Part 3

Niin pian kuin poikajoukko oli ehtinyt Bácskan haamun piilopaikan ohi, kurkisti Gyurka uteliaasti lehtien lomasta, mutta vetäytyi samassa nopeasti takaisin. Kaksi myöhästynyttä poikaa vetelehti verkkaan muiden jäljestä: Elefántovics ja Sándorka; verinen vihamies ja petturiveli. He juttelivat ja naureskelivat aivan kuin olisivat olleet parhaita ystävyksiä. He pysähtyivät juuri Gyurkan puun alle jakaakseen veljellisesti pivollisen auringonsiemeniä. Sándorka kertoi Elefántovicsille paostaan ja höysti juttuaan hurjilla valheilla.

— Minä en olisi seurannut häntä, mutta hän uhkasi minua pistolilla...

— Nallihattupistoliko hänellä on?

— Eikä mitä! Oikea kuulanampuva pistoli.

— Mistä hän sen on saanut?

— Muuan ryöväri lahjoitti sen hänelle. Hänellä on ryövärien parissa paljon salaisia ystäviä.

— Entä miten pääsit erillesi hänestä?

— Kun hän minua metsässä jälleen rupesi uhkailemaan, tartuin minä hänen pistoliinsa.

— Eikö hän ampunut?

— Ampui kyllä, mutta minä väistin nopeasti ja kuula osui kantoon. Silloin otin sen väkisin.

— Oletko sinä väkevämpi kuin hän?

— Paljonkin! Hän on minua kookkaampi, mutta minä olen väkevämpi. Minä tappelen koska tahansa. Koetahan lihaksiani, eivätkö olekin kovat?

Elefántovics, joka oli heikko kuikkana, puristeli hiukan Sándorin käsivartta ja sanoi kohteliaasti:

— Hyvin on kova!

Gyurkan täytyi niellä kiukkunsa, ja pojat poistuivat. Kun metsä jälleen hiljeni puiden lehtien humuksi ja lintujen lauluksi, laskeutuivat he puusta. Anikó sai kauniin perhosen, jota Bácskan haamu pienessä rasiassa kuljetti mukanaan taskussaan muiden aarteittensa parissa. Kun takaa-ajajat jo olivat painuneet kauaksi, leikkivät he koko päivän mielensä halusta metsiä kierrellen.

Illalla he jälleen rakensivat tulen, ja silloin herahtivat kyynelet uudelleen Anikón silmiin. Tällä kertaa hän ei ollut nälissään. Hän ei sanonut ikävöivänsä kotia, mutta hän itki sittenkin. Gyurka sitä hyvin ihmetteli; silloin hän vielä tunsi naisia liian vähän.

Tyttö vaipui lopulta uneen. Poika otti silloin taskustaan muistikirjansa, repi siitä lehden ja kirjoitti jotakin tulen hohteessa. Kun hän oli aivan varma siitä, että hänen pieni ystävättärensä nukkui sikeästi, nousi hän varovasti pystyyn ja suuntasi hiipivät askelensa kaupunkia kohden. Hänen päästyään metsänreunaan näytti luostarin kello yhtätoista, ja poika lähti juoksemaan.

Mikä mahtoikaan hänet saada lähtemään turvallisen metsän suojasta vihollisen leiriin, kaupunkiin? Bácskan haamu oli tässäkin uskollinen omalle itselleen; hän tahtoi kostaa petturiveljelleen. Hiipien talojen varjossa joutui hän pian kotipihalle. Kevyesti hypähti hän aidan yli ja riisuttuaan kenkänsä portaille livahti notkeasti kuin kärppä lukuhuoneeseensa. Kuu paistoi ikkunan läpi valaisten vuodetta, jossa valapatto nukkui oikeata »vanhurskaan unta».

Gyurka katsoi uhkaavasti nukkuvaa.

— Tilinteon hetkesi on tullut! mutisi hän itsekseen.

