Part 11

Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli kertonut hänelle kaikki isästään... siitä lähtien... Ah, Einar oli vain muka tarkoittavinaan.

"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista... Mutta hänen ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."

Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar... Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa mukaisilta.

"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu, "hän oli suuri ihminen... minun ei kannata närkästyä... jos sellainen mies, jota sanot isäksesi... jos hän koettaa tahrata häntä... Haha! hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"

Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on sittenkin mahdotonta... se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me olemme erehtyneet, Einar..."

Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen, nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä... niin, se oli hänen... muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.

Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta sitten hän asteli reippaasti.

Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?" Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon sinulle, Gunvor!"

Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka puhui tuolla lailla.

"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!..." Einar töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."

"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle.

"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui...

Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin hirveässä tuskassa.

"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen mies. Sellainen siis oli mies."

KOLMAS KIRJA

I.

Gunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen. Mikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat hellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.

Mutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän kuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet Kjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti ikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät laajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli yksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä jälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka elinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.

Ja ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa, hän mutisi:

"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo. Nyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor... Minä palaan Kjeldin luo."

Kjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen läheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin kalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta loisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta. Nyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi huoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli, uhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän ei koskaan tinkinyt. Oikeaa, -- jonka oikeuden perustana eivät olleet opitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni... Kaiken sen hän toi tullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret kohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli aurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella, ja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen läpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.

Tahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän ilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret syntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä ainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse uskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.

Kjeld oli ymmärtänyt heidät: "Teidän tuskanne on ollut niin suuri, että kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette tulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä näen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa te surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi teidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se täytyy vain hioa tomussansa."

Kaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä, jos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden... hänen täytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin tytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat kaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne kutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän ei itkenyt ilon kaipuusta... Tora... Tora, jota hän oli rakastanut, oli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta alkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut isäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus ja halveksinta itkettäneet häntä.

Mutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin silmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä nimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana. Hän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen huusivat hänelle: "Vapaa-ajattelijan likka..." Heidän välillänsä oli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat antaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei koskaan parane.

Gunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä maailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin aistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa hänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin monta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät elämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.

Kannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan ei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin. Leikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän jutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei kaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista ojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen. Se päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän käveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka päivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta rakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat tarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat puhdaspiirteisiksi ja kylmiksi...

Kevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi sitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä, saman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet, jolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin rakastivat löytämäänsä... Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet älyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat koonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä oli ja minkä he tahtoivat antaa _hänelle_.

Hän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli kaupunkiin ja ajatteli.

Tämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut hänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi elämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, -- ja vain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa täysin... niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä... vaikka Tora silloin oli kertonut hänelle... oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä hän juuri sentähden rakasti Toraa...

Ja Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha hyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.

Viime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja poistui. Mutta mennessään hän sanoi: "Tule käymään luonani, Gunvor, jos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa." "Kiitos, Janna, haluanhan minä..."

Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle. Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen, niin olisi kaikki käynyt hyvin... Einarilla oli kai oikeus pyytää selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt...

Melkein koko kirje sentapaista... -- Mutta nyt tuli kevät ja kesä. Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.

Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen... ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin, Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi. Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."

Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.

"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala, miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."

Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän nauroi jälleen ja sanoi:

"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen... No, mennään nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten kanssa."

Ja matkalla hän haukkui:

"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua... -- Niin, ole varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi... Ala vain heti kohta. Lue kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin, ensi syksynä, ymmärrätkös."

Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:

"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."

"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin. Opettajaksi?... Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin. Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä tahtookin."

II.

Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava, ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."

Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä, mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli. Ja hän ne luki.

Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän mehuista.

Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka hän tahtoi saada.

Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä: kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.

Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.

Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.

"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden maanosan korkein elämä."

Niinpä niin, haaveita... Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin, joka hänellekin kerran kukkisi.

Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle: ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia, unisia, ovelia... Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.

Jos joku niistä olisi paha... tosiaan paha... Niin, _silloin_ sitä koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta hartaammin, -- eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri _siinä_ oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä...

-- Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua. Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja, joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi. Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein pahoja.

Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään. Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois, hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista. Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.

Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin -- niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä. Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna Vikin luona.

Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä, jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä ja aatteista.

Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja, joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"

Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan huhuja -- puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja -- se oli tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, -- lehteä, jota toimitti joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee! Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo ei ole kerrassaan mitään!

Joitakuita Jannan vieraita: _Martin Sirdal, Erik Midtgaard_, kumpikin talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin" pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." -- -- --

_Harald Brandt_, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko, -- kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet alkuperäisistä maa-oloista.

_Jan Grögaard_, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.

Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä, sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö. Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä syvemmäksi ja kirkkaammaksi.

III.

Tuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän söi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli itse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten kekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet vartavasten hänelle kekkerit kotonaan.

Hän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät tulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen tuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut kolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi ruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen kannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti parempana, olutta.

Niin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille. Hän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki pitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!

Mutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki huomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.

"Sanotaan kyllä usein naisista", alkoi hän, "jotka eroittautuvat toisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan sopivata miestä... sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso näiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti juuri kauniita!

"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian pitkällä etupuolta! ja tukka -- se on sitaistu vain hutiloiden solmuun.

"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista' ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut, ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla sulostuttavat heidän elämäänsä.

"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot, kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta naisesta, miehille suloisesta.

"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.

"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta sielua.

"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan, kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin, sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja tyhmyys.

"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä! Gunvor Kjeldin malja!"

Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken sanottiin...

Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan siinä tällaista hyvyyttä vastaan.

Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?" Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld... vaikken minä tunne Teitä kovin, niin uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."

Illasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki saattoivat Gunvoria kotiin.

Hän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli edessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt häntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli itseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet ja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!

IV.

Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea, joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia ja rakkautta... ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka ikäänkuin _soljui_ hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana: "Hyvästi, Gunvor!"

Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin. Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.

Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin, että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä onneton... Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi pitää... ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.