Part 2

— Sinne tulemme! huudahti poika kiiluvin silmin.

He erkanivat kukin omalle taholleen. Kymnaasin portilla molemmat pojat, Gyurka ja Sándor, olivat kuitenkin vähällä joutua tukkanuottasille Anikón harakanpoikien tähden. Sándorka väitti, että puolet linnuista, jotka he saavat vangittua, ovat hänen, mutta Gyurka oli aivan jyrkästi toista mieltä.

— Sinulla ei ole niihin mitään oikeutta, sanoi hän. — Jos tahdon, annan sinulle yhden tai pari, mutta jos mariset, et saa yhtäkään.

Ken tietää, mihin riita olisi johtanut, ellei se olisi loppunut siihen, että koulukellon soitto ilmaisi tunnin alkavan.

Neljännestä myöhemmin tapahtui toisella luokalla seuraava vuoropuhelukohtaus:

Luokanjohtaja: György Gyurkovics!

Gyurka: Täällä olen!

Luokanjohtaja: Mitä teit tänä aamuna kello yhdentoista tienoissa?

Gyurka: Olin kotona lukemassa läksyjäni. (Syvä hiljaisuus luokalla.)

Luokanjohtaja: Sinä valehtelet, Gyurkovics, sillä sinä tappelit torilla.

Gyurka: Se ei ole totta!

Luokanjohtaja: Tiedä huutia, opettaja Huszarka näki itse.

Gyurka: Ei hän nähnyt, sillä hän on likinäköinen.

Luokanjohtaja: Elefántovicskin näki, annoitte hänelle vielä selkään.

Gyurka: Kuka on Elefántovics?

Luokanjohtaja: Kolmannen luokan oppilas.

Gyurka: En ole häntä koskaan nähnyt.

Luokanjohtaja: Pidä suusi ja istu! Saat istua neljästä kuuteen.

Gyurka: Minä olen viaton!

Luokanjohtaja: Istu alas!

Gyurka: Minun isäntäväkeni tietää, että luin kotona läksyjäni.

Luokanjohtaja: Pidä suusi!

Gyurka: Tämä on veristä vääryyttä...

Luokanjohtaja: Vieläkö murisetkin?

Gyurka: Hm, hm, hm...

Ensimmäisen luokan johtaja kuulusteli hänkin samaan aikaan Sándorkaa. Mutta kymnaasin kurinpitotoimet sujuivat hänen kohdallaan paljon hiljaisemmin, sillä Sándorka noudatti tällaisissa tilaisuuksissa aivan toista menettelytapaa kuin hänen veljensä.

Hän tunnusti katuvaisesti kaikki, lupasi omasta aloitteestaan parannusta ja kiitti vielä lopuksi saamastaan kurituksesta. Hän ei huutanut koskaan raivokkaasti, sillä hän tiesi, että siten vain ärsytetään opettajia, vaan hän valutteli kyyneliä huoaten.

Luokanjohtajalta oli hiljattain kuollut poika, jolla oli ollut yhtä lempeät, siniset silmät kuin Sándorkallakin, ja sen vuoksi hän aina tunsi sulavansa nähdessään Sándorin katseen. Poika tiesi katseensa salaisen tehon, ja aina kun häntä rangaistus oli odottamassa, loi hän mahdollisimman helliä katseita opettajaansa.

Mutta tänään hän turhaan tuhlasi syviä katseitaan luokanjohtajalle, joka luultavasti oli luvannut opettaja Huszarkalle rangaista ankarasti, ja niin tuomittiin poikapaha kahden tunnin jälki-istuntoon.

