena. Aika ja paikka: ensi sunnuntaiaamuna täsmälleen kello kymmenen kansanpuistossa olevan simakioskin takana. Jos olette ritarillinen mies, tulette. Kumpikin tuo pistolin mukanaan. Odotan teitä. _György Gyurkovics_.»

Tämä kirje suljettiin huolellisesti mustalla lakkasinetillä, ja Visky ja Horváth Gyurkan sekundantteina veivät sen kadetille.

Zsemlye istui sikarikaupan viereisessä huoneessa. Hän tuprutteli savuja paksusta sikarista, jonka toinen täti oli hänelle heikkoudessaan antanut, ja nyt hän oli kauhean pahoinvoipa. Vaikka hän ei koskaan ollut merta kulkenut, luuli hän kuitenkin istuvansa pienessä veneessä hyökyaallokossa. Silloin juuri tulivat sekundantit huoneeseen. Hän luuli heidän tulevan häntä tervehtimään ja sen vuoksi hän hätkähti, kun Visky, joka oli ollut hänen ystävänsä jo monia vuosia, lausui töykeästi:

— Tehkää hyvin ja lukekaa tämä kirje!

Hän luki sen ja ellei hän jo Juanitta-sikarista olisi ollut liidunvalkea, olisi hän varmaankin nyt kalvennut. Visky itse tovereineenkin oli niin jännityksissään, että heidän sydämensä tykytti kuultavasti.

— Otatteko vastaan vaatimuksen? kysyi ensimmäinen sekundantti.

— Otan, vastasi Zsemlye itkevällä äänellä.

Visky kumarsi hänelle.

— Te olette ritarillinen mies.

Zsemlyekin kumarsi nyt ja sanoi:

— Minä suostun vaatimukseenne, mutta ainoastaan kahdella ehdolla. Ensiksikin valitsen miekan taisteluaseeksi, sillä minut on haastettu ja minä saan siis valita. Toiseksi täytyy herra Gyurkovicsin antaa minulle todistus täysikäisyydestään, sillä sotilas ei käy taistelemaan kaikenlaisten koulupoikien kanssa.

Tämä sana sai sekundantit sanattomiksi. Mutta koulupoikien mainitseminen sai heidän verensä kuohahtamaan.

— Mutta tehän olette paljon nuorempi kuin Gyurkovics, sanoi Visky.

— Mutta minä käyn keisarillisissa vaatteissa, sanoi kadetti pöyhkeästi.

Ken tietää miten jupakka olisi loppunutkaan, ellei toinen tädeistä, syrjäyttämällä kaikki ritarillisuuden säädökset, olisi sekaantunut asiaan. Hän oli juuri, ilahduttaakseen veljenpoikansa ystäviä, aikonut tuoda heille savukkeita, kun hän ovenraosta kuuli mistä oli kysymys. Muuten niin lempeä nainen muuttui samassa mustaksi vihasta.

Minun täytyy tässä kertoa, että Zsemlye-neidit, niin vilpittömästi kuin he muuten ihailivatkin sotilasuraa, eivät mitenkään voineet suostua sellaisiin raakalaisuuksiin kuin ovat sota ja kaksintaistelut. Jo useasti he olivat sanoneet, että Miskan täytyy sodan tullen erota sotapalveluksesta. Poika selitti silloin, ettei hän koskaan suostu sellaiseen pelkurimaisuuteen. Tädit ihailivat tosin hänen sankarillisuuttaan, mutta heitä harmitti sekin, ettei hän tässä tehnyt heidän mielikseen.

— Mitä puhetta se on sellainen? sanoivat he. — Mitä hyödyttää ihmistä urhoollisuus, jos hänet kaikesta huolimatta kuitenkin ammutaan! Sellainen sopii ainoastaan järkensä menettäneille. Ja mitä haittaa pelkuruus sitä, jolla on rahoja?

Sotaa he vain pelkäsivät, mutta kaksintaistelusta puhuminen sai heidät sapekkaaseen raivoon. Miska kertoi usein ja seikkaperäisesti, miten sotilaan, saadessaan kaksintaisteluvaatimuksen, täytyy joko taistella tai ottaa ero virastaan. Tädit kuvittelivat, että oli petoja ihmishahmossa, jotka häikäilemättä asettavat nuoren sotilaan sellaiseen tienristeykseen, ja ajatus, että heidän oma, rakas veljenpoikansa mahdollisesti voisi joutua samaan asemaan, täytti heidän mielensä katkeruudella.