Pöydällä oli mustepullo, ja värilaatikosta hän kai voi pensselin. Sen hän tarvitsi täyttääkseen pimeän aikeensa. Painautuen vuodetta vastaan hän vahingoniloisesti hymyillen maalasi vahvat musteviikset veljensä nenän alle ja silmien ympärille sankalasit. Sitten hän veti muutamia suoria viivoja nenälle ja lopuksi täplitti molemmat posket ja leuan.

Sándorkaan ei tämä toimitus tehnyt mitään vaikutusta, sillä hän tuskin liikahtikaan koko aikana; häntä herättämään siitä unestaan olisi tarvittu vähintään kannullinen jääkylmää vettä.

Kun Gyurka katseli kättensä töitä, kauhistui hän itsekin. Valkealla pieluksella lepäsivät mustat, peloittavat pirunkasvot. Gyurka laski lopuksi mukanaan tuomansa paperiliuskan pöydälle ja hävisi jälleen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Paperille oli kirjoitettu vain kaksi, mutta silti hyvin painavaa sanaa: _Bácskan haamu_.

Kun hän riensi kaupungista ja ehti Betekintin kapakan luo, kuuli hän koiran haukuntaa.

— Hei vain, siellähän on ystävämme Csigány! sanoi hän itsekseen.

Hän riensi aitauksen luo, jossa koira häntä tervehti iloisesti haukahtaen. Gyurka repäisi nopealla otteella pari lautaa aitauksesta ja päästi Csigányn vapauteen. Vinttikoira varmaankin älysi, minne tie meni, sillä se seurasi mielellään poikaa.

Anikó odotti heitä riutuvan tulen liepeellä. Hän oli herännyt jo aikoja sitten ja pelkäsi kovin yksin ollen. Hän ei voinut ymmärtää, minne Gyurka oli saattanut hävitä, ja hän piti luultavimpana, että santarmit olivat hänet vieneet. Nyt hän riemuiten tervehti heitä, eikä ole mahdotonta, että hän enemmän iloitsi Csigányn kuin Gyurkan tulosta. Hän istuutui koiransa viereen ja kiersi kätensä onnellisena sen pitkäkarvaisen kaulan ympäri. Kaikista hänen kotolaisistaan oli hän vinttikoiraansa eniten kiintynyt.

Aamupuolella he huomasivat, että koira ei ollut ainoastaan miellyttävä, vaan hyödyllinenkin toveri heille. Ilma viileni, ja elleivät lapset olisi voineet hiipiä Csigányn lämpimän turkin turviin, olisivat he varmastikin ankarasti palelleet.

— Tänään me ainakin löydämme ryövärit, sanoi Gyurka heidän syödessään aamiaista ja antoi eväistä osan Csigányllekin.

Tällä rohkealla ajatuksenaan ei hän tahtonut rohkaista ainoastaan Anikóta, vaan myöskin itseään. Eipä ihme, jos häntä jo pitkästytti nykyinen työtön elämä. Kaksi päivää olivat he jo olleet ryöväreitä ja olivat kuluttaneet aikansa kokoamalla betyáripellavaa ja vangitsemalla perhosia niinkuin mitkäkin koululapset. Anikóstakin jo saattoi huomata, että hän alkoi pitkästyä alinomaiseen metsien samoiluun.

Päivä paistoi jo täydeltä terältä metsän yllä, kun Gyurka liukkaasti juoksevaa sisiliskoa tavoitellessaan tiheässä viidakossa äkkiä seisoi silmästä silmään herraspojan kanssa. Hetken he seisoivat siinä katsellen tiukasti toisiaan, sitten poika mainitsi Gyurkan nimen.

— Ka, sinäkö se olet, Ferkó?

Se oli Ferkó Visky, koulun kuuluisin tappelupukari ja tietysti Gyurkovicsin poikien henkiheimolainen.

