Part 15

Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja. Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia. "Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."

Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen? Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä, ajatellut vaan tätä akvaariota.

Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa, jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän se kai ymmärrä sekään."

"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."

"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!... luonnontiedettä, jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."

Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.

-- Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä. "Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin, siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, -- niin, silloin vaikuttaa tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään magneetti ei voi vetää teräksen läpi."

Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys, joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."

Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo kovin nenäkkääksi", sanoi hän.

Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle luokalle.

III.

Tuo vanhan-vanha aie, lähteä ulkomaille Toran luona käymään! Gunvor oli miettinyt sitä niin kauan, ja silloin tällöin se heräsi mielessä, ja hän ajatteli sitä jälleen ja aprikoi, voisiko sen toteuttaa vai ei.

Voisiko hän olla ilman Jania niin kauan? Ja tulisiko äiti toimeen ilman häntä? Äiti oli tullut niin raihnaaksi viime aikoina. Aina siitä kaukaisesta vuodesta alkaen, jolloin hän hoiti Grögaardia, oli hän ollut niin heikko. Gunvorhan oli itse pitänyt huolen useimmista päivistä ja öistä, mutta ne, jotka tulivat rouva Kjeldin osalle, olivat rasittaneet häntä yli voimain.

Siinä kaksi estettä. Kolmas: Oliko hänellä varaa matkustaa? Tavallaan kyllä, tavallaan ei. Käyttäisikö hän siihen ne tuhatkahdeksansataa kruunua, jotka hän oli odottamatta perinyt eräältä äidin sukulaiselta? Matka edestakaisin ja neljän, viiden päivän oleskelu tuossa vieraassa kaupungissa maksaisivat kai pari sataa kruunua...

Rouva Kjeld sai hänet matkustamaan. "Sinun pitää käyttää niitä siihen tarkoitukseen", sanoi hän. "Sitä et kadu. Tora on aina ollut parhaita tuttujasi. Sinun on iloista tavata häntä pitkästä aikaa."

Vähän ajan päästä huomautti rouva Kjeld hymyillen:

"Minä muistan ennen kotona, kun jonkun piti lähteä sinne suurkaupunkeihin, niin isä antoi hotellien osoitteita. Ja kun jonkun oli matkustettava Berliniin, neuvoi isä aina hotelli 'Alte Traubeen'... Isähän oli käynyt Berlinissä monta kertaa liikematkoillansa. Ja hän oli kai hyvässä huudossa siellä Alte Traubessa. Sillä hän sanoi usein itsetietoisesti: 'Ja olkoon hotellissa väkeä miten paljon tahansa, niin sanokaa vain terveisiä kauppias Niels Farnerilta Norjasta, niin antaa isäntä teille vaikka oman huoneensa ennenkuin laskee muualle." "Taitaa olla siis parasta, kun menen sinne, äiti", vastasi Gunvor. Rouva Kjeld peruuttelemaan: "Herra isä, siitähän on niin kauan", sanoi hän. "Se hotelli oli vanhassa kaupunginosassa. Sitä tuskin lienee enää. Mutta voisithan huvin vuoksi tiedustella." Ja hän ilmoitti Gunvorille hotellin kadun ja numeron. "Kas, sellaista saattaa ihminen muistaa lukemattomat vuodet", mutisi hän, "ja ihan eilisiä tärkeitä asioita unhoittaa heti."

Sitten tuli päivä, jona Gunvor lähti ulkomaille. Hän matkusti laivalla ja junalla, ja matka oli liiankin pitkä...

-- Hän tuli siihen kaupunkiin juuri kun lyhdyt sytytettiin. Hän oli rohkea ja uskalsi pyytää ajuria ajamaan siihen hotelliin, jonka hänen äitinsä vielä muisti. Ja se löytyikin erään syrjäkadun varrelta. Se pieni, paksu fauni, joka istui ulko-oven kamanalla kuroitellen rypäleterttua huulillensa, oli hyvin vanha ja varmaan sama, jota hänen äitinsä isä oli katsellut. Hotelli oli luotettavan, siistin näköinen...

Hän sai kodikkaan huoneen ja ryhtyi pukeutumaan matkan jälkeen. Hän pesi itsensä ja muutti vaatetta kiireestä kantaan. Hän oli pitkällä matkalla ensi kertaa, ja tämä tulo suureen, vieraasen kaupunkiin virkisti häntä suuresti. Hän meni pukeutuessaan ikkunan ääreen ja katseli ulos. Avasipa hän ikkunankin. Ja tämä pieni syrjäkatu... sielläkin huomasi suurkaupungin... se henki ikäänkuin ilmassa... hänen hermonsa herkkenivät hienotunteisiksi.