Sanoin, että tuo muuten niin lempeä nainen joutui mustaan raivoon.

— Mitä te tahdotte? huusi hän. — Kaksintaisteluako?

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kadetin ja sekundanttien välissä. Sitten hän lennätti heille vasten kasvoja kauheimman solvauksen, jonka koskaan voi gentlemannille sanoa. Hän sanoi: — Te penikat! Hän asetti »penikat»-sanan eteen vielä attribuutin, joka voimakkaasti alleviivasi heidän alaikäisyyttään.

Viskyn kunniaksi on mainittava, että hän säilytti arvokkuutensa tällä kriitillisellä hetkelläkin.

— Neiti, sanoi hän, — te olette epäritarillinen.

Silloin tapahtui samassa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti kaksintaistelujupakan myöhempiin vaiheisiin. Myrsky, jonka väkevä Juanitta-sikari oli nostattanut Miskan sisuksissa, oli saavuttanut nousukohtansa, ja vaikka nuori soturi ponnistelikin tarmonsa takaa vastaan, täytyi hänen lopulta antautua merikivun valtaan. Nuori kadetti alistui kohtaloonsa. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että vaivoin hoiperteli huoneen toiseen päähän, missä muiden huonekalujen joukossa oli myöskin pesulaite.

Täti ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa. Hän käsitti ainoastaan sen, että perheen ylpeys oli julman tuskan pitelemänä. Yhdistäen ajatuksensa koko ajan kaksintaisteluun, uskoi hän, että koko pahoinvointi johtui suorastaan taisteluvaatimuksesta. Hän joutui lopulta aivan järjettömän raivon valtaan. Hän koppasi vimmoissaan huoneen nurkassa olevan vanhuudesta haljahtaneen sateenvarjon ja — — — tässä pysähdymme hiukan!

Siitä, mikä sen jälkeen tapahtui, on lausuttu kaksi toisistaan eriävää mielipidettä. Toisen mukaan olisi sateenvarjo todellakin satuttanut Viskyn olkapäätä, ja toisen mukaan olisi sekundanttien ritarillinen ja kunnioitusta herättävä rauhallisuus herpauttanut aseen hurjistuneen naisen kädestä, ennenkuin hän ehti sitä kehenkään satuttaa. Varmaa on kuitenkin, että Visky ja Horváth muutaman hetken kuluttua mustan vihan kaivellessa heidän sydänkuoppaansa kiireisin harppauksin kaikkosivat tupakkakaupasta, jossa vieraanvaraisuus ja ritarillisuus niin häpeällisesti oli maahan poljettu.

Oli suuri onni, että seuraavan päivän aamuna ilmestyi Bajnaan muuan ensi vuoden lakitieteen ylioppilas, joka ei pitänyt akateemista arvoaan alentavana selvitellä Gyurkovics—Zsemlye-jutun takkuista vyyhtiä. Tämä nuoriherra oli syvästi perehtynyt ammattimies kaikenlaisissa kaksintaisteluasioissa. Jos voi uskoa hänen sanojaan, että Budapestin tappelupukarit mainitsivat hänen nimensä pelonsekaisella kunnioituksella, ei ole ihmeellistä, että Gyurkovics ja Visky kernaasti alistuivat hänen painavaan sanaansa.

— Juttu on varsin yksinkertainen, sanoi oikeustieteilijä. — Kadetti on vastaanottanut taisteluvaatimuksen... Huomenna kello kymmeneltä menemme taistelupaikalle... Odotamme kaksikymmentä minuuttia... Jos hän tulee, taistelemme. Ellei hän ilmesty: me diskvalifioimme hänet.

