Part 6

Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.

— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.

Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.

He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden. Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi ylös kalliolle.

— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.

Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.

— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.

Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän seurasi niitä ilomielin.

Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin siemauksin.

Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.

— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle suurelle, laakealle kivipaadelle.

Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.

— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.

— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin viehkeitä että voisi syödä ne.

Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista — säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!

Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein liikkein.

Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle kalliokielekkeelle.

Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!

Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä, köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.

Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri heitteli vaahtoisia laineitaan.

Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon punahohteessa.

Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan kulumisen.

Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan, sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä voimalla.

— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti, kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian...

— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? — virkahti Rose-Marie.

Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin...

— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!

Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli ihastuksissaan.

— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.

— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.

— Oletteko varma siitä?

— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?

— En, tietääkseni.

— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne ovat n:o 10.

— En minä niillä näe mitään.

— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä, näin! ... Ettekö vieläkään näe?

Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen joko meri oli eroittanut saaren manteresta.

Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.

— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!

Hän otti esille kellonsa.

— Neljännestä vaille yhdeksän.

20 minuutin ajan olemme olleet veden ympäröiminä.

Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.

— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi ympäröi saaren joka puolelta.

— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.

— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.

— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin Saint Briacissa.

— Mikä kohtalo!

Hän valitteli, se taulapää!

Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan veden tieltä.

Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.

— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»

Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.

— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?

— Entä sitten?

— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4. Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.

— Osaatteko uida, rouva Miralez?

— En tiedä; voinhan koettaa.

Etienne tahtoi heti viskautua veteen.

— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?

— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!

— Koettakaamme vaan!

Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.

— Elkää pudottako minua! — huusi hän.

Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.

— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.

Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.

— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi nousee yli päänne! Seisahtukaa!

Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.

Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:

— Hyvää yötä!

Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.

Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.

— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja leikkiä Robinsonia yksi yökausi?

Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.

Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.

— Mitä se tekee?

— Herra Miralez tulee levottomaksi.

Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.

— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän aivan hiljaa.

Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.

XVI.

Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.

Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi. Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan polvistunut rukoukseen.

Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse suunnattuna taivaan rantaa kohden.

— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.

— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa syyllinen.

— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi hän hymyillen.

Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.

He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.

Rose-Marie ravisti päätänsä.

— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.

— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä...

— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä kiviä.

Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla. Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli, sillä hänet pakoitettiin siihen.

Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.

Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla, missä oli liikkunutkin.

Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun läpi enää eroittanut.

Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.

— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä paikka.

Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.

Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.

Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.

Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin tullimies tai kalastaja.

— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. — Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.

— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan sen kiitollisuudella lämpimikseni.

Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.

— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.

— Varsin mukavaa.

— Eikö enää vilusta?

— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!

— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.

Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan muurikiviin.

Seurasi hiljaisuus.

Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.

Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.

Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.

Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän käännähti ja nieli kyyneleensä

— Niin kauasko siis voin _minäkin_ mennä?

Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.

— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi? Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina. Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt jalkojeni juureen! ... Mutta miksi hän oikeastaan meni?

Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat pimeässä.

Hän ravisti päätänsä.

— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen järjiltäni.

Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.

— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä ihailijani löytäisin! ... Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan läheisyydessäni!

Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.

Kaukana kuului kirkon kello lyövän.

Äkisti nousi Rose-Marie.

— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.

Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.

— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.

Hän huudahti säikähdyksestä.

Nuori mies oli noussut ylös.

— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.

— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.

— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.

— Tahdotteko jäädä tänne?

— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.

Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän ei voinut sietää sitä asentoa.

Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.

Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.

Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:

— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!

Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.

Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan, mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä: hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan... Ja he olivat molemmat 25 vuoden ikäiset!

Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.

— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!

Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.

Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.

Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi hänen silmäkulmaansa.

— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!

Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi itkuun.

Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.

Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.

— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte minua!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti hänet.

— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän järkeni. Jääkää tänne!

— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!

Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä vastasi hän:

— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä! Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen, mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!

— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.

Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!

Hän työnsi hänet luotansa sanoen:

— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.

Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.

Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi alas rannalle.

XVII.

Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.

— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!

Rouva Miralez vavahti.

— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.

Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa kalliokielekkeellä.

— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa! Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes. Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa minulle kätenne!

Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.

— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.

— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.

Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä saaren rannalla.

— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! — sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä kanssani?

Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan eleen.

— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?

— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin pidättämään hänet rannalla.

Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.

Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa. Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.

Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.

Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.

* * * * *

Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja huudahti.

— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli eilisiltana.

— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.

— Niinpä kyllä. Katso!

Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:

»Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä kauheassa epävarmuudessa.

Geneviève-raukkasi.»

Luettuaan kirjeen meni Rose-Marie huoneeseensa, otti arkin paperia ja kirjoitti seuraavat rivit:

»Rakas Genevièveni! Tyynnyhän toki! Ystäväsi on kunniallisin poika maan päällä ja sinä voit koska tahansa ruveta hänen vaimokseen. Minä vastaan hänestä.

Rose-Marie.»

Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun kamarineiti astui huoneeseen.

Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä katseensa ennusti hyviä uutisia.

— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?

— Tietysti.

— Ihanaa!

— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?

— Sitä en todellakaan tiedä.

— Oh! — ihmetteli Dominica.

Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.

— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?

— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.

Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.

Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.

— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut tajuttomaksi!

Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.

— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.

Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.

— Lorenzo! — sanoi hän.

Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.

— Lorenzo, oletko sairas?

— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen...

Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen nenäliinan, jonka vei huulilleen.

— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!

— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta... Olen jo useampia kuukausia...

— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.

— Mitä se olisi hyödyttänyt?

— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut sopivampaa hoitoa.

— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni...

— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?

Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie hänet:

— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!

Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.

— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht. Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.

— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän sohvalle, sanoen:

— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun heräät, voit varmaankin jo paremmin.

Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.

Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai...?

Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä löi rajusti.

Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.

— Jumalani! — huokasi hän.

Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli. Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.