Part 1

language: Finnish

GYURKA JA SÁNDOR

Uusia lisiä Gyurkovicsin poikien elämäntarinaan

Kirj.

FERENC HERCZEG

Suomentanut

Matti Kivekäs

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusana.

I. Kouluvuodet.

Lehtisammakko ja sotilasnappi. Ryövärielämä.

II. Rakkaus ja ylioppilastutkinto.

Selityksiä johdannoksi. Gyurka on vähällä joutua kaksintaisteluun.

III. Gyurka ja Sándor.

Alkusana selitykseksi. Rouva Gyurkovics yhdistelee. Myötäjäisiä takaa-ajamassa. Häväistysjuttu.

ALKUSANA.

Kun vuosia sitten julkaisin Gyurkovicsin poikien elämäntarinan, revin minä muistiinpanoni ajatellen:

»Saattaa käydä niinkin, että vielä kerran tekee mieleni kertoa yhtä ja toista Gyurkan ja Sándorin hommista ja vaiheista, mutta nämä nuoret herrat (varsinkin nuorempi heistä) ovat niin tyyten tykkänään vailla kaikkea vakavuutta, että tällä erää en mitenkään rohkenisi heitä esittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkäpä sitten joskus, kun heidän korvantauksensa ovat kuivuneet.»

Vasta nyt saatan kertoa odotetun ja ilahduttavan uutisen: nuorten herrojen korvantaukset ovat kuivuneet.

Jo kauan sitten olen ollut vakuutettu siitä, että Gyurka on miehistynyt. Eteläisten seutujen ylituomari ja ahkerat sanomalehdenlukijat voivat varmasti muistaa hänen nimensä niiltä ajoilta, jolloin hän kiinnitti itseensä yleisön, huomion lukuisilla siirtymisillään alati uusille seuduille ja suurenmoisella innokkuudellaan, jota hän osoitti koettaessaan tutustua mahdollisimman perinpohjaisesti kalliin isänmaansa eri paikkakuntiin. Näihin aikoihin teki muuan puolueeton edusmies sisäasiain ministerille välikyselyn, ilmaisten huolestuneen epäilynsä gyurkovicsilaisen siirtosysteemin oikeudenmukaisuudesta ja soveliaisuudesta: mutta seurauksena oli, että Gyurka haastoi valtiopäivämiehen kaksintaisteluun, ja koska hän kohteli vastustajaansa erinomaisen ritarillisesti, voitti hän hänet ystäväkseen, eikä kukaan sen koommin epäillyt Gyurkan nuhteetonta virkakuntoisuutta.

Minun täytyy myöntää, että myöskin Sándor on varttunut mieheksi. Niinpä niinkin, voin omantuntoni rauhaa häiritsemättä sanoa, että hän on varttunut aimo mieheksi.

Minä sain mieskohtaisesti siitä varman selon viime valtiopäivämiesvaalien aikana, käydessäni omien asioitteni pakottamana Bajnassa. Ajoin vaunuissa koko matkan, ja kaupungin ulkopuolella, vanhan kasarmin takana olevan Betekintin majatalon luona pysähtyi ajomieheni juottamaan hevosia. Valtiopäivämiesvaalit oli jo pari päivää sitten suoritettu (kuten tiedetään, valittiin Milán Gyurkovics suurella ääntenenemmistöllä), ja kapakan katolla liehui vielä suuri lippu: Eläköön Milán Gyurkovics, valtiopäiväehdokkaamme! Ravintolan puolelta kuului symbaalin soittoa ja sekavan äänekästä hälinää.

Pikemmin ajankuluksi kuin uteliaisuudesta nousin vaunuista luodakseni tarkastavan silmäyksen, ravintolaan.

Kiiltonappinen palvelija pysähdytti minut.

— Ette voi mennä sisään, arvoisa herra!

— Miksi en?

— Gyurkovics-herrat huvittelevat siellä, sanoi hän hyväntahtoisesti.