Niin tapahtuikin. Kadetti, jonka hänen tätinsä jo aamujunassa olivat lähettäneet kotiin äitinsä luo Zomboriin, käyskenteli kirkon edustalla, ja samaan aikaan, kun hän vahvisti luontoaan savuuttelemalla väkeviä, Bajnasta muistoksi saamiaan sikareja, tuomitsi hänet seitsenpäinen kunnialautakunta, lakitiedetten ylioppilaan johtaessa puhetta, siveellisesti arvottomaksi ihmiseksi. Horváth, sekundanteista nuorempi, ehdotti, että Zsemlye-neiditkin diskvalifioitaisiin, mutta kunnialautakunta ei pitänyt sitä ehdottomasti tarpeellisena.

Tuomiopöytäkirja kirjoitettiin sitten useampina kappaleina. Yksi lähetettiin sikarineideille, toinen rykmentin everstille, mutta Mihály Zsemlyelle ei lähetetty mitään, ja niin ei kadetti, joka sen jälkeen varmaan on jo kohonnut yliluutnantiksi, luultavastikaan tiedä mitään siitä, että hänet on tuomittu siveellisesti ala-arvoiseksi.

Saman päivän iltapuolella ilmestyi Gyurka jälleen Sari Csopkayn ikkunan alle. Ken luulee vihan hänen sydämessään lauhtuneen, hän kokonansa erehtyy. Ei, hän tahtoi näyttäytyä uskottomalle morsiamelleen ainoastaan osoittaakseen hänelle kouraantuntuvasti syvän halveksumisensa. Kolmisenkymmentä kertaa hän käveli edestakaisin ja joka kerta, kun hän joutui ikkunan alle, käänsi hän kopeasti katseensa muualle. Vieläpä hän viheltelikin aivan äänekkäästi...

IHME.

Nyt tule, oi Musa, minua auttamaan laulaakseni siitä, miten suoritti Gyurka Gyurkovics ylioppilastutkintonsa, mikä totisesti ei ole helppo tehtävä tänä meidän epäilyksemme aikana, jolloin totuudestakin jokainen etsii todenmukaisuutta.

Mutta hän suoritti sen kuitenkin.

Maanantaiaamuna, nukuttuaan voitonkohmelonsa, hän hypähti hurjasti pelästyneenä vuoteestaan.

— Jeesus Maaria, huomennahan ovat kirjoitukset ja ylihuomenna suulliset tutkinnot!

Kukapa olisi uskonut, että aika on niin hullun kiireesti livahtanut? Aivan hiljattain oli hän lohduttanut itseään sanomalla: vasta kuukauden kuluttua... Sitten hiukan myöhemmin: kahden viikon päästä... ja nyt oli tutkinto aivan tuossa paikassa käsillä. Se oli tullut aivan äkkiarvaamatta, varastautunut salaa, hyökännyt kimppuun... Kunpa olisi vielä vaikka kuukausi valmistuksen aikaa! Tai edes viikon verta! No vaikka vain pari kolme päivääkin!

Ensi hädässä herahtivat häneltä kyynelet. Mutta sitten hän painoi tuskansa hiljaiseksi ja istahti pöytänsä ääreen. — Alkaisiko nyt viime tingassa päntätä päähänsä? Se olisi ollut yhtä järjetöntä kuin Raamatun juutalaisten olisi ollut lusikalla ammentaa tyhjäksi Punaisen meren syvyydet, voidakseen kulkea sen yli jalan kastumatta. Vaikka virkoisikin laiska lauantaina, ei häntä enää muu auttaisi kuin ilmeinen ihme.

Yht'äkkiä hän herpaantui säikähdyksestä yhtä voimattomaksi kuin on vaivainen talvikärpänen. Ankara pelko, jonka voittamiseksi muut ylioppilaskokelaat kuukausia valmistautuvat, yllätti hänet auttamattoman masentavasti.

Ankarassa tuskassaan hän lähti hiukan jaloittelemaan. Kirkkotorin yllä hän näki kyyhkysparven kaareilevan. Koulupojat ovat hyvin taikauskoisia, varsinkin silloin, kun ovat pulassa.

— Jos niitä on parillinen luku, läpäisen tutkinnossa, jos pariton, saan varmasti reput.

Yhdeksän oli kyyhkyläisten luku.