Kun sitten avain väännettiin lukkoon kahden naapuriluokkahuoneen ovissa, ja molemmilta Gyurkovicsin pojilta riistettiin kultainen vapaus, ajatteli Sándorka harakanpoikasia ja oli alakuloisen murheellinen. Gyurkakin ajatteli harakanpesää ja joutui niissä mietteissään aivan raivoon. Hän piirusti liidulla kahdella pyöristetyllä vedolla kaksi eläintä, jotka vain lapsen vilkas mielikuvitus olisi voinut selittää ihmisiksi. Molemmille hän piirsi päänkoristeiksi mahdottoman suuret aasinkorvat ja kirjoitti lopulta selitykset alle: Tämä on opettaja Huszarka ja tämä on kaatuvatautinen Elefántovics.

Pitkän hetken hän mietti sen jälkeen täynnä katkeraa mielihyvää mielikuvitusrikkaita kostojuonia. Jo aikoja sitten hän oli päättänyt ruveta ryöväriksi, ja nyt tuntui hänestä varsin helpolta toteuttaa tulevaisuudenunelmansa koko ohjelmassaan. Hän saapuu uskollisine betyáreineen Bajnaan ja vangitsee sekä opettaja Huszarkan että hänen vakoilijansa, joko viekkaudella tai väkivoimin. Tätä varten hän heti mietti valmiiksi yksityiskohtaisen suunnitelman: hän kaivaa maanalaisen käytävän, joka aukenee piirustussalin katederiin, ja niin käy kaikki helposti ja mutkattomasti. Myöhemmin hän päätti, että kun piirustuksenopettaja on katunut epäoikeutettua ja väärää käytöstään, antaa hän hänelle vapauden hyviä lunnaita vastaan. Mutta Elefántovics ei löytänyt armoa hänen edessään.

Nopeasti hän piirsi vielä hirsipuun Elefántovicsin pään ympärille ja kirjoitti alle varoittavat ja esimerkiksi kelpaavat sanat: »Tämä olkoon jokaisen vakoojan kohtalo!» Samassa hän kuuli viereisestä seinästä kolme voimakasta koputusta. Karsseriin suljettujen latinanlukijoiden kansainvälisellä kielellä se merkitsee: »tule ikkunalle!» Viereisellä ikkunalla kurotteli Sándorka vaaleata päätään.

— Gyurka, kuiskasi hän innoissaan, — miten käy harakanpoikiemme?

Voi harakanpoikia! Siihen mennessä kuin he saavat vapautensa, ovat varmaankin niiden siivet kasvaneet kantaviksi ja ne lentävät pesästään. Tai sitten väsyy Anikó odotukseensa ja kertoo salaisuuden toisille...

Yht'äkkiä vei heiltä kaiken vastustuskyvyn ankara metsästysinto, joka on niin luontaisen ominainen kaikille vereville pojille. Sellaisella kuumeensekaisella ikävällä he ajattelivat harakanpesää, että sille ainoastaan rakastuneen hehkuvanunelmoivat ajatukset vetävät vertoja.

Ikkuna oli ainoastaan pari metriä kadun yläpuolella.

Katu oli aivan tyhjä. Gyurka heitti toisen jalkansa ikkunan ulkopuolelle ja ratsasti ikkunalaudalla. Sándorka seurasi uskollisesti esimerkkiä.

— He antavat meille tästä hyvästä kunnon selkäsaunan, sanoi nuorempi arkaillen.

— Emme me pakenekaan kokonaan, rohkaisi vanhempi omaatuntoaan, — me käymme vain katsomassa harakanpoikasiamme, ja kello kuudelta, kun vahtimestari avaa oven, olemme jälleen paikoillamme.

Pohjimmiltaan Sándorka vihasi kaikkea hiuksenhalkomista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat pojat, revittyään muutamia liivinnappeja ja suunnilleen puolentoista neliömetrin alalta seinälaastia, jota rapisten putosi ikkunan alle, juoksivat suin päin kohden lähintä kadunkulmausta. Heidän käpälämäkeään kannusti vielä mörisevä miehen ääni, joka kaikui rehtorin ikkunasta kauheana ja peloittavana niinkuin Herran ääni Madáchin murhenäytelmässä: — Pysähtykää heti! [Imre Madách (1823—64) kuuluisa unkarilainen runoilija, jonka draamallinen runoelma Az ember tragédiája (Ihmisen murhenäytelmä) on saavuttanut maailmanmaineen. Se on aiheeltaan sama kuin Linnankosken »Ikuinen taistelu».]

