Part 5

Rose-Mariella ei ollut lapsia. Kuitenkin oli hän uskollinen miehelleen, joskaan ei hyveen niin ylpeyden velvoituksesta. Jo ensi päivistä kokoontui ihastelevia joukkoja hänen ympärilleen ja hänen korvansa pian tottuivat rakkaudentunnustuksiin, joita surisi hänen korvissansa kuten mehiläisparvien lentely. Mitä anovia silmäyksiä, mitä huokauksia, mitä ihastelusanoja hän saikaan! Kolmen kuukauden ajalla tunsi hän kaikki rakastuneiden tunnustusmuodot. Hän tiesi, että kun nuori mies klo 11 illalla hänelle esitettiin, tiedusti hän jo klo puoli 12 minä viikon päivänä hänen vastaanottonsa on, ja klo 12 suuntasi hän hehkuvimmat katseensa sitä ennen puhuttuaan musiikista, tenoreista, spiritismistä tai pikku koirista. Tuollainen järjettömyys herätti hänen inhoansa ja aina ympäröivä joukko esti häntä kehenkään erityisesti kiintymästä. Ja vihdoin ei hänellä ollut lainkaan halua tulla miehellensä uskottomaksi. Hänen sydämensä oli levollinen.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis, olisi vaara kai ollut suurempi. Hänelle tehtyjen rakkaudentunnustusten kävi samoin kuin kukan siemenille, joita yhteen astiaan kylvetään aivan liika paljon: ne tukahuttavat toisensa niin ettei yksikään ehdi niistä kukkaan puhjeta.

Kun rouva Miralez näki että hänen suosionosotuksiaan niin innokkaasti kerjättiin, tuli hän itsekin niitä arvostelemaan varsin korkeiksi. Seurauksena oli, että hän käytti niitä säästävästi. Hän voi siten olla ihastuttava ilman että tarvitsi antaa sydäntänsä koskea. Hän voi pelkän huvin vuoksi herättää intohimoja kuten keisaritaiteilija, joka kerran sytytti Rooman tuleen hankkiakseen vain siten silmänviehätystä.

Vaatimattoman, sairaaloisen Miralezin asema oli vaikea niin paljon mielistellyn ja »hakkaillun» vaimon rinnalla, ja hänen kasvonsa saivat ennen pitkää epäluulon ilmeen, joka ei niitä hetkeksikään jättänyt. Tämä espanjalainen oli epäilemättä mustasukkainen, mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän tyytyi ottamaan innokkaasti opetusta miekkailutaidossa ja salli ystäväinsä tietää sen. Hän laitatti puutarhaansa komean miekkailusalin, jossa hän mitteli voimiaan ja taitoaan usein todellisten taiturien kanssa. Muutamain vuosien ahkerain harjoitusten jälkeen käytteli hän säiläänsä suurella taituruudella ja hankki itselleen oikeutetun kuuluisuuden myöskin taitavana ampujana. Granadan ruusun ihailijat eivät tämän vuoksi juuri harventuneet vaan tulivat melkoista varovaisemmiksi.

Semmoinen oli se herrasväki, jonka kotiin vaatimatoin Lazare oli joutunut.

* * * * *

Kun matkustajat olivat saapuneet Chateaudun kadun varrella olevaan taloonsa, antoi herra Miralez viedä sihteerinsä neljänteen kerrokseen, jossa hän sai huostaansa kolme komeasti sisustettua huonetta, työhuoneen, makuu- ja toilettihuoneen. Samalla hän ilmoitti, että aamiaista tuli syödä perheen pöydässä ja että hän sai palkakseen 400 frankkia kuukaudessa. Kaksi yhtiön konttoristia saivat toimekseen tutustuttaa häntä tulevaan työhönsä.

Entinen munkki tunsi itsensä alussa hyvin vähän kotiutuneeksi noiden liikepaperien seurassa, sähkövalossa ja valoisissa lämpimissä saleissa. Pariisin melu viilsi hänen korviansa. Kuinka kaikki nämä ihmiset liikkuivat, ajattelivat ja puhuivat nopeasti. Kuinka kaukana olikaan luostarin hiljaisuus...

