Part 10

— Se oli testamenttini, virkkoi hän.

— Mitä nyt! Miksi sen poltit?

— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan en hänelle tahdo enää antaa mitään.

— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?

— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.

Espanjatar virkahti:

— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja...

— Ja sinä.

— Ah Lorenzo raukkani!

Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.

Mutta hän pian lakkasi.

— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni tulet sinä perimään minut.

— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.

— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?

— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen kanssansa. Elä vaan unohda!

— Ole huoletta.

Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi käsiinsä.

Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.

— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä; tarvitsee vain Etiennen tulla.

Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä, olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.

— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.

Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.

— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.

Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli varmaankin suudellut.

— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko... päivän posti sisälsi jotain tärkeämpää... Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka tuhoutui... Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?

— Ei vielä; odotan siitä tietoja.

— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?

Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.

— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos... Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.

Palvelija alkoi harjata.

— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä kuppiini?

Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.

— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.

Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.

— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.

— Kyllä, oikein hyvä!

Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä läikkyi.

— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.

Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.

— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.

Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa tyhjää myrkkyrasiaa.

— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.

— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.

Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman jälelle kuppiin.

— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!

Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.

— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?

— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.

— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?

— Hän on Testessä.

— Minkä kadun varrella?

— Rue Gambetta.

— Ja numero?

— 29 tai 30; en muista kumpiko.

— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.

— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea myrkyn vaikutusta.

— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän kirjurinsa jälkeen.

Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta Etienne kiiti alas portaita.

XXVII.

Etiennen askelten lakattua kuulumasta päästi Miralez valitushuudon.

— Herra jumala! — huudahti palvelija. — Menen heti noutamaan kreivinnan.

— Mene, mene pian, pian — sanoi sairas päästäen uuden valitushuudon.

— Mitä sinulta puuttuu? — kysyi kreivinna Manzanil tultuaan hengästyneenä valittajan luo.

— Mitäkö puuttuu? — En oikein tiedä; minulla on tuskia, kaulaani kirvelee, vatsaani polttelee, on kuin olisin niellyt tulta!

Ja hänen silmänsä katselivat kuppia, joka oli vieressään.

— Mitä olet juonut? — kysyi espanjatar.

— Lämmintä viiniä.

— Eihän se sellaisia tuskia nostata.

— Kupissa on vielä vähän jälellä, — sanoi Miralez.

Rouva Manzanil maistoi kupissa olevaa jäännöstä.

— Se on kauhean kitkerää, — sanoi hän.

— Niin, eikö totta?

— Ken sinulle sitä on antanut?

— Etienne.

— Etienne! — huudahti espanjatar. — Oliko se Etienne? Olenkohan jo järjiltäni! Oletko varma siitä että se oli Etienne?

— Kysy Josefilta!

— Näittekö sen? Voitteko sen vannoa?

— Kyllä näin Etiennen antavan jotain juotavaa.

— Lorenzo, taivas meitä varjelkoon! Se mies on myrkyttänyt sinut!

— Mitä sanot? Myrkyttänytkö? Jumalani! Se on siis myrkky joka polttaa. Niin, sen tunnen nyt! Enriquita, ota se talteesi, anna tutkia viini, siitä kyllä löytyy myrkkyä. Se lurjus! Tahtoi päästä minästä naidakseen Rose-Marien! ... Pääni halkeaa... Lääkäri, pappi... juokse, jotta ehdin saada ripin... Riennä! ... Ei, kuule, ruumiini pitää leikata... että saadaan tietää minut myrkytetyn Vanno se!

— Minä vannon! Kuole rauhassa; puolestasi kostamme!

Silloin loisti ilonvälähdys Miralezin silmissä. Mutta kokaini alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän alkoi menettää tajuntaansa.

— Kuoleeko hän myös? Onhan todistuksia... jäännös kupissa, kirje apteekkarille... Josef näki... Hänenkin täytyy kuolla!

Silmänsä pimenivät. Lääkäri saapui. Miralez hämärästi eroitti häntä.

— Isäni, tahdon ripittää itseni, sanoi hän lääkärille... tahdon tunnustaa... se olen minä itse, joka olen myrk...

Mutta hänen silmänsä hetkeksi selveni. Kauhistuen hän viskasihe vuoteessaan.

— Kuka te olette? ... Menkää tiehenne!

Vielä koetti hän häätää lääkäriä, vaan voimansa pettivät. Hän vaan tajusi vahakynttilöitä sytytettävän vuoteensa pääpuoleen.

