Part 9

»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan...»

Jatko oli pois reväisty.

Miralez tunsi salamoivan silmissään.

— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.

Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.

Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja katkeruus huomioittensa vuoksi.

Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko laajuudessaan.

Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.

— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.

— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun kuolla rauhassa.

Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään jakeleisi.

— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä...!

Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!

— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi Miralez itselleen.

Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään ajatusjuoksunsa.

— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.

Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!

Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.

— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.

Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo terveytensä.

Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui palvelijan, tuota konjakkia.

Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.

Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi horjua. Kaikki pyöri silmissään.

— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta... Tiedätkö missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?

— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.

Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:

— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä huoneessaan koko päivä. ... Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.

— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.

Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.

Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.

Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa minut kauniiksi?»

Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.

— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.

Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7 min. vailla 5.

— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja jumala on oleva apuani.

Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista, kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten huomiota.

XXIII.

Paviljongin jätettyään alkoi Rose-Marie juosta. Hänellä ei ollut aikaa enää vähääkään hukattavaksi. Geneviève tulisi Sargosiin ennen kello puolikuutta. Nyt oli puolen tunnin kuluessa valmistettava kaikki tulevain vuosien onni. Kuinka tulisi hänen käyttäytyä voittaakseen tarkoituksensa? Mitään ei hänellä ollut valmista, vaikka olikin koettanut kaikki miettiä etukäteen valmiiksi.

Genevièven kaunis täti riensi Etiennen luokse.

Etienne kirjoitti.

— Häiritsenkö? — kysyi hän sulkiessaan tupakoimishuoneen oven. — Minulla ei ole mitään lukemista. Mieheni nukkuu ja minä tulin puhelemaan kanssanne. Onko se teitä suututtava keksintö?... Tänään on minun nimipäiväni ja minua huvittaa kiusata ihmisiä. Nyt on teidän vuoronne!

— Tietenkään ei minulle siitä valittamista, — sanoi Etienne kohteliaasti ja pani pikkujakkaran hänen jalkainsa alle.

Ja hän istahti sohvaan häneen viereensä.

— Te työskentelitte? — aloitti rouva Miralez. — Teidän olisi tarvinnut mennä kirkkoon rukoilemaan minulle onnea.

Hän puhui kuten se, joka haluaa sanoa jotakin toista kuin sanansa ilmaisevat.

— Toivon näet, että te toivotte minulle kaikkea hyvää, herra Etienne? jatkoi hän vielä.

— Luonnollisesti! Sitä ette epäillekään.

— Hm — vastasi Rose-Marie katsoen entistä munkkia suoraan silmiin.

Syntyi painostava hiljaisuus.

Yht'äkkiä tunsi Etienne vapisevan käden koskettavan takkiansa.

— Saanko panna kiinni tuon napin? Se on kiusannut minua kaiken aikaa... Ei, ei, elkää vaivautuko! Saan sen kyllä kun otan toisen käteni avukseni.

Ja hän teki sen.

Etienne salli hänen tehdä se mutta punastui samalla.

— Sellainen lapsi te olette! — sanoi hän. — Suudelkaa kättäni! Näen että mielenne hyvinkin tekee.

Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.

— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?

Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin viereen.

— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa. Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt... nyt tunnen minä...

Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne katseli häntä liikuteltuna.

— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.

Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle

— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!

— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan? Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa lähteä! Oih, häpeän itseäni!

Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi ylpeästi:

— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.

Etienne yhä vaikeni.

— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. — Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se, olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako? Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!

Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.

— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki, mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen, ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi sinun vaimoksesi... Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin yhdellekään miehelle... Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman? Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia siihen.

Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä sekaisin.

— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!

Rouva Miralez oikasihe.

— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?

Olkaa huoletta, minä voin _vihata_ teitä! Olette tehneet minulle niin häijysti että minun täytyy kostaa!

Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne seurasi häntä säikähtäneenä.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?

Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu näkyi siellä alhaalla.

— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme ehkä ymmärtää toisiamme!

Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla. Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.

— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta vaunusta.

Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja tarttui hänen käsiinsä.

— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!

Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat säteilevän ilmeen.

- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?

Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.

— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? ... peruuttamatoin kieltäymyksenne?

— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.

Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat hiuksensa.

— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.

Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata tukkaansa ja sanoi:

— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!

Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.

Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.

— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole totta! Ei se ole totta!

Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen päähänsä.

— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.

Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa. Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.

Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin revolverin ojentuvan itseään vastaan.

— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.

Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.

Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinna Manzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.

XXIV.

Kaikki tämä oli tapahtunut vajaan minuutin kuluessa.

Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto, äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa. Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen. Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.

Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.

— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole totta! Se ei ole totta! ... Mutta missä hän? Missä...? Mistä voin löytää hänet selittääkseni hänelle...

Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:

— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!

Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:

— Viheliäinen pelkuri!

Silloin käännähti Etienne takaisin.

— Mitä minulta tahdotte?

— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.

Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.

— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi. Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta, etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on hirveätä vehkeilyä.

— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa revolverini, te toiset!

Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.

— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. — Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen verran että hän saa osansa.

— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen sen erääseen laatikkoon.

— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu. Mutta tahdon sen päättää.

Hän otti taskustaan paperin.

— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla. Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole murhaaja.

— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.

