Part 7
— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.
Ja hän sulki silmänsä uudelleen.
— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap...
— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.
Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.
— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen huoneessaan.
Ja hän rukoili.
* * * * *
Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen. Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi perinnölliseen keuhkotautiinsa.
Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.
— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! _Hän_ voi silloin mennä kanssasi naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.
— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.
— Muistatko, mitä _hän_ sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole vapaa...» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.
— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on minulle niin hyvä.
— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan? Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!
Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.
— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan, joka pian unohtuu, — ajatteli hän.
Dominica avasi oven.
— Tohtori on täällä.
Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.
Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti. Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.
— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.
Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.
— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai Paussa.
Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva Miralezin kanssa.
— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.
— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.
Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.
Kello löi 8.
Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.
Dominica istui huoneeseen.
Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.
— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran elämä vaarassa?
— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.
Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:
— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?
— Mikä kirje?
— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.
— Ai, minä unohdin sen... Se jäi taskuuni.
— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.
Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä yksin.
Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan, repi kirjeen ja heitti siruset ulos.
— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.
Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.
— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.
XVIII.
Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli lähteä etelään.
Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.
— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?
— Onko siellä havumetsää?
— Havu- ja korkkipuumetsää.
— Sepä oivallista!
— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.
— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.
— Voiko talon vuokrat»?
— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.
— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. — Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.
Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.
— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori? Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin nähdä onko paikka sopiva.
— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen käytettävissänne.
Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.
Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.
Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla ajettiin Sargos-linnaan.
Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.
Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti vaimoonsa kysäisten:
— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?
— En, ne jäivät Pariisiin.
— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja pyydän ne lähettämään.
Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.
* * * * *
Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot, joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen, kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän keskellä olevalle kunnaalle.
Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka havumetsä.
Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.
Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen. Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.
Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.
Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä, hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä. Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa Etiennen huoneeseen.
Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie hätähuudon rientäen rantaan:
— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen venheeseen, — sanoi hän vakavana.
Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa yhtyivät.
Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.
Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri Rose-Marie kiukusta hampaitaan.
Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän, jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi viehättävimmän pariisittaren?
Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu, ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti. Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä. Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia. Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on...
Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?
Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.
— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan, kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!
Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!
XIX.
Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.
— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.
Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.
Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä kiireellisiä töitä puuttunut.
Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin. Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä tulimerenä havumetsä oli tulessa.
Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa. Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.
Rose-Marieta värisytti.
— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.
Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.
— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?
— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.
— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!
Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.
— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.
Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie juoksi ja Dominica seurasi häntä.
— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.
Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn nähdessään pysähtyi Rose-Marie.
— Ja jos _hänet_ tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä. Minä menen katsomaan.
Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.
— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle? Ajatteles jos hän kuolisi!
Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.
— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!
— Etienne! — huusi hän useita kertoja.
Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin. Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa. Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja hätäytyneinä.
Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.
— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta ohirientäviltä.
Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.
Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie liekkien loisteessa, huutaen:
— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.
Ei kukaan vastannut.
Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?
Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.
Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia talon tavaroita.
Väki äänekkäästi puheli:
— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.
Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.
— Etienne! — huudahti hän.
Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri, joka oli heidän välillään.
— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki Edennen varjon tulen loimussa.
— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. — Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.
Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.
— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.
Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.
— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.
Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja tulen kielekkeet ahdistivat heitä.
— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!
— Ei se merkitse mitään!
— Paetkaamme pian, pian!
He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.
— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään. — Miksi te asetuitte tuonne?
Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.
He saapuivat lirisevän puron reunalle.
— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.
Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei huulilleen.
— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.
Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.
— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ette _nyt_ tahdo?
Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän kihnutusta.
Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:
— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.
— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsa Etiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!
— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.
— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun täytyy punastua... Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin sairas... Ettekö voi arvata ajatuksiani...? Tulen pian leskeksi!
Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.
— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.
— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille! Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä tulen vapaaksi!
Etienne liikahti.
— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden kuluttua!
— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.
Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen mieheen.
— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä, senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni on aina teitä paennut.
— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te olette peto!
Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.
— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.
Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!
Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden ojentautuvan häntä kohden.
— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille surua; eihän se ole minun vikani!
— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.
Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa häntä Sargosiin.
Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli entinen munkki:
— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon olen kärsinyt.
Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.
— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.
Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.
Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.
Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä tiedottomana Etiennen käsivarsilla.
— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.
— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet huoneeseensa.
He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta elonmerkkiä ei voitu huomata.
— Hajusuolaa? Missä on sitä?
— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen pukuansa.
Ja Etienne riensi huoneesta.
XX.
Dominica pisti sormensa veteen, jota tipautti muutamia pisaroita emäntänsä kasvoille. Rose-Marie liikahti.
— Rouva Miralez, herätkää, herätkää! — sanoi palvelijatar. — Te ette ole vahingoittuneet; olette linnassa. Se olen minä, Dominica, joka puhun teille!
Hän riputteli enempi vettä kasvoille ja Rose-Marie aukasi silmänsä.
Dominica huudahti ilosta:
— Jumalan kiitos! Te ette ole vahingoittunut! Kuinka minä olen levoton!
Rose-Marie katsoi ympärillensä kysyen:
— Missä on hän?
— Kuka? Herra Etiennekö? Hän meni paviljongista noutamaan hajusuolaa ja tulee heti takaisin.
— Ei, ei, en tahdo — vastasi rouva kiivaasti. — Hän ei saa tulla tänne! Ah, Dominica raukka, jospa tietäisit!
Ja kyynelvirran valuessa kertoi Rose-Marie mitä oli tapahtunut.
— Se ei minua kummastuta, arvasin koko joukon asioita, — vastasi hän. — Sillä miehellä ei ole lainkaan sydäntä. Mutta älkää peljätkö, rouva Miralez!
Ja Dominica heristi nyrkkiänsä merkitsevästi kohti kasvihuonetta.
— Vai niin, onko asia sitä laatua! — jatkoi hän. — Hän tahtoo mennä naimisiin neiti Sartillyn kanssa... Mutta hän ei ole vielä saanut häntä!
— Hän saa hänet koska vaan tahtoo. Dominica. Nti Sartillyhan häntä aivan jumaloi!
— Jos hän tänään häntä jumaloi, saattaa hän jo huomenna inhota häntä.
— Kuinka niin?
— Sehän on aivan yksinkertaista. Eikö rouva todellakaan ole sitä vielä ajatellut? Rouva on liika hyvä! Minä rouvan sijassa olisin jo aikoja sitten järjestänyt sen asian. Herra Etiennehän sanoi ettei hän ole vapaa. Miksi ei voitaisi toimia niin että hän saa vapautensa? Eihän tarvita enempää kuin kirjoittaa neiti Sartillylle että hän on uskoton hänelle... Mutta nyt kuulen hänen askeleensa. Menen etsimään paperia ja kynän.
— Mitä ajatteletkaan, Dominica — huusi Rose-Marie.
Mutta palvelijatar oli jo poissa.
Etienne samassa tulikin sisään. Kun hän aukaisi oven ja näki rouvan ylhäällä, huudahti hän hämmästyksestä:
— Kuinka olenkaan iloinen että taas olette terve — sanoi hän. — Koetin kiiruhtaa, vaan en löytänyt hajusuoloja ja pelkäsin herättäväni herra Miralezin. Ettekö enää tunne pahoinvointia? Sepä hanskaa! Ei ole muita kuin yksi Sargosissa kuollut, multa haavoittuneita lienee tusinan verran. Junan täytyi kulkea suorastaan liekkien välistä, mutta veturinkuljettaja lisäsi vauhtia niin että suoriuduttiin onnellisesti... Mutta tehän tahtonette levätä, rouva Miralez?
Hän lörpötteli salatakseen hämmästystään ja vähällä piti ettei hän pyytänyt anteeksi, ottanut luota hienoa valkoista kättä omaansa ja vienyt huulilleen.
Mutta rouva Miralez ei virkkanut sanaakaan
Dominica tuli sisälle.
— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää, rouva Miralez? Hyvää yötä!
Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. Mutta Rose-Marien käsi oli veltto.
Ja hän kiiruhti huoneesta.
Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja paperia.
Rose-Marie hätkähti.
— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.
— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.
— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen vaimokseen. Hän halveksii minua.