Part 8

— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on varma se!

Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen hiuksiaan, virkkoi hän:

— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.

— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa. Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki kantaessaan rouvaa!

— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?

— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut ainoa, jota teki.

— Kerro pian kaikki!

— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia, ja oli niin pimeä...

— Pian, pian!

— Niin, hän suuteli rouvaa!

— Onko se totta?

— Voin vannoa sen!

Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.

— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä ellei se olisi totta.

— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.

Ja hän lisäsi hiljaa:

— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!

— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!

Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:

»Rakas Genevièveni!

Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»

— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään. Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!

Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-en Béarnista:

»Rakas täti!

Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se omin silmin ja silloinkin...

Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.

Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»

Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.

— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.

Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican, jolle luki kirjeen.

— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin silmänräpäyksessä.

— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme menettäneet pelin.

— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan mielipidettään.

— Kuinka sitten?

— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä. Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu... että kirjeet katoavat tiellä! ... Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!

Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.

— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.

— Eräs kirje.

— Keneltä?

— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle samalla kun kirjeen rouvallekin.

— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?

— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.

— Mutta sehän on halpamaista!

— Rouva on kovin ankara.

— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaa Genevièvelle.

— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.

Rose-Marien silmät iskivät tulta.

— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja alentavaan työhön.

— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun velvollisuuteni!

— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot. Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!

— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä hirveämpi!

— Elä leikittele! ... Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!

— Sitä juuri toivoinkin... Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni rouvan puolesta!

* * * * *

Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:

— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.

— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!

— Herra voi olla huoletta.

Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!

— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi espanjalainen palvelijatar.

Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle pariisilaiselle lakeijalle.

Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren »Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.

Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita: »Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä muuten kadotan järkeni!»

— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.

Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.

Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.

Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin kauan olemme...»

— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi lehden.

Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.

— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.

— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.

— Entä sitten?

— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa. Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!

— Ah!

— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen kuoreen... Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.

— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.

— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!

— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin että olen tulla hulluksi.

Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin luo.

— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa sisareni mukaansa.

— Mitä meidän tulee tehdä?

— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.

— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.

— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä. Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.

— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?

— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.

Ja Dominica kirjoitti:

»Rakas sisareni!

Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia, mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi

Dominica Etcheto.»

Dominica näytti emännälleen tämän kirjeen ennen sen lähettämistä.

— Onko siinä joitakin kirjoitusvirheitä? Tahtooko rouva katsoa? ... Sisareni pian huomaa sellaiset, sillä hän on neljän vuoden ajan pitänyt eräästä opettajasta.

Rose-Marie vakuutti kirjeen olevan moitteettoman ja Dominica lähetti sen.

XXI.

Parin päivän perästä sai Dominica kirkosta tullessaan portinvartijalta sähkösanoman. Hän luki siitä:

»Neiti Geneviève, kreivinna Manzanil ja minä matkustamme klo 2:n junalla ja saavumme Sargosiin klo 5.

Mariana Etcheto».

— Nyt jo! — huudahti Dominica. — Neiti Sartilly on kovin malttamatoin! Näytinpä tätä rouvalle.

Hän lähti suoraa päätä paviljonkiin.

Ruokasalissa istui Miralez ja Rose-Marie aamiaisella kahden kesken. Dominica meni hänen viereensä ja hiivitti sähkösanoman hänen käteensä.

Rose-Marie kalpeni. Hän ymmärsi, että sähkösanoma toi ilmoituksen Genevièven pikaisesta talosta.

— Mikä paperi se on? — kysyi Miralez, joka oli nähnyt Dominican tempun.

— Ei mikään, — vastasi Rose Marie.

Mutta Lorenzo näytti levottomalta, ja tyynnyttääkseen häntä, lisäsi Rose-Marie:

— Se on luullakseni erään muotiliikkeen tiedonanto. Aivan oikein.

Hän rypisti paperin ja oli heittävinään sen tuleen, mutta Lorenzo näki hänen pitävän, sitä vieläkin kädessään. Ja hänen silmässä näyttivät saaneen kummastelevan ilmeen.

