Part 3

Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon, nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään, joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.

Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe, ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti. Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia, joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.

* * * * *

Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja, jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.

Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.

— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään? Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?

Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa paljastui.

Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin, sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta onnestaan.

Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.

Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui eräälle puun kannolle.

Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.

— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. — Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi tahdotte.

Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta, jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan, lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.

Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin tavallisesti.

Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt sitä huomaavan.

— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja hypähti ylös.

Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla 25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.

Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.

Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.

Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille. Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.

Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti metsään.

Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta. Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä. Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi näky.

— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän hämmästyneenä...

Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua vaan neiti Sartilly ilmielävänä.

Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.

Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan ilmi selvästä teosta!

Mutta Geneviève läheni taas.

— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt... minä olin kävelyllä... en saattanut aavistaa...

Lazare väistihe horjuvin askelin.

Mutta neitonen tapasi hänet.

— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin, jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.

Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.

— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa vaan, se olisi minulle iloista...

— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?

— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa mieltäni.

— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten tahtoakin.

Geneviève oli tullut vakavaksi.

— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.

Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen ja sanoi:

— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.

— Saanko hakata sen?

— Silloin kuin tahdotte.

— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?

— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen istuttanut. Ottakaa se, Lazare!

Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä pyörtymystä...

— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa! Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.

VIII.

Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:

— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.

Samassa meni entinen munkki latojen ohi, ja kreivitär Manzanil huusi hänelle:

— Tulkaa tänne, ystäväni! Minulla on hyvä uutinen ilmoitettavana teille.

Lazare lähestyi.

— Minä olen hankkinut teille toimen Bayonnessa, hyvän toimen suklaatehtailija Nogaron luona. Te tulette pitämiin kirjoja ja hoitamaan kirjevaihtoa, ja kun te taidatte useampia kieliä, tulette saamaan hyvin palkan. Eikö se ole ihanaa? Minä olen onnistanut taivuttamaan Nogaron, joka oli miesvainajani ystävä. Teitä ei kohdella siellä palvelijana, vaan sukulaisena. Ettekä tule siellä ikävystymään, sen lupaan. Biarritzin kaikki kauniit tytöt käyskentelevät ohi konttorin. Ettekös ole onnellinen, te? Eikä ole aikaa hukattava. Herra Nogaro odottaa teitä huomisiltana. Minä seuraan teitä. Se on päätetty.

Geneviève ei sanonut mitään. Lazaren pää vaipui alas.

— Kiitin teitä, rouva kreivinna! — mutisi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Niin, sen te kyllä voitte tehdä! — huudahti espanjatar. — Sellaista paikkaa ei saada joka päivä. Nogaro on suurin suklaatehtailija näillä seuduin. Näettekös, minä pidän teistä siksi, etten salli teidän jäävän maanviljelykseen koko ijäksenne — sellaisilla tiedoilla ja sivistyksellä. On kyllä kaunista kyntää peltoja ja syödä kovaa leipää, mutta voi tehdä parempaakin, kun on saanut sellaisen kasvatuksen kuin te. Jos te Nogaron luona olette säästäväinen, voitte muutamissa vuosissa koota pienen pääoman. Toisekseen on varmaan sillä miellyttävällä myymäläneidllä vähän rahoja, ja kun hänellä varmaankin on aistia, ei hän voi vastustaa teidän tummia silmiänne. Niin, niin, ei tiedä mitä voi tapahtua. Ehkä te lopetatte karamellitehtailijana sievässä myymälässä, joukko suklaata natustelevia lapsia ympärillänne ja muutamia rautatieosakkeita salkussanne! — Enkö tee oikein kiihottaessani häntä hieman ylöspäin, Geneviève?

— Tietysti, — vastasi nuori neiti ilman erityisempää epäilyä.

Ja hän meni nopeasti huoneeseensa, jossa hän viritti laulun toisensa jälkeen äänellä, joka oli jotenkin kirkas.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli taivas heleän kirkas... Lokakuu teki loppua, mutta platanit eivät vielä olleet lehtiään pudottaneet. Ainoastaan akasiat ja poppelit varistelivat kellastuneita lehtiään puistoon.