— Herra Hontarrède, rahastonhoitaja kysyy teitä puhelimessa.

— Herra Hontarrède, oletteko vastanneet laivanvarustusliikkeelle Bilbaossa?

— Herra Hontarrède, antakaa näille herroille haluamansa tiedot!

Herra Hontarrède vapisi kuin säikytetty koiranpentu.

Hän kokosi kuitenkin kaiket voimansa. Eikö hänen pitänyt tulla virkuksi ja toimeliaaksi pariisilaiseksi voittaakseen Genevièven omakseen? Hän soitti siis puhelinta, lähetti sähkösanomia ja lyöttäytyi liikeasioihin kaikin voimineen ja sieluineen.

Muutamien viikkojen kuluttua oli hän tutustunut täydelleen liikkeen asioihin. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kadottanut gasconialaisen murteen. Hän puhui nopeasti ja nieli lopputavut. Jos arvoisa Martin olisi elänyt ja kuullut tuon äänen, olisi se varmaan jättänyt siihen vastaamatta.

Rose-Marie ei tällä välin unohtanut Genevièvelle antamaansa lupausta. Jo muutamien päivien kuluttua asetti hän entisen munkin koetukselle.

Hän katsoi kuitenkin ylellisyydeksi itse jättäytyä tähän leikkiin. Mitä hyödyttäisi hankkia itselleen yksi ihailija lisää? Sitäpaitsi nuori, maalta tullut nuorukainen ei ollut vaikea valloittaa; kaunis kamarineito varmaan siinä täysin onnistuisi.

Rouva Miralezia huvitti tehdä kokonainen suunnitelma kokeilua varten. — Ja kun rahat aina näyttelevät suurta osaa antoi hän kirjurille seuraavan neuvon:

— Herra Hontarrède, teidän pitää mennä tervehtimään isoisäänne Bordeauxiin. Käynti varmaan ilahduttaa vanhusta ja siitä tulisi olemaan teillekin suuri hyöty.

Etienne totteli ja lähti eräänä päivänä Girondeen. Isoisä oli ihastuksissaan. Hän onnitteli nuorta miestä siitä, että oli vaihtanut munkkikaavun konttorifrakkiin ja lupasi tämän ylistettävän teon johdosta 500 frankia kuukaudessa.

Etienne kertoi tämän rouva Miralexille, joka rehellisesti iloitsi tästä.

— No, nytpä on sinulla varoja käydä hullutuksiin, poikaseni, ajatteli hän.

Ja hän ryhtyi toteuttamaan koetteellepanosunnnitelmaansa.

Tässä ohjelmassa oli useampia osastoja.

Rose-Marie tahtoi alkaa vaatimattomasti. Ei tullut säikyttää tätä kunniallista nuorta miestä heittämällä hänet heti huvien pyörteeseen.

Dominica sai niin muodoin tehtävän.

Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu, oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.

— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon kohta minkävuoksi... Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta salaisuuttani? ... No, hyvä!

Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven historian.

— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.

Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa» vastaan.

Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen komeimmissa pukimissaan.

Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi vaan varsin levollisena suklaansa.

Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. Mutta Etienne oli mahdoton.

— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle. — Hän ei ole kuten muut.

Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa seuraavaan osastoon.

— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte, että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu 27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin, Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla hyvin rakastettava heille.

Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.

— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.

Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hän Etiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeen Opera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhden kutsumaan.

Iltama oli pidetty.

— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne totteli palaten heti takaisin.

— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. — Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.

— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.

Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta:

— Osaatteko Moulin-Rougeen?

— En, — vastasi entinen munkki viattomasti.

— Oh, sehän on puolustamatonta! ... Jos olisitte tunteneet paikan, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen.

- Minähän voin sinne silti mennä illalla, jos siitä on jotain hyötyä.