Samassa kuulin ankaraa lasinhelinää ja pistolinlaukauksen ruokailuhuoneesta, mikä teki tarpeettomiksi pitemmät selittelyt. Ensi laukausta seurasi viisi peräkanaa... Ovesta syöksyi pihalle kaksi pahoin pelästynyttä mustalaista ja kolmas, bassoviulun soittaja, huusi heille ikkunasta:

— Tulkaa toki takaisin, jänishousut, armollisen herran revolverissa on vain kuusi kutia!

Bassoviulun soittajan mukana astuin minäkin huoneeseen. Ainoastaan yksi Gyurkovics huvitteli siellä: Sándorka; kiiltonappinen käskyläinen oli nähtävästi sen vuoksi puhunut Gyurkovics-herroista, että hän luki siellä olevan Feri Horkaynkin saman perheen jäseneksi.

Ulkona paahtoi päivä kirkkaana, mutta pöydällä paloi silti monta lamppua ja vähintään kolmekymmentä viinipulloihin pistettyä kynttilää.

— Valoa! Vielä enemmän valoa! huusi Sándor sisään astuessani.

Nappiniekka toi vielä tallinkin lampun.

— Mitä te täällä toimitatte? kysyin uteliaana.

— Keräämme ääniä! sanoi Sándor itsetietoisesti.

— Viikkoon emme ole levähtäneet päivällä emmekä yöllä! valitti Horkay.

— Lakkaamatta olemme muokanneet maaperää Milánille suosiolliseksi! jatkoi Sándorka.

— Totta vie, ilman meitä kadottaisi Milán paistetun varpusensa!

Ravintolahuoneessa oli, paitsi meitä kolmea, ainoastaan mustalaiset ja nappiniekka; parhaalla tahdollanikaan en olisi voinut ymmärtää mitä maaperää he muokkasivat.

— Mutta vaalithan päättyivät jo kaksi päivää sitten!

Tämä selitykseni saattoi heidät hiukan hämmennyksiin.

— Vakuutatko sen kunniasanallasi?

— Kunniasanallani!

— Silloin täytyy meidän lähteä keräämään ääniä, ettemme vain viivästyisi, sanoi Sándorka.

Vaivoin sain heidät ymmärtämään, että heidän puuhansa oli aivan turha, koska jo sanomista tiesin, että Milán oli vastaanottanut toimensa ja matkustanut Budapestiin.

— Siitä saa hän kirkkaasti meitä kiittää, todisteli Sándor. — Ilman meitä hän olisi kadottanut paistetun varpusensa.

— Mustalaiset, soittoa! huusi Horkay. — Nyt täytyy meidän juoda jotakin voittomme kunniaksi!

(Molemmat langokset olivat yhtä varmasti vakuutettuja siitä, että Milán sai kiittää yksinomaan heidän uhrautuvaa avustustaan valtiopäivämiehyydestään, ja myöhemmin, kun edusmies yksikantaisesti kieltäytyi maksamasta heidän Betekintin-laskuaan, eivät he pitäneet sitä ainoastaan pimeänä kiittämättömyytenä, vaan olivat myöskin vakuutettuja siitä, että Milánin arvo sen johdosta huomattavasti aleni paikkakunnalla.)

Tapaamiseni Betekintissä kerron ainoastaan sen vuoksi, että silloin tulin vakuutetuksi siitä, ettei Sándor Gyurkovicsia enää voi lukea lasten kirjoihin, vaan että hänet on mainittava jo tärkeänä jäsenenä piirikunnan seuraelämässä. Hoilakka pojannahjus oli varttunut kypsäksi mieheksi. Hän oli väkevöitynyt ja vakavoitunut. Raskaimman tuolinkin hän jaksoi nostaa yhdellä kädellä ja pirstota sen seinään, mutta jos hän tarrautui kiinni johonkin ajatukseen, ei edes vallankumouksellinen Horkaykaan saanut hänen tahtoaan taipumaan.