Viidakko alkoi samassa sähistä, ja kymmenkunta poikaa piiritti Gyurkan joka puolelta hihkuen jälleennäkemisen ilosta.

Gyurka katseli hämmästyneenä ympärilleen.

— Mitä te täältä tahdotte? kysyi hän.

— Sinua me etsimme, vastasi Visky. — Älä pelkää meitä, sillä me emme ole vihollisia, vaan kunnon kavereitasi. Me tulimme tänne metsään pyytääksemme sinua ottamaan meidätkin ryövärijoukkoosi.

— Tahdotteko kaikki ruveta ryöväreiksi? kysyi Gyurka, äänessään hiukan halveksiva väre.

— Emme vain me, vaan puolet koulua. Jokainen kunnon Bajnan poika tahtoo ruveta ryöväriksi. Mutta minä valitsin pojista vain parhaat. Reimoja ja luotettavia poikia kaikki, ei kukaan meistä pelkää edes pimeyden pääruhtinastakaan.

Gyurka tarkasteli upseerin asiantuntemuksella nahkapoikia.

Valiojoukko oli todellakin lupaava. He olivat arpipäisiä tappelupukareita, torimummojen ja kisällien kauhistuksia; vihoviimeisiä vetelyksiä koulussa, mutta uimapaikoilla aina nähtyjä kävijöitä. Poikien joukossa oli pari sellaistakin, jotka olivat saaneet potkut muista kouluista, ja suurin osa oli heistä kerran tai useamminkin jäänyt luokalle.

Päällikön silmä pysähtyi lopulta teerenpilkkuiseen, hintelään poikaan.

— Höh, huudahti hän ylenkatseellisesti, — Horváth, priimus! Mitä sinä täällä teet? Miksi et laputa kouluun?

Puhuteltu oli todellakin kolmannen luokan priimus. Hän oli puhtaan innostuksen valtaamana yhtynyt seurueeseen, ja nyt hän seisoi siinä noloissaan, niinkuin ainakin se, joka tietää tulleensa kuokkavieraana häntä paljon korkeammalla asteella olevaan seuraan.

— En minä sille mitään mahda, että olen priimus, sanoi hän surullisesti, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

— Etkö mahda, senkin kirjatoukka? kysyi Gyurka korskeasti.

— En minä ole mikään kirjatoukka, puolusteli Horváth. — Pojat voivat todistaa, että minulla ei monesti ole ollut hajuakaan läksyistä... Rehtori on minun setäni, ja sen vuoksi minä vuoden lopussa aina saan hyvän todistuksen... Mutta en minä itse ole siihen syypää...

Pojat, joiden joukossa priimuksella oli useita hyviä ystäviä, todistivat hänen sanansa, ja Gyurka osoittautui jalomielisen suvaitsevaiseksi.

Gyurka ymmärsi ystäviensä sanoista, että koulun muurien sisällä liikkui sellaisia huhuja, jotka olisivat voineet tyydyttää kunnianhimoisimman ryöväripäällikön rohkeimmatkin unelmat. Bajnan pojat olivat pyhästi vakuutettuja siitä, että Gyurka kuului suureen ryövärijoukkoon, joka asuu aseita ja kalliita aarteita täynnä olevissa maanalaisissa luolissa. Kaikki koulupojat mainitsivat hänen nimensä kunnioitusta ja ihmetystä tuntien, ja useimmat heistä toivoivat hartaasti saavansa vaihtaa ikävän koulupenkin hänenlaiseensa vapaaseen ja maineikkaaseen elämään.

Bácskan haamu ei lainkaan halunnut särkeä heidän innostuneita illusionejaan. Ja kun häntä pyydettiin näyttämään aarreluolaa, kieltäytyi hän päättävästi.

— Ei se ole niinkään yksinkertainen juttu kuin luulette, sanoi hän. — Ryövärit eivät ilmaise piilopaikkojaan kelle pojalle hyvänsä. Mutta jos te kestätte tulikokeen ja pysytte lujasti liitossamme, voimme keskustella siitäkin.