Kadunkulmauksessa he pysähtyivät hiukan levähtämään.

— Enkö sanonutkin! puhkui Sándorka. — Enkö sanonutkin, että vielä näkee meidät rehtori! Mitä me nyt sanomme hänelle?

— Sanomme, että se ei ole totta, vastasi Gyurka, joka aina oli johdonmukainen, kun oma nahkansa oli vaarassa.

Kasarmin takana he kohtasivat kotiin palaavan sotilasjoukkueen. Gyurka, joka ei koskaan mitään unohtanut (tietysti läksyjään lukuunottamatta), tunsi vielä aamullisen häväistyksen polttavan kunniaansa ja sydämensä pohjasta vihaten sotamiehiä hän käytti heti hyväkseen tarjoutuvaa koston tilaisuutta.

Hyvin tähdätty kivi lennätti viimeisillä tykkivankkureilla istuvan sotamiehen lakin.

Patrulli hävisi juuri kasarmin portista, niin etteivät sotamiehet edes ehtineet ajatella rikollisen rankaisemista. He saivat nuolla näppiään ja tyytyä siihen, että väänsivät kasvonsa hirvittävän peloittaviksi, sylkivät heidän jälkeensä ja samalla kirosivat sekä heidät että heidän isoisänsä ja jälkeentulevaisensa ja sukulaisensa hamaan risti-isään saakka.

Tämä uhkarohkea kivi oli ensimmäisenä renkaana niiden katkerien ja sammumattomien vihamielisyyksien ketjussa, jotka armottomasti raivosivat kasarmisotilaiden ja kymnaasinuorison välillä. Tästä puolin löylyttivät sotamiehet kunnollisesti jokaisen koulupojan, joka sattui heidän kasarminsa läheisyyteen, eikä näistä selkäsaunoista mikään osunut paremmin paikalleen kuin se, että ensimmäisen, mutta ei suinkaan kevyimmän sotamieskorvapuustin sai juuri Elefántovics, joka ei koskaan ollut liian hellästi ajatellut Gyurkovicsin poikia.

Pojat löysivät pian uuden ystävättärensä, joka Betekintin kapakan takapihalla odotti heitä. Hän istui kyykkysillään heinikossa ja etsiskeli huolestuneesti jotakin. Kyynelsilmin hän kertoi hukanneensa Gyurkalta saamansa kauniin lasikuulan. Hänen seurassaan oli iso, pitkäkarvainen paimenkoira, joka aluksi ärähteli pojille, mutta huomatessaan, että he olivat hänen pienen emäntänsä ystäviä, suostui hänkin heidän ystävyyteensä. Anikó esitti uusille ystävilleen koiransa.

— Tämä on Csigány. Minun oma koirani. Se on hyvin hyvä koira.

Hän oli huomattavan ylpeä koirastaan, ja koiran tähden hän heti kohosi poikien silmissä.

Lähellä olevasta puistikosta he löysivät sitten harakanpesän. Se oli koko korkealla, mutta Gyurka, joka kirjavan sulan tähden olisi kiivennyt vaikka Kölnin tuomiokirkon torniin, nousi reippain ottein puunlatvaan. Hän löysi pesästä melkein täysisiipisen poikasen, mutta se livahti hänen käsistään ja hypähti läheiselle oksalle. Poika kurotti jäljestä, mutta astui innoissaan liian heikolle oksalle ja putosi maahan niin että tömähti.

Anikó kauhistui, sillä hän luuli Gyurkan särkeneen jäsenensä; mutta poika ponnahti heti kantapäilleen, hieroskeli nokkosten polttamia käsiään, sylkäisi niihin voimakkaasti (sitä kykyä ihailtiin ja kadehdittiin koko koulussa) ja sanoi: Saakeli soikoon!