Niin olen lopultakin päätynyt siihen, ettei minulla enää ole oikeutta kätkeä vakan alle molempien nuorinten Gyurkovicsien kirkkaasti palavia kynttilöitä.

Mutta minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että me tällä kertaa perinpohjaisemmin syvennymme toisen urhomme, Gyurkan lapsuuteen. Mielestäni on se välttämätöntä sen vuoksi, että tuleva ylituomari juuri näinä vuosina päätti tämän elämänratkaisevan ja tärkeän askelensa, joka herätti huomiota, närkästystä ja vihaa ei ainoastaan Gyurkovicsin perheessä, vaan myös koko eteläisten piirikuntien herraseuroissa; jos on totta, mitä sanotaan, että lapsuuden leikeissä piilevät nuoren miehen luonteenominaisuudet, voidaan kenties näistä piirteistä löytää sielullinen selitys moneen hämärään kohtaan, jotka vielä tänä päivänäkin ovat kunnon bács-bodrogilaisten silmille näkymättömiä ja selvittämättömiä asioita. Ken teistä on lukenut Gyurkovicsin poikien historian, hän löytää tästä vanhat tuttavansa. Mutta jos joku ei ole sitä lukenut, ei hänelle ole vahinkoa tapahtunut.

I.

KOULUVUODET.

LEHTISAMMAKKO JA SOTILASNAPPI.

Bajnan kymnaasin piirustuksenopettaja, herra Huszarka, seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli surumielisen huolestuneesti kahta pientä poikaa, jotka kieriskelivät torin tomussa koettaen parhaansa mukaan repiä toisensa palasiksi. Toinen heistä oli tummanpuhuva ja herttainen niinkuin lemmenjumala ja toinen vaalea ja rusoposkinen niinkuin vihastunut enkeli. Lemmenjumala painoi polvensa enkelin rintaa vasten ja nujuutteli molemmin käsin hänen silkkistä, vaaleata tukkaansa, ja enkeli tarttui niin tukevasti lemmen jumalan kurkkuun, että tämä vaivoin saattoi hengittää.

— Irroita, lurjus! korisi lemmenjumala.

— Päästä otteesi, koiranpenikka! vikisi enkeli.

— Etkö irroita?

Seuraavana silmänräpäyksenä ei enää erottanut enkeliä eikä lemmen jumalaa, ainoastaan tomupilven, joka pöllähteli käärmeennotkeina kieriskelevien ja jaloillaan sätkivien vihollisten ympärillä.

Naapuritalojen ikkunoista katselivat ihmiset siveellisesti suuttuneina hurjaa kaksinkamppailua. Vanhemmat kutsuivat perillisensä ikkunan ääreen antaakseen heille havainto-opetuksen mukaisen kuvan inhimillisestä pahuudesta.

— Näetkö, poikani, noita hillittömiä lapsia. Heitä ei hyvä Jumala rakasta!

Tytöt kylläkin kavahtivat, mutta poikien silmistä tuikki taistelun tuli ja heidän sydämessään heräsi halu tulla noiden vertaisiksi. Jokaisella heistä oli veli tai hyvä ystävä, jota he tarpeen tullen olisivat kurittaneet yhtä perinpohjaisesti kuin tumma poika vaaleata.

Piirustuksenopettaja Huszarka oli jo kuitenkin kylliksi miettinyt asiaa.

— Elefántovics, sanoi hän, — riennä heti kadulle ja erota nuo hurjistuneet tappelupukarit.

Elefántovics hypähti piirustuksensa äärestä ja kiiruhti täyttämään kunniakasta tehtäväänsä. Hän oli pitkä, tyttömäisen näköinen ja erittäin huolellisesti puettu poika, jota Bajnan kaikki koulupojat vihasivat opettajien vakoilijana. Hän ei koskaan leikkinyt tovereittensa kanssa ja oli aina luokan ensimmäinen. Mutta hän lukikin yksityisopettajien johdolla kaikkia aineita, vieläpä uskontoakin.