— Sano meille sitten tulikokeesi! huudahti Visky, joka oli joukossa rohkein. — Valtamaantie kulkee tuosta aivan läheltä. Jos tahdot, Gyurka, ryöstämme ensimmäiset vastaantulevat vaunut, ja silloin voit nähdä, kuka on poikien paras.

Tämä ehdotus miellytti päällikköä. Häntä pitkästytti joutilas vetelehtiminen metsässä, ja hän tahtoi lopultakin oikealla urotyöllä ansaita sen kunnianhohteen, jonka hänen toverinsa olivat mielikuvituksessaan hänelle luoneet.

— Hyvä! huudahti hän. — Jos te olette urhoollisia, niin lupaan, että vielä tänä aamuna ryöstämme pari matkustajaa.

Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan oli samassa kypsynyt yksityiskohtainen sotasuunnitelma. Ensi työkseen hän tarkasti asevaraston. Viskyllä oli pistoli, muutamilla oli pitkät puukot, jollakin lyhytvartinen kirves, ja loput olivat tukevilla ryhmysauvoilla aseistautuneet.

— Verratonta! sanoi päällikkö. — Näillä me ryöväämme vaikka junankin... Nyt tarvitsemme vielä pitkän köyden ja tusinan mustia silkkinaamioita... Köydellä me suljemme tien ja pysähdytämme hevoset, ja naamiot suojelevat meidät tuntemattomina...

Horváth, luokkansa priimus, joka koko ajan oli miettinyt, miten voisi kohottaa arvoansa toveriensa silmissä, tarjoutui hankkimaan köyden.

— Tänne tullessamme näin erään ratavahdin puutarhassa pyykkiköyden. Minä käyn koppaisemassa sen...

Hän vilahti tiehensä niinkuin orava ja oli vajaan neljänneksen kuluttua köysineen takaisin.

— Hyvä on, sanoi Gyurka, — huomaan, että kykenet parempaan kuin mitä luulinkaan.

Priimus vastaanotti onnellisena päällikön kiitoksen.

Enemmän tuottivat heille päänvaivaa mustat silkkinaamiot. Pitkän neuvottelun jälkeen he sopivat siitä, että he toistaiseksi, kunnes voivat hankkia nämä aivan välttämättömät suojukset, tyytyvät nokeamaan kasvonsa hiilellä..

Muuan poika, joka tahtoi seurata priimuksen esimerkkiä, juoksi läheiselle tiiliruukille ja täytti siellä taskunsa hiilillä. Niillä he mustasivat toistensa kasvot, ja Anikókin noettiin korvia myöten. Koko seura oli uudessa asussaan niin hirvittävän näköinen, että yksi ja toinen tunsi sydämensä pamppailevan, ja Csigány haukkui peloissaan.

Sitten he lähtivät Tamásista tulevalle valtamaantielle. Tutkittuaan aseman tarkasti neuvoi Gyurka jokaiselle paikkansa tietä reunustavissa pensaistoissa.

— Kuunnelkaa nyt tarkasti, sanoi hän mielenjännityksestä muuttuneella äänellä. — Kukin pysyköön omalla paikallaan, kunnes kuulette kolme huuhkajan huutoa. Kolmesti minä huudan niinkuin kissapöllö, ja silloin alkakoon verinen työmme... Te kaksi jännittäkää köysi tien poikki estääksenne vaunut etenemästä... Te kaksi tartutte sen jälkeen hevosten suitsiin... Visky, sinä tähtäät ajurin rintaan ja huudat hänelle uhkaavasti: »Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran!» Minä puolestani otan matkustajat omalle osalleni... Te kaikki muut heristätte keppejänne, välkyttelette puukkojanne ja kiljutte hurjasti, niin että matkustajat pelästyvät...