Sándorkalta oli onnistumaton metsästys vienyt kaiken halun pitempiin leikkeihin, ja hän sanoi menevänsä haukkaamaan välipalaa.

— Mikä on välipala? kysyi Anikó.

— Omena ja leipä.

Pikku tyttö ei vielä tahtonut erota tovereistaan, jonka vuoksi hän tarjoutui hakemaan heille jotain purtavaa ruoka-aitasta. Viiden minuutin kuluttua hän palasi, pieni esiliinansa omenia täynnä. Hänen sydämensä pamppaili kovasti, sillä tänään hän varmaankin ensi kerran elämässään kävi varkaissa.

Gyurkan ehdotuksesta he sitten leikkivät ryöväriä. Sándorka ja hän olivat ryöväreitä, Anikó oli rikas juutalainen ja omenat puhdasta kultaa. Pojat piiloutuivat pensaistoon, ja kun he hyökkäsivät tytön kimppuun, huusivat he hänelle: Kulta tai kuolema! Csigány näytteli poliisin osaa: hänen täytyi laskeutua pitkäkseen, sillä hänet oli ammuttu.

Heillä oli tavattoman hauskaa, ja ellei hämärä olisi langennut, olisivat he halusta jatkaneet vaikka miten kauan.

Kun he lähtivät kotia päin astumaan, huomasivat he Betekintin kapakan ovella humalaisen miehen, joka odotti Anikóta remmi kädessään.

— Se on isäni, sanoi tyttönen.

— Onko hän humalassa? tiedusteli Sándorka kiinnostuneena.

— Hiukan vain...

Kapakoitsija tarttui lujemmin hihnaan.

— Tule tänne, senkin letukka! Kyllä minä opetan sinua omenia varastamaan!

Anikó heitti hyvästelevän silmäyksen ystävilleen, sitten hän astui pää kumarassa, mutta nopein askelin isänsä luo. Saattoi nähdä hänestä, ettei sellainen ensi kertaa tapahtunut.

Ennenkuin kapakoitsija kuitenkaan ennätti kättänsä kohottaa, seisoi Gyurka jo hänen edessään.

— Setä, sanoi hän päättäväisesti, — jos tahdotte lyödä, niin lyökää meitä, sillä me söimme omenat.

Poika ajatteli, että he kaksin kestäisivät paremmin lyönnit kuin heikko tyttö. Mutta Sándorka ei käsittänyt veljensä ritarillisuutta, vaan lähti suin päin juoksemaan pakoon.

Kapakoitsijaan tehosi huomattavasti Gyurkan esiintyminen, mutta mahdollisesti vielä enemmänkin herraspuku. Hetken hän hapuili miettien mitä tekisi, sitten hän sanaakaan sanomatta kiinnitti vyön uumilleen.

— Älkää olko typeriä, murisi hän.

Purkaakseen suuttumustaan johonkin potkaisi hän Csigánya ja meni kapakkaan. Hiukan myöhemmin hän vilkaisi ikkunasta. Nähtävästi kutkutti hänen itserakkauttaan se, että hänen tyttärensä oli herraslasten ystävä.

Anikó saattoi Gyurkaa puolitiehen. Pitkän hetken hän kulki äänetönnä, mutta lopulta hänen pienestä, aina syrjäytetystä sydämestään nouseva kiitollisuus ja ihailu puhkesi sanoiksi.

— Kun teistä tulee armollinen herra, niin minä rupean teidän sisäköksenne. Minä tahtoisin niin mielelläni olla sisäkkönä ja kantaa kaunista valkeata esiliinaa...

— Mutta minusta ei tulekaan armollista herraa.

— Miksi sitten aiotte?

— Ryöväriksi.

— Onko se enemmän kuin armollinen herra?

— Paljon enemmän.