Oli päätetty, että Lazare ja kreivinna lähtevät klo 2 Bontucqista noustakseen Puyovissa junaan mennäkseen Bayonneen. Ennen matkalle lähtöään tuli Lazaren kuitenkin saada koko puvustonsa uusituksi kelvatakseen suureen konttoriin virkailijaksi.

Klo 8 ajoissa meni Geneviève puistoon tehdäkseen kävelynsä, mutta kun oli jotenkin vahva kaste, otti hän kirjan ja painautui erään kuusen alle, jonka latva oli leikattu päivänvarjon muotoon ja kohotti kruunuaan paljon yli muitten naapuripuitten.

Kreivinna Manzanil oli lähtenyt messuun. Lazare oli ottanut sakset ja alkanut saksita erästä tuomea. Mutta Geneviève ei näyttänyt kuulevan Lazaren saksimista. Hän keskeytti lukunsa ainoastaan silloin tällöin laulaakseen jonkun laulun.

Lazare ei ollut ennen tuntenut itseään niin murheelliseksi.

Hän oli edellisenä iltana laittanut vaatteensa erääseen matkasäkkiin, jonka kreivinna oli hänelle lainannut. Sinne oli hän myös sovittanut rippikoulusta saamansa rukousnauhan, sen leipäpalan, joka hänelle oli luostarista taskuun pistetty ja sanajalan, minkä neiti Sartilly oli muutamia päiviä sitten sovittanut Martinin päitsiin.

Minkä vuoksi hän kuljetti tätä sanajalka-lehteä, kun sen antaja samana päivänä, jolloin hänen oli lähdettävä Bontucqista, lauloi muutamien askelien päässä hänestä huolimatta vähääkään enemmän erosta kuin minkä muun palvelijan lähtiessä tahansa ja joitten nimet unohdettiin kohta heidän poistuttuaan.

Kello löi 9 Montségurin kirkontornissa, ja pohjoisestapäin kuului laaksosta tohinaa. Se oli Bayonne-juna. Mutta Geneviève lauloi yhä.

Lazare kuuli laulun sanat ja tunsi sävelen. Se oli liikuttava ja sanat kuuluivat:

Cueillez, cueillez des roses, Mon gentil cavalier!

Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.

Cueillez, cueillez des roses. Et me les apporter!

Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä. Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi nuorelle laulajatytölle.

Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.

Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti raskaasti.

Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:

— Te siis matkustatte?

— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä linnaan! Jospa tietäisitte... ah, jos tietäisitte!...

Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä päätänsä.

— Ei, — sanoi hän.

Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.

— Ei, on parempi että lähdette! ... Minä olen tietenkin hyvin tyytyväinen teihin, mutta... Te olette olleet hyvä palvelija... ja kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan... Mutta tätini on oikeassa siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!

Ja hän riensi pois.

Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille ja ratkesi itkuun.

Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.

— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.

Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.

— Ah... vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.

Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia, asema oli siis pelastettu.

Ja kun hän pihamaalle tultuaan näki neiti Sartiliyn nousevaa hevosen selkään, ei hän voinut enää pidättää kyyneleitään uudestaan vuotamasta.

— Sangre de Dios! — huudahti kreivinna. — Onpahan tuokin mies!

Ja hän meni suoraan Lazaren eteen.

— Tahdotteko tulla kanssani vai ettekö? — kysyi hän.

— Rouva kreivinna, te tiedätte, etten vainut olla luostarissa ilman Martinia, — vastasi hän, — minä luulen etten voi elää ilman sitä suklaatehtailijan luona. Antakaa anteeksi, mutta minun on mahdotonta lähteä Bayonneen! Tehkää minun ja härkäni kanssa mitä mielitte!

Vanhan naisen silmät salamoivat

— Teidän härkänne ja syöttiläänne pitää tulla teurastetuksi niin pian kuin se on tullut kylliksi lihavaksi! huusi hän vimmastuneena. — Ja mitä teihin itseenne tulee, tulette te ensi tilassa lähetettäväksi kivilouhoksiin Bidachessa. Siksi saatte saksita tuomia ja heti...!