Kun Elefántovics joutui tappelevien luo, oli vaalea poika jo täysin voitettu ja kärsi vastaansanomatta patukat. Rauhanvälittäjä tarttui armottoman voittajan käteen ja huusi komentavasti:

— Herra opettaja Huszarka käskee teitä heti paikalla lopettamaan tappelunne!

Pienempi poika pujahti salamannopeasti vihollisensa kynsistä ja hypähti pystyyn. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt kreivin aikaan tullutta apua, kääntyi hän kuohahtaen auttajaansa.

— Mitä sinuun kuuluu meidän asiamme, mehän olemme veljeksiä!

— Totta vie, huudahti isompi poika, — tämä on minun nuorempi veljeni, ja vaikka minä löisin hänet kuoliaaksi, ei kellään ole siihen mitään sanomista!

— Minä sanon herra opettaja Huszarkalle, uhkasi rauhan välittäjä.

— Sanotko? Tuosta saat, vakoilija!

Näin sanoen oli enkeli irroittanut hihnan kirjojensa ympäriltä ja iski sillä Elefántovicsia korvalle, ja lemmenjumala teki pikaisen jalkakammin kaataen hänet selälleen katukiviin. Sitten he iskivät navakasti vielä muutaman kerran ja lähtivät suinpäin juoksemaan kasarmia kohden. Peräytyminen ei muuten olisi ollut sääntöjenmukainen, elleivät he; lähimmässä kadunkulmauksessa olisi kääntyneet hiukan näyttämään aasinkorvaa pahoinpitelemälleen rauhan välittäjälle ja ilkkuen huutaneet:

— Vakoilija! Vakoilija!

Elefántovics kompuroi jaloilleen nyyhkien niinkuin tyttö ja palasi sinne mistä oli tullut. Hänen jalkansa oli aivan vioittumaton, mutta heti luokkahuoneeseen tultuaan alkoi hän ontua tuottaakseen siten vihamiehilleen sitä tuntuvamman rangaistuksen. Hänen saamansa kuritus oli tehnyt huomattavasti virkistävän vaikutuksen koko luokkaan. Poikien kasvot säteilivät mielihyvästä, pari kolme painoi nopeasti päänsä pulpettia vastaan salatakseen rähähtävään riemunsa.

— Mikä niiden heittiöiden nimi on? kysyi herra Huszarka.

— György Gyurkovics ja Sándor Gyurkovics, vastasi lähetti nyyhkytystensä lomasta. — Toinen on toista vuotta toisella luokalla ja toinen käy ensimmäistä.

Sillä välin kuin herra Huszarka mietti kyllin tehoisaa rangaistusta hunttioille, jotka olivat hänen lähettiläälleen antamallaan selkäsaunalla loukanneet hänen arkatuntoista opettaja-arvoaan, oli jo Kasarminkatu todistamassa uutta veljesriidan näytelmää. Gyurka näet uhkasi jälleen hyökätä veljensä kimppuun:

— Annatko tänne sammakkoni?

— Ei se ole sinun, se on minun!

— Enkö minä muka sitä ottanut?

— Anna tänne, sanon!

Sándorka solutti kätensä kuluneitten samettihousujensa polveen asti ulottuvaan taskuun kopeloiden sieltä muiden pikkuesineiden joukosta riitakapulaksi käynyttä lehtisammakkoa, ja kuta kauemmin hän kahmaloi, sitä vakavammaksi kävi hänen lempeitten kasvojensa ilme.

— No nyt jo saanet sen, sanoi hän lopulta kiltisti.

Gyurka ymmärsi samassa Sándorin jalomielisyyden syyn: taistelun telmeessä oli sammakkoparka rutistunut kuoliaaksi.

— Viis' siitä, lohdutteli veli.

Samassa tuli heidän jäljestään valkopukuinen sokerileipurin palvelija kantaen päänsä päällä tarjotinta, savuke suussa. Tarjotin, jolla oli suuri lasimaljakollinen lumivalkeata kermavaahtoa, pysyi taitavasti ja varmasti tasapainossa.