— Eikö ryövärillä ole sisäkköä?

Gyurka mietti hetkisen, sillä tästä hän ei ollut aivan selvillä.

— Ei, sanoi hän lopulta. — Hänellä on vain rakastajatar.

— Mitä sellaisen täytyy tehdä?

— Kun ryöväri nukkuu, täytyy hänen pitää silmällä, etteivät poliisit pääse häntä yllättämään.

— Hyvä on, kyllä minä hyvin vartioin.

— Mutta jos sinä kavallat minut, kostan minä julmasti.

— Mitä se on, että joku kostaa?

— Minä tapan sinut ja sytytän kapakan tuleen. Anikóta peloitti tämä kamala mahdollisuus.

— Mutta minä en petä sinua, sanoi hän vavisten.

— Silloin en minä tee teille pahaa.

— En ole koskaan kellekään kertonut, milloin vahtimestari tulee Kata-tädin luo, kerskasi Anikó.

Silloin otti Gyurka taskustaan kallisarvoisen aarteen, jota kaikki hänen toverinsa olivat kadehtineet, ja lahjoitti sen Anikólle: kiiltävän messinkisen piipunkannen, jonka hän oli varastanut isänsä piippuhyllystä.

— Minä annan sen sinulle, mutta sinun täytyy varjella sitä visummin kuin lasikuulaa.

Anikó oli onnesta haltioissaan.

— En koskaan petä teitä, sanoi hän, — ja ahkerasti pidän silmällä poliiseja.

Samassa hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi kapakkaan. Gyurka riensi kaupungille. Pian löysi hän Sándorkan. Nuorempi Gyurkovics makasi pitkällään lakkinsa päällä ja huusi innokkaasti Gyurkaa auttamaan häntä vangitsemaan harvinaista yöperhosta, joka hänellä oli lakkinsa alla. Mutta kun he hyvin varovasti kohottivat lakkia, ei perhosesta näkynyt jälkeäkään.

RYÖVÄRIELÄMÄ.

Gyurkovics-poikien isäntä, Toni-setä, oli vielä seuraavankin päivän aamuna sairas lehtisammakkopäivällisestä. Reimana miehenä hänen vihdoin, pitkän ja ponnistuksellisen miettimisen jälkeen, onnistui löytää arvoituksen avain. Hän oli valtiolliselta vakaumukseltaan äärimmäinen vasemmiston mies, ja jokainen tiesi, että sokerileipuri lukeutui hallituspuolueeseen. Toni-setä piti siis luonnollisena, että sokerileipuri valtiollisessa kiihkomielisyydessään oli häntä häväissyt. Leipuri oli varmastikin saanut korkeammasta paikasta kehoituksen valmistaa valtiolliselle vastustajalleen niin pirullisen yllätyksen kuin mahdollista. Vaikk'ei hän siitä hyvästä olisikaan saanut maksua, oli hänelle joka tapauksessa taattu rankaisemattomuus.

Pojat eivät pitäneet tarpeellisena hiiskua osallisuudestaan tähän valtiolliseen jupakkaan. He nauttivat nopeasti aamiaisensa äänettöminä ja livahtivat liukkaasti koulutielle. Vajaan puolen tunnin kuluttua. he palasivat takaisin. He kertoivat, että rehtori syntymäpäivänsä kunniaksi oli antanut koko koululle lupaa.

Se oli tietysti kaikki silmitöntä valetta. Totuus oli se, että kun he astuivat koulun portille, pysähtyivät heidän silmänsä mustalle taululle, johon oli kirjoitettu seuraava ilmoitus:

»György Gyurkovics, II:n, ja Sándor Gyurkovics, I:n luokan oppilas, määrätään kello 11 aikana saapumaan opettajahuoneeseen. _Rehtori_.»