Maantiellä ei näkynyt ristinsielua, ja Viskyn ehdotuksesta he huvin vuoksi harjoittelivat hyökkäystä. Huuto, josta Gyurka oli niin paljon toivonut, ei häntä tyydyttänyt. Pojat kirkuivat niin kimeästi kuin ainakin kolmikuiset sianporsaat. Ainoastaan Visky jyrähdytti kumeasti: — Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran! Harjoitus oli samassa jätettävä kesken, sillä maantiellä näkyi tomupilvi.

Kolmet härkien vetämät vankkurit köröttivät ohi.

— Köyhiä talonpoikia me emme ryöstä, sanoi Gyurka jalomielisesti.

Hetken kuluttua tuli muuan juutalainen ajaen kirjavasti koristetuissa vaunuissaan. Gyurka huusi tosin varoitushuutonsa, mutta sitä ei otettu sovitusta merkistä ja niin pääsi juutalainen ehjin nahoin uhkaavan vaaran kynsistä. Pojat olivat hyvin kiihkoissaan, jotkut alakuloisia. Ehkäpä olisi hyvä jättää tämä hyökkäys toiseen kertaan? Siihen asti, kun he saavat oikeat kunnolliset silkkinaamiot...

— Pitäkää varanne! huudahti Gyurka. — Tuolta tulevat herrasvaunut! Jännittäkää köysi!

Isot matkavaunut rämisivät maantiellä. Ne olivat vanhanaikuiset, sellaiset, joilla maalla asuvat perheet ajavat kaupunkiin. Eteen oli valjastettu pari vanhaa työhevosta, pukilla istui piippua poltteleva renkipoika. Rengin vieressä oli pystyyn käännetty iso matka-arkku, ja vaunujen sälynpitopaikat olivat täynnä nassakoita, säkkejä ja kaikenlaista pientä sälyä. Peräpenkillä istui komea naisihminen. Hän oli verhoutunut tomuviittaansa, ja hänen kasvojaan suojeli tiheä sininen harso, jolla maaseudun herraskaiset suojelevat itseään tuulelta ja päivänpaahteelta. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta sellaisenaankin hän teki voimakkaan vaikutuksen.

Vaunut pysähtyivät tien poikki viritetyn köyden eteen.

— Herranen aika, mitä tämä merkitsee? huudahti renkipoika heikolla äänellä.

Samassa kuului sovittu huuhkajan huuto...

Visky hyökkäsi pensaikosta ja uhkasi poikaa pistolillaan. Mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt huutaa: »Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran!» huusikin hän voivottaen: »Pysähtykää, pysähtykää!»

Gyurka kääntyi vaunuissa istuvan naisen puoleen.

— Raha tai henki! huusi hän.

Toisista ryöväreistä ei ainoakaan täyttänyt tehtäväänsä. Eivät edes nekään, joiden olisi pitänyt tarttua hevosia suitsista. He piilivät pensaikon peitossa ja auttoivat johtajaansa korviahalkovalla kirkunalla ja räiskyvällä melulla.

Miten käyttäytyi nyt rouva tällä vaaranalaisella hetkellä? Hän toimi hyvin omituisesti! Sen sijaan, että hän ryöväriromaanien sääntöjen mukaan olisi pyörtynyt, tarttuikin hän päättävästi sateenvarjoonsa ja astui sitten vaunuista nokkelammin kuin hänen pyöreältä vartaloltaan olisi voinut odottaa ja hyökkäsi suin päin ryövärien kimppuun.

Visky lähti käpälämäkeen. Yhdellä hyppäyksellä lensi hän komeasti maantienojaan ja hävisi metsään. Toiset seurasivat häntä päätä pahkaa...

Mutta Gyurka ei paennut. Vaikka hän olisi tahtonutkin, ei hänessä olisi ollut miestä siihen. Painunein päin hän seisoi lyötynä vaunujen edessä. Hänen jäsenensä vapisivat; hän oli niinkuin anakondakäärmeen katseen kahlehtima kolibri.

