Part 10

Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria: "Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."

He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:

"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä... et kai eniten pianonsoittoa."

"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän mielestään minulla on suuret lahjat... No, niinhän ne aina sanovat nuorelle naikkoselle."

Gunvor keskeytti:

"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi, Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut... Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä koettelemaan voimiasi... eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta heräisi sinussa?"

Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he... ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä... tästä hulluudesta, joka minua yhä kuitenkin kiusaa... sitä keikkumista kestää varmaan kauan, usko se... Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin luona... kun näin kaiken pohjaan... se tepsi."

Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:

"Kuules vielä... Onko minusta enää jäljellä mitään... minusta on tuntunut niin oudolta viime aikoina... kuten katoaisin ja painuisin."

Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku kasvoillansa!

"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään', Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni -- ettäs sen tiedät."

Tora katsoi totisena eteensä.

"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin -- kaikkeen. Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista... Siksi on kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua... Mutta kuitenkaan en löydä rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi, Tora?" "Taide, kyllä... Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää... Niin, minun _täytyy_ saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa. Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät... joten minä ehkä en... -- Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista totista... Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se menisi..."

He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora nousi.

"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä. Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin, hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!... kaikista kävelyistä! Kaikista pakinoistamme!... Ja että lohduttelit minua nyt viime aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää itkeä. Minä olen siitäkin päässyt... -- Hyvästi! Ei, elä saata minua yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti, kun tuonnoin hänet tapasin... Hyvästi, Gunvor!"

Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta. Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta... ja sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.

XVI.

Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista. Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin...

"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein. Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta alkaa tulla tohveliherra."

Ja toisen kerran:

"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?... Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"

Ja Gunvor vastasi:

"Kyllä, kyllä Einar... kyllä minä olen kiltti hänelle."

"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt hänen tapansa."

"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain, ei ollut niinkään kaunis."

Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle: että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä kutsumuksestaan _hänen_ poikansa vaimona, ja että Gunvor muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita...

"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia? Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"...

Mutta Einar silitteli asiaa:

"Oh, mitäkö?... Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään. Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta, jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä... Muuten emme tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."

Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä, leppoisalla sävyllä -- joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä, mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee, huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään vetäytyvä..."

* * * * *

Gunvor nauroi taas.

"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän kuunnella tällaista... Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys..."

"Sinä olet kiltti, Gunvor... sillä sinä et tiedä, millaisia joskus nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat... Mutta kuules, tehdäänpäs niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella äidin kanssa."

"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."

"Niin, kyllä hän tulee... Ehkä en ole muistanut siitä mainita... Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on niin hiljainen, katsos, ja sävyisä... ei vaadi mitään... Hm, meidän kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan, joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen... Mutta hänhän on tyytyväinen kaikkeen... Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."

Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin. Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.

Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole? Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt, miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.

Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä. "Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös, isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä ja äiti olette kai matkasta väsyneet."

Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena. Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan, kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia. Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui enää mitään.

He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.

He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla. Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat on kovin kalliita", huomautti rouva... Niinpä niin, ehkä, ajatteli Gunvor. Mutta hehän pyysivät... ja sitäpaitsi: kaupunginvouti Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja muiltakin.

Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon, mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista, jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."

Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua laskua... "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin.

Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle." "Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?... no hyvä... sanoppa hänelle terveisiä minulta,... ja sano, että me tullaan visiitille hänen luokseen huomenna kello kahdelta... hyvästi, hyvästi vaan!"

Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy... aivan jäykästi, muodon vuoksi... ja katosi heti...

Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa... olivat antaneet huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra toisteltiin moneen kertaan.

Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva, kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin silmin.

Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista naista." Gunvor ei häntä tuntenut... Mokomia nujerrettuja rouvia... olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein vain pieniä, mataloita raukkoja?

Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö sinä?" kysyi rouva... "Kyllä... minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi, Einar..." "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.

"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?... Minä olen lievästi sanoen väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin sinulle olla kiltti ja kohtelias -- mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat... Vihaavatko he minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."

Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh, elä hulluja... Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä. Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla, Einar!" Gunvor meni, -- oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina. Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut. "Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut _niin_ kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että se häviäisi... Mutta nyt... en tiedä mitä ajatella... Ajattelet, että tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä... ja hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni..."

Rouva Kjeld vaikeni.

"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen, Gunvor."

Gunvor vastasi vitkastellen:

"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"

"Hm -- että riittääkö?... Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor. Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi? Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."

Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:

"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi rouva Henningiksi... joka puhui sellaisia luonteensa omaisia pikkumaisuuksia... Ei, ei... en ymmärrä, että sinä neuvot minua sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."

Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.

"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi katoaisi."

Gunvor mietti vähän:

"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että jaksaisin olla sitä ilman."

Hän lisäsi:

"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle. Puhele _sinä_ heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä arvelet."

XVII.

Gunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli. Iltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. "Minä luulen, että he pitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä", sanoi rouva Kjeld... "Mutta muuten", hän nyökkäsi... "et siinä paljoa menettänyt, vaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä. -- Voipa olla niin", jatkoi hän, "että lie niitä naisia, jotka sopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä minusta tuntui... ja se sopii sinun tietää, Gunvor. -- Sillä tosi on sellainen", jatkoi hän salatun kiivaasti, "että kaupunginvouti Henning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet, että hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten kohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus olisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun' suhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin hän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin kuluneissa koti-reuhkoissaan... Hän ei viitsinyt turhaa kursailla meidän tähtemme, usko pois."

"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään."

"En tosiaan", nyökkäsi rouva Kjeld... "minä aioin kyllä tässä pitää suuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän kanssaan jotenkin tekemisiin... Ei auta kuin jänis piiloittaa päätänsä pensaasen... Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella tavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt, sillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai miellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin poika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun muistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi."

Vaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa ja pudisti päätänsä.

"Kun olin pieni..." kuiskasi hän viimein... "Minusta tuntui niin pahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja pistelivät minua... Minä muistan sen kyllä... kuin rotat olisivat jyrsineet... Ja silloin se haihtui niin helposti... Kun vain isä katsoi minuun ja jutteli kanssani... Ja siitä lähtien ei kukaan ole puhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita pidän arvossa. Einarillekin..."

"Oh", sanoi rouva Kjeld, "eihän seikka paljoa merkitse silloin kun vain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto, muista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas pataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi. Villitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!"

Gunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.

"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle", sanoi hän, "hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan."

"Kai hän suojeleekin, jos on mies", vastasi rouva Kjeld.

Vähän päästä kysyi Gunvor:

"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun mainitaan isän hairahduksista, -- mitä sinä silloin vastasit?"

"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan hänen eläessään... etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla, jonka ne ansaitsevat... -- Niin, sen minä sanoin... suoraan... pitipä hän siitä tai ei... Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en voinut muulla tavoin vastata... no, minähän vain olen syyllinen, jos hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan olla heidän mielikseen... varsinkin sinun tähtesi, Gunvor... Ei, niin ei käynyt."

Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut. Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka kuului:

"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen, pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu, kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit. Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista. Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.

Sinun altis Einar Henning."

Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi yhtäälle ja toisaalle... ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä... Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt. Tulkoon, mitä tuli... Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä... Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä -- oi, hän myöntelisi mielellään... Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin typeryyksiin... ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita, kuten ennen oli kokenut...

Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli kuitenkin heitä taivutellut...

Mutta... lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä... he, jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin...

Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa. Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi, mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar toi tuolin, Gunvor istuutui.

Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi verkkaan ja painolla:

"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari sanaa minun kuulteni."

"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.

"_Henning_ aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."

Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?

"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani, sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."

Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias... kun ei edes huolinut sanoa sulhastaan Henningiksi!

Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä, Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä... ja ehkä kaipaa silloinkin, kun puhuttelet minua."

Gunvor vastasi:

"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä, ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en ole muokattu siten kunnioittamaan."

Einar Henning vastasi rauhallisesti:

"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."

Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja ankarasti:

"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet, niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin sinä olet tottunut ja harjaantunut -- ne saat unohtaa, tiedätkö sen? Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan, millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa, että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."

Gunvor huudahti -- äänessään kuin avunhuuto:

"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"

Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo, sanoppas muuta!"

Einar vastasi aivan rauhallisesti:

"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää, minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä noista vapaista ajattelemisista!"