Part 2

— Niin, jos se on mahdollista.

— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?

Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.

Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta? Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella? Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan puolikasta?

Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän 10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan. Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.

He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja kauempana punakattoiset karjatot.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi oven Lazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.

Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha, miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman, lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä oli hänet eilen lumonnut!

Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:

— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?

— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.

Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin. Sitten hän nousi ja sanoi:

— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.

Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.

Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan hoitajattaren edessä.

Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka huojui häntä kohden.

— Tehän tahdoitte puhua minun kanssani? Tässä olen. Istukaa täällä. Mielelläni kuuntelen Teitä.

Lazare sulki silmänsä puoliksi Se oli _ääni_! Nuoren munkin huulet tulivat valkeiksi, eikä hän voinut esiin puristaa ainoatakaan sanaa.

Pienoinen valkea olento oli tällä välin istuutunut ja näytti odottavan, liikutellen edestakaisin pienoista jalkaansa, jonka Lazare näki pistävän esiin vaalean leningin alta.

Ääni aloitti uudelleen hieman kärsimättömästi.

— Kuulin teillä olevan jonkun pyynnön esitettävänä minulle. Mitä se koskee? Olen valmistautunut kuuntelemaan.

— Neitiseni — sanoi Lazare, ja hänen äänensä kävi niin heikoksi että se kummastutti häntä itseäänkin — minä en ole kahdeksaan vuoteen puhunut naiselle, ja minä vapisen esiintyessäni teidän edessänne. Olkaa jalomielinen ja antakaa anteeksi että lähestyn teitä! Olen ainoastaan köyhä munkki Montségurin luostarista, enkä liene koskaan elämässäni nähnyt yhtään nuorta neitiä. Mutta minä olen eilisestä alkaen hyvin onneton ja olen yhdeksi päiväksi unohtanut lupaukseni. Neitini, on teidän vallassanne antaa munkkiraukalle, joka tulee vast'edes elämään köyhyydessä ja kieltäymyksissä, ainoa maallinen onni, jota hän vielä voi itsellensä toivoa. Elkää kummastelko, jos minä puhun sekavasti ja käyttäydyn tyhmästi. Se, jonka tahtoisin sanoa, näyttänee teistä hyvin lapselliselta ja te ehkä nauratte sille. Olkaa laupias, neiti Sartilly, elkääkä pitäkö minua kovin tunkeilevana taikka kovin naurettavana! Tahtoisin puhua kanssanne eräistä elukasta, härkäraukasta kotoisin minun kotiseudultani, joka tuli luostariin samaan aikaan minun kanssani ja joka tulisi illalla surmattavaksi ellen satu löytämään jotakuta osaaottavaa olentoa, joka tahtoisi ostaa sen. Se on jo vanha härkä, joka on työskennellyt minun edesmenneitten vanhempaini luona. Ja minä olen kiintynyt siihen. Se herättää minussa kaikkia niitä muistoja, jotka minun sydämelleni ovat rakkaat, ja tuntuu siltä kun tahdottaisiin sen kanssa surmata minun nuoruuteni. Pelastaakseni sen olen minä ollut esimiehilleni tottelematon, minä olen rikkonut järjestyssääntöjä, olen tehnyt raskaita syntejä. Olen paennut luostarista ja viettänyt suurimman osan yöstä etsiessäni härkääni, jonka todella löysinkin muutamasta tallista Montségurissa. Neiti Sartilly, tämä härkä nykyisin kuuluu herra Dubourdieulle, kylän teurastajalle. Se on vahva ja kelvollinen ja osaa työskennellä; se ei potki eikä syö paljoa. Se on hurskas ja säveä kuin lammas niin että lapsikin voisi sitä ajaa. Olkaa armollinen minulle ja sille! Ostakaa se ja pitäkää muutamia päiviä. Ja jos ette ole tyytyväinen sen työskentelyyn, tulen 8 päivän perästä ottamaan sen takaisin, kun isoisälläni, joka on rikas ja jonka toivon taivuttavani, antaa 400 frankit, jotka tarvitaan sen ostamiseen.

