Part 16

Ulkona kylmässä käytävässä -- ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia päässä -- he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan. Ja ei kysymyksiä: "Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se sinä!"

Gunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. "Minä en voi tulla ihan näin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor, minä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä."

Gunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti Gunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta mikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä hänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja repivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja intohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli silloin vakavammaksi kuin kukaan muu.

V.

Gunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa "Alte Traubesta" Toran luo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä päivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta touhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia kutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien tuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he kumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön seutuvilla.

Yöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen toistensa kanssa tuttavallisesti.

"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.

Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen, etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne -- ja tänne se saa jäädä."

"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"

"Onnellinen... kyllä, hyvin monella tavalla... minä olen saanut purkaa... usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut... Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti... siksi minä palan, ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee jotakin... tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti. Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi. Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin..."

"Michael? muistatko nyt häntä?"

"Minä muistan hänet _sellaisena_, jona hän silloin seisoi edessäni. Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."

"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"

Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.

"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi luokseni. Pitkän matkan... seisten höyrylaivan kannella Michaelin kanssa katsellen ihanaa merta."

"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren taiteilijan kuin olet?"

"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan sitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen syytä. -- Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren rakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta ja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja voittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni. Joten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni."

"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut, varjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet nuori... katso minua, minä olen jo vanha nainen."

"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin Amyris. Tiedätkös muuten... hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt kerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen kreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä." Tora hymyili hiljaa: "Tuleehan se aina... -- Mutta", lisäsi hän reippaasti, "nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa... On sitäpaitsi melkoisen myöhä -- kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja noustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä."

-- He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa. Tora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten heillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja Tora nauroi: "Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?" Ja he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät matkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta hänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta -- hänen sielussaan oli kuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin suuret ja hellät.

... Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena...? Gunvoria hymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin aivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön kasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti. Hänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten ei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut odotettavissa.

He söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin Gunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.

"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?"

Tora vastasi:

"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää näin ihania hetkiä sinun kanssasi."

VI.

Konduktööri puhalsi pilliinsä. Heidän täytyi erota. Molemmat itkivät. Gunvor suuteli Toraa ja nousi kiireesti vaunuun. Samassa lähti juna liikkeelle. Gunvor katseli ulos ikkunasta. Hän näki Toran siellä heiluttavan kättänsä.

Mutta nyt kiepahti juna käännöksessä ja kiisi kuin salama lakeudelle. Tora katosi yhtäkkiä.

Ja juna jyristi, jyristi pitkää matkaansa.

... Jumalan kiitos, että hänellä oli Jan ja äiti ilonansa.

* * * * *

Gunvor saapui kotiin niin sanoakseni äitinsä kuoleman hetkeksi.

Rouva Kjeld oli joutunut vuoteesen joku päivä ennen Gunvorin tuloa. Hän ei ollut oikein terve. Hänen muistinsa oli mennyt. Hän vaikerteli vaivojaan ja hänen halujaan oli vaikea täyttää. Nuori piika, joka heillä nyt oli (vanha Maija oli aikoja sitten lähtenyt kotiin maalle; hän oli tullut jo niin vanhaksi, raihnaaksi) ei tiennyt, miten oikein selvitä; sillä rouva Kjeld tahtoi ihan mahdottomia. M.m. hän tahtoi, että piian täytyi pyytää Gunvor hänen luokseen. Ja hän valitteli katkerasti, miksi ei Gunvor tule. "Sinähän lupasit ihan varmaan, Gunvor", itki hän.

Kun Gunvor tuli, ei äiti häntä tuntenut. Rouva Kjeld joko makasi liikkumatta, tai hän heräsi ja oli levoton ja tahtoi muuttaa asentoa. Hän ei tuntenut Gunvoria, ja oli yhä tyytymätön, kun hän ei muka tullut. "Mutta minähän olen tässä, rakas äiti. Se olen minä. Minä se olen, Gunvor"... Silloin rouva Kjeld vaikeni ja katseli häntä, kuitenkaan vastaamatta.

Mutta eräänä iltana kauan nukuttuansa hän tuli aivan hiljaiseksi, ja selkeni. Hän hymyili Gunvorille, ja muisti kaikki, ja hän tiedusteli Toraa, ja hänestä oli hauska kuulla kuvauksia suurista teattereista ja kuhisevasta katuelämästä. Ja kun Gunvor kertoi, että hän oli löytänyt "Alte Trauben" hotellin, niin rouva Kjeld ihan heltyi: "Vai oli se vielä!... Se nyt oli hauskaa!" Niin... myöhähän nyt jo oli... ja hän oli ollut vuoteessa kauan... ja oli kai ollut huono. Ja hän oli hyvin väsynyt... hirveää, miten väsynyt hän oli... Mutta huomenna täytyi yrittää jaloillensa.