Jos he olisivat olleet varmoja siitä, että heille luvataan kunnon selkäsauna opettajahuoneessa, eivät he suinkaan olisi siitä sen enempää välittäneet. Mutta tämä virallinen kutsu liikutti heidän sieluansa pohjia myöten ja täytti heidän mielensä pelolla ja vavistuksella. Nämä kaksi pientä, vaikka tosin pippurista poikaa käsittivät, että he tällä kertaa eivät olleet tekemisissä minkään hermostuneen ja suuttuneen opettajan kanssa, vaan että heidän täytyi silmästä silmään kohdata koko koulukurin ankarimmat pykälät. Ja siihen ei heillä ollut riittävästi rohkeutta. Parempi oli paeta.

— Mikä nyt neuvoksi? alkoi Sándorka.

— Minä kyllä tiedän mitä teen, sanoi Gyurka. — Jos tahdot, saat tulla matkaani. Ellet tahdo, saat puolestani jäädä kotiinkin.

Gyurka uskoi veljelleen mietteensä, jotka hän kauan harkittuaan oli saanut itselleen selviksi.

— Minä en enää palaa kouluun, minä rupean ryöväripäälliköksi.

Sándorka ilmaisi hiljaisella vihellyksellä tyytyväisen mielihyvänsä.

— Miten voi ihminen tulla ryöväripäälliköksi?

— Ei mikään ole sen helpompaa... Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään ja yhtyä ensimmäiseen rosvojoukkoon, jonka tapaa. Kun sitten vain osoittautuu urhoolliseksi ja suuriin tekoihin pystyväksi, niin toiset valitsevat päälliköksi.

Sándorka ei oikeastaan tuntenut kutsumusta ryöväriammattiin (kernaamminkin olisi hän ruvennut sokerileipuriksi, sillä hän oli namusiin kovin mieltynyt), mutta hänen täytyi myöntää, että Gyurkan suunnitelmassa oli monta huomioonotettavaa kohtaa. Ryövärin ei tarvitse käydä koulua eikä oppia laskentoa, jota Sándorka sydämensä pohjasta vihasi. Ryövärit elivät metsissä ja arolla, ja sellaisissa paikoissa on aina hyvin lysti olla. Sai nukkua niin kauan kuin tahtoi, eikä tarvinnut pyytää lupaa uidakseen joessa.

Eniten kuitenkin vaikutti Sándorkan päätökseen tulevan päällikön lupaus, että ensimmäinen ryöväys tehtäisiin Szvoboran sokerileipomoon, jolloin hän saisi kerrankin ylen määrin nauttia mielimakeisiaan.

Gyurka aloitti käytännön miehenä heti valmistukset. Hän pisti taskuunsa äidiltään hiljattain lakin ostoon saamansa neljä floriinia. Sitten kirjoitti hän muutamia hyvästely- ja uhkauskirjeitä.

Alle hän piirsi sanat: _Bácskan haamu_. (Tämän nimen hän valitsi klassillisten esikuvien mukaan.) Uhkauskirjeistä oli yksi osoitettu Elefántovicsille. Gyurka maalasi sen ylälaitaan ristin, pääkallon ja kaksi luuta ja kirjoitti alle ohjelauseensa: »Kuolema! Tikari! Myrkky!»

Päivällisen jälkeen hän hiipi isäntänsä makuuhuoneeseen, anasti sängyn yläpuolella riippuvan vanhan pistolin, ja niin hän jätti Sándorkan kanssa lapsellisten leikkiensä näyttämön. Bácskan haamu vastasi mennessään surumielisellä hymyllä tädille, joka ikkunasta kehoitti heitä saapumaan välipalalle hyvissä ajoin.

— Saavatko ryöväritkin haukata välipalaa? kysyi Sándorka arasti.

Gyurka rauhoitti häntä vakuuttamalla, että ryövärit syövät välipalaa niin usein kuin ikinä haluavat.

Päällikön toivomuksesta he suuntasivat askelensa Betekintin ravintolaan. Pitkän aikaa täytyi heidän odotella oven edustalla, ennenkuin Anikó huomasi heidät.