Lazare vaikeni. Hän oli hyvin kalpea. Hän ei ollut kertaakaan uskaltanut katsoa nuorta tyttöä, ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mutta hän kuuli kevyen, henkimäisen olennon liikkuvan häntä kohden ja _ääni_ sanoi:

— Mieltäni kiinnittää teidän härkänne ja tahdon tehdä tuttavuutta sen kanssa.

Neiti ojensi oikean kätensä ja painoi soittokellon nuppia,

Eräs kamarineiti tuli esille.

— Onko herra Peyroux jo mennyt ulos, kysyi ääni.

— Ei, neiti.

— Pyydä häntä heti tulemaan tänne.

Ja _ääni_ lisäsi selitykseksi:

— Herra Peyroux on minun valtuutettuni. Hän voi tulla kanssanne Dubourdieun luokse.

Eräs pienoinen herra näyttäytyi.

— Herra Peyroux, olkaa hyvä ja seuratkaa tätä herraa ja ostakaa minun laskuuni se härkä, jonka hän teille näyttää!

Kun Lazare kuuli nämät sanat, tahtoi hän puhua, vaan ei saanut yhtään sanaa kuuluville. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

— Menkää nyt, rakas veli, sanoi _ääni_, sekin vähän liikutettuna. Voitte kiittää minua toisella kertaa.

Ja valkoinen, kevyt, henkimäinen olento katosi kuten kevätpilvi.

V.

Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin. Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja teki usein lapsellisuuksia.

Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista, periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.

Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.

Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin. Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi näyttäytyä klubissa.

Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään. Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.

Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12 vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz, äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski, kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.

Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat hänen miljoonansa.

Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä, nostaa katsettaan.

Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.

Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.

Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli kyyneleitä vuodattanut.

Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.

Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut hänelle kiellettyä!

Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:

— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!

Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.

— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? ... Ai, sehän on totta — härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä retiisejä. Tulkaa tänne!

Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai sanoa kuten lapsi.

Hän meni talliin sanoen härälle:

— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.

Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.

— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo annos heiniä.

Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.

— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24 pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin luona. Onko siten hyvä?

Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan että Martin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.

— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani, mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni. Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut niin onnelliseksi! ... Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! ... Hyvästi, Martin!

Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.

VI.

Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.

Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa...

Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15 tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.

— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää? Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä sisälle suuresta portista.

— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.

Lazare ymmärsi.

Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat hänestä ikäänkuin saastaisesta.

Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa enää työskennellä.»

Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia sekunttia liikkumatta.

Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti kätensä.

— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja antakaa kuitti niistä.

Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.

— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan rauha kanssanne!

Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja kädessään.

Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän itkuun.

Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin välissä.

— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.

— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.

Molemmat seisahtivat

Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.

— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?

— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi — sammalsi Lazare painaen päänsä alas.

— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?

— Täällä puitten alla.

— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?

— Sitä en vielä tiedä.

Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:

— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä hyväksenne.

Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.

— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.

Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan silmiinsä.

— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia sekä ajaa niitä... Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.

Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja näytti hänelle paikan heinäniityllä.

Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.

Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.

Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin, suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen koko sielunsa kiitollisuuden.

* * * * *

Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti. Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut, eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut. Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.

Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai heidän yhteiseltä herraltaan.

Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin. Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.

Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä uskonkappaleesta.

Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi yötä paljaalla lattialla.

Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen suussaan.

Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista nimeänsä.

— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.

— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?

— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.

— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.

Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.

Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.

Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen päivänvarjoansa linnaan.

Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.

Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet surulliseksi.

Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:

— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?

— Kyllä, neiti.

— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle Lamartinen _Méditations_.

— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.

— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.

Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.

Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi kädessään.

— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?

— En, neiti.

— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä on eräs sana, jota minä en ymmärrä.

— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?

— Osaatteko siis espanjaa?

— Olen opiskellut sitä.

— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».

— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.

— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. — Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?

— Muutamia

— Englantia?

— Ja italiankieltä.

— Ah! ...

Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.

— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.

— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly — vastasi Lazare hiljaa.

Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

Mutta samassa tuli kreivinna.

— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa, englantia ja italiankieltä.

— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun viinikellarin päällysmies, eikö totta?

— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.

— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?

— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että tanssinopettaja.

Kreivinna Manzanil oikasihe.

— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä meille!

Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät söivät Lazaren takana.

— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.

Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.

VII.

Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä, jossa viipyi aivan iltamyöhään.