Rouva oli hänen oma äitinsä. Hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics. Ainoa olento koko maailmassa, jota Bácskan haamu pelkäsi. Jos hän vielä olisi epäillyt oman äitinsä läheistä läsnäoloa, olisivat hänen epäilyksensä samassa keikahtaneet niinkuin hänkin kahden tukevan korvapuustin voimasta, jotka saivat hänet näkemään tulenhehkuvia ympyröitä. Varmaankaan ei kukaan ryöväripäällikkö ole saanut niin suorasukaista tuomiota valtamaantiellä kuin Bácskan haamu. Paria ensimmäistä tillikkaa seurasi toisia rajusti sataen, oikeana Niagara-putouksena. Gyurkan kunniaksi on mainittava, että hän kärsi iskut stoalaisen mielentyyneydellä. Totta kylläkin oli hän sen saavuttanut pitkäaikaisen harjoituksen avulla. Hän menetteli tällaisissa tapauksissa niinkuin kovakuoriainen, joka on olevinaan kuollut, kun sen kimppuun hyökätään; hän sulki silmänsä, pidätti henkeään, ja usein hän näytti siltä, kuin olisi hän miettinyt jotakin hauskan hullunkurista juttua. Lopulta aina hänen äitinsä ensimmäiseksi väsyi.

— Mihin maantierosvokuntaan tuo kuuluu? kysyi rouva Gyurkovics ensin huoattuaan kymmenisen minuuttia ankarien ponnistusten jälkeen.

Hän osoitti Anikóta, joka itkien näki Gyurkan ryövärikunnian joutuneen auttamattomasti häpeään.

— Hän on minun rakastajattareni, sanoi ryövärikapteeni syvään huoaten.

Hänen jalosukuisuutensa nostatti kuomun, istutti nokiset lapset kahden puolen itseään ja käski ajaa suoraa tietä Toni-sedän asunnolle.

Äidin odottamaton tulo on helposti selitetty. Poikien isännän lähettämä kirje oli saapunut perille bács-tamásilaiseen linnaan sunnuntai-iltana. (Gyurkovicsit nimittivät kuusi-ikkunaista rakennustaan linnaksi, mutta koska en tahdo kiistellä heidän kanssaan siitä, miten moni-ikkunainen on suurin talo ja pienin linna, tyydyn käyttämään heidän terminologiaansa.) Seuraavana päivänä oli hänen jalosukuisuutensa jo matkalla.

— Kyllä minä järjestän Bajnan asiat selviksi! sanoi hän.

Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, eivät hänen sanojaan hetkeäkään epäilleet.

Hän järjestikin asiat.

Poikiensa asunnossa hän ensi töikseen pesi Gyurkan ja Anikón, kaksissa lämpimissä vesissä kummankin, hangaten heidän poskiinsa aimo kimpaleen kotitekoista saippuaa. Sitten hän lähetti palvelijansa saattamaan Anikón isänsä luo ja vaunuillaan hän ajoi tervehtimään latinakoulun rehtoria ja molempien luokanjohtajien sekä opettaja Huszarkan puheille. Käytännöllisenä naisena ei hän kuitenkaan lähettänyt tuloaan ilmoittamaan vain tyhjänaikaista nimikorttiaan, vaan puolikkaan syöttösikaa, kymmenen pulloa parasta viiniä, nassakan valkoviiniä ja muutamia rasioita kelpo silavaa kullekin.

Kun opettajisto myöhemmin käsitteli Gyurkovicsin poikien juttua, osoittautui se erittäin humaaniseksi arvostelussaan. Rehtori lausui mielipiteenään, että oppilaiden yksilöllisyys on varteenotettava heitä kasvatettaessa. Hänestä oli luonnollista, että sellaiseen luonteeseen kuin György Gyurkovicsiin vaikuttaa paremmin lempeys kuin ankara rangaistus. Rangaistus vaikuttaa usein pahentavasti herkkään lapsenmieleen. Varmastikin oli Gyurkovics ainoastaan rangaistuksen pelosta päättänyt lähteä hullulle retkelleen.