— Se on lopussa — sanoi lääkäri.

Rouva Manzanil luki korkealla äänellä _De profundis_. Sitte otti hän kupin, kysyi poliisikamaria ja poistui.

* * * * *

Lähdettyään Miralezin luota riensi Etienne junalle ja saapui Tea teen.

Hän kolkutti n:o 29:ään. Eräs nainen aukasi

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

Ei ollut siellä.

Hetki sen jälkeen kolkutti hän n:o 39. Tällä kertaa oli nunna ovessa

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.

Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria, jotka piirittivät hänen rakastettunsa.

— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!

Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja astui sisälle.

Onko täällä huonetta vuokrattavana?

— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.

Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.

— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?

Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynyt Genevièven suloista päätä.

— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa vankilassaan?

Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskeli kuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana. Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi. Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:

— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea astuen sisälle.

— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.

— Tietysti.

— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.

Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin kuolemasta.

— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää hänen astumaan sisään!

XXVIII.

— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.

— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.

Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.

Etienne seurasi häntä.

— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea. Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?

Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas metsään.

Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin askeleet takanaan sekä äänen sanovan:

— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa vain silmänräpäys.

— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. — Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei ole tapana hylätä naista.

Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.

— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!

Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.

Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:

— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève, ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte, sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen Jumalani kaatui.

Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.

— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut olla rakastajattarenne?

— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.

— Olettepa rohkea! ... Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne? Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin, jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?

— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä rakkautenne ja estää meidän avioliittomme... Sallikaa minun puhua! Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden. Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä, jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille, että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa, siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin, ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15 päivän kohtauksen.

— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava; Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.

— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.

— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?

— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.

— Sen vuoksi ettei se ole totta.

— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä. Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut kovin laiha lohdutus.

Geneviève nousihe.

— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle kirjoittaneet?

— Kirjoitin teille joka päivä.

— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!

— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!

— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan epätoivoisia kirjeitä teille!

— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut niitä koskaan!

Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.

— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte...

Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.

Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.

— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.

Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.

— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta sydämestäni! ... Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen... Ah, kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne, minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!

Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka valtasi hänet.

— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève — kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se ollut karkausvuosi!

Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.

— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei tyttönsä kädet huulilleen.

— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus! Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin — suudella — näin!

Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.

Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.

— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. — Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.

Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:

— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät, sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen vaalini, hra trappisti?

Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:

— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan sinua!... Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! ... Mutta vähän kuitenkin jotta saisin tietää...

— Onko se totta?

— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna koetteelle!

— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että...

— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi. Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun täytyy ottaa vahinkoni takaisin.

— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani ja lohdutuksenani... Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen haudalle?

— Martinin haudalle?

— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta... Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.

Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:

— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.

— Rakastettuni!

— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin... suutele minua! ... ja näin... kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin... se tahtoo sanoa ei... emme näyttäydy ensinkään hänelle... eikä maillekaan. Oletko nähnyt Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas köydestä ylös... Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä kuulla. Pyörryttää... Luulen että kuolen... Minä rakastan sinua... minäkin!

Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään poliisin seisovan portilla.

— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.

— Sitä en tiedä — vastasi hän.

Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen taakse.

— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa kiinni hänet.

— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan luokseen.

Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen kaulukseen.

— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta miestä.

— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?

— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.

Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.

Genevièveä vapisutti.

— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.

— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. — vastasi espanjatar.

— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.

— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on todisteita siitä, — lisäsi hän.

Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.

— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma Genevièveni, usko minua!

Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä syliin.

XXIX.

Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna, voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että olisi lohduttanut.

Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:

— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herra Hontarrède on viatoin, — sanoi hän.

— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!

— Minkälaisia todisteita?

— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn. Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia — siinä uusi todistus.

- Mitä?

— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä. Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.

Geneviève epäili vieläkin.

— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi sittenkään!

— Tuollaista itsepäisyyttä!

— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista rikosta tehnyt?

— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?

— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.

Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:

— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!

— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouva Miralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?

— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi hyökkäävän syyllisten päälle!

— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.

— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?

— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.

— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu antamaan sen tutkintotuomarille.

Geneviève tuli kalpeaksi.

— Oliko se rakkauskirje?

— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan presidentti voisi häntä armahtaa!

— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:

— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä kosi minua.

Rouva Manzanil hätkähti.

— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.

— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.