Mutta espanjatar oikasihe:

— Lurjus! Elä koetakaan sitä riistää minulta! Jos ei veljelläni ole voimia käyttää revolveria, on minulla.

— Lorenzo-raukkani! Jättäkäämme tämän miehen talo. Hän tuottaa perheellemme vain kirousta. Astukaa te toiset! Kantakaamme hänet täältä! Jumalani, hän kuolee!

Miralezin voimat olivat tyhjentyneet. Hänet kannettiin tupikoimishuoneen sohvalle.

Miralez vastusteli.

— Ei, elkää viekö pois! Tahdon tulla terveeksi, tahdon kostaa.

— Hirmuista, — mutisi Etienne. — Unohtakaamme viha ja hoitakaamme sairasta.

Hän otti Miralezin Joseph nimisen palvelijan kanssa ja kantoi suureen huoneeseen toisessa kerroksessa. Siellä hänet riisuttiin ja laitettiin lämpöiseen vuoteeseen. Tyhjennettyään ojennetun viinipikarin näytti hän nukahtavan.

— Rouva kreivinna, — sanoi Etienne. — Tulitte tänne neiti Sartillyn kanssa. Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi voidakseni selittää hänelle...

— Se on tarpeetonta, — väitti kreivinna. — Sisarenitytär ei ole enää teidän talossanne eikä tule kohtaamaan teitä! ...

— Kuinka? Onko neiti Geneviève matkustanut pois?

— Kyllä, hän on jättänyt tämän talon kamarineitinsä kanssa.

— Herra Jumala! — huudahti Etienne liikutettuna.

— Semmoiset sanat eivät sovi teille! Sitäpaitsi kiellän teitä kenenkään kanssa puhumasta sisarenityttärestä. Ette tule häntä enää koskaan näkemään. Neiti Sartilly on saanut nyt selvästi nähdä millainen olette; minä puolestani olen sen jo kauan tietänyt.

Etienneä hoiperrutti. Tämä oli hänelle liian ankaraa.

— Jos rakastajattarenne kohtalo teitä huolestuttaa, niin rientäkää. Se nainen on vieläkin talossa, vaan ei kuitenkaan kauan, sillä hänkin viedään pois. Voitte kuitenkin vähän lohduttautua. Hän ei ole kuollut; sai kaksi kuulaa, yhden päähänsä ja toisen lantioonsa, mutta hän voitanee pelastaa. Ja nyt pyydän: tämän jälkeen elkää puhuko kanssani! Voitte mennä mihin miellyttää!

Nuori mies lähti ulos vaan kuuli samassa Miralezin huutavan:

— Herra Etienne!

Ja Genevièven sulhanen kääntyi ympäri.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän.

Samalla kumartui kreivitär sairaan miehen korvaan kuiskaamaan, että Etienne aikoi mennä Rose-Marien luokse.

Mustasukkaisuus välähti Miralezin silmissä.

— Minä seisahdan, — sanoi Etienne. — Herra Miralez, surmatkaa minut jos tahdotte, sillä minä kauhistun sitä elämää, joka minulla on enää jälellä, mutta uskokaa kun sanon: luottakaa vaimonne uskollisuuteen! Vannokaa, ettette enää syytä minua ja minä annan revolverinne takaisin.

Miralez ravisti päätänsä:

— Minä voin sen kyllä yksinkin ottaa.

— Antakaa minulle lämmintä viiniä! — sanoi sairas. Hän sai höyryävän viinikupin, jonka kohta tyhjensi.

— Enriquita, mene noutamaan paperia ja kynä; kirjoitan sähkösanoman lääkärilleni Pariisiin. Ja sinä, Joseph, mene heti tilaamaan messu Sargosin kirkkoherralta.

Sen jälkeen kuuli Etienne hänen mutisevan rukouksia että taivas soisi hänelle voimia täyttääkseen kostotyönsä.

— Herrani, — lausui hän Etiennelle — säästyi henkenne kun voimani pettivät. Minä olen loukattu. Jahka vähän paranen voimme taistella pistooleilla 20 askeleen välimatkalta. Siltä matkalta luulen varmasti osaavani maaliin Teiden täytyy olla käytettäviäni.

Ja vihasta kähisten alkoi espanjalainen uudestaan mumista rukouksiaan.

XXV.

Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen! Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.

Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!

— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja rakastava edelleenkin.

Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan mainittavan Genevièven nimeä.

— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».

Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen. »Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme» — nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.

— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua rakastaa.

Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös, käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.

Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä. Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana lattialle.

— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy päättää kostoni... Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen miehen rikoksen!

Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan, hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.

— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka. Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.

Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.

XXVI.

Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.

— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle. Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.

— Kyllä, herra.

— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille. Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.

Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai sytyttää tulen pesään.

Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.

— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen. Hätätilassa voin lämmityttää veden.

Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.

Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti pullon ja rasian.

— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle...

Hän lopetti lauseensa kesken.

— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!

Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.

Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota. Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.

— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko jotakin?

— Kyllä, lämmintä viiniä.

— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!

— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää... Lämmintä viiniä! Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja keitinastia... en tarvitse muuta.

Niin tehtiin.

— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin. Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne — kiireesti.

Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn kirjekuoren, jonka heitti tuleen.