Kasvatusopillisten periaatteiden voittoa sai Gyurka kiittää siitä, että hänen seikkailustaan koituva rangaistus poikkeuksellisesti supistettiin vähimpään mahdolliseen, ja niin tuomittiin hänet istumaan muutamia tunteja ja saamaan ankara varoitus.

Tuskin olivat poistuvan rouva Gyurkovicsin vaunut hävinneet lähimpään kadunkulmaukseen, kun Gyurka aivan ensi tehtäväkseen pehmitti aimo lailla Sándorkan selkäpuolta. Kevennettyään siten mieltään lähti hän suoraa tietä, välipalaa odottamatta, Betekintin kapakkaan tiedustellakseen ystävättärensä kohtaloa. Anikó leikki hilpeänä Csigányn kanssa aitovarren luona.

— Oletko saanut selkääsi? kysyi Gyurka ihmetellen.

— Kukaan ei ole huomannut, että olin poissa, selitti tyttö.

— Kuinka ei?

— Kata-täti luuli minun nukkuvan palvelijattaren kanssa, ja palvelijatar uskoi minun olevan Kata-tädin hoteissa. Ja isä on ollut humalassa koko ajan.

Tämä betekintiläistä elämää räikeästi valaiseva selitys ilahdutti hyvin Gyurkaa.

— Nyt ei minusta enää tulekaan ryöväriä, sanoi hän.

— Mikä sitten?

— Poliisipäällikkö.

— Mitä sellainen toimittaa?

— Vangitsee ryövärit ja ampuu heidät.

— Onko poliisipäällikölläkin rakastajatar?

— Ei, ei hänellä ole.

— Entä mikä minusta sitten tulee?

— Sinusta tulee minun rouvani. Mutta sinun täytyy ensin oppia lukemaan ja kirjoittamaan ja sitten täytyy sinun kulkea kengissä.

— On minulla kengät ja minä pyydän Kata-tätiä päästämään minut kouluun. Mutta isälle ei siitä saa hiiskua sanaakaan, sillä hän sanoo, että vain lurjukset ja tyhjäntoimittajat kirjoittavat.

II.

RAKKAUS JA YLIOPPILASTUTKINTO.

SELITYKSIÄ JOHDANNOKSI.

Siitä päivin kun rouva Gyurkovics kovakouraisesti oli hälventänyt Gyurkan tarumaisen Bácska-kummituksen, on seitsemän vuotta hukkunut aikojen mereen.

Pojat olivat sillä välin muuttaneet bajnalaisesta kymnaasista zomborilaiseen. Täältä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Ujvidekiin, sillä heitä loukkasi verisesti luokanjohtajien puolueellisuus. Luultavasti — vaikkakaan tätä minun otaksumaani ei nimenomaan ole kannatettu — oli sikäläinen opettajisto yhtä puolueellinen, sillä seuraavana vuonna jatkoi Gyurka Kalocsassa ja Sándorka Bajnassa tieteellisiä opinnoitaan. En tahdo arvostella Kalocsan jesuiitta-isien opetusmetodeja, totean vain kuivasti, etteivät ne lainkaan tyydyttäneet Gyurkan vaatimuksia, sillä hän ei suorittanut ylioppilastutkintoaan Kalocsassa, vaan Bajnassa.

Bácskan kovanonnen lintu päätti niin muodoin kiertolentonsa ahtaitten asuntojen välillä tieteen taivaanvaltakunnassa.