Rose-Marie ei sitä kuitenkaan huomannut vaan nousi pöydästä, antoi Dominicalle viittauksen ja meni ylös huoneeseensa.

Palvelijatar seurasi parin minuutin kuluttua.

Rouva Miralez oli lukenut sähkösanoman.

— Tänä iltana siis? — sanoi hän vavahtaen.

— Aivan niin. Tänä iltana tahtoo neiti Geneviève yllättää meidät itse teossa.

— Mitä neuvot?

— Että hän saa sen tehdä.

— Hämmästyttää minua yhdessä Etiennen kanssa?

— Tietysti.

— Täydellä todella?

— Se tulee jäämään rouvan omaksi asiaksi. Kunhan vaan neiti Sartilly uskoo olevan sen täyttä totta.

— Niinpä kyllä, se tässä on ainoana keinona saada hänet siihen uskoon... Mutta kälyni tulee myös — sehän on sähkösanomassa.

— Kreivinna Manzanilin otan minä osalleni. Hän ei tule mitään tietämään. Rouva voi olla ylhäällä linnassa herra Etiennen kanssa kun neiti tulee. Hän kysyy luonnollisesti joko herra Hontarrèdea tai rouvaa. Kummassakin tapauksessa neuvon minä hänet torniin. Kreivinna ei varmaankaan huoli vaivautua ylös portaita ja voinhan pyytää sisartani jollain syyllä estämään hänet sinne menemästä. Tiedän hänen inhoavan entistä munkkia eikä hänellä liene halua etsiskellä häntä. Minä voin seurata neitiä ja avata oven naputtamatta; eikö se ole parasta?

— Kyllä, kyllä! Sydämeni jo jyskyttää... Mutta ajatteleppas, jos mieheni saisi sen tietää?

— Keneltä?

— Genevièveltä! Hän voisi pettää minut.

— Elkää sitä uskoko. Se olisi huono teko! ja neiti Geneviève ei tule tekemään sellaista. Hän tulee kärsimään hiljaisuudessa. Ei hän tule kuolevalle enolleen tuottamaan sellaista surua. Hän ei sano mitään, siitä vastaan!

— Totta, että hän on hyvin kiltti, ja minä teen hyvin väärin tuottaessani hänelle surua! Ah, miksi rakastankaan _häntä_ niin ylenmäärin! Mutta hän tulee: korvaamaan sen minulle.

— Luonnollisesti! Mutta koettakaa sitä odottaessanne päästä hänen vaimokseen. Se käy aivan helposti kunhan rouvalla vaan on vähän rohkeutta.

— Sitä minulla on, Dominica! Voisin mennä vaikka tulen läpi tempaistakseni hänet muilta. Oletko pannat kirjeen paikoilleen?

— Olen, koteloon, ja kotelon kirjoituspöydälle, jossa se on hyvästi näkyvissä. Olisipa merkillistä ellei kirje taikka yllätys tekisi vaikutusta.

— Niin, jos nimittäin Etienne ei tiedä Genevièven tulosta. Ei ainakaan sitten tulisi helpoksi, jos hän olisi saanut vihiä siitä.

— Neiti on kyllä varonut tietoa antamasta tulostaan. Hänhän tulee vakoilemaan.

— Joka tapauksessa menen hänen luokseen ottamaan selvää josko hänellä on aavistusta Genevièven tulosta. Anna hattuni ja päivänvarjoni. Rukoilitko oikein todella aamulla puolestani kirkossa?

— Kyllä, rouva voi olla levollinen. Pyhä Neitsyt on kanssamme.

Rose-Marie asetti hatun päähänsä, otti päivänvarjonsa ja lähti.

— Mihin menet? — kysyi hänen miehensä, joka tuli vastaan ruokasalin ovessa.

Hän ei ollut odottanut tätä kohtausta ja säpsähti.

— Menen kioskiin, — vastasi hän. — Aijon nauttia havuntuoksua tunnin tai kaksi. Hyvästi niin kauaksi!

Ja hän tarjosi raikkaan poskensa suudeltavaksi.

