Part 11

Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös huutaen:

— _Dios mio!_ Mitä sanotkaan!

— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.

— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?

— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.

— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet perinnöttömäksi.

— Entä sitten?

— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.

— Kuinka?

— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä. Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt pyöveli asettuisi vähin.

Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä valaistuksessa.

— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.

* * * * *

Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta, jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen munkkia.

Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen oikeuteen todistajaksi.

— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että... Ei, mieluummin pakenen.

Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti laittaa tavarat matkakuntoon.

Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.

Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle, saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä...

Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä. Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.

Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia, sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan matkalle kolmannen luokan vaunussa.

Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan raja pakeni vuorien taakse.

Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.

XXX.

Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen, jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.

Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään. Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa kehoitettiin.

Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä. Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.

Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.

Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu. Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää pyövelin teloitettavaksi.

Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen. Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä. Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti lopuksi:

— Jyry tuomitkoon asian.

- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille — huudahti Etienne.

— Kenelle sitten?

— Neiti Sartillylle!

— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?

— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetin Marseilles’ista rouva Miralez’ille.

Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta silti hänen rakastajattarensa.

Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli saanut silloin tuntea.

Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki asianajajansa.

— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa minulle.

— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.

Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.

— Kaunis rouva Miralez.

— Granadan ruusu!

— Nyt näemme hänet!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.

XXXI.

Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti hiljaisuuteen.

Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa. Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään, ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.

Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä muodostellut.

Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.

— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède joutanut syytettyjen penkille.

Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti, että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun rakastajani.

Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.

— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään väännellen.

Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:

— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa. Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet, joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.

Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas oli myötätunto herännyt.

Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas huulille. Nyt jatkoi hän:

— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta, voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut häntä paljon.

Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi saada kyynelhelmiä silmiinsä.

— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni; siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».

— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.

— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla, jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää asiassa.

Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille, jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.

Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät kirjettä nähdäkseen.

— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.

— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden kirjevaihdon morsiamensa kanssa.

— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli saattaa se miehenne käsiin?

— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.

— Miksi hänen?

— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!

— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.

— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään — ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin paljon!

Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.

— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.

— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.

— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut puhuttavan niistä.

— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.

— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.

Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.

— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?

— Kyllä, herra presidentti.

— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on rouva Manzanil vakuuttanut.

— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä sähkösanoma todistaa sen!

Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n aamuna.

— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?

Rose Marie vastasi nöyrästi:

— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia, ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!

Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.

Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:

— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden itselleen ojentaa.

— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.

— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen, että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20 askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät, nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet myrkyttäneen.

— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana. Pysykää tosiasioissa!

— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje, jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède, _Sarjos_». Se ei ollut _Sargos_, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.

— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.

— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. — Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen, hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.

— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:

Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus haluaa kuulustella heitä.

— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.

Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.

— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen pahan, jota olen tuottanut...

— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.

Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».

XXXII.

Samana iltana sai Etienne vapautensa. Suuri yleisöjoukko oikeuspalatsin edustalla osoitti suosiotaan entiselle munkille, joka koetti väkijoukosta etsiä Rose-Marieta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Nyt olisi Etienne tahtonut tulkita sydämellisen kiitollisuutensa vapauttajalleen. — Kun hän oli aikeissa lähteä asianajajaltaan tiedustelemaan, huomasi hän vaunun, jossa oli kaksi mustapukuista naista.

— Tekö? — huudahti hän.

— Minä se olen — vastasi Rose-Marie. Tungoksesta huolimatta olen koettanut teitä seurata, ja koska nyt viimeinkin olette yksin, saanen lähetä. Annatteko minulle anteeksi — sanoi hän ojentaen kätensä, joka vavahteli.

— Josko annan!

Ja nuori mies suuteli hänen kättään. Mutta Rose-Marie veti kätensä pois.

— Ei, te ette voi vielä antaa kaikkea anteeksi minulle. Ette ole saaneet vielä hyvitystä kaikesta, mitä olen rikkonut. Ette voi kiittää ennen kuin olette tulleet Genevièven puolisoksi!