— Tietysti. Lähtekää sinne illalla! Minä lähtisin sinne mielelläni itse, vaan kun en tiedä millaista siellä oikein on, en uskalla. Viipykää siellä loppuun saakka ja syökää illallista että saan tietää millaista ruokaa siellä tarjotaan. Huomisaamuna voitte minulle kertoa kaikki jos ette ole kovin väsyksissä. Hyvää yötä! Hauskaa matkaa.

Etienne lähti Place-Blancheen.

Hän ajatteli luostarin paastoja ja sitä luurankoa, joka hiljaa kuiskasi munkeille: »Sinä, joka minua katselet, olet muutamana päivänä tuleva minun kaltaisekseni!» Ja hän oli näkevinään vaan tuon luurangon Moulin-Rougesin kemuissa. Se oli luuranko, joka tanssi ja itseensä kiinnitti huvihaluisten katselijain silmäykset.

Jos Etienne ei olisi ollut siveellinen, olisi hän sellaiseksi tullut tänä iltana.

Ja rouva Miralezin oli käytävä käsiksi muihin keinoihin.

Herra Etienne on liika viatoin rakastuakseen tanssijattariin. Sen täytyy olla siveellinen nainen, jolla on ainoastaan kolme tai neljä rakastajaa.

Ja hän otti osotekalenterinsa ja merkitsi ristejä melkein jokaiselle sivulle: rouva Blérigny, hyvä! Rouva Gaulincourt, samoin. Ei, sepä onkin nuori vapaaherratar Estieules, joka sopii parhaiten Genevièven sulhaselle. Valitkoon muuten itse heidän joukostaan.

Muutamain päiväin kuluessa oli hän asettanut Etiennen kosketukseen suuren naisjoukon kanssa. Ja Dominica sai tehtäväkseen vakoilla hänen yksityistä kirjevaihtoansa.

Ja pian huomasi hän erään kirjeen olevan osotetun herra Etienne Hontarrèdelle rouva Desjoyauxin kauniilla käsialalla.

Mutta hän huomasi sen lisäksi että Etienne oli vastauskirjeensä nurkkaan piirustanut suuren ristin, joka osoitti puhtautta entisen munkin aikomuksissa.

— Rouva Desjoyaux-raukka, ajatteli Rose-Marie.

Turhaan hän myöskin huomasi menneen yrityksensä muihin naisiin nähden, joita oli kutsunut Etiennelle pöytäseuraksi. Hän istui ääneti ja tuskin huomasikaan noita sulottaria.

— Se poika ei ole vielä maailmaa nähnyt, — ajatteli hän alkaen jo menettää kärsivällisyytensä.

Ja nyt hän veti esiin viimeiset joukkonsa: nuoret tytöt, joista hän toivoi paljon.

— Herra Etienne ei pidä vanhoista teatterinäyttelijöistä ja hyppijistä. Jos hän jotakin alkaa kurtiseerata, tekee hän sen vakavassa aikomuksessa. Hänet täytyy jättää mammojen ja naimaikäisten tyttärien käsiin.

Hän alkoi puhua yleisesti, että herra Etienne Hontarrède piakkoin tulisi perimään miljoonia ja kuljetteli häntä puolessakymmenessä nuorisotansseissa.

Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai kaivaa omaa hautaansa.

Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa, jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin olisi hän rouhinut kiviä.

Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti esitellen:

— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède, katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.

Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin kuuma».

Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.

Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin, hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.

Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.

Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.

— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. — Neiti Edvige on onnistunut!

Hän tuli jo levottomaksi Genevièven puolesta kun hänen miehensä tuli rauhoittamaan häntä. Tärkeä asia ei koskenut lainkaan kaunista maalaajatarta, vaan sitä suurta perintöä, joka oli joutunut Etiennelle. Isoisänsä oli hänelle lahjoittanut suurimman osan omaisuuttaan: komean Sargos-linnan lähellä Archachonia Girondessa useine maalaistiluksineen kuin myöskin erään salkun, joka sisälsi arvopapereita noin 800,000 frankia.