Pojat tuumivat hiukan tarkastaen sivusilmällä leipuria. Gyurka löysi maahan heitetyn paperossinpätkän ja juoksi leipurin luo.

— Anteeksi, herra leipuri, voitteko lainata minulle hiukan tulta?

— Kernaasti...

Gyurkan sytyttäessä hautasi Sándorka huomaamatta sammakonraadon lasimaljakkoon. Sitten jatkoivat pojat sopuisina matkaansa, kasvot loistaen hyvän omantunnon rauhaa ja itsetietoisuutta, jonka turmeltumattomille lapsenmielille antaa ajatus suoritetusta urotyöstä.

Sándor kysyi kohteliaasti eräältä lihavalta herralta ajan kulua ja huomatessaan, että päivällinen tuli vasta puolen tunnin kuluttua, yhtyivät he kasarmin pihalla vetelehtivään sangen kirjavaseuraiseen poikajoukkoon. Gyurkan valtasi pian pelihimon riivaajainen. Hän nyhtäisi housuistaan koristenapin ja selitti, että hänkin tahtoo pelata. Muuan paljasjalkainen vekara työnsi hänet halveksivasti tieltä.

— Mitä sinä tuollaisella pahanpäiväisellä pöksynnapilla luulet tekeväsi? Me pelaamme silmukkaniekkaisilla metallinapeilla ja sotamiesnapeilla... Sotilasnappi vastaa viittä metallista, ja yhdellä metallinapilla saat viisi pöksynnappia.

Gyurka tollotti siinä punastuneena kopeanmahtavien pomojen keskellä kädessään viheliäinen pöksynnappi. Hänen ylpeä mielensä ei kuitenkaan voinut sulattaa häväistystä.

— Samantekevä, sanoi hän ylhäisen huolettomasti, — kohta tuon sotilasnapin kasarmista.

Nyt katselivat pojat häntä jo kasvavalla kunnioituksella.

— Saatko sinä mennä sinne? kysyi paljasjalka.

— Tietysti! Siellä on minulla muuan ystävä, kadetti, jota silloin tällöin käyn tervehtimässä... Hän antaa minulle niin monta nappia kuin ikinä haluan...

Sitä he eivät kuitenkaan oikein ottaneet uskoakseen.

— Pojat! sanoi heidän johtajansa, — älkää uskoko häntä, hän pöyhkeilee.

— Ellette usko, niin katsokaa! Nyt menen suoraa tietä kasarmiin ja tuon tullessani sotilasnapin!

Hän antoi kirjansa Sándorkalle ja pää ylpeästi pystyssä hän astui päättäväisesti kasarmin portille. Ei sanakaan hänen puheissaan kadettiystävästä ollut totta. Hän ei koskaan ollut käynyt kasarmissa. Mutta nyt, kun häntä seurasi kymmenen hämmästynyttä ja ihailevaa silmäparia, päätti hän visusti käydä rohkeasti pelättyyn rakennukseen eikä palata ilman nappia, vaikka niitä jok'ainoata vartioisikin seitsenpäinen peto. Hän nyt oli kerran sellainen.

Portilla seisovat soltut eivät häneen kiinnittäneet huomiotaan. Hän livahti niin rauhallisesti ja luottamusta herättäen heidän ohitsensa, etteivät he hetkeäkään epäilleet, vaan luulivat häntä jonkun upseerin pojaksi.

Suurella kasarminpihalla olivat nahkapojat juuri jättäneet harjoitustemppunsa; toimeton luutnantti hämäsi avatun ikkunan ääressä istuvaa pientä koiraa... Upseerin takinselässä kiilsi kuusi kultaista nappia. Sanoisinko sitä ajatusta, joka tällä hetkellä välähti Gyurkan aivoissa, häpeälliseksi hävyttömyydeksi vaiko kuulumattomaksi urotyöksi? Sillä poika päätti leikata napin luutnantin takista... Hän avasi varovasti linkkuveitsen taskussaan, kasvot viekkaanjuonteisina, silmät loistaen, hiipi varovasti seinänviertä niinkuin ainakin hänen ihanteensa, punanahka Chingangook skalppimetsästysretkellä.