Heti ulos ehdittyään ohjasi hän kulkunsa aivan oikein jalkatielle, joka johti kiinalaiselle kioskille. Mutta kun hän luuli jo puiden varjoon joutuneensa ja piiloon kaikkien nähtäviltä, kääntyi hän kanervikossa, meni keittiöpuutarhan vierustaa pitkin, sitten pienen sillan yli sekä lopulta tiheään puistoon, joka viheriän muurin tavoin ulottui pienelle salaovelle.

Se oli lumoava tie ja lisäksi täysin turvallinen. Tämä pieni ovi johti suoraan ylös torniin tarvitsematta kulkea portinvartijan tai muitten asuttujen huoneiden ohi. Ovesta johtavia portaita käytyä ja mentyä erään taideteoksilla somistetun huoneen läpi tarvitsi vain eräs esirippu siirtää syrjään, jolloin pääsi entisen viinikauppiaan yksityishuoneeseen. Ensiksi oli siinä itämaiseen tapaan sisustettu tupakoimishuone, sitten vasemmalla komea makuuhuone ja sen edustalla toalettihuone. Oikealla oli suuri eteishuone, josta alkoivat linnan pääportaat.

Tämä pienessä sievässä huoneustossa asui Etienne. Hän oli järjestänyt tupakoimishuoneen työhuoneekseen. Hän käytti aina pääportaita. Salaovi oli hänelle ollut tarpeeton.

Rouva Miralez riensi tätä salatietä kiihdyksissään ja päättäen näinä muutamina minuutteina valloittaa rakastamansa miehen omakseen.

Sillä aikaa kuin Rose Marie riensi salapolkua, teki herra Miralez suunnitelman. Oltuaan huonevankina pitemmän aikaa päätti hän valmistaa vaimolleen iloisen yllätyksen.

Rose Marien lähdettyä kutsui Lorenzo palvelijansa, pyysi kenkänsä, keppinsä ja hattunsa, otti kaapistaan kukkavihon, jonka oli Pariisista salaa tuottanut ja lähti lämpimästi pukeutuneena kioskiin. Hän aikoi tavata Rose-Marien hiekkakummulla ja antaa hänelle kukkasensa siellä. Kokonaisen vuorokauden oli hän jo edeltäpäin iloinnut tästä.

Hän meni horjuvin askelin ja niin hitaasti että kolmivuotinen lapsi olisi mennyt nopeammin. Hän pelkäsi herättää vaimonsa huomiota ennen aikojaan, tahtoen nauttia hänen hämmästyksestään. Itsekin uskoi hän olevassa terveempi ja iloitsi siitä kuten kuolevatkin voivat parempana hetkenään toivoa vielä paranevansa. Oikeinpa hän oli runollisella tuulella, hän, joka nuorena poikasena oli kirjoitellut rakkausrunoja Barcelonan kauneille tytöille.

— Oh! — sanoi hän äkisti ja seisahti hölmistyneenä. Kioski oli tyhjä.

— Ja kuitenkin hän sanoi tänne tulevansa — mutisi Miralez.

Hän kääntihe. Tarkasteli maata; ei yhtään jälkeä näkynyt.

— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.

Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.

Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten kenkien jäljet.

— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on paennut.

XXII.

Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.

— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez

Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan, siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.

— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.

Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut tästä?

Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi rinnassaan.

Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä, joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti yskänsä.

Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.

Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa kohtasi hän vaimonsa.

Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.

— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas! valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti! Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas padolle ja nyt olen täällä.

Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli? Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.

— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie antoi hänelle jotain juotavaa.

— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!

Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.

— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi Rose-Marie.

Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.

He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:

— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.

Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:

— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!

Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!

— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä sitäpaitsi ollut todisteitakaan.

Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet kalpenemaan.

Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden käsiinsä.

Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rose-Marie ulos.

— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.

Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.

— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.

Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.

— Niin, tahdon tietää sen!

Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän menisi kylään eikä sihteerin luokse.

— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.

Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.

Hän itki.

Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:

»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».

— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.

Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.

Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.

Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat