Part 12

Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi, että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta tutkistelua. Vain huuto... kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.

V.

Miten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän sai piakkoin huomata...

Monina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien purkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli tuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana ollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli silloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor meni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili veitikkamaisesti, kuten sanoakseen: "Katsos, tuossa meni _se_!"

Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen. Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.

Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet, tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä... mutta Gunvor ei katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.

Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä. Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään. Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte. En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."

Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille _sitä_ kertaa: sillä tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!

Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla välinpitämätön _häntä_ kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman rakastunut!

Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet! Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että hän yhä muisteli häntä.

Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei muuta voinut...

Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:

No... se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin kun hän oli luonnollinen.

"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo kyllästyttää."

Ei, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista tukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat _tutustua_ toisiinsa.

Gunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor ei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe samassa vauhdissa... kunnes tuli vastaan kävelijöitä... silloin hän alkoi huomattavasti arastella... Näkihän helposti, että hän seurasi Gunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.

VI.

Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen, istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava? Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, -- samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle: "Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy hänelle."

Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä... no, se ei haitannut paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse. Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut epäsäännöllisyydet korvattiin.

Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.

Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.

"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti. "Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän, niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta sukupolvea."

VII.

Jan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet hyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti puheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut unhoittaa... Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn nähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä ja naisena.

Grögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän päätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi rasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan itseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja keskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he lepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota toinen oli uneksinut.

Usein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat kumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui kodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan omia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta. Gunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran kihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.

"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä", huomautti Grögaard, "me ollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse porvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan bohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi aina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta ylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota koskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia ylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä."

Päivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä, tuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. "Minun pitäisi olla juhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on niin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä sain sen tänään."

Kirje oli Einar Henningiltä ja kuului:

"Rakas Gunvor!

Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin, sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.

Sinun Einar Henning."

Grögaard luki kirjeen: "Niin", mutisi hän, "Te olette oikeassa. Hän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista sopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen."

Grögaard kiivastui: "Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi, miten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea arkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä hullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus ja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma menestyksestään. Se on _tuo_, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen lurjus..."

Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.

"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas... haha!... ruutana-lammikko, vai miten... Ja Herra ties, kuolisivatko ihmiset... ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat... mutta ei ne, joiden pitäisi kuolla... ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."

Hän vaikeni... ja lisäsi sitten ankarasti:

"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!... Te olette rakastanut tuollaista miestä!"

Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar Henningin ulkonäöstä, -- kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita taruja hänestä...

Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:

"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin niinkuin kirjoittaa..."

Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:

"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään -- ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."

Ja hän lisäsi:

"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan, että olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta, minä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden... joka ehkä intresseeraisi Teitä..."

Grögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.

"No niin", vastasi hän, "tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin erikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan herrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten olisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on umpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette tiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies."

Gunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut loukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti jollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että hän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?

Nyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka tässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi? Kyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun toinen niin pyysi. "Kättä päälle, Gunvor Kjeld."

Gunvor antoi kättä.

"Se on selvä ja kuitti, Grögaard."

Mutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti. Heidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.

VIII.

Eräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma heistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin tavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli juhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja hienossa nousuhutikassa -- niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön on käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan valossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat hänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar Henning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän täytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein vihastui. Hän sanoi Grögaardille: "Mennään tätä toista katua. Tuo herra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi." Grögaard vastasi: "Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri _hän_, Gunvor Kjeld." Gunvor hymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: "En tunne häntä."

He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."

Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli? Varokaa itseänne!"

Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen, vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."

Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä Grögaard, omassanihan minä olen aina."

Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, -- niin, tuntui kuin voitto olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen. Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.

Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi. Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.

Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.

"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,... ikäänkuin itsesi ulkopuolle. Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit jotakin surullista."

IX.

Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee. Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti, ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.

Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.

Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä, olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät, huomasivat, että he olivat onnellisia.

Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.

Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa. Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat. Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne. Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin. Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta", sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."

Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa, millaiset ne asiat ennen olivat.

Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa, kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja ihmisiä.

Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin. Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski Grögaardia ja häntä itseään.

He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa. Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista! Kodeissakin -- mitenkä siellä hiivittiin ja _vaiettiin_, kun piti puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa, miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään asioistaan isälleen... joka ahersi yksin vaikeuksissa ja kiipeleissä... ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe "ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa, jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.

"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas, mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan. Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."

Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."

Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti, miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi. Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin ennen... ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, -- ah, se on paljon parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen kidutettuja."

Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin. Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin. Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin, tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän _tahtoi_... Sirkku tuli viimein hulluksi... on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.

Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta. Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas, että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla kaiken ikänsä.

No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja välinpitämättömyys...

Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien yhdyselämän kauheuksista...

"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista muistoista."