— Tahdotko tulla mukaan? kysyi Gyurka.

— Tietysti tulen! Koska palaamme?

— Emme koskaan.

— Silloin otan uudet kenkäni matkaan, sanoi tyttö.

Pian he ehtivät kaupungin metsän laitaan, ja Gyurka, joka vaati ankarasti tarkkojen ja vakiintuneiden muotojen noudattamista, käski seuralaistensa laskeutua eteensä polvilleen ja vannomalla hänelle uskollisuutta vihkiytyä ryöväreiksi. Sándorka ja Anikó lausuivat sanasta sanaan liikutettuina valan laskien kaksi sormeaan pistolille. Sen jälkeen polvistui Gyurkakin vuorostaan ja vannoi suojelevansa heitä uskollisesti viimeiseen veripisaraansa asti ja rankaisevansa kavallukset kuolemalla.

Iltapäivän he kuluttivat keräämällä betyáripellavaa, sillä Gyurka selitti, että jokaisella oikealla ryövärillä oli betyáripellavatöyhtö lakissaan. Sen jälkeen he lähtivät etsimään metsässä oleskelevia ryöväreitä. Varmaankaan he eivät vielä illan tullenkaan löytäneet heitä sen vuoksi, että ryövärit olivat juuri silloin muualla omilla retkillään. Mutta he tutkivat silti tarkoin jokaisen onton puunkolon, löytämättä ristinsieluakaan, ainoastaan repien vaatteensa oksiin.

He eivät nähneet metsässä muuta luojan liikkuvaista kuin muutamia lehtiä kahmivia kanoja, joita Sándorka väitti metsäkanoiksi. Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun he jälleen joutuivat metsänlaitaan. Edessään he näkivät suuren kaupungin. Aluksi he luulivat sitä joksikin vieraaksi kaupungiksi, Budapestiksi tai Wieniksi, mutta suuresta kasarmista ja luostarin tornista he tunsivat sen pian omaksi Bajnakseen.

Silloin Sándorka, ajattelematta uppiniskaisuutensa mahdollisia verisiä seurauksia, astui uhkaavasti päällikkönsä eteen. Hän sanoi, että koko juttu on aasimaisen tyhmä ja että hän oli nälissään kuin susi. Bácskan haamu oli vakuuttanut hänelle, että hän saa välipalaa milloin vain haluaa, ja hän oli ollut ryövärinä sitten puolisen eikä ollut vielä kertaakaan saanut mitään vatsansa täytteeksi.

Gyurka laski pistolin maahan antaakseen niskoittelevalle pari kunnon korvapuustia, mutta sitten hän vaipui mietteisiinsä. Sándorka oli vasta aloitteleva nahkapoika, ja tottumattomalle on aina paljon annettava anteeksi. Varmaankin hän myöhemmin paremmin tottuu ja karaistuu. Gyurka ehdotti sen vuoksi, että joku heistä juoksee kaupunkiin ja tuo matkassaan leipää ja makkaraa. Sándorka oli heti valmis lähtemään vaaralliselle retkelle, ja Bácskan haamu osoittautui kovin huonoksi ihmistuntijaksi antaessaan veljelleen yhden neljästä floriinistaan ja lähettäessään hänet matkaan.

Luostarin tornikello osoitti jo kymmentä, kuu kumotti jo korkealla metsänrannan yllä, mutta Sándorkaa ei kuulunut takaisin tulevaksi. Bácskan haamu ja Metsän orvokki — sen nimen oli Gyurka antanut Anikólle — istuivat surullisina metsänlaidassa.

— Varmaankin ovat santarmit hänet ampuneet? huokaili Anikó huolissaan.

— Älä höpsi, sanoi Gyurka, — minä tunnen Sándorkan tavat ja nyt jo tiedän, että hän on mennyt kotiin. Lyön vetoa, että hän oli kannellut kaikki salaisuutemme ja nyt kuorsaa vuoteessaan. Mutta siitä hän saakin vielä ansaitun palkkansa!