Etienne halusi pitää linnan, jossa hän ennen oli viettänyt jotkut loma-aikansa, mutta hän ei ymmärtänyt mitä olisi tehnyt tiluksilla ja arvopapereilla. Niistä hän tahtoi puhua hra Miralezin kanssa.

Neiti Edvigllle oli hän kirjoittanut Sargosista, ettei hän voikaan täyttää lupaustaan olla kuvamallina, perheessä sattuneen kuolemantapauksen vuoksi.

— Hänellä on joka tapauksessa hyvä vainu, — ajatteli Rose-Marie tullen jo varsin toivottomaksi.

Hänen ohjelmansa oli loppunut. Entinen munkki ei ollut huolinut näyttelijättäristä, kauniista rouvista eikä nuorista tytöistä. Pariisin huvit eivät olleet häneen vähääkään tehonneet.

Viimein otti Rose-Marie kynän ja kirjoitti Genevièvelle:

»Rakas Genevièveni!

Sinun munkkisi on jääpalanen. Olen asettanut hänet kiusauksiin, joita ei edes pyhä Antonius olisi voinut vastustaa, mutta hän ei ole taipunut. Minulla oli aivan toisellainen käsitys munkeista. Olen vienyt hänet miellyttävämpäin ja kiehtovimpain ystävättärieni seuraan, vaan ei yhdestäkään ainoasta ole hän välittänyt vähintäkään. Nyt ei ole muuta enää neuvonani kuin käydä itse tuleen. Nyt on jo kesäkuun loppu ja sesonkiaika pian ohi. Lähdemme huvilaamme Saint Kerohieun Bretagnessa, mieheni, äitini, ystäväsi ja minä. Saat olla varma siitä, että minä välistä lähetän mieheni Marseilleen ja äitini Saint-Maloon. Jos sinun munkkisi rakastaa luontoa, niin aijon hänen antaa nauttia siitä minun seurassani. Sanon nyt jäähyväiset ryhtyäkseni taisteluvalmistuksiin.

Sinulle altis Rose-Marie.»

XIV.

Saint-Kerohic on vähän tunnettu paikka Ile-et-Vilainessa, joka on Lamballen ja meren välillä. Parikymmentä harmaata taloa kallellaan olevan kirkkotornin ympärillä muodistavat koko kylän. Siellä täällä taittuvat kalliot muodostavat ikäänkuin maasta esiinpistävän luurangon, — sellaista on maisema. Ainoastaan muutamia laihoja vaivaispuita kasvaa koukistaneina maahan päin ikäänkuin peläten meren hyökkäävän päällensä. Täällä olevaan huvilaansa saapui Miralezin perhe heinäkuun 5 päivänä.

Etiennestä oli maisema erittäin kaunista. Kirkontornista saattoi nähdä kaikille suunnille 25 kilometrin laajuudelta.

Tämä luonnon merkillisyys ei kuitenkaan ollut Rose-Marien tarkoituksena kiinnittää Etiennen huomioon.

Tähän saakka ei rouva Miralez ollut paljonkaan kirjurista välittänyt. Minkä hän oli puhellut hänen kanssaan, oli se tapahtunut osoitellakseen hänelle niitä kiusauksia ja koettelemustilaisuuksia, joita hän oli koettanut keksiä.

Saint-Kerohicissa, jossa ei ollut hänen tavallinen ihailijaparvensa ympärillään, oli hänellä aikaa lähemmin tarkastella Etienneä, ja ennen pitkää selitti hän Dominicalle, että hän oli »oikein kaunis poika».

Ei se siis ollut kovin työlästä alkaa hänelle liehakoida.

* * * * *

Kahdeksan kuukauden olo Pariisissa oli paljon muokannut Etiennen ulkonäköä. Hänen piirteensä olivat hienostuneet, kätensä tulleet valkoisiksi, ei hän enää illat laihakaan, pukunsa oli aina moitteeton, käytöksensä hieno ja sulava.