Kreivinna terästi sanojaan vielä muutamilla espanjalaisilla kirosanoilla sekä huusi sisarentyttärelleen, joka oli noussut virkun ratsunsa selkään:

— Geneviève, lähde postikonttoriin Montséguriin ja sähköitä herra Nogarolle ettei hänen tarvitse meitä odottaa.

— Kyllä täti — vastasi nuori neiti kaukaa.

— Ja heti kuultiin ratsun ravaavan ulos platanipuistosta.

Kun kreivinna oli mennyt tiehensä, kietoi Lazare käsivartensa Martinin kaulaan:

— Kiitos, rakas Martinini! — kuiskasi hän.

IX.

Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen! Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun aikaa Genevièven läheisyydessä!

Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!

Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen herraltaan hyväilyn.

Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.

— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.

Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.

— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare antaen kelpo annoksen maissia.

Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa. Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia käypiä viinirouheita.

— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.

Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.

Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa metsään, puhellen:

— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.

Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.

— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.

Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.

He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.

— Hyvästi hetkeksi! — sanoi hän. Huvittele niin hyvin kuin voit, ketjusi on kylliksi pitkä.

Ja elä n alkoi hyppiä ja juoksennella kuten sirkushevonen. Välisti raapi se kynsillään maata, mylvi, puski maata ja kantoja, hyökkäili kärpästen perästä, jotka sitä tapailivat ja lähti laukkaamaan pää pystyssä.

* * * * *

Lazare alkoi työskennellä, käyden käsiksi suurimpaan puuhun jonka oli kaataakseen valinnut. Se oli noin 40 askelta paikasta, johon oli Martinin sitonut.

Siten hakatessaan ja lastujen sinkoillessa ympärilleen kuuli hän äkisti kirkaisun.

Hän käänsihe ja huomasi Genevièven tulevan juosten ja härän hänen perässään.

— Martin! — huusi hän. — Martin!

Ja hän hyökkäsi aukeamalle.

Mutta eläin ei seisahtanut. Se hyökkäsi vimmattua kyytiä tytön jälkeen, joka yhä juoksi henkensä edestä ja kirkui.

Äkisti tarttui hänen jalkansa ratsastuspukuun ja hän kompastui.

— Martin! — huusi Lazare jyrisevällä äänellä. — Herra Jumala!

Hänellä oli vielä kirves kädessä. Hän hyökkäsi pedoksi muuttunutta eläintä kohden antaen voimakkaan iskun sen otsaan ikäänkuin puuhun, jota tahtoi kaataa. Eläimen pää musertui ja aivot räiskähtivät ulos.

— Elkää surmatko sitä! pyysi Geneviève.

Mutta hän näki samassa verivirran ja pyörtyi.

Martin oli vaipunut kumeasti mölisten, jolloin sen henki pakeni. Mutta Lazare ei sitä katsonut. Hän viskasi kirveen kädestään ja nosti ylös Genevièven. Hän oli kuolonkalpea vaan ei millään tavoin vahingoittanut.

Härän sarvi oli ennättänyt reväistä ainoastaan hänen ratsastusleninkiänsä. Lazare otti tajuttoman tyttösen käsivarsilleen ja riensi linnaa kohden. Mutta pian pettivät voimansa. Hänen silmissään musteni ja kylmä hiki peitti otsansa. Hän laski Genevièven alas lähteen reunalle, josta Geneviève muutamia päiviä sitten oli antanut vettä Martinille, ja ankara puistatus kiisi läpi ruumiinsa.

— Neiti Sartilly? — sanoi hän läähättäen.

Hän pisti kätensä lähteeseen ja kostutti nuoren tytön ohimoita.

Geneviève aukaisi silmänsä.

— Jumalalle kiitos! Ei se ole mitään. Vain silmänräpäyksellinen pelästys! — huudahti Lazare ja polvistui hänen vierelleen — Kuinka olenkaan iloinen!

— Ja Martin? kysyi hän

— Martinko? — Se on kuollut!

— Tapoitteko sen?

— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! ... Ah, antakaa anteeksi... Minähän olen järjiltäni!

Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.

Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana kuullut, sanovan:

— Minäkin rakastan teitä, Lazare!

Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon puristunut.

Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko maailma pakeni hänen tajunnastaan.

* * * * *

Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.