Luutnantti parka ei edes aavistanut, mikä vaara häntä uhkasi. Hän leikki yhä huolettomasti pienen koiran kanssa...

Nyt — se tapahtui! Gyurka piti kädessään nappia, jonka mukana oli iso kangastilkku lähtenyt upseerin takista.

— Älä tyrki, poika! sanoi luutnantti katsoen oudostellen taakseen.

— Anteeksi, sanoi Gyurka, — minä kompastuin.

Mutta itsekseen hän sanoi riemuiten: hän ei ollenkaan huomannut!

Gyurka kohotti kohteliaasti lakkiaan ja rauhallisesti, mutta mahdollisimman pitkin askelin astui hän porttia kohden.

— Herra luutnantti, huusi samassa joku ensimmäisen kerroksen ikkunasta, — poika leikkasi napin takkinne selkämyksestä!

Gyurka lähti samassa käpälämäkeen ja juoksi minkä jaksoi porttia kohden.

— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!

Hän livahti parin nahkapojan käsistä taitavasti ja pääsi jo portille — mutta silloin, voi kohtalon kompastusta! hän syöksyi suinpäin vahtisoltun syliin. Hänet kohotettiin ilmaan ja vietiin riemusaatossa pihalle. Matkalla hän puraisi kantajaansa pahanpäiväisesti käteen, mutta sai aimo korvatillikan palkakseen...

Pojat, jotka ulkopuolella tähyilivät, heidän mukanaan Sándorkakin, katselivat kauhistuneina näytelmää. Heidän pelästynyt mielikuvituksensa alkoi heti miettiä, mikä kohtalo Gyurkan nyt perisi. Ajatellen pihalla olevia isoja kanuunoita pitivät he otaksuttavimpana, että hänet muitta mutkitta annettaisiin kanuunanruoaksi. Sándorkan täytti tämä ajatus surumielisellä ylpeydellä, joka on ominainen marttyyrikuoleman saaneiden urhojen omaisille.

Gyurka seisoi sillä välin kalpeana ja noloissaan luutnantin edessä, joka hurjistuneena purki vihaansa parasta takkiaan kohdanneen häväistyksen tähden. Upseeri kiusasi poikaa sadoilla kysymyksillä, mutta Gyurka ei vastannut sanallakaan, ainoastaan itkeä tihitti nyyhkytystensä lomassa.

— Kuka on isäsi? kysyi luutnantti lopulta. — Sano heti, kuka on isäsi!

Poika vastasi vihdoin. Hän ojensi kätensä porttia kohden ja sanoi:

— Tuolla tulee isäni!

Muuan esikuntaupseeri tuli juuri portista. Hän oli täydessä juhlapuvussa; nähtävästi hän aikoi juuri käydä päällikkönsä luona kumarruskäynnillä.

— Hän on minun isäni! valehteli Gyurka uhkarohkeasti.

Pihalla olevat sotamiehet asettuivat heti perusasentoon, ja hämmentynyt luutnantti teki päämiehelleen kunniaa.

— Rakas isä, nyyhki Gyurka, — tulkaa tänne, nämä sotamiehet tekevät minulle pahaa...

Upseeri lähestyi kummeksien.

— Kuka on tuo poika? kysyi hän.

Rautainen käsi, joka siihen asti oli lujasti pitänyt Gyurkaa kauluksesta, lensi samassa kunnioittavasti lakinreunaan. Gyurka oli juuri sitä silmänräpäystä odottanut, hän riensi nopein askelin esikuntaupseerin luo ja — ennenkuin vielä kukaan ehti ajatella takaa-ajoa — oli hän jo ehtinyt kadulle.

Vasta päästyään kolmanteen kadunkulmaukseen hän uskalsi katsoa taakseen. Sándorka seurasi hänen kintereillään.

— Saitko sotilasnapin? kysyi hän.