Hänen tapansakin olivat muuttuneet. Vaikkakin hän piti mieluummin kasvisruu’ista, söi hän muitakin ruokia jottei herättäisi huomiota. Joskus joi hän viiniäkin, vaikkakaan ei likööriä. Kirjeittensä alkuun ei hän enää piirustanut ristiä, ja oli hän nyt, joskaan ei loistava kavaljeeri niin kuitenkin kohtelias ja huomaavainen nuori mies, jonka luontainen rauhallisuus ja häveliäisyys kiinnitti naisia tavallista enempi.

Tällä kertaa ei Rose-Marie pitänyt tarpeellisena tehdä mitään ohjelmaa. Hän totesi peilin edessä, että hänen silmänsä vieläkin olivat kauniit, piirteensä puhtaat, huulensa punaiset, hipiänsä hohtavan hieno, vartalonsa solakka, ja ravistaessaan pitkiä mustia kiharoitansa hymyili hän luottavasti omalle kuvallensa.

— Herra Etienne! — sanoi hän eräänä sateisena iltana — te luette varmaankin mielellänne Legoavésin kirjoja, tahdotteko lukea minulle jonkun noista romaaneista? Minulla on aivan kuolettavan ikävä!

— Minkä romaanin otan luettavaksi, rouva Miralez?

— Se on yhdentekevä! Ottakaa jotain hauskaa, ei kovin pariisilaista, jos se on mahdollista.

— Otanko »Taivaan portti»?

— Niin, lukekaa »Taivaan porttia» minulle!

Ja Etienne luki.

Alussa oli hänen äänensä selkeä ja kirkas, mutta vähitellen teki kirjan sisältö sen yhä hillitymmäksi.

— Se on hauskaa! — huudahti Rose-Marie, nousten. Ja hän siirsihe lähemmäksi lukijaa.

Lazare teki liikkeen.

— Ei, ei, elkää menkö pois! — sanoi nuori rouva. Tulin lähemmäksi sitä vasten että kuulisin paremmin. En tahtoisi hukata yhtään sanaa tuosta kirjasta, josta pidän oikein paljon.

Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.

— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.

Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun lääkeannoksen.

Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata silmiään tuon tuostakin.

Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä kävelylle puutarhaan.

— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään lipeäväni tässä niljakassa.

Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.

Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin, yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.

— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti. Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa tuollaisessa vauhdissa.

Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.

Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.

— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa irti.

Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.

— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän läheisyydessään.

Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.

Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouva Miralezin ruokahalu olevan.

Muutamia päiviä meni.

Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen itämiselle.

Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.

Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.

Ja Etienne kokoili raakkuja täydessä totuudessa!

Tämä kiusoitti rouva Miralezia, ja hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän ajatteli Genevièven ystävää. Hänhän oli kerrassaan epäkohtelias Miksi ei hän ollut jo aivan korviaan myöten ihastunut ja rakastunut häneen? Koko tällä ajalla minkä he olivat olleet kahdenkesken ei hän ollut lahjoittanut ainoatakaan ihastelevaa silmäystä, puhumattakaan odottamastaan rakkaudentunnustuksesta!

Ja Granadan ruusu tekasi mielestään oivallisen petossuunnitelman seuraavaksi, heinäkuun 14 päiväksi.

XV.

Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches, kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina ovat valkoiset rotat.

Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.

Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysi Rose-Marie hänet syrjään, sanoen:

— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää hyvää ruokahalua.

Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.

Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.

— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.

Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana — niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.

Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät, sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie miestänsä, sanoen sydämellisesti:

— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!

Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.

Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie vaunusta hiekkarannalle huutaen:

— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?

— Minä!

— Minä!

- Minä! — vastattiin joka taholta.

Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi äitinsä puoleen sanoen:

— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?

— Niinkö luulet?

— Niinpä luulenkin, äiti!

Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.

Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin päässä.

— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin. Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan olla sen tarpeessa.

— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.

— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.

— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.

— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.