Hän oli hiljaa, kuten unta odottava. Mutisi itseksensä:

"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet hoidellut minua. Minä olen niin väsynyt... väsynyt."

"No nuku nyt, äiti."

Ja Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua... hän lauloi sitä hiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi, että äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä läheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi silmänsä, ja hymy pilkahti -- kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi hän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti varmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät jälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin kalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys levisi koko kasvoille...

Se ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.

VII.

Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor olkoon rauhassa ja huoletonna.

Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui täysin työhönsä.

Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta, olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia mälliä luokalla." "_Oh_, muistakaahan neiti, keväällä minä menen merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa suusta, neiti."

Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa asioita, joita muuten ei voi.

Ja nuo pienet... aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.

Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti ajatellut.

Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia -- Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa se innostunutta: _sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta_, seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli näkinkuorilla koristetut kannet.

* * * * *

Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut, jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu... vahva, iso poika... mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."

Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat... nuristen ehkä... mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen isänsä.

Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona, joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut. Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi, että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä. Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen kotinsa tuho.

Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.

Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor tuli aamulla -- hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä -- mummo kutoi. Hän tuli illalla -- mummo istui kangastuolissa. Hän oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.

VIII.

Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut. Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia, joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana uudenvuoden yönä saman numeron yli.

Ja kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa. Kuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja oli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön aloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat kuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor kertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi Janiin.

Janista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole arvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.

Hän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin sekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän viimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut. Hän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva häntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen, että tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti erehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän maailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.

Äiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He puhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut hänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut, ja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja väitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. "Se on erikoista", sanoi Jan, "että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä helposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin. Mies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni syrjäisku..."

Isä ja isoisä... niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli saanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan työnvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria käsitteitä selvillä luvuilla. Juuri _sillä_ luvulla, _sillä_ numerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys ihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana lääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja rupesi hermo-lääkäriksi.

Hän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja käynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla ihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei hän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan huomautti kerran: "Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden rinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia."

"Mutta, rakas Jan... miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?"

"Niin, miksi?" toisti Jan. "Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä. Sinä ymmärrät... ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten, että siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja asettavat sijalle ikuisuuden... Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa yhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein tarkoitus tässä elämässä. _Siten_ kehittyy heidän sielunsa korkeampia olotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että sieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä. Ja sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla. Toiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat kauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on ainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo näkevänsä sielun, joka ei voi kuolla... On myös huomattavaa, että kaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti kehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu ristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia kohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa. Hän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti oli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat ilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa."

Jan vaikeni hetkisen.

"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista, jotka hän laati viime aikoinaan. -- Niin, se on varmaa", lopetti hän, "isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa maailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että paljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin huomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää. Niin, valo -- ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä peloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei vielä ole tutkittu... Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän alamaisekseen."

Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen. Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima. Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän poistui.

IX.

-- _Tora Pharo kuollut_. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut ymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. _Tora Pharo kuollut_.

Seurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava erehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä unijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin onnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti jäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli aikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli hän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta selitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti kehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.

Gunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen kyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut jotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.

Hän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan viimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset, se oli jäähyväiset.

Gunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että Tora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan uskaltaisi.

Hän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen. Nuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut. Siinä oli m.m.:

"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki, johon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset ja kaipuu ja unelmat ja ponnistus -- kaikki. Ja siellä kukkii Lotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana on tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa, kun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor. Niin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois -- ilmaan... ei mihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet varisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista kuolla?" -- -- --

Jan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen surunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli voi. Gunvor vastasi:

"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala sanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla onnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat... isä... Grögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin ja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä tiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs, säveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi pitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja kuolla."

Jan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman viimein.

Mutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi. Kerran hän sanoi aivan vakavasti: "Sinä et usko, Jan; mutta viime yönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä."

Nyt tuli Jan vakavaksi: "Kuules, äiti", hän sanoi, "sinä olet aina ollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua taitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä vähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa... Sinähän et ole terve... Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole liiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No -- lähdetään matkalle ja virkistytään vähän."

Oli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty kesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla; siellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä rauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja hoiteli häntä erittäin hyvin.

Torasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti ajatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti Jan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.

Raitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat Gunvoria. "Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi ottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt tarpeeksi meidän kummankin elääksemme."

"Niin... ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy lakata", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. "Mutta vielä minä uskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että täytyy."

X.

Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää. Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella, eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.

Hän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti kaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus Jannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän tahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.

Gunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä askarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia. Hän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta useimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa metsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.