Hän ei ollut ilmoittanut Toralle tulostansa. Toran kirjeistä hän tiesi, että Tora nykyään esitti joka ilta "Amyriksen" pääosaa ja herätti hurjaa ihastusta. Vasitenkin, kun tästä osasta näki entistä selvemmin, kuten eräs lehti kertoi, että Tora Pharo oli samalla suuri näyttelijätär.

Gunvor oli iloissaan, kun saattoi kuulla hänen esitystään.

Hän lähetti heti noutamaan pilettiä, sai sen ainoastaan välittäjältä ja korkeampaan hintaan kuin hän oli tavallisesti tottunut maksamaan kahdesta lipusta...

Hän jatkoi turhamaisuuttaan ja ajoi vaunuilla oopperaan...

Vihdoin hän pääsi paikalleen, yksinkertaisena ja koruttomana, hyvin komean yleisön keskeen.

Hän tuskin kuunteli ouverturea, odotti kuume veressänsä Toraa nähdäksensä.

Esirippu kohosi. Kemut kreikkalaisessa pilaristossa. "Amyris" istui matalalla penkillä, joka oli verhottu kirjavilla matoilla.

Se oli Tora. Lämpöisenä, pehmoisena kuin muinoin näki hänet Gunvor. Se oli Tora, suurempi, rohkeampi Tora, haltioittavampi...

IV.

Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän _ajattelee_. Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet, jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. -- -- Hän mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa...

Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.

"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."

Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"

"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."

"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et _tahdo_ minua tuntea, Amyris. Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."

"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"

"Ikä... varmasti tulevat vuodet."

Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"

Vanhus vastasi lempeästi:

"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta. Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä vaivaavia ajatuksia."

Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:

"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle, minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana. Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen kaunis?"

Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille, joka ei sodi luontoa vastaan."

Mutta Amyris huusi hänen mennessään:

"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut, joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"

Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät. Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"

Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat, nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset olisivat tulleet."

Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.

Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"

Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän... Silloin häntä yhtäkkiä puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot, jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat, ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:

"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini, niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."

Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa saadakseen:

"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita, älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"

Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun hän sanoi:

"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."

Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi! minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas..."

"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi -- minä en tulisi! Kulje ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja rauhansa -- koskaan ei se tule sinun osaksesi."

Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha, ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."

-- Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.

"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"

"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."

"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."

"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."

"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet, kun minä kutsuin."

Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja iloitsivat.

"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan, että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat teidät ulos."

Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä hukutan teidät rakkauteni virtaan."

Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.

Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää kuin hänen verensä palaisi.

Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet. "Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan mummo raukka, joka etsii yösijaa."

Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten, viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee, sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät ole kokeneet pitkään aikaan.

He katsovat kauhuissaan häntä.

"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."

"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.

"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa vääntää ylönkatse.

"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris, Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."

"Amyris!" hymyilevät kaikki.

"Elääkö hän vielä?"

Silloin alkaa Amyris vaikeroida:

"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?"

Ja hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne päästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:

"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä hylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni. Mainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä en pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun pääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna minun otsaani syvät rypyt."

Hän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä. Sitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen, onko työ jo tehty. -- Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä hän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan. Ei, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen nautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden kuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä paistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.

Hän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. "Miksi tuo kauhun-kuva? Minä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?... ah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä himoitsin. Armoa!"

Silloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee häneen:

"_Minä_ tulen! -- Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä toivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat jokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten lapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä tule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä tulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista nuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!"

* * * * *

Thora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa kauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja turmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: "Hänhän on nuori", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. "Vaikka hänelle tulisikin ryppyjä ja harmaa tukka... se nuoruus, joka hänessä on, hälventää ne."

Ja hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen nautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen väitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret ystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?

Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa näytös -- kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan, mitä se muulloin sydämessään kätki.

Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja ja valaistessa hänen unelmaansa.

Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee, yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista, surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla, jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.

Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella, niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.

Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin. Armoa!"

Tora lauloi sen -- kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli iloa, jota vailla en voinut olla."

Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen, nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi, jossa tuska raastaa.

Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä... Sitten ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee. Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.

Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri, kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa rauhan.

"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."

Oli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot näyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa hohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla haaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha herra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa tarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä rouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman mukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret paljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.

-- Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs vahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan sisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.

"Gunvor", huusi hän, "onko tämä totta?"

"Tora!"