Part 4

— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä, niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne! Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon. Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin, koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi. Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä; teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän, jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni? Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen. Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani, mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä niin iloinen... Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän, että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni, mutta tuo sana »_aina_» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko, et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet, et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä; luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa. Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin itse kohtalostani päättää... Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan elää... Rakastan sinua!

Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.

* * * * *

Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.

X.

Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa, keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä johtui Martin.

Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.

Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.

Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle, josta hän oli niin paljon pitänyt.

Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen jäännöksen.

Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.

Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan, kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.

Lazare palasi Bontucqiin.

Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.

Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.

* * * * *

Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina, kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä, ollen paluumatkalla Espanjasta.

Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.

Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti oli musta ja synkeä.

Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.

* * * * *

Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.

Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar, vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä. Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.

Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista, ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.

Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut yhtään lasta.

* * * * *

Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua pukuansa.

Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltä Dominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.

Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.

— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi — ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun. Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin säälitettäviä?

Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:

— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit rakastunut!

— Tahdotko sitä?

— Näepäs vaan! On siis joku! ... Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi Lazaresta.

Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa, tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:

— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti päättänyt jäädä naimattomaksi.

— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia tulee riippumaan sinusta.

— Kuinka niin?

— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma, jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava aikeeni.

— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko avioliittoa.

— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.

— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän uskollisiakin miehiä?

— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.

— Kuitenkin sen saa tietää.

— Lapsi!

— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä juuri onkin tuumani.

— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?

— Miksikäs ei?

— Kuinka lapsellinen oletkaan!

— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada häntä ihastumaan itseensä.

Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.

— Ken hän olisi? — kysyi hän.

— Ken? Etkö sitä arvaa?

— En.

— Kuinka olet kaino. Koeta...

— En minä tiedä.

— Sinä itse, luonnollisesti.

— Minäkö?

— Miksikä et!

— Ah!

— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani, Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta sen miehen, jota rakastan.

— Mutta sehän on naurettavaa!

— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisin Lazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.

— Oletko varma siitä?

— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni. Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! ... Herran poika kuinka sinä olet kiltti!

Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.

— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!

— Sinä olet enkeli!

— Mutta se virka ministeriössä?

— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!

— Uskotko sen niin helpoksi?

— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! ... Niitten edessä täytyy ministerien taipua!

— Odotas, minulla on eräs tuuma!

— Oletko keksinyt jotain?

— Niinpä luulen.

— Lazarelle?

— Niin juuri.

— Sopivan paikan?

— Niin sopivan kuin voi ajatella.

— Eikä kaukana teistä?

— Aivan läheisyydessä.

— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!

— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.

— Elä unohdat _hänen_, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.

Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas puolestaan ajatteli häntä.

XI.

Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten tavallista palvelijaa.

Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka oli yön aikana miettinyt.

Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.

Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8. Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.

Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä, että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi miettiessään Genevièven suloutta.

* * * * *

Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus, vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät, nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran. Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.

* * * * *

Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa eilisiltaista keskusteluaan linnassa.

Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.

Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena, riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja vieden hänet sisälle.

— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka sinä haluat ottaa kirjuriksesi!

Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin, tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei häntä enää kummastuttanut.

Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.

— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève esitellen ystävänsä rouva Miralezille.

Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten herrallekin.

— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.

— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö totta, sanoi Geneviève kehasemalla.

Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.

Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin, jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.

Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.

Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.

— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.

Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?

— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait? Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?

— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon. Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi. Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta. Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti, ja silloin tulemme niin onnellisiksi! ... Olen täysin vakuutettu siitä. Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.

— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.

— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta, ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?

— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme, sanoi hän vaaleten.

Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.

— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi suudelma!

Hän ummisti silmänsä.

Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.

* * * * *

Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin, kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.

Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen varisivat alas.

Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.

Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi, miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?

— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.

Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.

— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen matkustajille.

— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi Rose-Marie uudelle kirjurille.

Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.

Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä. Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.

XII.

Lorenzo Miralez oli 40 vuoden ikäinen mies. Kuiva yskä, joka sai hänet ajattelemaan isänsä ja yhden sisarensa kohtaloa, jotka olivat kuolleet keuhkotautiin, sai joskus poskiinsa punaisia täpliä. Mutta hänen ruskeissa, vähän aroissa silmissään voi nähdä epäluuloa, tavallista sellaisilla miehillä, joilla on kaunis rouva.

Miralez oli rikas. Hän oli perustanut höyrylaivayhtiön, joka harjoitti liikennettä Espanjan ja Portugalin satamain välillä. Useimmat osakkeet olivat hänellä, perustajalla ja tuottivat vuosittain suuria rahoja.

Miralezilla oli konttorit Marseillesissa, Passagesissa ja Barcelonassa. Chateaudun kadun varrella Pariisissa oli hänellä suuri talo, jonka alikerrokseen oli pääkonttori sijoitettu ja jonka yläkerroksissa hänen yksityishuoneistansa olivat. — Vaikka hän olikin pääisännöitsijän toimen jättänyt käsistään saadakseen rauhassa ja levossa eleskellä, oli hänellä sittenkin laaja kirjevaihto. Sairaloisena ollen ei hän kirjevaihtoaan jaksanut oikein itse hoitaa ja tästä syystä oli hän nyt ottanut kirjurikseen sen nuoren miehen, jota vaimonsa ja sisarentyttärensä niin lämpimästi suosittelivat.

Lorenzo oli syntynyt Valladolidissa. Kolmenkymmenen ikäisenä teki hän matkan Granadaan, jossa hän ei kuitenkaan paljoa nähnyt erään nuoren tytön vuoksi, jonka siellä tapasi. Vaivatta sai hän tietää tytön olevan erään vaatimattoman laiva-asioitsijan, ja komean naisen joka tyttöä seurasi, olevan kuuluisan Granadan ruusun. Koko perhe asui Pariisissa. Tyttären silmäin magnetti oli niin tehoava Miraleziin, että jo muutamien kuukausien kuluttua nähtiin soman tytön magnettisilmineen kiintyneen Lorenzon käsivarteen ja nousevan hunnutettuna Saint-Augustikirkon rappuja. Komea äiti itki ilosta. Tytär Rose-Marie, terve ja säteilevä kuin kevätaamu, veti kaikkien ihastuvat katseet itseensä.