— Sain korvapuustin, vastasi Gyurka.

Hän sojotti nyrkkiään kasarmia kohden ja sanoi uhkaavasti:

— Kyllä minä heitä vielä opetan tietämään huutia.

Pojat tulivat parahiksi päivälliselle. Sen verran oli heillä aikaa, että siistivät pukunsa ennen pöytään astumista. He saivat hyvän päivällisen, sillä heidän isäntäväkensä vietti hääpäiväänsä. Isäntä, jota pojat nimittivät Toni-sedäksi, pukeutui juhlan kunniaksi mustaan takkiinsa. Zsuzsi-täti pröystäili kyyhkysenharmaassa silkkihameessa. Liemen syötyään riisui Toni-setä jälleen takkinsa, ja paistin jälkeen nosti täti hameensa polviin, sitoi ison esiliinan eteensä ja ja meni keittiöön.

— Pojat, sanoi silloin Toni-setä viekkaasti kaataen vedensekaista viiniä heidän laseihinsa, — nyt saatte jotain oikein hyvää syödäksenne, mutta enpä sanokaan mitä se on. Sen verran vain vihjaisen, että se on sokerileipurin tekemä!

Gyurka maiskutti suutaan, ja Sándorka hypähti riemastuneena tuoliltaan. Nyt avautui ovi, täti astui huoneeseen suu messingillä kantaen juhlallisesti lasimaljakkoa, niinkuin ainakin paavi pyhää valtikkaansa. Hedelmäriisiä oli maljakossa, poikien mieliruokaa. Kermavaahtoista riisiä koristi suuri määrä sokeroituja hedelmiä: meloneja, vihreitä manteleita, päärynöitä.

Ja hedelmien keskellä, aivan kuin sokerista valmistettuna sekin, komeili lehtisammakon raato. Pojat huomasivat sen, täti vasta yrittäessään nostaa sitä lusikalla lautaselleen...

Peittäkäämme verhoon tämä näytelmä, joka oli syynä siihen, että Toni-setä tunsi itsensä sairaaksi joka kerran nähdessään hedelmäriisiä syötävän.

ANIKÓ.

Gyurkovicsin poikien asuman talon edustalla oli avoin kaivo, jonka kaupunki oli siihen kaivattanut, mutta jonka pojat väkevämmän oikeudella olivat anastaneet itselleen ja pitivät omana luonnollisena omaisuutenaan.

Ei mikään heitä suututtanut enemmän kuin se, että joku vieras vekara ilman heidän lupaansa ammensi vettä heidän kaivostaan. Jos he tapasivat jonkun juuri toimessaan, rangaistiin häntä heti, ja usein ajettiin vesivarasta takaa läpi puolen kaupunkia. Jos he saivat hänet käsiinsä, antoivat he kunnolla selkään, ja — jotta oikeuden ja kohtuuden muodollisuudet täytettäisiin — hänet pakotettiin kantamaan »varastettu vesi» kaivoon takaisin.

He vartioivat lähdettä alinomaa ja pitivät omistusoikeuttaan sitenkin voimassa, että upottivat siihen kaikenlaisia kallisarvoisia esineitä. Esimerkiksi ampumiaan rottia, lasisirpaleita ja muita senkaltaisia.

Kun pojat epämiellyttävästi päättyneen päivällisen jälkeen olivat aikeissa lähteä kouluun iltapäivätunneilleen, yllättivät he pienen tytön, joka juuri aikoi ammentaa heidän kaivostaan vettä pieneen siniseen ruukkuunsa.

— Katso hävytöntä! huudahti Sándor harmissaan.

Tyttönen lensi kadulta niinkuin takaa-ajettu jänis, ja molemmat pojat seurasivat häntä kintereillä niinkuin hyvin opetetut vinttikoirat.