Viereiseltä kadulta tuli muuan lihava pappi. En tiedä onko niin kaikkialla, mutta ainakin etelä-Unkarissa pappi ennustaa pahaa, jos hänet aamulla tapaa. Paras keino papin pahaa silmää vastaan on heittää olkitukko hänen askeliinsa. Vankkureilla ajavat talonpojat eivät sitä koskaan laiminlyö. Mutta jalkamies, jolla ei olkia ole käsillä, auttaa itsensä parhaiten sillä, että hän — suokaa anteeksi — sylkäisee kolmesti. Gyurkakin sylkäisi kolmesti, sitten hän tunsi mielessään hartautta ja astui kirkkoon.

Erään sivualttarin yllä hän näki Pyhän Yrjänän taistelevan lohikäärmettä vastaan.

— Kas tuossahan on minun suojeluspyhimykseni! sanoi hän itsekseen.

Hän seisoi siinä mietteisiinsä vaipuneena pyhän suojelijansa edessä, ja hänen ajatuksensa muovautuivat jonkinlaiseen hiljaiseen ja nöyrään rukoukseen. Se oli omituinen rukous, mutta rukous se oli kaikessa tapauksessa.

— Rakas suojelijani, minä olen verraton velikulta. Laiska ja kiusantekijä olin minä vemmelpuun Vaulasta saakka. Tyttöjen jäljissä minä juoksin, kun olisi minun pitänyt fysiikkaa oppia, ja uskontotunnilla olen vuollut penkkini piloille. Ja kun toiset ovat työskennelleet, olen minä vetelehtinyt ja tupakkapaltureita poltellut. Jos voisit minulle ajatuksesi ääneen lausua, et sinä voisi minua syyttää näiden minun sanojeni valheesta ja ajatuksen epärehellisyydestä. En ole sinua koskaan rukoillut, nyt vasta tulen luoksesi, kun olen pulaan joutunut. Minä häpeän itseäni enkä rohkene astua alttarillesi. En uskalla sinua edes vakavasti rukoilla, sillä minä pelkään häpäiseväni sinut. Pyhä suojelijani, anna minulle anteeksi, että olen tuottanut häpeää sinun nimellesi. Jos minä saan reput tutkinnossa, ammun kuulan otsaani tai lähden Amerikkaan. Mutta jos sinä mahdollisesti luulet minun vielä miehistyvän mieheksi, niin tee ihme!

Ken ei koskaan vielä ole sillä tavoin rukoillut, hän heittäköön Gyurkaan ensimmäisen kiven!

Pari paljasjalkaista poikaa joutelehti kirkon ovella, ja suntio tuli heitä kutsumaan.

— Osaako joku teistä olla kuoripoikana? Ken taitaa, hän saa armolliselta herralta neljä kreutseria.

Pojat selittivät, että he osaavat ainoastaan soittaa kirkonkelloja.

— Minä rupean kuoripojaksi, sanoi Gyurka, — enkä minä siitä rahaa pyydä.

Konventtilaiset eivät juuri milloinkaan ruvenneet kuoripojiksi, ja suntio tarkasteli Gyurkaa tutkivasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän puheli sakaristoon:

— Armollinen herra, täällä on jo kuoripoika. Muuan nuorukainen, joka juuri rukoili Pyhän Yrjänän alttarin edessä, tahtoo nyt ruveta kuoripojaksi.

— Annahan minun nähdä sitä hurskasta nuorukaista, kumahti syvä ääni holvista. Sakaristossa pukeutui parhaillaan sama lihava pappi, jonka Gyurka vastikään oli nähnyt kadulla.

— Käsisuukkonen, Nektar-setä! huudahti poika.

— Ka, sinäkö se olet, Gyurka? Aiotko sinä olla minun kuoripoikanani!

— Jos vain sallitte, Nektar-setä.

Pappi oli korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz Gyurkovics, Kolumbacsin nimirovasti _in partibus infidelium_, Gyurkan setä. Hän asui Kalocsassa, eikä Gyurka ollut häntä tavannut sitten joulun. Gyurka ankarissa sieluntuskissaan aivan riemastui tästä odottamattomasta kohtauksesta, eikä vanha herra sen vähemmin.

— Katsohan vain, poikani, tämä oli kunnon teko, sanoi hän. — Et nähtävästi ole sittenkään niin viheliäinen lurjus kuin miksi sinua mainitaan. Nähdäänhän piankin, mitä taidat tutkinnossasi!