Part 17

Seuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan pelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä. Hänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka kadun.

Niinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä. Hän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta siellä hän ei ollutkaan osata.

Vanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi. Hän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka paikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat asuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat vielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon suurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien varrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla oli talo, jota ei ennen ollut.

Hän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven sen varrella... ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti jostakin, kaikki herätti entisiä muistoja... _Rinkilä_? oliko sitä enää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari vankkaa paatta, jotka muodostivat portaat... niin, siinä oli se "Rinkilä" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai muutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin. Hän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään reunaan... Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä; sillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka hänestä oli erikoista... aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle... Entä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan siellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin ja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen nosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.

Hän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja tuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen...

Hän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä hänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan vaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti hoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä, jonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän aikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja kysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin... Mutta hän jätti sen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.

Hän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi häntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein hän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja yksinäinen.

Seuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.

XI.

Eräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna, taipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.

Jannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli paljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä oli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei häntä sysitty tai ajettu päälle.

Joskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt ja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena olivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia ja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää pimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut, päivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten silmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa, ja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs elämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo ikuisuutta tunnustelevat sielut.

Monasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei tuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi jotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä. Kerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen kerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: "Rakas äiti. Ei köyhät ja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi."

Äiti vastasi: "Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä. Ja saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään, että me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu maailmassa suuri riemunhuuto."

Hän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.

"Helvetti!" luki niissä eräässä paikassa. "Miksei sitä olisi? Kaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme langenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän pyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska. Tuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla. Syntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!

"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun. Se viittaa taivaasen: meidän _kaipuumme_ joka on iäinen, meidän _kiihkomme_ joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei joku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti kääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen."

Toinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.

Mut siksi usein korkeen uskon saan, ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla, mi sielun-haavoistamme purkautuu. Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty, siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy, jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä hakien rauhan vihreit' öljypuita.

Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde, niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy. Jokainen hetki, kärsimämme maassa, yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin kotihin suuntau, jonne mekin mennään, kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.

Ah, pian myöskin minä nähdä saan ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks. Ne suurin parvin mua vastaan joutuu, ja öljypuitten suhinan saan kuulla.

Eräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen hän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai melkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen. Silloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta hieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen korviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein punoittivat kuin nuoren tytön.

Viime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan hänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan lausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille, joka istui hänen vuoteensa vieressä:

"Isän... Grögaardin, minä näin... ja viime yönä tuli Tora, ja hän näytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen ennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua... Minun oli vaikea olla... Minä en ollut kuollut... Elämä elettävä... ei voi itse sitä lyhentää... en ollut kuollut... täytyi elää elettäväni... mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa... Mutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'"

Ja sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja onnellinen...

"Ne tulevat kaikki... Isä, Grögaard, Tora... kaikki ne, joiden sydämet sykkivät... kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan..."