Part 2

Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin. Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin, minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina 1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin, väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.

Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia. Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa, mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen. Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw, joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan, Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat, kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet, julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia, »Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin, jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin kuin ruhtinasta.

Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein, mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.

Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa, ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan. »Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa», kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.

Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu »Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.

Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731 sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy...

Swift kuoli lokakuussa v. 1745.

* * * * *

Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin, tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.

Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu; kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä, kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin sukulainen Richard Sympson.»

Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.

»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät — niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa uteliaisuutta.

Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää »suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he ovat todistaneet olevansa elukoita... ja toden sanoakseni he puhuvat hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»

Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään »arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.

Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea- ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä, että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin, että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy, kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla »kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.

Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen. Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi. Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla (luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.

Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista. Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:

_Alkibiades_: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat, vaikk’ olet itse ihminen?

_Timon_: Ma olen Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa. Sa kunpa oisit koira, että voisin sua hiukan rakastaa.»

Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.

Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia, ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten, ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta... ja niin teen edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän _animal rationale_ (»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain _rationis capax_ (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»

Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen, kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi: Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»

Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa, mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.

Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon. Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja peloittavimman kaikista _dreadnoughteista_ rakensi Jonathan Swift. Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja vääryyden vesillä.

_Suomentaja_.

TEKIJÄN ALKULAUSEET

JULKAISIJA LUKIJALLE

Näitten Retkien kirjoittaja, herra Lemuel Gulliver, on vanha hyvä ystäväni; olemme hiukan toistemme sukuakin äidin puolelta. Noin kolme vuotta sitten herra Gulliveria alkoi kyllästyttää se, että uteliaita ihmisiä tuli lakkaamatta häntä näkemään hänen Redriffissä sijaitsevaan taloonsa, ja hän osti pienen maapalstan ja sopivat rakennukset läheltä Newarkia, Nottinghamshiressä, kotiseudullaan, missä hän nyt elelee kaikessa hiljaisuudessa, mutta naapuriensa keskuudessa arvossapidettynä.

Herra Gulliver oli tosin syntynyt Nottinghamshiressä, missä hänen isänsä asui, mutta muistan hänen sanoneen, että suku oli peräisin Oxfordshiresta. Tätä tiedonantoa vahvistavat mainitun kreivikunnan hautausmaalla näkemäni erinäiset Gulliverien haudat ja muistomerkit.

Ennenkuin lähti Redriffistä hän jätti huostaani seuraavat paperit valtuuttaen minut käyttämään niitä miten hyväksi näkisin. Olen ne huolellisesti lukenut ja tutkinut kolmeen kertaan. Kirjoitustapa on erittäin selvä ja koruton, ja ainoa havaitsemani virhe on siinä, että tekijä, kuten matkailijat yleensä, on hiukan liiaksi seikkaperäinen. Koko teoksessa on ilmeinen totuudellisuuden leima, ja tekijä olikin niin tunnetusti totuutta rakastava, että hänen redriffiläisten naapuriensa keskuudessa oli tullut yleiseksi asian todenperäisyyttä osoittavaksi sananparreksi: niin totta kuin herra Gulliver olisi sen sanonut.

Erinäisten arvossapidettyjen henkilöiden kehoituksesta, joille olen tekijän luvalla nämä paperit näyttänyt, rohkenen ne nyt julkaista toivoen niiden voivan ainakin toistaiseksi tarjota nuorille aatelismiehillemme parempaa luettavaa kuin tavanomaiset politiikan ja puolueitten töherrykset.

Tämä nidos olisi paisunut ainakin kaksinkertaiseksi, ellen olisi rohjennut pyyhkiä pois eri matkojen kuvauksista lukemattomia kohtia, joissa puhuttiin tuulista ja vuorovesistä; kulkusuunnista ja paikanmääräyksistä ja kerrottiin yksityiskohtaisesti, merenkävijöiden tapaan, aluksen hoitamisesta myrskysäillä, samoin pituus- ja leveysasteitten toteamisia. On syytä pelätä, että herra Gulliver on siihen hiukan tyytymätön, mutta minä olin päättänyt tehdä kirjan lukevalle yleisölle niin helpostitajuttavaksi kuin suinkin mahdollista. Jos oma perehtymättömyyteni merenkulkuseikkoihin on kumminkin saanut minut tekemään joitakin virheitä, olen niistä yksin vastuussa, ja jos joku matkailija haluaa nähdä koko teoksen sellaisena kuin se on tekijän kädestä lähtenyt, olen valmis tyydyttämään hänen toivomuksensa.

Muista tekijää koskevista seikoista antavat lukijalle tietoa kirjan ensimmäiset sivut.

_Richard Sympson_.

KAPTEENI GULLIVERIN SERKULLEEN SYMPSONILLE KIRJOITTAMA KIRJE