— Mitä sanotte? — huokasi Etienne. Geneviève raukka! Mitä hänestä lienee tullutkaan? Mitä ajatellee hän Lazarestaan? — En voi enää mitään toivoa siltä taholta, siitä olen vakuutettu.

— Elkää sanoko niin!

— Tiedättekö missä hän nykyään on?

— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!

— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.

* * * * *

Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan ruusuksi:

— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?

Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.

Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin söivät hyvällä ruokahalulla.

Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:

— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.

— Ah, herra Etienne — vastasi nuori tyttö. — Jos te joskus tarvitsette jotakuta, joka tahtoisi uhrata elämänsä puolestanne, muistakaa silloin Dominica Etcheto! Nyt kuuluu ruumiini ja sieluni teille.

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

* * * * *

Kahden päivän perästä saapuivat Etienne, Rose-Marie ja Dominica Bontucqiin. Linna oli sulettu. Herra Peyroux ilmoitti, ettei linnassa nykyään asu ketään. Neiti Sartilly oli jo kolme kuukautta sitten matkustanut luostariin Espanjaan.

— Genevièven olen nyt kokonaan kadottanut — huudahti Etienne toivottomana.

— Olettepa lapsellinen — sanoi Rose-Marie. Emmehän asiaa jätä tähän. Lähdemme heti Puyoviin.

Rose-Marie osti matkakäsikirjan, etsi siitä luostarin nimen, tutki kartasta tien ja osti kohta piletit.

— Matkustammeko Espanjaan? — kysyi Etienne.

— Tietysti. Me kolmisin tuomme Genevièven pois luostarista. Kun olen saanut teidän mieheksi ja hänet vaimoksenne, matkustan Barcelonaan, jossa olen vanhempaini luona niin hiljaa ettette minusta enää mitään kuule.

Matkustajat saapuivat luostarin portille. Entinen munkki joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan nähdessään synkeät luostarin muurit.

Hän pyysi murtuneella äänellä tavata neiti Sartillyä. Mutta se häneltä kiellettiin. Hän ei saanut lupaa sanaakaan hänelle lausua, sillä luostarin säännöt sen kielsivät.

- Hyvä, — sanoi Dominica. — Minulla on keino: minä rupean nunnaksi tänne.

— Sinä! — huudahti Rose-Marie.

— Niinpä juuri Luostaritaipumukseni hälvenevät kyllä niin pian kuin olen ehtinyt kohdata neiti Genevièven, selittää hänelle kaikki; hänen sulhonsa syyttömyyden, hänen vapauttamisensa, hänen uskollisuutensa — ja sitten tuon hänet teille! Siinä olen kyllä onnistuva, uskokaa se! Antakaa minulle sanomalehdet, joissa oikeuden käynti selostetaan!

— Olettepa kelpo tyttö — tunnusti Etienne, jonka toivo alkoi jo palata.

Ja Dominica teki kuten oli sanonutkin.

Seuraavana päivänä pääsi hän luostariin. Ja kahdeksantena päivänä jätti hän sen seurassaan eräs hento noviisi, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, vaan jonka silmät loistivat kyyneleiden takaa rientäessään pitkin kylän katua.

* * * * *

Vaatimattomassa hotellissa Echalarissa tapasi nyt Geneviève Lazarensa. Kihlautuneet olivat niin tunteittensa valtaamina, etteivät hetkeen kumpikaan voineet sanaakaan sanoa. Syleiltyään pitivät he toistensa käsiä.

Rouva Miralez katkasi äänettömyyden. Hän oli laskeutunut polvilleen Genevièven eteen.

— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.

Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa arvekkaat kasvot.

— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä? Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt, vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia... Hyvästi Etienne! ... Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole suudellut minua, ei edes otsalle... Tahdotko nyt antaa minulle yhden suudelman?

Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille. Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli kalman kalpea.

— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.