Hiukan myöhemmin he painuivat syvemmälle metsään ja rakensivat nuotion kuivista puista. Hetken he katselivat riemu silmässä komeasti hulmuilevia liekkejä ja olivat potria siitä, että tuli vain heitä kahta lämmitti, mutta liekin riutuessa aleni heidän ilonsakin, ja Anikón silmään herahti kyynel.

Gyurka katseli kotvan tyttöä, joka urheasti taisteli heikkouttaan vastaan, ja sanoi lopulta surullisesti:

— Anikó, minä luulen, ettei ryövärielämä ole sinua varten. Jos tahdot palata kotiin, saat rauhassa minusta erota, valasi ei sinua sido, enkä minä siitä kanna sinulle kaunaa.

Nyt saivat Anikón kyynelet täyden vallan.

— En mene kotiin, sanoi hän, — minä tahdon aina olla teidän luonanne.

— Miksi sinä sitten itket, Anikó?

— Minun on niin nälkä...

— Mutta meidän täytyy nähdä nälkää huomiseen asti.

Tyttö nukahti pian. Gyurka hoiteli pitkän ajan tulta, mutta lopulta varastautui uni hänenkin silmäänsä.

Kun hän heräsi, oli hiillos jo aikoja sitten hiipunut. Hän heräsi lintujen lauluun. Aurinko paistoi herttaisen lämpimänä lehtien lomitse.

Gyurka lähti hiukan myöhemmin kaupunkiin ja sai velaksi muutamasta ruokatavarapuodista kunnon sämpylän ja kokonaisen makkaran. Hän sanoi kauppiaalle hiukan kaksimielisesti, että aikoo valmistaa tovereilleen pienet kekkerit. Hän toi Anikólle vielä tuliaisiksi hiukan rusinoita ja rintasokeria. Ja kun heidän nälkänsä oli tyydytetty, palasi heidän hyvä mielensäkin.

He lähtivät jälleen etsimään ryöväreitä ja kuulivat samassa puheensorinaa etäältä.

— Tulevatko ryövärit? kysyi Anikó hätkähtäen.

— Eivät, sanoi Gyurka, — pojat huhuilevat metsässä... Heitä on koko suuri liuta...

Yhtäkkiä juolahti jotakin hänen mieleensä.

— He etsivät meitä! Totta vie, Sándorka on ilmiantanut meidät rehtorille, ja kun tänään on sunnuntai, on koko koulu tullut meitä metsästämään... Mutta saadaan nähdä löytävätkö he meitä!

Hän tarttui tyttöä käteen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan.

Anikó kietoi makkaran kaulansa ympäri niinkuin jonkin uuskuosisen puuhkan, vapaammin juostakseen. Kun tyttö jo oli hengästykseensä menehtyä, oli Gyurka miettinyt paremman sotasuunnitelman. Hän etsi matalaoksaisen, ison puun ja auttoi ystäväänsä kiipeämään sen latvaan. Siellä he piileksivät suuren oksan varassa, tuuhean lehtikatoksen suojassa.

Metsä elävöityi nopeasti. Koko koulu oli todellakin lähtenyt heitä etsimään. Koululaiset kulkivat pitkänä ketjuna ja huhauttelivat huutojaan metsän hiljaisuuteen.

— Gyurka, hu-huh! Gyurkovics, hu-huh!

Saattoi nähdä, että pojat tavattomasti iloitsivat ketjuajostaan. Välistä joku puijasi toisia huutamalla: Täällä hän on! Täällä hän on! ja silloin juoksivat toiset sinne päätä pahkaa. Turhaan heitä komenteli parempaan järjestykseen opettaja Huszarka, joka myöskin oli ajomiesten joukossa, varovaisuuden vuoksi revolveri taskussa ja kalossit jaloissa.