Sillä välin kuin hän jo surumielisenä odotti ylioppilastutkinnon lähenemistä, ja tämä välttämätön onnettomuus läheni päivä päivältä varmasti ja vinhasti, tappoi Sándorka aikaansa huolettomasti vuoleskelemalla Bajnan kymnaasin viidennen luokan pulpetteja. (Pyydän, ettei ystävällinen lukija kiinnittäisi liian paljon huomiota siihen, että Gyurka onnistui seitsemän vuoden aikana pääsemään veljestään kolme luokkaa edelle. Oppivuosiahan voi useimmiten verrata kilparatsastukseen. Ratsastajat lähtevät yhtä haavaa, mutta joutuvat perille eri aikoina. Kilpailussa ei aina ahkerin ja taitavin pääse voitolle; siinä on odottamattomilla kohtalon oikuillakin määräävä osansa.)

Näihin aikoihin aikoi Sándorka ensi kerran elämässään ampua itsensä tekemänsä kunniavelan tähden. Hän pyysi vakuutetussa kiireellisessä kirjeessä äitiään valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: joko hän lähettää pojalleen ensi postissa yksitoista floriinia tai valmistautuu saamaan kuolinsanoman. Koska rouva Gyurkovics sai niin vapaasti valita, valitsi hän jälkimmäisen. Lakonisessa kirjeessä hän ilmoitti, että Sándorka saa huoletta ampua kuulan otsaansa, »kyllä silti jää vielä riittävästi katupoikia maailmaan».

Koska Sándorkan nimi vielä tänään mainitaan Gyurkovicsien sukupuussa, täytyy meidän otaksua, että hänen onnistui järjestää raha-asiansa ritarillisesti. Ei ole mahdotonta, että nuorukainen käytti hyväkseen niin hyvin kaupungissa kuin unkarilaisella maaseudullakin loistavasti menestyvää panttilainajärjestelmää.

Mainitsin, että Gyurka samoihin aikoihin valmistautui ylioppilastutkintoon, sydämessään oudosti vapisuttava tunne. Valmistautumisella ei tietenkään tarkoiteta oppimista, vaan sitä ajatusprosessia, jonka avulla ihminen voi fatalistisesti ja tyynesti antautua murskaavalle kohtalolle alttiiksi.

Sattuu joskus, että kypsyneet miehetkin vaaran uhatessa unohtavat käyttää yksinkertaisimpia puolustuskeinoja, eikä suinkaan ole kummeksittava sitä, että Gyurka vielä muutamia viikkoja ennen tutkintoaan muun muassa toivotteli tuhoista tulipaloa ja tappavaa tautia, jotka hävittäisivät sekä koulun että opettajiston, — mutta hän unohti ajatella ainoata ja yksinkertaista oljenkortta: oppimista.

Gyurka todisti monesti tavalla, joka ei tahtonut vastaväitteistä mitään tietää, että ylioppilastutkinto aivan kokonaan on tarkoitustaan vastaamaton toimitus. Englannissa ei sitä suoriteta — ja kuka rohkenee silti väittää, ettei Englanti ole sivistysmaa? Ja oman maamme historiakin osoittaa lukuisin esimerkein, että tämä tutkinto on turha... Kuka koulupoika ei tietäisi, ettei Petőfi suorittanut ylioppilastutkintoa? Kossuth ja Ferenc Deák saivat Gyurkan tiedonantojen mukaan reput kaikissa aineissa, ja Demjanich, Batthyányi ja Andrássy saivat potkut koulustaan. [Petőfi, Unkarin loistavin lyyrikko, Kossuth samanaikuinen suurpuhuja ja 1848—49 vv:n vapaussodan johtaja. Deák sen mahtavin ja rakentavin valtiomies. Demjanich oli etevä kenraali, Batthyányi ja Andrássy Unkarin kuuluisimpia magnaattisukuja.]

Nämä asiat olivat usein poikien kesken puheenaiheena, ja Gyurka painosti aina sitä, että kultusministeri oli periaatteellisesti ollut ylioppilastutkinnon poistamisen puolella, mutta ainoastaan virastojen hitaudesta johtuu, ettei virallinen ilmoitus tästä vielä ole saapunut rehtorille.