Sivuutettuaan neljä viisi rakennusta he saavuttivat hänet. Tyttö painautui portin karsinaan ja tuijotti kauhistuneena takaa-ajajiaan. Peloltaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, vain hänen suuret, siniset silmänsä katsoivat rukoilevina ja kyynelten täyttäminä. Suloiset olivat hänen kasvonsa, ja sievä pieni tytöntypykkä hän oli muutenkin. Hän oli avojalkainen, ja hänen liivinsä oli kauniilla serbialaisilla ompeluksilla kirjailtu.

Silloin Gyurka laski kohotetun kätensä.

— Sinulle me annamme vettä, sanoi hän, — saat niin paljon kuin haluat. Saat toistekin, milloin vain tahdot.

Sándorka ei ollut oikein tyytyväinen tällaiseen käänteeseen. Hän olisi tahtonut antaa pikku tytölle ainakin kevyen korvatillikan, mutta Gyurkan tähden hän ei rohjennut napista. He palasivat kaivolle ja täyttivät sinisen ruukun, sitten he lähtivät kolmisin astumaan kasarmia kohden. Pikku tyttö kulki ajotiellä ja pojat jalkakäytävällä, mutta siitä huolimatta he keskustelivat vilkkaasti.

— Minne sinä vettä kannat? kysyi Gyurka.

— Betekintin kapakkaan, vastasi tyttönen.

— Mikä on nimesi?

— Anikó... Sunnuntaisin meillä aina soitetaan.

— Torvellako?

— Ei kun sitralla.

— Käytkö koulua?

— En, sillä isä sanoo, että lukeminen ja kirjoittaminen on vain hunttioiden tehtävää...

Pojat myönsivät Anikón sanat oikeiksi ja puolestaan valittivat, ettei heidän oma isänsä kyennyt kohoamaan filosofisesti yhtä korkealle tasolle.

— Onko isäsi väkevä? kysyi Gyurka.

— Hyvin väkevä, sanoi Anikó. — Kerran hän heitti kapakasta rotevan sotamiehen.

— Minun isäni löi kerran ajomiestä korvalle, niin että nyrjäytti kätensä, ylpeili Sándorka.

— Minun isäni on usein juovuksissa, sanoi tyttö ylvästellen hänkin.

— Minusta on kovin hauskaa nähdä juovuspäisiä miehiä, jatkoi Gyurka keskustelua.

— Minusta se ei ole hauskaa, sillä silloin hän aina lyö, vastasi Anikó.

— Lyökö hän äitiäsikin?

— Ei hän enää lyö, sillä äiti on kuollut, mutta Kata-tätiä hän usein lyö.

He pysähtyivät kadun kulmauksessa.

— Miksi te suureksi tultuanne aiotte? kysyi tyttö, joka ei rohjennut sinutella Gyurkaa.

— Minusta tulee Sándor Rózsa.

— Mikä se on?

— Sándor Rózsalla on mustat silkkihousut, ja hän ampuu ja ryövää ihmisiä.

— Ampuuko hän kaikki ihmiset?

— Ei, vain ne, jotka hän tahtoo.

— Tahtooko hän ampua minut?

— Ei, sinua minä en ammu enkä muitakaan tyttöjä, kunhan ette vain anna minua ilmi santarmeille.

— Minä en anna ilmi, vakuutti Anikó.

Gyurka otti taskustaan sateenkaaren väreissä vivahtelevan lasikuulan ja näytti sitä Anikólle. Tyttö laski ruukkunsa maahan ja sanoi, ettei ollut niin kaunista eläessään nähnyt.

— Minä lahjoitan sen sinulle, sanoi Gyurka.

Anikó ei uskonut korviaan.

— Saanko sen ikiomakseni?

— Kunniasanallani: en koskaan pyydä sitä takaisin!

Anikó piilotti kuulan poveensa.

— Osaatteko kiivetä puuhun? kysyi hän.

Gyurka mittasi häntä kiireestä kantapäähän.

— Etkö koskaan ole kuullut puhuttavan Gyurka Gyurkovicsista?

— Jos osaatte, niin tulkaa koulun loputtua Betekintin takapihalle. Siellä näytän teille harakanpesän, jossa on pieniä poikasia.